Читать книгу Hypatia, eli Uusia vihollisia vanhassa hahmossa - Charles Kingsley - Страница 5

Sisällysluettelo

Kuvauksen viidennen vuosisadan elämästä täytyy pakostakin sisältää paljon sellaista, joka lukijasta tuntuu kiusalliselta, ja joka nuoren ja viattoman on parasta jättää kokonaan lukematta. Sillä on esitettävänä kammottava, vaikkakin samalla suurenmoinen aikakausi, yksi noita ihmiskunnan historian kohtalokkaita ja tärkeitä käännekohtia, jolloin hyveet ja paheet esiintyvät rinnakkain — toisinaan samassa henkilössäkin — mitä peittelemättömimmin ja voimakkaimmin. Sellainen ajan kuvaaja on sangen vaikeassa asemassa. Hän ei uskalla kertoa, miten huonoja ihmiset silloin olivat; häntä ei uskota, jos hän kertoo miten hyviä he olivat.

Nyt esilläolevassa tapauksessa tämä hankala asema on tavallista vaikeampi. — Kirkon synnit, vaikkakin katalat, olivat vielä sellaiset, että niistä voi sanoin puhua, mutta kuvaamaan kirkon vihollisen pakanamaailman syntejä on kerrassaan mahdoton ryhtyä. Kristityn kirkon puolustaja tulee siten säädyllisyyden vuoksi ajaneeksi asiaansa paljoa heikommin kuin olleet olot vaatisivat.

Ei niin, se tulee aina muistaa, että tämän kirjan sankaritarta taikka hänen koulunsa johtavia filosofeja vielä useita vuosisatoja jälkeenkinpäin voitaisiin vähääkään epäillä siveettömyydestä. Olivatpa heidän oppilaansa eli manikealaiset miten alhaisia ja siveettömiä tahansa, suuret uusplatonilaiset olivat, kuten itse Manes, siveellisiä aina askeettisuuteen saakka.

Sillä ajan henki oli sellainen, ettei yksikään opettaja, joka ei vaatinut äärimmäisyyteen asti menevää puhtautta, voinut toivoa yleisöön vaikuttavansa. Sillä Hän, tuo jumalallinen Sana, "Valo", joka loistaa kaikille ihmisille maan päällä, oli herättänyt ihmisten sydämissä niin voimakkaan halun puhtauteen, ettei sellaista, muutamia yksityisiä filosofeja ja profeettoja lukuunottamatta, ollut kukaan ennen tuntenut. Henki oli vuodatettu kaiken lihan yli; ja yli koko valtakunnan, potkumyllyssä ponnistelevasta orjasta valtaistuimella istuvaan keisariin asti, janosi jokainen sydän puhtautta taikka ainakin oppi kunnioittamaan niitä, jotka puhtauteen pyrkivät. Ja Hän, joka tuon janon oli herättänyt, tarjosi myös sitä, mikä kykeni sen tyydyttämään. Pitkällisen ja ankaran kasvatuksen kautta opetti Hän ihmiskuntaa erottamaan totuuden sen lukemattomista valemuodoista ja ymmärtämään, ensi kerran maailman alusta asti, ettei iloinen sanoma ollut vain muutamille valituille aijottu, vaan koko ihmiskunnalle ilman erotusta, säätyyn tai rotuun katsomatta.

Vähän yli neljä vuosisataa olivat Rooman keisarikunta ja kristillinen kirkko, melkein samana hetkenä syntyneinä, kehittäneet itseänsä rinnatusten kuin kaksi mahtavaa, kilpailevaa valtaa ja taistelleet rajua taistelua ihmisrodun omistamisesta. Keisarikunnan aseina eivät olleet ainoastaan rusentava fyysillinen ylivoima ja sammumaton vallotushalu, vaan oli sillä edellisiä melkein tehoisampana aseena verraton järjestämisnero ja yhtäläiset ulkonaiset laki- ja järjestysmuodot. Tämä oli yleensä hyödyksi kukistetuille kansoille, se kun asetti vakinaisen ja säännöllisen kiristysjärjestelmän mielivaltaisen ja rajattoman ryöstön sijaan. Ja päästäen kaikkien maakuntien varakkaammat asukkaat osalle alemmilta työtätekeviltä luokilta puristetuista tuloista, se voitti ensinmainitut samalla valtion puolelle. Työtätekevät luokat olivat maaseuduilla suorastaan orjia, eikä kaupungeissakaan heidän nimellinen vapautensa ollut suuren arvoinen. Vain hallituksen almut estivät heidät nälkäkuolemasta, ja heidän eläimellistä hyväätuultaan piti hallitus vireillä suurisuuntaisesti järjestettyjen yleisten näytelmien avulla, joissa luonnon ja taiteen aarrevarastot tyhjennettiin alhaalle vajonneen väestön uteliaisuuden, himojen ja julmuuden tyydyttämiseksi.

Tätä suunnatonta järjestöä vastaan oli kirkko nyt nelisen vuosisataa taistellut, aseenaan vain oma valta ja kaikkikäsittävä sanomansa ja tuon puhtauden ja siveellisyyden, itsensäuhrauksen ja rakkauden hengen ilmestys, joka oli näyttänyt paremmin kykenevänsä sulattamaan ja liittämään yhteen ihmissydämet kuin konsaan se väki- ja hirmuvalta, mekaaninen järjestely ja ne aistilliset syötit, joilla valtio oli koettanut vastustaa veriviholliseksi aavistamaansa evankeliumia.

Ja nyt oli kirkko voittanut. Tämän maailman heikot olivat kukistaneet sen väkevät. Huolimatta vainoojiensa pirullisesta julmuudesta; huolimatta siitä saastuttavasta ilmapiiristä, joka sitä ympäröi; huolimatta siitä, ettei se saanut muodostua puhtaista ja erikoisesti valituista olennoista, vaan täytyi sen sananmukaisesti "uudestisynnyttää" jäsenensä tuosta syvälle vajonneesta joukosta, joka sitä pilkkasi ja vainosi; huolimatta siitä että sen täytyi kestää omassa keskuudessaan tuon tuostakin puhkeavia pahojen himojen purkauksia, himojen, joille sen jäsenet olivat ennen antaneet itsessään rajattoman vallan; huolimatta niistä tuhansista harhaopeista, jotka sen ympärillä ja sen keskuudessa versoivat, väittäen kuuluvansa kirkkoon, vaikka koettivatkin sitoa jäseniä itseensä nurkkakuntahenkensä ja puolueröyhkeytensä avulla — mikä juuri kumosi heidän väitteensä — kaikesta tästä huolimatta oli kirkko voittanut. Itse keisaritkin olivat liittyneet sen puolustajiksi. Julianuksen viimeinen yritys koettaa keisariutensa painolla pönkittää pystyyn vanha pakanausko oli vain osottanut, että se vanha usko oli menettänyt kaiken vaikutuksensa kansaan. Ja hänen kuoltuaan vyöryi uuden uskon vuoksi vapaana. Maalliset hallitsijat suostuivat mielisuosiolla uimaan virran mukana, omistamaan, sanoissaan ainakin, Kristuksen lait omiksensa, tunnustamaan kuningasten Kuninkaan, jota hekin olivat velvolliset kunnioittamaan ja tottelemaan, ja nimittämään omia orjiaan "köyhemmiksi veljikseen", taikka, mikä myöskin tapahtui, "hengellisiksi ylipaimenikseen".

Mutta jos keisareista olikin tullut kristittyjä, ei keisarikunta silti ollut kristitty. Siellä täällä poistettiin kyllä joku vääryys, taikka julaistiin joku käskykirje vankiloiden tarkastamisesta ja vankien tilan parantamisesta, taikka joku Ambrosius sai ankaroiden nuhteiden avulla jonkun Theodosiuksen vähän aikaa toimimaan oikeudenmukaisesti. Mutta valtio oli edelleenkin sama. Yhä se oli suuri tyranni, sorti kansaa, tukahutti kansallista elämää, lihotti itseään ja virkamiehiään laajan ryöstöjärjestelmän kautta. Ja niin kauan kuin sillä oli ylivalta, eivät ihmiskunnan toiveet olleet suuret. Olipa itse kristittyjenkin joukossa miehiä, jotka, kuten Dante myöhemmin, "Konstantinuksen turmiollisessa lahjassa" ja kirkon ja valtion välillä vallitsevassa aselevossa näkivät uuden ja uhkaavan vaaran. Eikö valtio koettanut levittää kirkonkin yli samaa myrkyllisen upaspuun siimekseen verrattavaa varjoansa, jolla se oli tukahduttanut kaiken vapaan inhimillisen kehityksen? Eikö se siten koettanut tehdä kirkostakin itselleen palkatun orjapäällikön, jota se lellitteli kun se oli kuuliainen ja ruoski, jos se uskalsi osottaa omaa vapaata tahtoa tai tunnustaa lakia, joka oli korkeampi sen tyrannien säännöksiä? Eikö se hienontuneella imartelulla koettanut lykätä kirkon hartioille sen väestön hoitoa ja ylläpitoa, joiden sydänverestä se eli? Niin ajattelivat silloin monet, ja ymmärtääkseni eivät he siinä olleetkaan väärässä.

Mutta jos sivistyneen maailman yhteiskunnallinen tila viidennen vuosisadan alussa oli luonnoton, niin oli sen henkinen tila vielä luonnottomampi. Se eri rotujen, kielien ja tapojen yhteensulattaminen, jota roomalaisten vallan aikana oli jatkunut neljä vuosisataa, oli synnyttänyt vastaavan sekoituksen uskonnoissa, oikean yleismaailmallisen hapatuksen inhimillisistä ajatuksista ja vakaumuksista. Kaikki kunniallinen usko vanhoihin paikallisiin jumaluustaruihin oli vähitellen ja kauvan sitten häipynyt kouraantuntuvamman keisarinjumaloimisen tieltä, ja kansalliset jumalat, jotka eivät olleet kyenneet vapauttamaan tunnustajiaan, alenivat toinen toisensa jälkeen "jumalallisen Cæsarin" vasalleiksi. Filosofeeraavat rikkaat heidät unhoittivat ja heitä palvelivat vain alemmat luokat siellä missä vanhat uskonnolliset tavat vastasivat paremmin niiden raaempia taipumuksia, taikka missä paikkakunnan tulolähteet ja merkitys niistä riippui.

Sillävälin vaelsivat ihmisten ajatukset, vanhoista kiinnepaikoistaan vapautuneina, mietiskelevien epäilysten rannattomalla merellä ja etenkin metafyysillisemmät ja mietiskelevämmät itämaat koettivat omintakeisesti ratkaista kysymystä ihmisen suhteesta näkymättömään. Siellä syntyivät siten nuo tuhannet lahkot, harhaopit ja teosofiat (on suorastaan alentavaa filosofialle käyttää niille sen nimeä), joiden ongelmoita nykyaikaiset tutkijat ymmällä tarkastelevat, kykenemättä seuraamaan tai selittämään niiden houreita.

Mutta näistäkin, kuten yleensä kaikista vapaan ihmisajatuksen ponnistuksista, oli hyötynsä ja hedelmänsä. Ne asettivat kirkon miesten ratkaistavaksi joukon uusia kysymyksiä, jotka heidän täytyi selvitellä, jollei kirkko tahtonut ainaiseksi luopua vaatimastaan asemasta ihmissielun suurena opettajana ja tyydyttäjänä. Tutkia noita kuplia, sellaisina kuin ne jokaisella inhimillisen elämän laineella kohosivat ja särkyivät; tuntea, liian usein Augustinuksen lailla katkerien kokemusten kautta, niiden viekottelevaa voimaa; erottaa totuus, johon ne tähtäsivät, valheesta, jota ne sen sijaisena tarjoilivat; todistaa yhteisen kirkon omaavan niissä ylevissä totuuksissa, joita se julisti, täyden tyydytyksen levottoman aikakauden äärimmäisillekin metafyysillisille vaatimuksille — siinä oli sen ajan tehtävä. Ja miehiä nousi tehtävää täyttämään ja heitä auttoivat työssään juuri ne seikat, jotka tuo henkinen mullistus on synnyttänyt. Yleinen aatteiden, uskontojen ja rotujen sekotus sekä myös maantieteellisesti helppo liikeyhteys valtakunnan eri osien välillä, oli omansa laajentamaan neljännen ja viidennen vuosisadan kirkko-isien näköpiiriä, syventämään heidän ajatuksiaan ja tekemään heistä laajasydämisiä, kärsivällisiä ja suvaitsevaisia miehiä, sellaisia, joita, sen voimme empimättä sanoa, kirkolla sittemmin vain aniharvoin eikä maailmalla koskaan ole ollut osotettavana. Siihen päätökseen tulemme ainakin silloin kun arvostelemme heitä sen mukaan, mitä heillä oli, eikä sen mukaan, mitä heillä ei ollut, ja kun uskomme kuten mielemme tekee, että jos he olisivat eläneet nyt eivätkä silloin, he olisivat yhtä paljon korkeammalla nykyisiä aikalaisiaan kuin he olivat silloisia. Ja siten aikakausi, joka Gibboninkaltaisista pintapuolisista irvihampaista näyttää vain mädänneiseltä ja päättömältä aistillisuuden ja anarkian, fanatismin ja ulkokultaisuuden kaokselta, synnytti sellaisia miehiä kuin Athanasius ja Hieronymus, Chrysostomus ja Augustinus, liitti kristinoppiin tulevienkin kansakuntien perinnöksi kaiken mikä Kreikan ja Egyptin filosofiassa ja Rooman yhteiskuntajärjestyksessä oli arvokkainta, ja istutti vieraisiin maihin, itsetiedottomien välittäjien kautta, kaikkien eurooppalaisten ajatusten ja siveysoppien perusteet.

Mutta kirkon terveys ei riipu yksistään sen tunnustamasta opista eikä myöskään sen harvalukuisten pylväiden viisaudesta ja pyhyydestä, vaan sen yksityisten jäsenten uskosta ja hyveistä. Terveellä sielulla täytyy myös olla terve ruumis tyyssijanaan. Ja länsimaisenkin kirkon olisi ollut mahdoton saavuttaa sitä ilmakasta tulevaisuutta, joka sitävarten oli varalla, ellei tuon Rooman vaikutuksen kuivattaman ja saastuttaman maailman suoniin olisi vuodattanut raikkaampaa verta.

Ja tuo raikas veri oli tämän kertomuksen aikana parhaallaan tarjolla. Se tuli goottilaisissa kansoissa, joiden puhtaimmat jätettä olevat tyypit ovat norjalaiset ja saksalaiset, vaikka kaikki Euroopan kansat Gibraltarista Pietariin asti saavat heitä kiittää voimansa parhaimmista alkujuurista. Valtavan hyökylaineen lailla vyörivat nyt goottilaisjoukot toinen toisensa jälkeen eteenpäin luodetta kohti, samoten läpi koko Rooman keisarikunnan, ja vasta Välimeren rannat saavutettuaan ne pysähtyivät ja ponnahtivat takasinpäin. Nuo villit laumat toivat länsimaisen kirkon vaikutuspiiriin juuri ne tiedot, joita se tarvitsi luodakseen tulevaisuuden kristinopin ja joita se ei voinut saada ei Länsi- eikä Itä-Roomasta. Ja ne ainekset olivat verrattain puhdas moraali, syvä kunnioitus vaimoa ja perhe-elämää, lakia, tasapuolista oikeutta, persoonallista vapautta ja ennen kaikkea sanoissa ja töissä esiintyvää kunniallisuutta kohtaan, perinnäisestä velttoudesta vapaa ruumis, vakava vaikka vilkas sydän, jossa paloi tavaton halu oppimiseen niittäkin, joita he halveksivat, käytännöllisessä tarmossa roomalaisten veroiset aivot, jotka samalla eivät jääneet liian paljon jälelle itämaisista kansoista kuvittelemisvoimassa ja mietiskelevässä teräväjärkisyydessä.

Ja niiden voima tuntui kohta. Goottien etujoukot, joita veristen sotien kautta oli kolmisen vuosisataa työllä ja vaivalla pidetty Alppien tuolla puolen, oli vähitellen otettu valtion palvelukseen siellä missä se vain kävi päinsä, ja Rooman legionien ydinkohta oli muodostettu goottilaisista upseereista ja sotamiehistä. Mutta nyt saapuivat pääjoukot. Lauma lauman perästä laskeutui alas Alppeja ja työntyi valtakunnan rajoja vasten. Rikkaine kaupunkineen ja hedelmällisine alankoineen houkutteli Italia heitä ryöstöön; apujoukoikseen he olivat oppineet ymmärtämään oman voimansa ja Rooman heikkouden; casus belli oli pian keksitty — —. Miten järjetön olikaan Theodosiuksen poikain menettely, kun he kieltäytyivät suorittamasta niitä apurahoja, joilla gootit oli lahjottu lupaamaan, etteivät kävisi keisarikunnan kimppuun! — Koko tuo takasinpidätetty tulva syöksyi nyt Italian tasangoille ja Länsi-Roomasta tuli siitä päivästä lähtien kuoleva idiootti, samalla kuin uudet tulokkaat jakoivat Euroopan keskenään. Viitenätoista vuotena ennen tämän kertomuksen aikaa päätettiin Kreikan ja neljänä viimeisenä itse Rooman kohtalo. Äärettömät rikkaudet, jotka viisi vuosisataa jatkunut ryöstö oli kerännyt Capitoliumin ympärille, olivat joutuneet eläintennahkoihin puettujen miesten saaliiksi; erään keisarin sisar oli arvioinut kauneutensa, siveytensä ja rotuylpeytensä yhdenarvoiseksi sen pohjoismaiden uroon avujen kanssa, joka vei hänet mukanaan vaimonaan ja vankinaan Etelä-Ranskaan ja Espanjaan, missä hän perusti uusia kuningaskuntia ja ajoi äsken sinne saapuneet vandaalit yli Gibraltarin salmen niihin aikoihin kukoistaville Pohjois-Afrikan rantamaille. Kaikkialla kiehuivat vanhan maailman hajanaiset jätteet Medeian kattilassa, esiintyäkseen siitä sittemmin kokonaisina, nuortuneina ja voimakkaina. Longobardit, goottien jaloin rotu, olivat väliaikaisesti asettuneet Itävallan rajoille suoritettuaan pitkän vaelluksen Ruotsin vuorilta. Pian olivat etenevät hunnit tunkeneet heidät sieltä pois ja samottuaan Alppien yli antoivat he iki-ajoiksi nimensä Lombardian tasangoille. Vielä muutamia levottomia vuosia, ja frankit huomasivat olevansa alempien Reinin maiden herroja; ja ennenkuin Hypatian oppilasten päät olivat harmaantuneet, olivat Hengist ja Horsa sadun mukaan nousseet maalle Kentin rannoilla ja englannin kansan suuripiirteinen elämä oli saanut alkunsa.

Mutta joku kohtalon oikku esti meidän rotumme, joka kaikkialla muualla oli menestynyt, saamasta jalansijaa tuolla puolen Välimeren, edes Konstantinopelissa, joka vielä tänäkin päivänä pitää Euroopassa yllä aasialaista uskontoa ja aasialaisia tapoja. Näytti siltä kuin itämaat olisi peruuttamattomasti tuomittu osattomiksi siitä vaikutuksesta, joka olisi voinut ne uudistaa. Jokainen goottilaisten rotujen yritys asettua asumaan meren toiselle puolen päättyi aina siirtolaisten turmelukseen ja häviöön, koettivatpa he sitten muodostaa sinne säännöllisen kuningaskunnan, kuten vandaalit Afrikassa, taikka pysyä siellä vain sissijoukkoina, kuten gootit Gainaksen johdolla Vähässä-Aasiassa, taikka keisarin henkivartijoina, kuten varjakit keskiajalla, taikka uskonnollisina vallottajina kuten ristiretkeläiset. Se hämmästyttävä tapojenpuhdistus, jonka voitolliset vandaalit Salvianuksen ja hänen aikalaistensa mukaan vaikuttivat Pohjois-Afrikassa, ei heitä auttanut ollenkaan, he kadottivat enemmän kuin antoivat. Ilman-ala, huono esimerkki ja mahtavuuden loiste alensi heidät vuosisadan avuttomiksi irstailijoiksi, orjainomistajiksi, jotka olivat tuomitut Belisariuksen puoligoottilaisten sotajoukkojen sukupuuttoon hävitettäviksi. Ja heidän kanssaan hävisi viimeinenkin toivo siitä että goottilaiset rodut saisivat pitää itämaissa samaa ankaraa mutta terveellistä kuria, joka oli herättänyt länsimaat uudelleen elämään.

Egyptiläiset ja syyrialaiset kirkot tulivat senvuoksi tekemään työtä ei itseänsä vaan meitä varten. Sairaaloisuuden ja vanhuudenheikkouden merkit olivat niissä jo liian selvät. Juuri tuo kreikkalais-itämaalaisen hengen suunnanmuutos, joka niiden jäsenistä teki sen ajan suuria ajattelijoita, vierotti heidät todellisuudesta mietiskelyyn, ja Egyptin ja Syyrian kansat olivat vuosisatojen kuluessa veltostuneet, liiaksisivistyneet ja kuivuneet, kun riutta verta ei ollut tullut ydintä uudistamaan. Sairaaloisia, itsetietoisia, fyysillisesti tunnottomia, kelvottomia, sekä persoonallisesti että poliitillisesti vapaita kun olivat, kehittyi heistä helposti kiihkoilijoita, mutta ei Jumalan valtakunnan jäseniä. Perhe- ja kansalliselämän käsitteetkin, nuo kirkon jumalalliset alkujuuret, joita ilman se varmasti kuihtuisi kaikista jumalattomimmaksi ja julmimmaksi haamuksi, uskonnolliseksi maailmaksi, olivat itämaissa häipyneet. Sen oli vaikuttanut tuo yleinen turmiollinen tapa pitää orjia, sekä myöskin juutalaisten alentuminen, jotka vanhoista ajoista olivat olleet juuri niiden käsitteiden suuria esitaistelijoita. Ja kaikki luokat esi-isänsä Aatamin esimerkin mukaan — samalla tavalla kuin "se vanha Aatami" jokaisessa ihmisessä menettelee ja tulee menettelemään — lykkäsivät synninhäpeänsä omaltatunnoltaan inhimillisten yhteyksien ja velvollisuuksien ja sen Jumalan niskoille, joka ne oli asettanut. Vanhaan totuttuun tapaan he sanoivat: "Nainen, jonka minulle annoit, antoi minulle omenan ja minä söin sen". Intohimoiselle länsimaalaisen luonteelle, kuten kaikille heikoille yleensä, oli täydellinen kieltäymys helpompi kuin kohtuus, uskonnolliset mielteet mieluisemmat kuin jumaliset teot. Siksipä idässä kehittyi munkkilaitos niin laaja, että Egyptissä sanottiin munkkien lukuisuuden kilpailevan maallikkoväestön kanssa, ja samalla kun se vaikutti tavattoman vähennyksen tapojenturmeluksessa yleensä, aiheutti se yhtä suuren veltostumisen ja vähenemisen itse väestössä. Sellainen kansa ei voinut vastustaa Itä-Rooman yhä kasvavaa tyranniutta. Turhaan panivat sellaiset miehet kuin Chrysostomus ja Basilius oman persoonallisen vaikutuksensa vastapainoksi byzantilaisen hovin inhottaville juonille ja halpamaisuuksille. Itämaisen kristillisyyden aina vaan alaspäin kulkeva kehitys jatkui pysähtymättä vielä pari surkeata vuosisataa, rinnan länsimaisen kirkon ylöspäin käyvän kehityksen kanssa. Ja samaan aikaan kuin Pyhän Yrjön seuraajat käännyttivät uudestisyntynyttä Eurooppaa, kukistuivat idän kirkot muhamettiläisten valloittajien edessä, jotka saivat voimaa elävästä uskostaan tuohon elävään Jumalaan, jonka kristityt, vihatessaan ja vainotessaan toisiaan Hänestä syntyneiden eri oppien vuoksi, kielsivät ja ristiinnaulitsivat jokaisella elämänsä työllä.

Mutta siihen aikaan, jota tämä kertomus käsittelee, oli kreikkalais-itämaalainen henki vielä keskellä suurta työtään. Tuo omituinen metafyysillinen saivartelu, joka meidän laajemmalle ymmärryksellemme liian usein käsittämättömällä tavalla oli fraaseissa ja määrittelyissä näkevinänsä tärkeimpien hengellisten totuuksien symboolit ja luuli homousios- ja homoiusios-käsitteiden erotuksessa piilevän ratkaisun koko ihmisyyskysymykseen, oli ryhtynyt Aleksandriassa, kreikkalaisen filosofian vanhassa tyyssijassa, taisteluun juuri sen tieteellisen mietiskelyn kuluneiden jätteiden kanssa, jota sen oli korkeasta kehityksestään kiittäminen. Munkkielämän erottuminen perhe- ja kansalaisvelvollisuuksista teki sen ajan kirkko-isät sopiviksi siihen tehtävään, sillä se antoi heille aikaa, ellei mitään muuta, antautua koko elämäkseen kysymysten vakavaan tutkimiseen, mikä enemmän seuraarakastaville ja käytännöllisille pohjoismaalaisille olisi ollut mahdotonta. Meidän velvollisuutemme on, sensijaan että nauraisimme heitä pedanttisina haaveilijoina, kiittää taivasta siitä että juuri sinä aikana kuin heitä tarvittiin löytyi miehiä, jotka kykenivät meidän hyväksemme tekemään sen mihin me emme koskaan olisi kyenneet. He ovat jättäneet meille kalliiksi, todennäköisesti heidän sydänverellään ostetuksi perinnöksi samalla kertaa kristillisen ja tieteellisen metafysiikin, jonka paikkailemiseksi kaikki yritykset ovat osottautuneet turhiksi. He taistelivat voitokkaasti tuota teoreettisten ajatushirviöiden merkillistä sikiötä vastaan, joka oli syntynyt kuluneen kreikkalaisen filosofian sekotuksesta egyptiläiseen symbolismiin, kaldealaiseen astrologiaan, persialaiseen dualismiin, braamiläiseen spiritualismiin — kaikki viehättäviä ja loistavia harhakuvia, joista enemmän seuraavissa luvuissa.

Kuvatessani Hypatiaa ja hänen kohtaloaan olen tarkoin seurannut päteviä lähteitä, etenkin Sokrateen kertomusta loppukohtauksesta, sellaisena kuin se on hänen "Kirkkohistoriansa" VII kirjan 15:ssä kappaleessa. Olen kumminkin useista historiallisista syistä taipuvainen määräämään hänen kuolinhetkensä pari vuotta aikaisemmaksi kuin Sokrates. Muinaistarun, jonka mukaan Hypatia olisi ollut filosofi Isidoron vaimo, pidän minä kuten Gibboukin vähintäin viidenkymmenen vuoden ajanlaskuvirheenä, koska Isidoron opettaja Proculus syntyi vasta vuotta ennen Hypatian kuolemaa. Mainittua tarua vastustaa myös Photius, joka verrattuaan Isidoroa ja Hypatiaa toisiinsa lausuu selvästi, että Isidorus meni naimisiin erään Domnan kanssa. Sen ajan historioitsijatkaan eivät sitäpaitsi sanallakaan viittaa siihen, että hän olisi ollut naimisissa; eikä Isidoron nimi esiinny kertaakaan niiden monien yhteisten ystävien joukossa, joille Synenius kirjeissään Hypatiatte lähettää terveisiä, ja jos missään, niin niissä olisi mainittu hänen miehensä, jos sellainen kerran olisi ollut olemassa.

En voi toivoa, että nämä sivut olisivat aivan vapaat ajanlaskuvirheistä ja erehdyksistä. Sen vain voin sanoa, että olen pitänyt vilpitöntä ja tarkkaa työtä osatakseni oikeaan pienimmissäkin yksityiskohdissa ja kuvatakseni aikakauden, sen tavat ja sen kirjallisuuden sellaisina, kuin ne minulle esiintyvät — läpeensä luonnottomina, raihnaisina ja kuluneina, muistuttaen enemmän Ludvig XV:n kuin Sofokleen ja Platon aikoja. Ja lähetän nyt tämän pienen kuvaukseni maailmalle ja olen valmis sydämellisesti kiittämään jokaista arvostelijaa, joka vetämällä esiin erehdykseni opettaa minua ja yleisöä entistään tarkemmin tuntemaan nuoren ja vanhan kirkon viimeistä kamppailua.