Читать книгу Muistelmia kuolleesta talosta - Федор Достоевский, Dostoyevsky Fyodor, Fyodor Dostoevsky - Страница 4

Ensimäisiä vaikutuksia.

Niinpian kuin M – tsky (se puolalainen, joka puhui kanssani) olilähtenyt, töytäsi Grasin, peräti juovuksissa, kyökkiin.

Että vanki saattoi olla juovuksissa huolimatta siitä, että oliarkipäivä, jolloin kunkin piti olla valmiina työhön, huolimattaankarasta päälliköstä, joka saattoi milloin hyvänsä tulla vankilaan, huolimatta aliupseerista, joka piti vankeja silmällä ja oli ainasaapuvilla, huolimatta vartijoista, invaliideista, sanalla sanoenmistään semmoisesta, se seikka hämmensi kokonaan entisen käsityksenivankilan oloista. Ja sainpa olla täällä kauan, ennenkuin voin käsittäätämän kalttaisia ilmiöitä, jotka vankeuteni ensi aikoina näyttivätminusta arvoituksilta.

Jo olen sanonut, että vangeilla oli aina omaa työtä ja että tämä työoli heidän elämänsä luonnollisena vaatimuksena; myöskin olenmaininnut, että vanki, paitsi tätä työtänsä, rakasti kiihkoisastirahaa, pitäen sitä miltei vapauden arvoisena, ja että hän oli jotyydytetty, kun raha kilahteli hänen taskussaan. Päinvastoin oli hänveltto, surullinen, rauhaton ja alakuloinen, jos hänellä ei ollutrahaa; hän oli valmis varastamaankin, kunhan vaan sitä sai. Muttavaikka raha olikin vankilassa niin suuressa arvossa, eivät senonnelliset omistajat sitä kauan luonansa säilyttäneet. Ensiksikin olirahoja vaikea säilyttää varkailta ja tarkastajilta. Jos majuuri löysine äkillisissä tarkastuksissaan, otti hän ne oitis talteensa. Ehkäpähän käytti niitä vankien ruo'an parantamiseksi. Mutta useimmitenjoutuivat rahat varkaiden käsiin; sillä kehenkään ei voinut luottaa.Sittemmin keksittiin täällä täysin turvallinen rahansäilyttämiskeino.Rahat annettiin eräälle vanha-uskoiselle ukolle… En voi ollasanomatta hänestä muutamaa sanaa, vaikka siten poikkeenkinvarsinaisesta aineestani.

Hän oli noin kuudenkymmenen vanha, pieni, harmaapäinen vanhus. Ensihetkestä hämmästytti hän minua suuressa määrin. Hän ei ollutlaisinkaan muiden vankien kalttainen; hänen katseessaan oli jotainniin rauhallista ja hiljaista, että minä mielihyvällä tarkastelinhänen kirkkaita silmiään, joita ympäröivät hienot säteen kalttaisetrypyt. Minä puhelin hänen kanssaan usein ja harvoin olen tavannut niinhyvää ja sydämellistä ihmistä kuin hän oli. Hänet oli lähetetty tännesuurenlaisesta rikoksesta. Vanha-uskoisten joukossa alkoi ilmestyäkääntyneitä. Hallitus suositteli niitä ja käytti kaikkia keinojasaadakseen muutkin taipumattomat kääntymään. Ukko, yhdessä muidenintoilijain kanssa, päätti "seisoa uskonsa edestä", kuten hän itsesanoi. Kun oikea-uskoista kirkkoa ruvettiin rakentamaan, polttivat hesen. Rikokseen osallisena lähetettiin ukko pakkotyöhän. Hän oli ollutvarakas kauppias; kotiansa hän jätti vaimon sekä lapset ja menilujamielisesti vankeuteen, sillä hän piti sitä sokeudessaan"kärsimyksenä uskon tähden." Kun hänen kanssaan olin jonkun aikaaelänyt, kysyin väkisinkin itseltäni: kuinka tämä hiljainen ja siivoihminen saattoi olla kapinoitsijana? Minä puhelin hänen kanssaan usein"uskosta." Hän ei luopunut vähääkään vakuutuksestaan; mutta hänenväitteissään ei ilmaantunut laisinkaan vihaa, eikä katkeruutta. Yhtäkaikki oli hän hävittänyt kirkon eikä kieltänytkään sitä. Semmoiseenvakuutukseen nähden olisi luullut, että hän piti menettelyänsä ja sitäseurannutta kärsimystä kunnianaan. Mutta vaikka minä olisin kuinkatarkastellut ja tutkistellut, en huomannut hänessä koskaankunnian-himoa, enkä ylpeyttä. Vankilassa oli meillä muitakinvanha-uskoisia, suurimmaksi osaksi siperjalaisia. Ne olivatkehittyneitä, viekkaita ihmisiä, suuria luku- ja kirjamiehiä sekätavallaan taitavia väittelijöitä, sen ohessa ylpeitä, vaativaisia jakovin kärsimättömiä. Aivan toisenlaatuinen oli tämä ukko. Vaikka hänolikin ehkä etevämpi kirjamies kuin toiset, karttoi hän kuitenkinriitoja. Hän oli sangen puhelias ja iloinen; nauroi usein, eikuitenkaan raa'asti kuten useimmat vangit, vaan raikkaasti jailoisesti, niinkuin oli sopivaa harmaahapsiselle vanhukselle. Kentieserehdyn, mutta minusta näyttää kuitenkin siltä, kuin naurustavoitaisiin tuntea ihmisiä; jos teitä ensi hetkestä miellyttää jonkunaivan tuntemattoman ihmisen nauru, niin voitte olla vakuutettu siitä,että se ihminen on hyvä. Koko vankilassa nautti ukko yleistäkunnioitusta, josta hän ei ollenkaan ylpeillyt. Vangit sanoivat häntäukkokullaksi eivätkä koskaan tehneet hänelle pahaa. Minä saatoinymmärtää, minkälainen vaikutus hänellä oli ollut uskolaisiinsa. Muttahuolimatta näennäisestä lujuudesta, jolla hän kärsi rangaistustaan, piili hänessä syvä, haihtumaton suru, jota hän koetti salata muilta.Minä asuin samassa kasarmissa kuin hänkin. Kerran heräsin minä kellokolmen aikaan yöllä ja kuulin hiljaista, pidätettyä itkua. Ukko istuiuunilla (jolla ennen se kirjanlukija oli istunut, joka tahtoi murhatamajuuria) ja rukoili käsin kirjoitetusta kirjastaan. Hän itki ja minäkuulin hänen aika ajoittain sanovan: "Herra, älä hylkää minua! Herravahvista minua! Lapsukaiseni, armaani! emme koskaan saa nähdätoisiamme!" En voi sanoa, mitenkä mieleni silloin kävi surulliseksi. – Tälle ukolle uskoivat vangit rahansa tallennettavaksi. Melkeinkaikki olivat täällä varkaita, mutta hän ei voinut varastaa.Tiedettiin, että hän kätki tallennettavaksi uskotut rahat johonkin, mutta piilopaikan perille ei voinut kukaan päästä. Sittemmin ilmaisihän minulle ja muutamille puolalaisille salaisuutensa. Eräässäpaalussa oli oksa, joka näköään oli kasvanut kiinni puuhun. Se olikuitenkin irtonainen ja peitti puussa olevan suuren kolon. Siihenkoloon pisti ukko rahat ja pani sitten oksan paikoilleen, niin etteikukaan voinut piilopaikkaa löytää.

Mutta minä olen syrjäytynyt kertomuksestani. Viimeksi puhuin siitä,minkä tähden vangit eivät säilyttäneet kauan rahojaan. Paitsisäilyttämisen vaikeutta oli vankilan elämä kovin ikävää; vanki taas onluonnostaan vapautta haluava olento ja yhteiskunnallisen asemansavuoksi niin kevytmielinen, että hän mielellään tahtoo joskus"huilata", tuhlata kaikki rahansa melun ja soiton raikuessaunohtaakseen edes hetkiseksi surunsa. Olipa oikein kumma katsella, kuinka moni heistä niska kyyryssä teki työtä, välistä kuukausmääriä,ainoastaan sen vuoksi, että jonakin päivänä saisi tuhlata kokoansionsa ja istua sitten taas uuteen tuhlaukseen asti uutterana työnääressä. Moni heistä hankki itselleen uusia vaatteita, jakkuja, nuttuja. Yleisesti hankittiin myöskin karttuuni-paitoja javaskisolkisia vöitä. Näitä pukuja käytettiin pyhäpäivinä ja niidenomistajat kuljeskelivat aina kaikkien kasarmien läpi itseänsänäytellen. Koreilemisen halu tuntui joskus hyvin lapselliselta; jamonessa suhteen olivatkin vangit täydellisiä lapsia. Tosi on, ettäkaikki nämä vaatteet jotenkuten äkkiä hävisivät omistajiltaan, välistäjoutuivat jo samana iltana pantiksi aivan mitättömästä hinnasta.Tuhlaaminen kehittyi muuten asteettain. Sitä harjoitettiintavallisesti juhla- tai nimipäivinä. Nimipäivän viettäjä nousi aamullaylös, asetti kynttilän pyhän kuvan eteen ja rukoili; sen jälkeenpukeutui hän juhlavaatteisiin ja tilasi itselleen päivällisen.Ostettiin lihaa, kalaa ja valmistettiin limppusoppaa; sitten söi hänkuin härkä, melkein aina yksinään, harvoin tarjoten muilletovereilleen. Nyt tuotiin esille viinaa: nimipäivän viettäjä joiitsensä humalaan kuin käki ja lähti sitten kaikin mokominkuljeskelemaan pitkin kasarmeja, häilyen ja hoiperrellen sekä kokiennäyttää kaikille, että hän oli humalassa, että hän "huilasi."Kaikkialla suosii venäläinen rahvas juoppoutta, mutta vankien keskenjuoppoa oikein kunnioitettiin. Juoppous oli vankilassa jonkunlaisenamahtina. Iloisella tuulella ollessaan palkkasi vanki itselleensoittajan. Täällä oli eräs karannut puolalainen sotamies, joka pystyiviulunsoittoon, ja viulu olikin hänen ainoana omaisuutenaan. Hän eiharjoittanut mitään muuta ammattia kuin iloisten tanssisäveliensoittamista päihtyneille. Hänen velvollisuutenaan oli luopumattaseurata humalaista isäntäänsä kasarmista kasarmiin ja vinguttaaviuluansa kaikesta voimastaan. Usein näytti hän kyllästyneeltä,ikävystyneeltä. Silloin hänelle huudettiin: "soita, maksun oletsaanut!" ja se pani hänet jälleen vinguttamaan. Kun vanki alkoi juoda, voi hän olla lujasti vakuutettu siitä, että hänestä päihtyneenäpidetään huolta, että hänet aikoinaan saatetaan levolle ja piilotetaanjonnekin, jos päällikkö sattuisi tulemaan. Kaikki tämä tapahtuitoisten puolelta ilman mitään palkinnon toivoa. Aliupseeri jainvaliidi taas, jotka asuivat vankilassa järjestyksen valvomistavarten, olivat myöskin varmat siitä, ettei humalikas voi vaikuttaamitään häiriötä. Häntä tarkasti koko kasarmi, ja jos hän rupesimeluamaan, raivoomaan, niin toiset kyllä olivat valmiit häntärauhoittamaan, jopa sitoivat hänet köysiinkin. Senpä tähdenalipäälliköt katselivatkin juoppoutta sormien lomatse, eivätkätahtoneet tehdä sitä vastaan muistutuksia. He tiesivät hyvin hyvästi, että jos viinaa ei sallittaisi, tapahtuisi vielä hullumpia juttuja. – Mutta mistäs viinaa hankittiin?

Viinaa ostettiin anniskelijoilta. Heitä oli vankilassa joitakuita; kauppaansa harjoittivat he hyvällä menestyksellä, huolimatta siitä,että juojia ja "huilaavia" oli yleensä vähän, juomiseen kun tarvittiinrahaa, ja sitä taas oli vaikea hankkia. Kauppa alkoi ja pitkittyiaivan omituisella tavalla. Ajatelkaamme, ettei jollakin vangilla ollutammattia tai ettei hän halunnut työskennellä (semmoisia oli täälläkyllä), vaan tahtoi kuitenkin saada rahaa ja, ollen kärsimätönluonteeltaan, tahtoi saada sitä pian. Hänellä on hiukan varoja aluksija hän päättää ruveta anniskelijaksi. Yritys on vaikea ja vaatiipaljon alttiiksi antamista; sillä onhan selkäsaunan saaminen sekätavaran ja pääoman menettäminen mahdollista. Mutta anniskelija eihuoli siitä. Ensi kerralla tuo hän itse viinansa vankilaan ja myö sensitten voitollisesti. Hän käyttää samaa keinoa toisen ja kolmannenkinkerran, ja jos ei joudu päällikön kynsiin, laajentaa kauppansasuuressa määrin; hänestä tulee urakkamies, pääoman-haltija, hänpalkkaa asiamiehiä ja apulaisia, on vähemmin vaaran alainen, vaanvoittaa yhä enemmin ja enemmin. Vaara sen sijaan uhkaa hänenapulaisiaan.

Vankilassa on aina perin köyhtyneitä ihmisiä, jotka ovat ilman työttäja käyvät repaleissa, vaan joilla sen sijaan on rohkeutta japäättäväisyyttä. Sellaisten ihmisten ainoana pääomana on heidänselkänsä; siitäkin voi olla jotain hyötyä ja senpä päättääkin rahansamenettänyt tehdä kaupan esineeksi. Hän menee urakkamiehen luo jasuostuu rupeamaan hänelle viinan-kuljettajaksi; rikkaallaanniskelijalla on semmoisia apulaisia useampia. Jossain vankilanulkopuolella on sovelias henkilö – sotamies, porvari, väliin jokunainenkin – joka urakkamiehen rahoilla ja sopimuksen mukaista, verrattain isoa palkintoa vastaan ostaa viinaa kapakasta ja kätkee senjohonkin määrättyyn paikkaan, jonne vangit tulevat työtä tekemään.Hankkija maistelee aina itse tavarasta ja täydentää vajauksentunnottomasti vedellä; se saa kelvata semmoisenaan, eikä vanginsovikkaan olla kovin vaatelias. Onhan hyvä, etteivät hänen rahansamene aivan hukkaan ja että hän saa viinaa, tosin huonoa, muttakuitenkin viinaa. Hankkijan luo ilmaantuvat anniskelijan osoittamatkuljettajat, varustettuina härän suolilla. Nämä suolet pestään ensinja täytetään sitten vedellä, joten ne pysyvät venyväisinä ja kelpaavattarvittaessa viinasäiliöiksi. Täytettyään suolet viinalla, kietoovanki ne ympärilleen niin taitavasti kuin mahdollista. Luonnollistaon, että tässä käytetään mitä suurinta taitoa ja varkaan kokokavaluutta. Asia koskee vangin kunniata; hänen on pettäminen sekäsaattajansa että vartijat. Ja hän pettääkin heidät. Ollen taitavavaras, välttää hän aina saattajan, tavallisesti jonkun nuorenrekryytin silmäyksen. Sen ohessa otetaan ajasta ja paikasta tarkkavaari. Vanki esim. on muurari ja hän kiipee kiukaalle: kukapa voinähdä, mitä hän siellä tekee? Eihän saattomiehen sovi kiivetä hänenjälkeensä. Vankilaa lähestyessään ottaa hän käteensä viisitoista tahikaksikymmentä kopeikkaa ja rupee odottamaan korpraalia. Kutakin työstäpalaavaa tarkastaa vahdissa oleva korpraali ja avaa hänelle vasta senjälkeen vankilan ovet. Viinan kuljettaja luottaa tavallisesti siihen, ettei korpraali huoli häntä kovin tarkoin tutkia. Mutta välistäkopeloipi tämä salaisimmatkin paikat ja löytää viinan. Silloin onjäljellä viimeinen keino: viinan kuljettaja pistää korpraalin kouraan, salaa saattomieheltä, varalla olevan rahan. Mahdollista on, että hänpääsee semmoisen tempun avulla tavaroineen onnellisesti perille. Muttavälistä keino ei onnistu, ja silloin täytyy hänen turvata ainoaanjälellä olevaan pääomaan s.o. selkäänsä. Asia ilmoitetaan majuurille,pääomaa piestään ja piestään kovasti, viina otetaan takavarikkoon jasalakuljettaja ottaa koko asian niskoillensa, ilmoittamattaurakkamiestä, ei kuitenkaan siitä syystä, että ilmianto inhoittaisihäntä, vaan sen vuoksi, että se on hänelle epäedullinen; hän saisikaikissa tapauksissa selkäsaunan; ainoana huvituksena olisi, että hemolemmat saisivat selkäänsä. Mutta urakkamiestä tarvitseesalakuljettaja vastakin, vaikk'ei hän tavan ja sopimuksen mukaansaakkaan häneltä selkäsaunasta mitään korvausta. Mitä ilmiantoihinmuuten tulee, ovat ne hyvin tavallisia. Vankilassa ei ilmiantajaamitenkään ahdisteta; ei mitään tyytymättömyyttä häntä kohtaan oleolemassa. Häntä ei karteta, vaan pidetäänpä vielä ystävänäkin, niinettä jos joku tahtoisi vankilassa todistella ilmiannon alhaisuutta, eihäntä kukaan ymmärtäisi. Se turmeltunut ja katala aatelismies, jonkakanssa minä lakkasin seurustelemasta, oli majuurin passarin Fetkanystävä sekä hänen vakoojansa, ja Fetka taas kertoi majuurille kaikkimitä oli häneltä kuullut. Se seikka oli täällä hyvin tunnettu, muttakenenkään päähän ei edes pistänytkään mokoman ilkiön rankaiseminen tainuhteleminen.

Mutta olen poikennut asiasta. Tietysti tapahtuu niinkin, ettäviinan-tuonti onnistuu; silloin ottaa urakkamies vastaan tuodutsuolet, maksaa niistä rahan ja tekee laskunsa. Lasku osoittaa, ettäviina on tullut hänelle kalliiksi, jonka tähden hän tyhjentää suoletja kaataa viinaan vielä kerran vettä, miltei toisen verran lisää, jarupee sitten odottamaan ostajia. Ensi pyhänä, joskus arkenakin, ilmestyy ostaja; se on vanki, joka on useampia kuukausia tehnyt työtäkuin härkä ja säästänyt rahaa voidaksensa tuhlata ne viinaan jonakinedeltäpäin määrättynä päivänä. Tätä päivää on mies parka jo kauanuneksinut ja se ajatus on työn ääressäkin virkistänyt hänen surullistamieltänsä. Vihdoinkin kajastaa tuon päivän rusko idässä; rahat ovatsäästössä, niitä ei ole otettu takavarikkoon, eikä varastettu; hän viene anniskelijalle. Tämä antaa hänelle viinaa, alussa verrattainpuhdasta, s.o. ainoastaan kahdesti vedellä sekoitettua; mutta senmukaan kuin pullon sisältö vähenee, korvataan vajaus vedellä.Viinakuppi maksaa viisi tahi kuusi kertaa enemmän kuin kapakassa.Helppo on arvata, mitenkä monta semmoista kuppia tyhjennetään ja mitäniistä maksetaan, ennenkuin viinan halu on tyydytetty. Juomisestavieraantuminen vaikuttaa kuitenkin, että vanki humaltuu jokseenkinpian ja jatkaa juontiaan, kunnes menettää kaikki rahansa. Sillointuodaan esille muuta tavaraa; anniskelija on samalla pantin ottajakin.Ensin joutuvat hänen käsiinsä äsken hankitut kapineet, sitten vanhatrepaleet ja vihdoin ruunun omaisuuttakin. Tuhlattuaan viinaan kaikkiviimeiseen riepuun asti, panee humalikas maata, ja kun hän sittenseuraavana päivänä tuntee välttämätöntä päänkipua, pyytää hänanniskelijaita turhaan viinaryyppyä kohmeloonsa. Surumielin tyytyy häntukalaan tilaansa ja tarttuu jo samana päivänä jälleen työhön; häntyöskentelee sitten taas muutamia kuukausia niska kyyryssä uneksienonnellista juomapäiväänsä, joka palaamattomasti on kadonnut ajanvirtaan, ja rohkaisee vähitellen mieltänsä odotellen toistasamanlaista päivää, joka on vielä kaukana, mutta joka yhtä hyvinkerran on saapuva.

Anniskelijasta taas on huomattava, että kun hän on koonnut suurensumman rahaa, s.o. joitakuita kymmeniä ruplia, hankkii hän viimeisenkerran viinaa, mutta ei seoita sitä vedellä, sillä hän on määrännytsen omaa tarvettansa varten; on jo aika lopettaa kauppa ja hankkiaitselleen hauskoja päiviä! Alkaa juominen, syöminen, musiikki. Varatovat melkoiset; välittömät, alhaisemmat päällysmiehet lahjotaan.Juomista pitkitetään väliin useimpina päivinä. Hankittu viina juodaantietysti kohta loppuun; silloin menee juomari muiden anniskelijainluo, jotka häntä jo odottelevat ja juo siksi, kunnes menettääviimeisen kopeikkansa. Vaikka vangit pitävätkin huolta humalikkaasta, joutuu hän kuitenkin joskus korkeimpain päällikköjen, majuurin taivartijaupseerin silmiin. Hänet viedään vartijastoon, rahat, jos niitäon jälellä, otetaan pois ja lopuksi saa syyllinen selkäänsä. Hän palaajälleen vankilaan ja jonkun päivän kuluttua ryhtyy jälleenanniskelijan toimeen. – Muutamat, tietysti varakkaimmat velikullatuneksivat myöskin naisseuroja. Suurta maksua vastaan hiipivät hevälistä lahjotun vartijan seurassa etukaupunkiin, ollen muka työhönmenevinään. Ja siellä, jossain sopivassa talossa, aivan kaupunginääressä pannaan toimeen aika pidot. Raha vaikuttaa, ettei vankiakaanhalveksita; asiantunteva vartija saapuu paikalle hiukan aikaisemmin.Tavallisesti joutuivat semmoiset vartijat itsekin ennemmin taimyöhemmin vankeuteen. Mutta rahalla voi tehdä vaikka mitä, ja mokomatretket jäivät melkein aina salaisuudeksi. Täytyy kuitenkin lisätä,että semmoisia huveja pantiin toimeen aniharvoin, koska niitä vartenvaadittiin kovin paljon rahaa.

Vankeuteni ensi päivistä asti veti huomioni puoleensa eräs tavattomansievännäköinen nuorukainen. Hänen nimensä oli Sirotkin. Hän olimonessa suhteen omituinen olento. Etenkin hämmästytti minua hänenkaunis muotonsa; ijältään oli hän noin kolmenkolmatta vuoden vanha.Hänet oli tuomittu erityiseen s.o. ikuiseen osastoon, joten hän olisuurimpia pahantekijöitä. Ollen luonteeltaan hiljainen ja sävyisä,puhui hän vähän ja nauroi harvoin. Silmät olivat hänellä siniset, piirteet säännölliset, kasvot hienot ja tukka vaaleanruskea. Puoleksikeritty päälakikaan ei voinut häntä sanottavasti rumentaa; niin sieväoli hän. Ammattia ei hänellä ollut minkäänlaista, mutta rahaa sai hänkuitenkin tuon tuostakin, vaikka tosin vähässä määrin. Väliin antoivathänelle toiset vaatteita, joskus punaisen paidankin ja Sirotkin olihyvillään lahjoista; hän käveli pitkin kasarmeja, näytteli itseänsä.Hän ei juonut, eikä pelannut korttia, ei hän myöskään riidellytkenenkään kanssa. Usein käveli hän kasarmien takana, kädet taskussa, hiljaan ja mietiskellen. Mitä hän mietti, oli vaikea arvata. Kun häntäjoskus kutsuin luokseni ja uteliaisuudesta kysyin jotain, niin hänoitis vastasi, vieläpä jotenkin kohteliaasti, eikä muiden vankientavalla, aina lyhyesti ja asiallisesti; hänen katseensa oli kuinkymmenvuotisen pojan. Jos hänellä oli rahaa, ei hän ostanut itselleenmitään tarpeellista, ei antanut paikata jakkuansa, eikä hankkinutuusia saappaita, vaan osti kalatsia, renikkaa ja söi sitten – niinkuin olisi ollut seitsenvuotias lapsi. "Sinä nyt olet semmoinenSirotkin!" sanoivat hänelle muut vangit. Kun ei ollut ruunun työssä,oleili hän vieraissa kasarmeissa. Kaikilla muilla oli jotain tointa; ainoastaan hän oli jouten. Jos hänelle sanottiin jotain, melkein ainapilan vuoksi (hänelle nauroivat usein hänen omat toverinsakin), ei hänvirkkanut sanaakaan vastaan, kääntyi vaan pois ja meni toiseenkasarmiin; välistä taas, kun häntä kovin pilkattiin, punastui hän.Usein ajattelin: mitenkä tämä hiljainen, avomielinen olento olijoutunut vankilaan? Kerran makasin minä sairashuoneessa vankienosastossa. Sirotkin oli myöskin sairaana ja meidän vuoteemme olivatvierekkäin; illalla jouduin hänen kanssaan puheisiin. Hän innostuiäkkiä ja kertoi minulle tarkoilleen, kuinka hän oli joutunutsotamieheksi, kuinka hänen äitinsä oli sen johdosta itkenyt ja kuinkasotamiehenä oleminen oli tuntunut hänestä vaikealta. Hän sanoi, ettäsotamiehen elämä oli hänelle aivan mahdoton; sillä kaikki olivathänelle äkäisiä ja kovia, päälliköt aina tyytymättömiä.

– Mitenkäs sitten kävi? kysyin minä. – Minkä tähden jouduit sinätänne, vieläpä erityiseen osastoon… Voi sinua, Sirotkin parka!

– Kaikkiansa olin minä, Aleksanteri Petrowitsh, vuoden pataljoonassa;tänne lähetettiin minut siitä syystä, että murhasin ruotupäällikköniGrigori Petrowitshin.

– Kyllähän sen olen kuullut, Sirotkin, vaan en usko oikein. Kuinkasinä olisit voinut ketään murhata!

– Niinpähän sattui. Aleksanteri Petrovitsh. Kovin tuntui elämätukalalta.

– Kuinkas sitten muut sotamiehet tulevat toimeen? Tietysti alussatuntuu vaikealta, vaan vähitellen tottuvat ja heistä tulee kelposotureja. Sinua luultavasti on äitisi hemmotellut, syöttänytrenikoilla ja maidolla kahdeksantoista vuotiaaksi asti.

– Tosi on, että äitini rakasti minua kovasti. Kun jouduin sotaväkeen, sairastui hän ja sittemmin kuolikin, kuten olen kuullut… Elämänikävi lopulta kovin katkeraksi. Päällikkö ei suvainnut minua, rankaisivaan kaikesta, syyttömästikin. Minä tottelin ja elin siivosti, enjuonut viinaa, enkä lainaillut keltään mitään, ja se onkin paha tapa,Aleksanteri Petrowitsh, kun ihminen rupee lainailemaan. – Ympärillänioli vaan kovasydämisiä ihmisiä – ei ollut missä itkeäkään. Joskuspiti mennä nurkan taa itkemään. Kerran seisoin minä vahdissa. Oli joyö käsissä; minut oli asetettu päävahtiin tukien luo. Tuuli vinkui; oli syksy ja pilkkoisen pimeä. Tuntui tukalalta, kovin tukalalta! Minälaskin pyssyn jalalle, otin pois painetin ja asetin sen viereeni; riisuin oikean jalan saappaan, ojensin piipun rintaani kohden, nojasinsiihen ja liikautin isolla varpaalla hanaa. Eipä lauennutkaan! Minätarkastin pyssyä, puhdistin sytytysreiän, kaasin uutta ruutia, kopauttelin limsiötä ja asetin aseen taas rintaani vasten. Muttamitäpäs siitä! Ruuti pösähti, vaan laukausta ei kuulunut! Mitähän tämäon? ajattelin. Vedin taas saappaan jalkaani, kiinnitin painetinpaikoilleen ja rupesin ääneti astuilemaan. Siinä minä päätin, ettäkävi kuin kävi, mutta sotapalveluksesta on päästävä pois. Puolentunnin kuluttua ajoi päällikkö paikalle; hän oli tarkastusmatkalla.Hän huusi minulle: "Niinkös sinä vahdissa seisot?" Minä otin pyssynkäteeni ja lävistin hänet painetilla. Neljä tuhatta sain sitten jajouduin tänne erityiseen osastoon.

Hän ei valehdellut. Ja mitenkä olisikaan häntä muuten lähetettyerityiseen osastoon? Tavallisia rikoksia rangaistaan paljoalieveämmin. Muuten oli Sirotkin toveriensa joukossa ainoasievännäköinen. Mitä tulee muihin saman osaston vankeihin, joitatäällä oli kaikkiansa noin viisitoista, niin oli oikein vastenmielistänähdä heitä; ainoastaan parin kolmen kasvot olivat jommoisiakin; muutkaikki olivat isokorvasia, rumia ja inhottavia; jotkut olivatharmaapäisiäkin. Jos tilaisuus sallii, niin kerron tästä joukkiostatoiste enemmän. Sirotkin oli usein Gasinin kanssa ystävyydessä, sensaman miehen kanssa, jonka tähden minä aloin tämän luvun, huomauttamalla, että hän töytäsi juopuneena kyökkiin ja että se seikkahämmensi minun alkuperäiset käsitykseni vankilan-elämästä.

Tämä Gasin oli hirveä olento. Hän teki kaikkiin kauhean, tuskallisen vaikutuksen. Minusta tuntui aina siltä, ettei kukaanvoinut olla julmempi kuin hän. Minä näin Tobolskissa ilkiötöistäänkuuluisan rosvon Kamenewin; näin sitten Sokolow'in, joka olikanteenalainen karannut sotamies ja julma murhaaja. Mutta eivät nekääntehnyt minuun niin vastenmielistä vaikutusta kuin Gasin. Minustatuntui väliin, että edessäni oli mahdottoman suuri, ihmisen kokoinenjättiläishämähäkki. Hän oli tataarilainen, tavattoman väkevä, väkevinmies koko vankilassa; kooltansa oli hän tavallista isompi, ruumiinrakennukseltaan vankka; pää oli hänellä ruma ja luonnottomaniso; hän kävi kumarassa ja katseli silmäkulmiensa alta. Vankilassakulki hänestä omituisia huhuja: tiedettiin, että hän oli ollutsotamiehenä, mutta vangit kertoivat (en tiedä, lieneekö ollut totta),että hän oli karkulainen Nertshinskistä; Siperjaan oli häntä lähetettyjo monasti, mutta aina oli hän karannut, muuttanut nimeä ja vihdoinjoutunut meidän vankilaamme, erityiseen osastoon. Hänestä kerrottiinmyöskin, että hän ennen ainoastaan huvikseen oli teurastellut pieniälapsia: hänen sanottiin ensin vieneen lapsen johonkin yksinäiseenpaikkaan, peloitelleen häntä siellä ja sitten, nautittuaan tarpeeksipienokaisen kauhusta, teurastaneen hiljaan ja vitkallisesti. Nämäjutut olivat ehkä perättömiä, sen raskaan vaikutuksen synnyttämiä,jonka Gasin teki kaikkiin, mutta ne sopivat kuitenkin hänenolentoonsa. Sen ohessa käyttäytyi hän vankilassa, selväpäisenäollessaan, sangen siivosti. Hän oli aina hiljainen, eikä koskaanriidellyt kenenkään kanssa, mutta siten menetteli hän ikäänkuinhalveksien muita, ikäänkuin olisi pitänyt itseään muita etevämpänä;hän puhui vähän ja oli aivan tahallaan harvasanainen. Kaikki hänenliikkeensä olivat hitaita, rauhallisia ja osoittivat itseensäluottamusta. Hänen silmistään näkyi, että hän oli älykäs sekä sangenkavala; hänen kasvoissaan kuvautui aina jonkunlaista ylpeyttä jakovuutta. Hän harjoitti viinakauppaa ja oli vankilan varakkaimpiaanniskelijoita. Mutta pari kertaa vuodessa joi hän itsensä humalaan jasilloin tuli näkyviin hänen luonteensa koko eläimellisyys. Vähitellenpäihtyessään alkoi hän ensin ärsyttää ihmisiä mitä ilkeimmilläivapuheilla, joita hän ikäänkuin edeltäpäin olisi valmistanut; vihdointäydellisesti humaltuneena tuli hän kovaan raivoon, tempasi veitsen jakävi ihmisiin käsiksi. Vangit, jotka tiesivät hänen kauheat voimansa, pakenivat ja piiloutuivat; hän ahdisti kaikkia, ken vaan sattui eteen.Mutta kohta keksittiin keino tämän riiviön hillitsemiseksi. Noinkymmenen samaan kasarmiin kuuluvaa miestä ryntäsi äkkiä hänenkimppuunsa ja alkoivat häntä piestä. Tuskin voidaan kuvailla, mitenkäkauheata tämä pieksäminen oli; häntä lyötiin rintaan, kupeisiin, sydänalaan ja vatsaan; lyötiin kovasti ja kauan, ja lakattiin vastasitten, kun hän oli kadottanut kaiken tuntonsa ja käynytpuolikuolleeksi. Toista ei olisi voitu lyödä niin kauheasti; sillätoinen olisi heittänyt henkensä. Siten ei ollut Gasinin laita.Lyömisen jälkeen käärittiin hän turkkiin ja kannettiin laverille. – "Kylläpähän paranee!" – Ja todellakin heräsi hän seuraavana päivänämelkein aivan terveenä sekä meni työhön äänettömän ja synkännäköisenä. – Ja joka kerta, kun Gasin joi itsensä humalaan, tiesijokainen vankilassa, että hänen päivänsä päättyy selkäsaunalla. Senhän tiesi itsekin, mutta joi yhtähyvin. Sillä tavoin kului muutamavuosi; vihdoin huomattiin, että Gasin rupesi masentumaan. Hän alkoivalittaa kaikenlaisia kipuja, alkoi nähtävästi heikontua; yhä useamminoleskeli hän lasaretissa… "Antautuipahan!" sanoivat vangittoisilleen.

Hän tuli kyökkiin sen puolalaisen viuluniekan seurassa, jotahumalikkaat tavallisesti palkkasivat soittamaan ilon täydentämiseksi,ja seisattui keskelle laattiaa tarkastellen ääneti läsnä olijoita.Kaikki vaikenivat. Kun hän vihdoin huomasi minut ynnä toverini, silmäili hän meitä vihamielisesti ja halveksivasti, naurahti sittentyytyväisen näköisenä, ikäänkuin olisi tehnyt jonkun päätöksen, jakovasti hoiperrellen astui pöytämme luo.

– Saankos kysyä, alkoi hän (hän puhui venäjää), millä varoillasuvaitsette juoda täällä teetä?

Mitään sanomatta katsahdin minä toveriini, ymmärtäen, että oli parastavaieta. Vähinkin vastaväite olisi saattanut hänet raivoon.

– Siis on teillä rahoja? jatkoi hän kyselyänsä. – Siis on teillärahoja koko joukko, mitä? Sitä vartenkos te olette vankilaan tulleet?Oletteko tulleet teetä juomaan? Puhukaa, että teitä!..

Vaan huomattuaan, että me olimme päättäneet olla vaiti, kävi häntulipunaiseksi ja vapisi raivosta. Hänen lähellään nurkassa oli suuripönttö, jossa säilytettiin päivälliseksi ja illalliseksi vangeilleleikattua leipää. Se oli niin iso, että siihen mahtui leipää puolellevankilan väestölle; nyt oli se tyhjä. Hän tarttui siihen molemmillakäsillään ja kohotti sen ylitsemme; hetkisen kuluttua olisi hänmusertanut meidät. Katsomatta siihen, että murhaa tai murhanaikomustaseurasi ikävyyksiä koko vankilalle: olisi ryhdytty tutkisteluihin, tiedusteluihin, ruvettu noudattamaan suurempaa ankaruutta, jonkatähden vangit kaikella muotoa kokivatkin välttää semmoisia rikoksia, – katsomatta kaikkeen tähän, vaikenivat nyt kaikki ja odottelivat. Eikuulunut sanaakaan puolustukseksemme! Ei kukaan huudahtanut Gasinille! – niin kovasti vihasivat he meitä! Heitä nähtävästi huvitti meidänvaarallinen tilamme… Mutta asia päättyi onnellisesti: juuri kun hänaikoi heittää pöntön päällemme, huudahti joku eteisestä:

– Gasin! Viina varastettiin!..

Hän heitti pöntön laattialle ja töytäsi kuin hurja kyökistä.

– No, Jumala pelasti! sanoivat vangit toisilleen. – Ja vielä kauanaikaa jälestäkin päin puhuivat he siitä.

Minä en saanut myöhemminkään selville, oliko tämä ilmoitus viinanvarastamisesta todenmukainen vai ainoastaan meidän pelastukseksemmekeksitty.

Iltapimeällä, ennenkuin kasarmit suljettiin, kävelin minä paalujenluona ja mieltäni ahdisti raskas suru, jommoista en ole koskaanmuulloin tuntenut. Vaikealta tuntuu vankeuden ensi päivä, olipa sesitten linnassa tai vallikellarissa taikkapa Siperjassa… Minämuistan, että enimmin antoi minulle ajatuksen aihetta eräs seikka, joka koko vankeusaikani kuluessa usein palasi mieleeni; se olirangaistuksien epätasaisuus samanlaisista rikoksista. Tosin ei voirikoksiakaan verrata toisiinsa, eipä lähennellenkään. Esimerkiksi: onkaksi murhamiestä; molempien asia on tarkoilleen punnittu; kummankinrikoksesta seuraa melkein sama rangaistus. Mutta nähkääpäs sen ohessa, mimmoinen ero on rikoksissa. Toinen heistä on tappanut ihmisenturhanpäiten, sipulista: tuli maantielle ja murhasi ohi kulkevanmiehen, mutta miehelläpä oli vaan sipuli omaisuutta. Toinen taas onmurhannut intohimoisen hirviön, puolustaessaan morsiamensa, sisarensatai vaimonsa kunniaa. Toinen on tehnyt murhan maata kiertäessään, monilukuisten ruunun-miesten ahdistamana puolustaen vapauttaan,elämätään, usein nälkään kuolemaisillaan; toinen taas teurastaa pieniälapsia ainoastaan huvikseen, tunteakseen käteensä niiden lämmintäverta, nauttiakseen niiden viimeisestä pelon vapistuksesta. Ja mitäpässiitä? Molemmat joutuvat samaan vankilaan. Tosin on olemassajonkunlainen erilaisuus rangaistusajan pituudessa. Mutta nämäeroitukset ovat verrattain vähäpätöisiä, jota vastoin eroituksiasamanlaisissa rikoksissa on – lukematon paljous. Eroituksia on yhtämonta kuin luonteitakin. Mutta otaksukaamme, että tätä seikkaa ei voipoistaa eikä tasoittaa, että se on jonkunlainen ratkaisematon tehtävä,niinkuin esim. ympyrän neliöitseminen. Mutta sen ohessa on olemassaeräs toinenkin eroitus, eroitus rangaistuksien seurauksissa…Vankilassa on ihmisiä, jotka siellä kuihtuvat, sulavat kuin kynttilätja on taas toisia, jotka vapaina ollessaan tuskin tiesivätkään, ettämaailmassa voi olla niin iloista elämää, mieluisien, sukkelientoverien seurassa. On niitä vankilassa semmoisiakin. Kuinkas onsivistyneen, tunnokkaan miehen laita? Hänen oman sydämensä särkymurtaa hänen voimansa pikemmin kuin mikään rangaistus. Hän tuomitseerikostansa ankarammin kuin mikään laki. Ja hänen rinnallaan on toinen, joka koko vankeutensa aikana ei edes kertaakaan ota ajatellakseenmurhatyötään. Vieläpä pitää hän itseään oikeutettuna. On semmoisiakin, jotka tekevät suotta rikoksia, saadakseen vaihtaa tukalaksi tulleenvapautensa vankilan elämään. Vapaana ollessaan on semmoinen ihminenelänyt aina alennuksen tilassa, tehnyt työtä aamusta yöhön saakka, urakkamiestänsä varten saamatta koskaan syödä tarpeeksensa; muttavankilassa on työ helpompaa, leipää on tarpeeksi ja niin hyvää, etteihän moista ole nähnytkään; pyhinä annetaan hänelle lihaa, ja senlisäksi saa hän antimia sekä työn ansiota. Ja seura sitten? Hänentoverinsa ovat ovelaa, sukkelaa ja tiedokasta väkeä; hän ei olesemmoisia tovereita vielä koskaan nähnyt. Hän pitää seuraa paraimpana, mitä suinkin olla voi. Tekeeköhän rangaistus näihin kumpaankinsamanlaisen vaikutuksen? Mutta jättäkäämme ratkaisemattomat kysymyksetsikseen. – Rumpu lyö, täytyy joutua kasarmiin.