Читать книгу Hypatia, eli Uusia vihollisia vanhassa hahmossa - Charles Kingsley - Страница 8

Museokadun varrella Aleksandriassa oli muuan talo, joka oli rakennettu ja sisustettu muinais-ateenalaiseen tyyliin. Sen yläkerrassa löytyvää syrjäistä huonetta ei sen asukas liene valinnut vain hiljaisuuden vuoksi. Sillä vaikka sinne ei juuri kuulunut niiden naisorjien melu, jotka etelään antautuvan naisosaston pilaristossa puhellen ja riidellen työskentelivät, ei siellä siltä ollut rauhassa sen alapuolella kulkevan kadun jyryltä ja melulta. Myös kadun toisella puolen olevasta eläintarhasta tunkeutui sinne omituinen mölinä ja ulvonta. Huoneen viehätys oli ehkä sen yli museon puutarhamuurien tarjoamassa näköalassa. Siellä näkyi kukkapengermiä, pensaistoja ja suihkulähteitä, kuvapatsaita, kävelyteitä ja lehtokujia, joissa Aleksandrian tiedemiesten ja runoilijoiden nerokkaat sanat olivat seitsemän vuosisataa kaikuneet. Eri tiedesuuntiin kuuluvina olivat he kaikki toinen toisensa jälkeen kävelleet, opettaneet ja laulaneet siellä tuuheitten plataanien ja kastanjien, viikunapuiden ja palmujen varjossa. Tuntui kuin joka sopukka siellä uhkuisi kreikkalaista viisautta ja kreikkalaista laulua niiltä ajoilta jolloin Ptolemeus Filadelfiläinen käveli siellä Euclideen, Teokriton, Kallimakon ja Lykafron kanssa.

Puistosta vasemmalle näkyi itse museorakennuksen ilmakas itäpääty taulu- ja veistokuvakokoelmineen, juhla- ja luentosaleineen. Eräässä suunnattomassa sivurakennuksessa oli tuo kuuluisa kirjasto, jonka Filadelfiläisen isä oli perustanut ja joka sisälsi neljäsataatuhatta käsikirjoitusta vielä Cæsarin piirityksenkin jälkeen, jolloin suuri osa sen aarteista oli joutunut häviön omaksi. Pilvetöntä taivasta vasten kaareutui siellä tuon maailman ihmeluoman valkea katto ja sen takana, toisten muhkeitten rakennusten harjojen ja otsikkojen lomitse välkehti leveä juova sinistä merta.

Huone oli sisustettu puhtaaseen kreikkalaiseen tyyliin ja jotain vanhanaikaisuudenkin tavottelemista huomasi seiniä koristavien fresco-maalausten jyrkissä piirteissä ja hillityssä värityksessä, jotka esittivät kohtauksia Ateenan muinaistaruista. Huone tuntui kumminkin erittäin viileältä, puhtaalta ja rauhalliselta, vaikka aurinko täydeltä terältään paahtoi sisään pihanpuolisesta moskiitoverkolla varustetusta ikkunasta. Siellä ei ollut mattoja eikä takkaa ja ainoana irtaimistona oli leposohva, pöytä ja nojatuoli, kaikki kaunismuotoisia kuin maalaukset vanhoissa vaaseissa. Mutta jos joku meistä olisi astunut huoneeseen sinä aamuna, niin tuskinpa olisimme huomanneet huoneen kalustoa, sen yleistä vaikutusta, tai museopuistoa taikka kaukana välkkyvää Välimerta. Me olisimme olleet yhtä mieltä siitä, että huone oli ihmissilmille kyllin rikas sen aarteen vuoksi minkä se sisälsi, ettei sen rinnalla kannattanut mihinkään muuhun katsettaan kiinnittää. Keveässä nojatuolissa istui noin kaksikymmenviisivuotias nainen, nähtävästi tämän pienen pyhätön suojelusjumalatar, lukien edessään pöydällä olevaa käsikirjoitusta. Hänen pukunaan, joka muuten sopi täydellisesti yhteen huoneen vanhanaikuisen sisustuksen kanssa, oli lumivalkea, leuvasta jalkateriin ylettyvä joonilainen vaippa, leikattu siihen ankaraan ja juhlalliseen kuosiin, jossa puvun yläosa kaulalta lankee jälleen alas vyötäisille ja jonkunlaisena kauluksena peittää kokonaan vartalon muodot, jättäen käsivarret ja osan olkapäistä paljaaksi. Koko hänen vaatetuksessaan ei ollut muita koristeita kuin kaksi pitkin vaipan etuosaa juoksevaa, kapeata purppuraraitaa, jotka ilmaisivat hänen olevan Rooman kansalaisen, sekä kultaompeluksilla koristetut jalkineet ja kultainen hiusverkko, joka piti hänen kullanväriset kiharansa koossa takaraivolla, kiharat, joiden väri, runsaus ja aaltoileva pehmeys olisi saanut itse Athenenkin kateelliseksi. Hänen kasvonpiirteillään, käsivarsillaan ja käsillään oli puhtaimman ja jaloimman muinaiskreikkalaisen kauneuden tyypin muoto; hänen täydellisen sopusuhtaisesti kehittynyttä luistoaan peitti täyteläinen, pyöreäpiirteinen, nuortea ja vahankarvainen hipiä, sellainen jonka vanhat kreikkalaiset hankkivat itselleen ahkerasti käyttämällä kylpyjä, voimistelua ja ihovoiteita. Meistä olisi ehkä näyttänyt noissa kirkkaissa harmaissa silmissä päilyvän liiaksi totisuutta, tiukasti suletuilla huulilla liiaksi itsetietoista vakavuutta, koko hänen asennossaan — joka muuten näytti jostain astiamaalauksesta tai korkokuvasta lainatulta — liiaksi punnittua arvokkaisuutta. Mutta jokaisen kasvojen ja vartalon piirteen majesteetillinen kauneus olisi nuo puutteet himmentänyt ja huomiomme olisi kiintynyt vain siihen hämmästyttävään yhtäläisyyteen, mikä oli hänen ja huoneen seiniä kaunistavien Athenen ihannekuvien välillä.

Hän nostaa katseensa käsikirjoituksesta, katsoo yli museon puiston ja ilme kasvoilla elostuu. Nuo täyteläiset, kaarevat kreikattaren huulet, jollaisia emme enää saa missään nähdä, aukenevat; hän puhuu itseksensä. Kuule!

"Niin; kuvapatsaat ovat pirstaleina, kirjastot ryöstetyt, oraakelit mykkiä, lehtikujat vaikenevat… Ja sittenkin — ken väittää, että vanha, uroitten ja viisasten miesten usko on kuollut? Kaunis ei voi koskaan kuolla. Joskin jumalat ovat hyljänneet oraakelinsa, eivät he ole hyljänneet sieluja, jotka koettavat heidän puoleensa kohota. Joskin he eivät enää kansoja ohjaa, puhuvat he yhä valituillensa. Joskin he ovat alhaisen rahvaan hyljänneet, eivät he ole hyljänneet Hypatiaa." — — —

"Uskoa vanhoihin jumaliin, kun kaikki muut heistä luopuvat… Uskoa epäilyksistä huolimatta… Toivoa toivottomuudessakin… Osottautua olevansa rahvasta korkeammalla, näkemällä ääretöntä, elävää ihanuutta niissä taruissa, jotka rahvaalle ovat käyneet sisällyksettömiksi ja kuolleiksi… Taistella viimeiseen asti lahonneen aikakauden uusia ja mielettömiä harhaoppeja vastaan puolustaen esi-isieni uskontoa, vanhoja jumalia, vanhoja uroita ja vanhoja viisaita miehiä, jotka ovat taivaan ja maan salaisuudet mitanneet… voittaakseni ehkä… ainakin oman palkintoni ansaitakseni! Päästä tervetulleena jumalaisten sankarien joukkoon — kohota kuolemattomien jumalien, noiden käsittämättömien voimien luo, aina eteenpäin, ylöspäin, ikuisesti, kautta vuosisatojen, ijäisyyksien, kunnes viimein löydän kotini ja häviän sen Tuntemattoman ja Ainoan Alkuperäisen sanomattomaan loistoon!" — — —

Hänen kasvonsa kirkastuivat intohimoiseen loistoon; mutta yhtäkkiä niitä pimitti pelon ja inhon ilme. Hän oli huomannut kumaraselkäisen, kuihtuneen ja mitä räikeävärisimpään ja eriskummaisimpaan barbaaripukuun puetun juutalaisakan, joka puutarhamuurin varjosta tarkasti häntä.

"Miksi tuo vanha noita mua aina vainoo? Kaikkialla hän on silmieni edessä — ainakin oli hän kuukausi sitten — ja tuossa hän taas on! Minun täytyy pyytää prefektiä ottamaan selville kuka hän on ja laittamaan hänet pois tieltäni ennenkuin hän on noitunut minut pahalla katseellaan. Jumalille kiitos, hän meneekin matkaansa. — Minua hullua — hullua! — filosoofi! Minäkö uskon kateen silmiin ja loitsuihin vastoin itse Porfyron todistuksia! Mutta siellähän kuuluvat isäni askeleet kirjastosta."

Samassa astui vanhus sisään viereisestä huoneesta. Hänkin oli kreikkalainen, mutta tavallisempaa, alhaisempaakin, tyyppiä — tummaihoinen ja tulinen, hinterä ja notkea. Hänen miellyttävä vartalonsa ja mietiskelystä ryppyisiksi käyneet kasvonsa sopivat hyvin yhteen vakavan ja koruttoman filosofivaipan kanssa, jota hän ammattinsa merkkinä kantoi. Hän mitteli kärsimättömin askelin huoneen lattiaa ja terästetty katseensa ja levottomat liikkeensä puhuivat jännitetystä ajatustyöstä…

… "Nyt se selvisi… Ei, taas se pääsi käsistä — se kumoaa itse itsensä. Mikä kunnoton mies minä olen! Jos Pytagoras puhuu totta, niin pitäisi symboolin olla kolmenpotenssien mukaan kehittyvän sarjan, mutta tuo riivatun kakkonen tahtoo tunkeutua siihen mukaan. Etkö sinä jo kerran suorittanut sitä laskua, Hypatia?"

"Käy istumaan, isä rakas, ja syö. Et ole vielä koko päivänä mitään nauttinut."

"Ruuasta en välitä. Määrittelemätön täytyy saada määritellyksi. Työ täytyy saada loppuunsuoritetuksi vaikka se maksaisi minulle ympyrän neliöimisen. Kuinka voi hän, jonka vaikutuspiiri on tähtien yläpuolella, laskeutua joka hetki maan päälle?"

"Kunpa me", vastasi hän melkein katkerasti, "kunpa me vain voisimmekin elää ruuatta ja jäljitellä kaikessa kuolemattomia jumalia! Mutta niin kauan kun olemme tässä aineen vankilassa, täytyy meidän kantaa kahleitamme — kantaa niitä arvokkuudella jos tahdomme olla ymmärtäväisiä — ja pitää halvan ruumiimme alhaisia tarpeita järjen jumalaisen ravinnon vertauskuvina. Viereisessä huoneessa on sinua varten hedelmiä virnan ja riisin kera. On siellä leipääkin, ellet sitä kokonaan tuomitse."

"Orjien ruokaa!" vanhus vastasi. "Olkoon menneeksi; minä syön ja häpeän syömistäni. Mutta odotappa, kerroinko jo sinulle? Kuusi uutta oppilasta tänään matematiikkakouluun! Se kasvaa! Se leviää! Me voitamme vielä!"

Hypatia huokasi.

"Mistä tiedät, etteivät he ole tulleet luoksesi kuin Kritias ja Alkibiades tulivat Sokrateen luo oppiakseen vain poliitillista ja maallista viisautta. Omituista, että ihmiset voivat tyytyä maassa matelemaan ja ihmisiksi jäämään, kun he voisivat kohota jumalien arvoon! Ah, isäni, se on suurin suruni. Nähdä samojen miesten, jotka aamusin luentosalissani ovat kuuntelevinaan jokaista sanaani kuin oraakelin vastausta, iltasin tunkeilevan Pelagian kantotuolin ympärillä, ja öisin — tiedän sen todeksi — kuluttavan aikansa arpapelissä, juomingeissa ja pahemmissa! Että itse Pallaan voittaa jokainoa päivä Venus Pandemos! Että Pelagialla on suurempi vetovoima kuin minulla! Ei siltä että moinen nauta minun rauhaani häiritsisi — toivoakseni ei yksikään luotu olento voi tasapainoani järkyttää — mutta jos vihaamaan voisin alentua — niin vihaisin häntä — vihaisin —!"

Ja hänen äänensä sai soinnun, joka pani epäilemään eikö hän sittekin huolimatta tuosta mahdottomuudestaan, jota hän niin suurisanaisesti kehuskeli, vihannut Pelagiaa mitä inhimillisimmällä ja maallisimmalla vihalla.

Mutta samassa keskeytti puhelun orjatar, joka kiireisesti astui sisään ja läähättäen ilmoitti:

"Hänen ylhäisyytensä prefekti, haltijatar! Hänen vaununsa pysähtyivät äsken portin eteen ja nyt tulee hän itse rappusissa!"

"Älytön lapsi!" Hypatia vastasi teeskennellyn välinpitämättömästi.

"Luuletko sen rauhaani häiritsevän! Anna hänen tulla sisään!"

Ovi aukeni ja sisään astui prefekti tuoden mukanaan monenlaisten hajuvesien tuoksun. Hän oli uhkea, miellyttävänmuotoinen mies, puettuna loistavaan senaattorin pukuun ja sormissaan ja kaulallaan kimalteli runsaasti jalokiviä.

"Cæsarin edustajalla on kunnia kantaa uhrinsa Athene Poliaan alttarille ja hänellä on ilo löytää sen papittaressa niin rakastettava olento kuin konsaan voi itse se jumalatar olla, jota hän palvelee… Elkää sentään antako minua ilmi, sillä teidän silmienne vaikutuksen alaisena en koskaan voi olla puhumatta kuin pahin pakana!"

"Totuus on valtava", Hypatia virkkoi nousten kunnioittavasti ja huulillaan hymy häntä tervehtimään.

"Ah niin; niin sanotaan. — Mutta arvoisa isännehän on poistunut! Hän on toden totta liian kaino — vaikka se on kyllä kunniallista — kyvyttömyydestään valtiosalaisuuksia käsittelemään. Te kai jo arvaatte, että minä tulin kysymään neuvoa teidän Minerva-järjeltänne. Kuinka on juonitteleva aleksandrialainen roskaväkemme käyttäytynyt poissaollessani?"

"Se on luullakseni syönyt, juonut ja solminut avioliittoja, kuten ennenkin", vastasi Hypatia välinpitämättömästi.

"Ja runsaasti lisäytynyt epäilemättä. No niin, pienempihän on tappio valtakunnalle, jos minun ensi mellakassa täytyy heitä ristiinnaulita tusina tai pari, kuten kaiken todennäköisyyden mukaan onkin käyvä. On se sentään sangen mukavaa valtiomiehelle, että rahvas niin hyvin ymmärtää ansainneensa hirttonuoran ja sen vuoksi pitää huolta siitä, ettei oikeuden valvojien tarvitse pelätä tyhjentävänsä maakuntaa asukkaista. Mutta kuinka koulut menestyvät?"

Hypatia pudisti surumielisesti päätään.

"Niin, niin; pojat ovat aina poikia… Tunnustan itsenikin syylliseksi. Video meliora proboque, deteriora sequor. Älkää sentään kovin ankarasti tuomitko. Vaikka yksityisessä elämässämme emme oppejanne seuraisikaan, niin seuraamme niitä ainakin julkisessa. Ja jos me julistamme teidät Aleksandrian kuningattareksi, niin täytyy teidän suoda hovimiehillenne ja henkivartijoillenne muutamia pieniä vapauksia. Älkää toki noin huokailko, muutoin joudun aivan epätoivoon. Kaikessa tapauksessa on pahin kilpailijattarenne nyt lähtenyt korpeen etsiäkseen jumalien asuntoa koskien yläpuolella."

"Ketä tarkotatte?" Hypatia kysäsi sangen epäfilosoofisella innolla.

"Pelagiaa, luonnollisesti. Kohtasin tuon luoduista viehkeimmän ja huikentelevaisimman puolimatkassa täältä Thebaan, muuttuneena mitä siveimmäksi ja hellimmäksi Andromakeksi?"

"Ja ken oli hänen Hektorinsa? Kertokaa!"

"Muuan goottijättiläinen. Mitä syöttiläitä nuo barbaarit ovatkin! Joka askeleella minkä hänen seurassaan otin, pelkäsin musertuvani hänen elefantti jalkojensa alle!"

"Mitä!" Hypatia huudahti. "Onko teidän ylhäisyytenne alentunut seurustelemaan moisten raakalaisten kanssa."

"Totta puhuakseni hänellä oli seurassaan nelisenkymmentä jykevää heimolaistaan, jotka olisivat voineet käydä hankaliksi avuttomalle prefektiparalle. On sitäpaitsi aina parasta koettaa pysyä hyvissä väleissä noiden goottien kanssa. Sen jälkeen kuin he ryöstivät Rooman ja puhdistivat Atheenan kuin ampiaiset mehiläispesän, ovat asiat kääntyneet sangen vakavalle tolalle. Ja mitä tuohon suureen roikaleesen itseensä tulee, on hänessä omasta mielestään jalosukuisuutta riittämään asti — kehuu näet polveutuvansa jostain ihmissyöjästä jumalasta ja muusta sellaisesta — ja olipa niin ja näin että hän alussa ollenkaan ryhtyi puheisiin joutavanpäiväisen roomalaisten käskynhaltijan kanssa, ennenkuin hänen uskollinen ja jumaloiva henttunsa lausui jonkun suopean sanan puolestani. Mutta tiesi se mies sentään, miten hienosti eletään, ja me vahvistimme tuoreen ystävyydenliittomme komeilla juomauhreilla — mutta eihän-minun siitä pitänyt teille puhua. Pää-asia on että heistä pääsin erilleni! Latelin heille kaikki maantieteelliset valheet, mitä konsaan olen kuullut, ja hyvän joukon lisää, kiihotin sangen tuntuvasti heidän mielihaluaan hassunkurisen matkansa päämäärään, ja lähetin heidät jälleen taipaleelle. Venuksen tähti on nyt siis laskeutumassa ja Pallaan nousemassa. Senvuoksi sanokaa minulle — miten on minun Pyhän Tulipalon kanssa meneteltävä?"

"Kyrillon?"

"Niin juuri."

"Oikeudenmukaisesti."

"Ah, sinä ihanin viisaus! Elkää lausuko sitä sanaa luentosalin ulkopuolella. Teoriassa se käy mukiin; mutta epätäydellisessä, maallisessa käytännössä täytyy käskynhaltijan tyytyä tekemään yhtä ja toista mikä kulloinkin parhaiten soveltuu. Abstraktisen oikeuden mukaan pitäisi minun ristiinnaulita Kyrillos, diakoonit, armeliaisuusveljet ja kaikki muut pitkään riviin tuonne hietaharjanteelle kaupungin ulkopuolella. Se olisi kylläkin yksinkertaista, mutta, kuten monet muut yksinkertaiset ja erinomaiset asiat, mahdotonta."

"Pelkäättekö kansaa?"

"Mutta, armolliseni, eikö tuolla hurjimuksella ja kansanvillitsijällä ole koko roskaväki puolellaan? Onko minun annettava Konstantinopelin mellakoiden täällä uudistua? Sitä en todellakaan kestä, hermoni eivät ole niin teräksiset; ehkä olen liian laiskakin — kuinka tahdotte."

Hypatia huokasi. "Ah, kunpa teidän ylhäisyytenne vain käsittäisi, mikä valtava kamppailu se on, jonka ratkaisu vain teistä yksistään riippuu! Elkää kuvitelko, että kysymyksessä on vain pakanallisuus ja kristillisyys —"

"Ja jos niin olisi, niin ymmärtänette, että minun kristittynä ja kristityn ja hurskaan keisarin alamaisena, puhumattakaan hänen korkeasta sisarestaan —"

"Ymmärrämme toisiamme", keskeytti Hypatia, tehden kauniilla kätösellään kärsimättömän liikkeen. "Kysymys ei ole vain niistä, eikä edes filosofiasta ja raakalaisuudesta. Nyt kamppailevat vallasta yksinkertaisesti vallasväki ja roskajoukko — toisella puolen rikkaus, hienous, taide ja tiede, kaikki mikä kansakunnan suuruuteen kohottaa, ja toisella raaka, lapsiasynnyttävä joukko, tuo alhainen lauma, joka on tarkotettu tekemään työtä muutamien jalosukuisten hyväksi. Onko Rooman keisarikunta käskevä vai totteleva omia orjiaan? Siinä kysymys, jonka kamppailu teidän ja Kyrillon välillä on ratkaiseva. Ja sen kamppailun tulee olla elämästä ja kuolemasta."

"Enpä todellakaan ihmettelisi, vaikka niin kävisikin", prefekti vastasi olkapäitään kohauttaen. "Joka kerta kun olen ajelemassa, odotan jonkun hullun munkin kalloni musertavan."

"Miksikäs ei tällaisena aikakautena, jolloin, kuten useasti ja sattuvasti on sanottu, keisarit ja konsulit polvillaan ryömivät matonkutojan ja kalastajan haudoille ja suutelevat kurjimpien orjien lahonneita luita? Miksi sellaiseen tekoon olisi mahdoton kansa, jonka jumala on ristiinnaulittu puusepän poika? Miksi oppi, korkea virka, jalosukuisuus, arvo, valtiolaitos, joka elää vuosisatojen kuluessa kerätystä viisaudesta — miksi, kysyn minä, yksikään noista seikoista silmänräpäystäkään suojelisi teitä minkä tahansa kerjäläisen raivolta, joka uskoo, että Jumalan Poika kuoli yhtähyvin hänen kuin teidänkin puolesta, ja että hän on teidän vertaisenne, jollei korkeampikin teitä, hänen alhaissukuisen ja koulunkäymättömän jumalansa kasvojen edessä?" [Nämä ovat ne vastaväitteet ja tällainen se puhetapa, jota Porfyyros, Julian, ja muut kristinuskon vastustajat käyttivät.]