Читать книгу Muistelmia kuolleesta talosta - Федор Достоевский, Dostoyevsky Fyodor, Fyodor Dostoevsky - Страница 5

Ensimäisiä vaikutuksia.

Alkoi viimeinen lukeminen, jonka jälkeen kasarmit suljettiin, kukinerilaisella lukolla, ja vangit jätettiin lukittujen ovien taa aamunkoittoon asti.

Lukemista toimitti aliupseeri kahden sotamiehen avulla. Sitä vartenasetettiin vangit tavallisesti seisomaan pihalle ja paikalle saapuivartija-upseeri. Mutta usein tämä temppu tapahtui yksinkertaisemmin.Luettiin joka kasarmissa erittäin. Niin tehtiin nytkin. Lukijat useinerehtyivät, lukivat toistamiseen, menivät pois ja tulivat jälleen.Vihdoin vartijaraukat saivat toivotun määrän täyteen ja sulkivatkasarmin. Siinä sai sijansa noin kolmekymmentä henkeä, tungettuinajotenkin ahtaasti lavereille. Oli vielä aikaista käydä levolle ja senvuoksi itsekunkin täytyi ryhtyä johonkin toimeen.

Päällysmiehistä jäi kasarmiin ainoastaan invaliidi, josta jo ennenolen puhunut. Kussakin kasarmissa oli sen ohessa vanhin, jonka majuuriitse valitsi vankien joukosta, tietysti katsoen valittavan hyväänkäytökseen. Sangen usein tapahtui, että vanhimmatkin joutuivat kiinnijostain suuremmasta kujeesta; he saivat silloin selkäänsä, menettivätkunniavirkansa ja joutuivat samanarvoisiksi kuin muutkin vangit.Meidän kasarmissamme oli vanhimpana Akim Akimitsh, joka kummakseniärjyi joskus vangeille. Nämä vastasivat hänelle enimmitenpilapuheilla. Invaliidi oli viisaampi, eikä sekaantunut mihinkään, vaan jos hän joskus sattui kieltänsä liikauttamaan, niin tapahtui sevaan ikäänkuin omantunnon puhdistamiseksi. Enimmiten istui hän äänetipenkillään ja suutaroi, eivätkä vangit pitäneet hänestä juuri mitäänlukua.

Vankeuteni ensimäisenä päivänä tein minä erään huomion ja tulinsittemmin vakuutetuksi, että se oli oikea. Huomioni oli se, ettäkaikilla vapaudessa olevilla ihmisillä ilman poikkeusta, alkaenvankien välittömistä vartijoista, kaikkiin niihin asti, joita vankilanelämä tavalla tai toisella koski, oli liioteltuja ajatuksia vangeista.Tuntuipa melkein siltä, ikäänkuin he olisivat joka hetki odotelleetvangin ryntäystä veitsi kourassa jonkun viattoman ihmisen kimppuun.Mutta omituisinta oli se, että vangit itsekin tiesivät että heitäpeljättiin ja se seikka synnytti heissä nähtävästi jonkunlaistaylpeyttä. Huomattava on kuitenkin, että vankien paras päällikkö on se, joka heitä ei pelkää. Ja yleensä, ylpeydestä huolimatta, vangeillekinon paljoa mieluisampaa, kun heihin luotetaan. Siten voidaan saavuttaaheidän suosiotansakin. Vankeusaikanani tapahtui, vaikka tosin sangenharvoin, että joku päälliköistä tuli vankilaan ilman vartijoita. Olipahauska nähdä, kuinka se hämmästytti vankeja. Semmoista pelotontapäällikköä aina kunnioitettiin ja jos joku rikos olikin tekeillä, jäise hänen läsnä ollessaan tekemättä. Vankien vaikuttamaa pelkoa onolemassa kaikkialla, missä vaan on vankeja, enkä minä oikein tiedä,mikä siihen lienee syynä. Jonkunlaista aihetta senlaiseen pelkoonantaa tietysti jo vangin, pahantekijäksi tunnustetun ihmisenulkomuotokin; sen ohessa tietää jokainen vankilaa lähestyvä, että sensisällä oleva ihmislauma on kokoontunut sinne vastoin omaa tahtoansaja etteivät mitkään toimenpiteet voi muuttaa elävää ihmistäkuolleeksi: hän säilyttää tunteensa, koston- ja elämänhalunsa sekämuut taipumuksensa ja tahtoo niitä tyydyttää. Mutta siitä huolimattaei vankia tarvitse ollenkaan pelätä; sillä eihän ihminen rupea niinhelposti toistansa veitsi kourassa ahdistamaan. Sanalla sanoen, jossemmoinen vaara onkin mahdollinen, jos se joskus voipikin tapahtua, niin ovat moiset onnettomuudet kuitenkin niin harvinaisia, etteiniistä maksa puhuakaan. Kysymys on nyt tietysti ainoastaan tuomituistavangeista, joista moni iloitsee päästyään viimeinkin vankeuteen(siihen määrin mieluista on väliin uusi elämä), ja tahtoo siis eläähiljaan sekä rauhallisesti; sitä paitsi kovin levottomia estävät muutvangit liiasta vallattomuudesta. Pakkotyöläinen, olkoon hän kuinkarohkea ja häijy tahansa, pelkää vankeudessa kaikkea. Kanteen-alaisenvangin laita on taas toinen. Hän voipi todellakin hyökätä syrjäisenihmisen kimppuun ilman mitään näennäistä syytä, ainoastaan sen tähden, että hän saa huomenna rangaistuksensa. Mutta kun uusi rikos tapahtuu, lykkääntyy rangaistuskin tuonnemmaksi. Vaikuttavana syynä hyökkäykseenon siis kohtalon muuttaminen, maksoi mitä maksoi. Tunnenpa eräänsellaisen omituisen tapauksen.

Täällä vankilassa, sotilasosastossa oli eräs entinen sotamies, jokaoli tuomittu vankeuteen pariksi vuodeksi; hän oli hirveä kerskailijaja suuri pelkuri. Yleensä tavataan näitä ominaisuuksia venäläisessäsotamiehessä aivan harvoin. Meidän sotilaamme näyttää aina niintoimekkaalta, ettei hänellä ole aikaa kerskailemiseen. Mutta jos hänkerran on kerskailija, on hän samalla myöskin tyhjäntoimittaja japelkuri. Dutow (vangin sukunimi) pääsi viimein lyhyen vankeusaikansapäähän ja palasi jälleen linjarykmenttiin. Mutta hänen kalttaisensa, joita lähetettiin vankilaan muka parannusta varten, turmeltuivatsiellä ja joutuivat usein, pari-kolme viikkoa vapaana oltuansa, takasin vankeuteen, ei kuitenkaan enää pariksi kolmeksi vuodeksi vaan"ainaiseen osastoon", viideksitoista vuodeksi. Niinpä kävi nytkin.Kolmen viikon kuluttua vapaaksi pääsemisensä jälkeen teki Dutowmurtovarkauden; sitä paitsi oli hän röyhkeä ja vallaton. Oikeustuomitsi kovan rangaistuksen. Siitä pahanpäiväisesti säikähtyneenähyökkäsi hän, päivää ennen kuin hänet piti suljettaman ulossotarinnasta, veitsi kourassa, vankien huoneeseen tulleen upseerinkimppuun. Tietysti hän käsitti aivan hyvin, että seurauksenasemmoisesta teosta on vaan kovempi rangaistus ja pitempi vankeusaika.Mutta hänen tarkoituksensa olikin ainoastaan lykätä rangaistuksenkauheata hetkeä, vaikkapa muutamiksi tunneiksi. Hän oli siihen määrinpelkuri, ettei tohtinut edes haavoittaakaan upseeria; hyökkäys olitehty ainoastaan näön vuoksi, jonkunmoisen uuden rikoksen aikaansaamiseksi, että sen johdosta vaan syntyisi uusi oikeudenkäynti.

Rangaistuksen edellä oleva hetki on vangille tietysti kauhea, ja minäolin tilaisuudessa näkemään useita tuomittuja rangaistuksen edellisenäpäivänä. Tavallisesti kohtasin minä heitä sairashuoneessa, vankienosastossa, jossa usein makasin kipeänä. Kaikki vangit koko Venäjänmaassa tietävät, että lääkärit ovat heitä kohtaan säälivämpiä kuinmuut ihmiset. Lääkärit eivät tee koskaan mitään eroitusta vankienvälillä, kuten melkein kaikki muut vastoin tahtoansa tekevät. Alhainenkansa on tässä kohden kuitenkin poikkeuksena, sillä se ei moitikoskaan vankia hänen rikoksestaan, olkoonpa rikos kuinka suuritahansa, vaan pitää sen sovitettuna kärsityn rangaistuksen ja kovanonnen kautta. Senpä tähden sanookin venäläinen rikosta onnettomuudeksija rikoksen tekijää onnettomaksi. Sellaisessa nimityksessä on syvämerkitys, jonka ohessa on huomattava, että sanasepitys on tehtytajuttomasti, vaistomaisesti. Mutta lääkärejä pitävät vangit useintodellisina suojelijoinansa, etenkin kanteen-alaiset, joiden tila ontukalampi kuin muiden. Sellainen vanki laskee arviolta, milloin hänenkauhea rangaistuspäivänsä saapuu ja lähtee sairashuoneeseenlykätäkseen tuon raskaan hetken vaikka hiukankin tuonnemmaksi. Kun hänsitten sairashuoneesta palaa ja tietää varmaan, että rangaistustapahtuu huomenna, tulee hänen mielensä kovin levottomaksi. Muutamatkoettavat itserakkaudesta salata tunteitaan, vaan teeskennelty rohkeusei voi pettää ketään. Muut huomaavat, kuinka asianlaita on, vaikka heihmisrakkaudesta vaikenevatkin. Minä tunsin erään nuoren murhaajan, entisen sotamiehen, joka oli tuomittu saamaan täyden määränkepinlyöntejä. Hänet valtasi semmoinen pelko, että hän päätti juodaedellisenä päivänä korttelin nuuskalla sekoitettua viinaa. Huomattavaon, että viinaa on aina olemassa rangaistavaksi tuomitulla vangilla.Sitä hankitaan suuresta maksusta kauan aikaa edeltäpäin ja tuomittu onvaikka puolen vuotta välttämättömiä tarpeitaan vailla, säästääkseenrahaa viinakortteliin, jonka hän juopi neljänneksen tuntia ennenrangaistustaan. Vangit ovat yleensä vakuutetut siitä, että juovuksissaoleva tuntee vähemmin kipua vitsojen tai kepin lyönneistä. Kunmiesparka oli juonut viinan, tulikin hän oitis sairaaksi; hän oksensiverta ja hänet vietiin melkein tunnottomana sairaishuoneeseen. Tämäoksentaminen turmeli hänen rintansa siinä määrin, että hänessämuutaman päivän kuluttua ilmestyi oireita varsinaiseen keuhkotautiin, johon hän puolen vuoden kuluttua kuolikin. Lääkärit, jotka häntäparantelivat, eivät tienneet, mistä tauti oli alkunsa saanut.

Puhuessani vankien arkamaisuudesta rangaistuksen edellä, on minunlisättävä, että moni heistä osoitti hämmästyttävää pelottomuuttakin.Minä muistan monta esimerkkiä uhkarohkeudesta, joka välistä näyttijonkunlaiselta tunnottomuudelta, ja nämä esimerkit eivät olleetharvinaisia. Etenkin on muistossani erään julman pahantekijänrangaistus. Muutamana kesäpäivänä levisi sairashuoneessa huhu, ettäillalla rangaistaan erästä karannutta sotamiestä ja kuuluisaa rosvoaOrlowia sekä tuodaan sitten vankien osastoon. Odotellessaan Orlowiasanoivat sairaat, että häntä rangaistaan kovasti. Kaikkien mieli olijotenkin liikutettu ja myönnän, että minäkin odotin tuota rosvoa hyvinuteliaana. Jo kauan olin hänestä kuullut ihmeitä. Miestä sanottiinsemmoiseksi ilkiöksi, jommoisia on harvassa; hän oli murhaillutkylmäverisesti sekä vanhuksia että lapsia; hänessä oli sitä paitsitahdon voimaa ja hän tunsi tämän voimansa. Häntä syytettiin useistamurhatöistä ja tuomittiin saamaan keppiä kujajuoksussa. Hänet tuotiinsamana iltana sairashuoneeseen, jossa jo oli pimeä, niin ettäkynttilät olivat sytytetyt. Orlow oli melkein tunnoton ja kovinvaalea, hänen pikimusta, tuuhea tukkansa oli vanuksissa. Hänenselkänsä oli pöhöttynyt ja verisensinertävä. Koko yön hoitivat häntämuut vangit, muuttivat hänelle haudevettä ja kääntelivät häntätoiselta kyljeltä toiselle, antoivat hänelle lääkkeitä, aivan kuin hänolisi ollut heidän oma sukulaisensa tai hyväntekijänsä. Seuraavanapäivänä tointui hän täydellisesti ja astui pari kertaa laattianpoikki! Se hämmästytti minua; sillä hän oli tullut sairashuoneeseenkovin heikkona ja rasittuneena. Hän oli kärsinyt samalla kertaa puolettuomituista kepinlyönneistä. Lääkäri keskeytti rangaistuksenhuomattuaan, että sen jatkaminen olisi tuottanut vangillevälttämättömän kuoleman. Sen ohessa oli Orlow pienikasvuinen jaheikkoruumiinen mies sekä kuihtunut pitkällisen oikeuden käynninaikana. Ken on sattunut tapaamaan oikeudenalaisia vankeja, sevarmaankin muistaa kauan aikaa heidän kuihtuneita, laihoja ja kalpeitakasvojaan sekä kuumeentapaista silmäystään. Siitä huolimatta paraniOrlow nopeasti. Paranemiseen vaikutti nähtävästi hänen sisällinen, henkinen lujuutensa. Tosiaankin oli hän aivan tavaton ihminen.Uteliaisuudesta tutustuin minä häneen lähemmin ja tutkistelin häntäkokonaisen viikon. Varmaa on, etten koskaan elämässäni ole tavannutvoimakkaampaa, lujaluontoisempaa miestä. Minä olin nähnyt tosin joTobolskissa erään yhtä kauhean maineen saavuttaneen henkilön, eräänentisen rosvopäällikön. Hän oli villipedon kalttainen ja kun seisoihänen vieressään, tietämättä edes hänen nimeänsäkään, niin voi jovaistomaisesti tuntea olevansa jonkun hirveän olennon läheisyydessä.Mutta hänessä kummastutti minua henkinen tylsyys. Aineellisuudella olisemmoinen valta hänen henkisten ominaisuuksiensa rinnalla, että joensi silmäykseltä näki hänessä ainoastaan ruumiillisten nautintojen jalihanhimojen hurjia taipumuksia. Olen vakuutettu, että Korenew – seoli rosvon nimi – olisi masentunut ja vavissut pelosta rangaistuksenedellä, vaikka hän oli tehnyt murhatöitä silmiänsä räpäyttämättä.Orlow oli hänen täydellinen vastakohtansa. Hänessä oli aineellisuuskärsinyt täydellisen tappion. Tämä mies näytti voivan hallita itseääntäydellisesti, hän halveksi kaikkia vaivoja sekä rangaistuksia ja oliaivan peloton. Hänessä ilmaantui vaan suunnatonta mielenlujuutta, koston halua ja pyrkimistä tarkoituksien perille. Muun muassahämmästytti minua hänen suuri kopeutensa. Hän katseli kaikkeahalveksien, kuitenkin ilman mitään teeskentelyä, ikäänkuin luonnonvaatimuksesta. Luulenpa, ettei kukaan olisi voinut vaikuttaa häneen.Hän katseli kaikkea tavattoman tyynenä, ikäänkuin ei olisi ollutmitään, joka olisi voinut häntä kummastuttaa. Ja vaikka hän täysinymmärsi, että muut vangit pitivät häntä kunniassa, ei hän koskaanpöyhkeillyt heidän edessään. Kuitenkin olivat kunnianhimo ja ylpeysmelkein poikkeuksetta kaikkien vankien yhteisenä ominaisuutena. Hänoli hyvin ymmärtäväinen ja omituisen suoramielinen, vaikkei ollenkaanmikään lörpöttelijä. Kysymyksiini vastasi hän suoraan, että hänodotteli paranemistaan päästäkseen pikemmin rangaistuksestaan; ensinsanoi hän peljänneensä, ettei voisi sitä kestää. – "Mutta nyt",lisäsi hän iskien minulle silmää, "on asia ratkaistu. Kun olen saanutjäljellä olevat lyönnit, lähetetään minut muiden mukana Nertshinskiin, mutta tiellä minä karkaan! Karkaan aivan varmaan! Kunhan selkä vaanpikemmin paranisi!" Ja näiden viiden päivän kuluessa odotti hänhartaasti päästäksensä pois sairashuoneesta. Väliin oli hän hyvinkinleikkisä ja iloinen. Minä yritin puhella hänen kanssaan hänenentisistä vaiheistaan. Hän rypisti hieman silmäkulmiaan, kun rupesinniistä kyselemään, vaan vastasi kuitenkin aina suoraan. Mutta kun hänhuomasi, että minä koettelin herätellä hänen omaatuntoansa ja saadahäntä katumuksen tielle, katsahti hän minuun peräti halveksivasti jaylpeästi, ikäänkuin olisin äkkiä muuttunut hänen silmissään pieneksipojaksi, jota ei sovi aikamiehenä kohdella. Osoittivatpa hänenkasvonsa jonkunlaista surkuttelemistakin minua kohtaan. Hetkisenkuluttua purskahti hän sydämelliseen naurunhohotukseen, jokakuitenkaan ei ollut ivanaurua, ja minä olen vakuutettu, että kun hänoli yksinänsä ja sattui muistamaan sanojani, nauroi hän ehkä montakinkertaa itsekseen. Vihdoin lähti hän sairashuoneesta, vaikkei hänenselkänsä ollutkaan vielä täydellisesti parantunut; minä myöskin jätinsairashuoneen ja palasin vankilaan; hänet taas vietiin vahtipaikalle, jossa häntä oli ennenkin pidetty. Erotessamme puristi hän kättäni, joka seikka osoitti hänen puoleltaan suurta luottamusta minua kohtaan.Syynä käden puristamiseen lienee ollut sekin, että hän oli tyytyväinensilloiseen hetkeen. Toden teolla ei hän voinutkaan olla minuahalveksimatta, sillä olinhan minä hänen mielestään onneton, heikko jakaikin puolin surkuteltava olento. Seuraavana päivänä vietiin hänettoistamiseen rangaistavaksi.

Kun kasarmimme suljettiin, sai se omituisen näön – se näyttivarsinaiselta ihmisasumukselta. Nyt vasta sain minä nähdävankeustoverieni oikeata kotielämää. Päivällä voivat aliupseerit, vartijat tai muut päälliköt ilmestyä joka hetki vankilaan, ja siitäpäsyystä sen asukasten käytös olikin silloin hiukan teeskenneltyä javarovaa, ikään kuin he alinomaa olisivat odottaneet jotainrauhattomuutta. Mutta niin kohta kun kasarmi suljettiin, asettui kukinpaikoilleen ja useimmat ryhtyivät johonkin käsityöhön. Huonevalaistiin äkkiä. Kullakin oli oma kynttiläjalkansa. Mikä rupesisaappaita valmistamaan, mikä taas vaatteita neulomaan. – Tukahuttavailma kävi yhä rasittavammaksi. Joukko velikultia istahti nurkkaankyykkysilleen laattialle levitetyn maton ääreen korttia lyömään.Melkein kussakin kasarmissa oli jollakin vangilla kyynärän vertapahanpäiväistä mattoa, kynttilä ja tavattoman taliset, rasvaisetkortit. Kaikkea tätä sanottiin yhteisellä nimellä "maidaniksi."Korttien isäntä sai pelaajilta maksun, noin viisitoista kopeikkaayöltä; se olikin hänen tulolähteensä. Tavallisesti pelattiin "kolmealehteä", n.s. gorka-leikkiä y.m. Kaikki olivat rahapelejä. Kukinpelaaja laski eteensä kasan vaskirahoja s.o. kaikki, mitä hänelläkäsillä oli, ja pelasi, kunnes oli menettänyt ne tyyten tai korjannutitselleen toveriensa rahat. Peli loppui myöhään yöllä, vaan kestivälistä aina aamun koittoon saakka, jolloin kasarmin portit avattiin.Meidän huoneessamme samoin kuin vankilan muissakin kasarmeissa olikerjäläisiä, s.o. joko viinan ja korttipelin kautta omaisuutensamenettäneitä tai muuten luonnostaan kerjäämiseen taipuvia ihmisiä.Käytän tahallani sanaa "luonnostaan." Tosiasia on näet, ettäkaikkialla kansassamme, olkootpa olot mimmoiset hyvänsä, on muutamiaomituisia henkilöitä, jotka ovat hiljaisia ja usein uutteroitakin, vaan joita jo kohtalo näyttää määränneen ikuisiksi kerjäläisiksi. Heovat aina raukkamaisia, aina siivottomia, näyttävät poljetuilta, masennetuilta ja ovat alituisesti muiden, tavallisesti huilaavien taiäkkiä rikastuneiden ja sen johdosta ylvästelevien käskettävinä.Kaikenmoinen alkuunpano on heille hyvin vaivaloista. He ovat ikäänkuinsyntyneet palvelemaan, tottelemaan ja tanssimaan vieraan pillinmukaan; heidän toimenaan on vieraan käskyn täyttäminen. He eivät voirikastua mitenkään; he pysyvät aina kerjäläisinä. Olen huomannut, ettäsemmoisia ihmisiä on muuallakin kuin alhaisossa; niitä on kaikkiallayhteiskunnassa, joka säädyssä, joka puolueessa, aikakauslehdissä jaseuroissa. Niin oli asianlaita kussakin kasarmissa, kussakinvankilassa, ja niinpian kun maidan pantiin toimeen, ilmestyikohta joku semmoinen henkilö palvelemaan. Hänet palkattiintavallisesti yhteisesti, koko yöksi, viidestä kopeikasta, ja hänenpäävelvollisuutensa oli seisoa koko yö vartioimassa. Tavallisestioleskeli hän noin kuusi tai seitsemän tuntia pimeässä eteisessäkolmenkymmenen asteen pakkasessa kuunnellen joka jysäystä, heläystäjoka askelta. Majuuri tai vartijat ilmestyivät välistä vankilaanjotenkin myöhään yöllä, astuivat sisään hiljaan ja tapasivat sekäpelaajat että työntekijät kuin myöskin liiat kynttilät, joita voitiinnähdä pihaltakin. Kun eteisen lukko äkkiä narahti, oli myöhäistäpiiloutua, sammuttaa kynttilät ja heittäytyä laverille. Mutta kunvahtipalvelijan oli siinä tapauksessa odottaminen kuritustamaidanilta, olivatkin semmoiset erehdykset hyvin harvinaisia. Viisikopeikkaa on tosin turhanpäiväinen maksu vankilassakin; mutta minuahämmästytti aina palkkaajien kovuus sekä armottomuus niin tällaisissakuin muissakin tilaisuuksissa. "Kun rahan sait, niin palvele!" – siinä mahtilause, joka ei sietänyt vähintäkään vastustelemista.Juopunut huilaaja, joka lukua pitämättä tuhlaili rahaa sinne ja tänne, teki kaiken mokomin vääryyttä sille, joka häntä palveli, ja sen seikanhuomasin minä paitsi vankilassa myöskin muualla.

Minä jo sanoin, että kasarmissa useimmat rupesivat jotakin työtätekemään: pelaajia lukuun ottamatta oli ainoastaan viisi joutilastahenkilöä; he menivät oitis levolle. Minun paikkani laverilla oli ovenvieressä. Laverin toisella puolen, pääksytysten, oli Akim Akimitshinleposija. Kello kymmeneen tai yhteentoista asti teki hän työtä,liimaillen kokoon jotain kirjavaa kiinalaista lyhtyä, joka oli häneltätilattu kaupunkiin verrattain hyvästä hinnasta. Lyhtyjä valmisti hänmestarillisesti, määrätystä kaavasta poikkeamatta; työnsä päätettyäänpani hän kaikki kapineensa huolellisesti talteen, levitti polstarinsa, rukoili Jumalaa ja asettui hiljaan levolle. Siivoutta ja järjestystänoudatti hän mitä suurimmalla tarkkuudella; nähtävästi piti hänitseään sangen viisaana miehenä, kuten typerät ihmiset ylipäänsätekevät. Jo ensipäivästä tuntui hän minusta hieman vastenmieliseltä;muistaakseni ajattelin minä hänestä sinä päivänä paljon ja ihmettelinetenkin sitä, että hänen kalttaisensa henkilö, joka maailmassa olisivoinut hyvin menestyä, oli joutunut vankilaan. Vastedes olen vielämonasti puhuva Akim Akimitshista.

Kerron lyhyesti kasarmimme muista asukkaista. Minun piti oleskellatäällä monta vuotta ja olivathan kaikki nuo ihmiset asuintoverejani.Ei ole siis kumma, että minä tarkastelin heitä hyvin uteliaasti.Vasemmalla puolellani oleville lavereille oli sijoittunut joukkoKaukaasian vuorelaisia, joita oli tänne tuomittu enimmiten ryöstöistäeri pitkiksi ajoiksi. Heitä oli: kaksi lesgiläistä, yksitshetsheniläinen ja kolme Dagestanin tatarilaista. Tshetsheniläinenoli synkännäköinen, jörömäinen mies; tuskinpa puhui hän kenenkäänkanssa, katseli vaan ympärilleen vihaisesti, silmäkulmiensa alta, myrkyllisen ilkeä hymy huulilla. Toinen lesgiläisistä oli jo vanhaukko, varustettu pitkällä könkönenällä; hänen ulkomuotonsa oli kuinryövärin ainakin. Sitä vastoin hänen toverinsa, Nurra, teki minuunheti ensialussa sangen miellyttävän vaikutuksen. Hän oli vielänuorenlainen mies, kooltaan keskinkertainen ja vankkaruumiinen;hänellä oli vaalea tukka, vaaleansiniset silmät, ylöspäin pyrkivä nenäja muuten vivahti hän kasvoiltaan suomalaiseen naiseen; hänen säärensäolivat koukistuneet alituisesta ratsastamisesta. Koko hänen ruumiinsaoli täynänsä painetin sekä luotien haavoja. Kotimaassaan oli hänkuulunut rauhoitettuihin vuorelaisiin, mutta hän oli matkustellutkuitenkin alinomaa vihamielisten kansalaistensa luo tehden heidänseurassaan hyökkäyksiä venäläisiä vastaan. Vankilassa rakastivat häntäkaikki. Hän oli aina iloinen ja ystävällinen muita kohtaan, teki työtävaikeroimatta, oli tyyni ja reipas, vaikka osoittikin useintyytymättömyyttä vankilassa vallitsevaan pahuuteen ja likaisuuteen; varkaus, petos, juoppous ja ylipäänsä kaikenlainen epärehellisyyssuututti häntä kovasti; riitaa ei hän kuitenkaan alkanut kenenkäänkanssa, vaan käänsi selkänsä kaikelle inhoittavalle. Koko vankeutensaaikana ei hän itse varastanut mitään eikä tehnyt muutakaan rikosta.Hän oli kovin jumalinen ja rukoili ahkeraan; muhamettilaisten juhlienedellä olevat paastot vietti hän kuin intoilija ainakin rukoillen yötläpensä. Kaikki pitivät hänestä ja luottivat hänen rehellisyyteensä. – "Nurra on jalopeura", sanoivat vangit, ja sen nimen sai hänpitääkin. Hän oli täysin vakuutettu siitä, että hänet lähetetäänmääräajan kuluttua takasin Kaukaasiaan. Luulenpa, että hän olisikuollut, jos häneltä olisi riistetty tämä toivo. Jo vankeuteniensipäivänä veti hän huomioni puoleensa. Enhän voinut ollaeroittamatta hänen lempeitä, miellyttäviä kasvojaan muiden vankienilkeistä, synkistä, hullunkurisista muodoista. Tuskin olin ollutvankilassa puoli tuntia, kun hän sivumennessään pudisti minuaolkapäästä ja nauroi ystävällisesti. En voinut alussa ymmärtää, mitähän sillä tarkoitti; sillä venäjää puhui hän hyvin huonosti. Kohta senjälkeen tuli hän jälleen luokseni ja ystävällisesti hymyillen löiminua olkapäähän. Sitten yhä uudelleen ja sitä jatkoi hän kolmenpäivän kuluessa. Tarkoituksensa oli, kuten minä sittemmin huomasin, osoittaa, että hänen oli minua sääli, että hän tunsi, kuinka vaikeataminun oli tutustua vankilaan; hän tahtoi näyttää minulle ystävyyttään, rohkaista mieltäni ja osoittaa avuliaisuutta. Hyväsydäminen, lapsellinen Nurra!

Dagestanilaisia tataareja oli kolme, ja kaikki olivat he veljeksiä.Kaksi heistä oli jo ikämiehiä, jota vastoin kolmas, Alei, oli tuskinkahtakymmentä kahta vuotta vanhempi; ulkomuodoltaan oli hän vieläkinnuoremman näköinen. Hänen paikkansa laverilla oli vieressäni. Hänenkaunis, vilpittömyyttä ja ymmärrystä, mutta samalla lapsellistahyvyyttä ilmaiseva muotonsa veti ensi hetkestä sydämeni puoleensa, jaminä iloitsin, että kohtalo oli määrännyt juuri hänet naapurikseni.Hänen sielunsa kuvautui hänen ihanassa muodossaan. Hänen hymyilynsäoli lapsellisen avomielinen; suuret, mustat silmät olivat niinystävälliset, että minä häntä nähdessäni tunsin aina erityistämielihyvää ja lievennystä surussani. Minä en laske liikoja. Hänenkotimaassaan oli kerran vanhin veli (hänellä oli viisi vanhempaaveljeä; kaksi heistä oli joutunut johonkin tehtaasen) käskenyt häntäratsain ja miekalla varustettuna seuraamaan muita jollekin retkelle.Vanhempien ihmisten kunnioitus on vuorelaisten kesken niin suuri, ettei poika uskaltanut eikä edes ajatellutkaan kysyä matkantarkoitusta. Toiset taas eivät pitäneet tarpeellisena puhua hänellesiitä. Heidän mielessään oli rosvoretki, joka tarkoitti erään rikkaanarmeenilaisen kauppiaan ryöstämistä. Yritys onnistui: saattojoukkomurhattiin, samoin myöskin kauppias itse ja hänen tavaransa joutuivatmurhaajille. Mutta asia tuli ilmi: kaikki kuusi veljestä otettiinkiinni, heidän syyllisyytensä näytettiin toteen, heidät rangaistiin jalähetettiin Siperjaan, pakkotyöhön. Aleita armahti oikeus lyhentämällähänen rangaistusaikansa; hänet tuomittiin pakkotyöhön ainoastaanneljäksi vuodeksi. Veljet rakastivat häntä suuresti. Hänestä oliheille huvia pakkotyössä, ja nuo synkän näköiset miehet hymyilivätaina kun katselivat häntä; jos taas rupesivat hänen kanssaanpuhelemaan (muuten puhuttelivat he häntä harvoin, ikäänkuin hän olisiyhä vielä ollut heidän mielestään pieni poika, jonka kanssa ei sopinuthaastella vakavimmista asioista), niin heidän jörömäiset muotonsakävivät iloisemmiksi, ja minä arvasin, että he laskivat leikkiä;ainakin silmäilivät he toisiansa ja hymyilivät ystävällisestikuunnellessaan Alein vastauksia. Hän taas tuskin uskalsi puhutellakaanveljiänsä; siihen määrin kunnioitti hän heitä. Vaikeata on ajatella, miten tämä nuorukainen voi vankeutensa aikana säilyttää sydämensä kokohellyyttä, pysyä rehellisenä, herttaisena, miellyttävänä,raaistumatta, turmeltumatta. Kaikesta näennäisestä taipuvaisuudestahuolimatta oli hänellä kuitenkin voimakas, luja luonne. Hän oli siveäkuin puhdas neitonen, ja toisten ilkeä, törkeä, likainen taiepärehellinen, väkivaltainen käytös sytytti tyytymättömyyden tulenhänen ihanissa silmissään, jotka siten tulivat vieläkin ihanimmiksi.Hän karttoi riitaa ja toraa, vaikkei hän muuten ollutkaan niitä, jotkaantavat loukata itseään rankaisematta. Riitaa hänellä ei ollutkenenkään kanssa: kaikki rakastivat, kaikki suosivat häntä. Minulleoli hän alussa ainoastaan kohtelias. Vähitellen aloin minä puhellahänen kanssaan; muutamissa kuukausissa oppi hän venäjän kielen, jotataitoa hänen veljensä eivät saavuttaneet koko vankeutensa aikana. Hännäytti minusta erittäin ymmärtäväiseltä, vaatimattomalta jaajattelevalta nuorukaiselta. Sanalla sanoen: minä en pidä Aleitaollenkaan tavallisena luonteena ja muistelen yhtymistäni hänenkanssaan elämäni mitä paraimpana yhtymisenä. On olemassa ihmisiä,jotka luontonsa puolesta ovat niin oivallisia, niin hyviä, että onmahdotonta ajatellakaan heidän koskaan voivan muuttua huonommiksi.Semmoisten ihmisten puolesta voipi olla aina levollinen. Ja minä olennytkin levollinen Alein puolesta. Missähän tuo kelpo mies nytlieneekään?..

Kerran, kun jo kauan aikaa olin ollut vankilassa, venyin minälaverilla, pää täynnä raskaita ajatuksia. Alei, joka muuten oli ainaahkera ja toimelias, oli sillä kertaa jouten, vaikka vielä olikinaikaista käydä makuulle. Mutta silloin oli muhamettilaisilla pyhä jasen tähden hän ei tehnytkään työtä. Hän venyi, nojautuen kättänsävasten, ja mietti niinikään jotain. Äkkiä kysyi hän minulta:

– Tuntuuko mielesi nyt raskaalta?

Minä katsahdin häneen uteliaasti, sillä minua kummastutti tämähienotunteisen ja ymmärtävän Alein äkkinäinen kysymys; tarkemminkatsottuani huomasin, että hänen kasvonsa osoittivat surua ja minäymmärsin, että hänen oma mielensä oli juuri sillä hetkellä raskas.Minä ilmaisin hänelle arveluni. Hän huokasi ja hymyili surumielisesti.Minä pidin hänen hymyilystään, joka oli aina hieno ja sydämellinen.Silloin tuli näkyviin kaksi hohtavan valkeata hammasriviä, joidenkauneutta olisi voinut kadehtia maailman paras kaunotar.

– Etköhän sinä, Alei, ajatellut sitä, mitenkä kotimaassanneDagestanissa tätä juhlaa vietetään? Arvatenkin on siellä nyt hyväolla?

– Ajattelinpa niinkin, vastasi hän riemastuen, ja hänen silmänsäkirkastuivat. – Mutta, mitenkäs arvasit, että minä juuri sitä asiaaajattelin?

– Kuinka en sitä olisi arvannut! Onkos siellä parempi olla kuintäällä?

– Oi, miksi puhelet siitä…

– Varmaankin on siellä nyt kauniita kukkasia, on paratiisi!..

– Voi, elä puhu enää. – Hänen mielensä oli kovin liikutettu.

– Kuules, Alei, onko sinulla sisar?

– On, mutta mitäpä siitä?

– Varmaankin on hän kaunotar, jos lienee näköisesi.

– Mitäs minusta! Hän on semmoinen kaunotar, ettei moista ole kokoDagestanissa. Voi, miten kaunis on tuo sisareni! Et ole semmoistanähnytkään! Äitinikin oli kaunis.

– Rakastiko sinua äitisi?

– Voi! Mitä puhutkaan! Hän varmaankin on kuollut minun tähteni. Minäolin hänen rakkain poikansa. Hän rakasti minua enemmän kuin sisartani, enemmän kuin ketään muita… Hän tuli luokseni unissani ja itki minuntähteni.

Hän vaikeni eikä puhunut sinä iltana enää sanaakaan. Mutta sen jälkeenhaki hän aina tilaisuutta saadakseen keskustella kanssani. Hän eialkanut kuitenkaan koskaan itse puhetta, sillä hän kunnioitti minuajostain tuntemattomasta syystä. Sen sijaan oli hän hyvin iloinen, kunminä puhuttelin häntä. Minä kyselin häneltä Kaukaasiasta ja hänenentisestä elämästään. Toiset veljet eivät häirinneet keskustelujamme, jotka heille päin vastoin näyttivät olevan mieleen. Huomattuaan, ettäAlei kävi minulle yhä rakkaammaksi, rupesivat hekin puolestaankohtelemaan minua entistä ystävällisemmin.

Alei auttoi minua työssä ja palveli minua vointinsa mukaan kasarmissa, sillä häntä nähtävästi huvitti, kun hän jollakin tavoin voi ollaminulle hyödyksi. Syynä tällaiseen avuliaisuuteen ei ollutminkäänlainen matelemisen halu, vaan lämmin ystävyyden tunne, jota hänei koettanutkaan minulta salata. Aleilla oli muun muassa taipumustakäsitöihin: hän oppi jokseenkin hyvin liinavaatteita neulomaan, saappaita ompelemaan ja vihdoin myöskin nikartelemaan. Veljet kehuivathäntä ja ylpeilivät hänestä.

– Kuuleppas, Alei, sanoin minä hänelle kerran, miksi et ole oppinutlukemaan ja kirjoittamaan venäjää? Siitä voi olla sinulle vast'edespaljon hyötyä täällä Siperjassa.

– Kyllähän minulla olisi halua. Mutta keltäpä saan opetusta?

– Onhan täällä paljon kirjaan pystyviä! Jos tahdot, niin voin minäkinsinua opettaa.

– Voi, opeta, ole hyvä! ja hän oikein kohottihe laverilla, panirukoilevasti kätensä yhteen ja katsoi minuun.

Me ryhdyimme työhön jo seuraavana iltana. Minulla oli venäläinen UusiTestamentti, joka kirja ei ollut kielletty vankilassa. Ilman aapista, ainoastaan tämän kirjan avulla oppi Alei muutamassa viikossa lukemaanoivallisesti. Kolmen kuukauden kuluttua ymmärsi hän jo täydellisestikirjakielen. Hän luki innokkaasti ja mielihyvällä.

Kerran me luimme hänen kanssaan koko vuorisaarnan. Minä huomasin, ettähän lausui muutamia kohtia erittäin tunnokkaasti.

Minä kysyin häneltä, miellyttikö häntä se, jota hän luki?

Hän katsahti minuun äkkiä ja puna lensi hänen kasvoilleen.

– Oi, niin! vastasi hän; niin, Jesus on pyhä profeeta, Jesus puhui

Jumalan sanaa. Erinomaista!

– Mikäs kohta sinua enimmin miellyttää?

– Se, jossa hän sanoo: anna anteeksi, rakasta, älä vainoovihollisiasi. Voi, kuinka hyvin hän puhuu!

Hän kääntyi veljiensä puoleen, jotka kuuntelivat keskusteluamme, jarupesi heille jotain innokkaasti juttelemaan. He puhelivat kauan aikaavakavan näköisinä ja nyykytellen vakuuttavasti päitään. Sittenkääntyivät he puoleeni hymyillen juhlallisesti, oikein muhamettilaisentavoin (minua miellyttää suuresti semmoinen hymy ja etenkin senjuhlallisuus) ja vakuuttivat: että Jesus oli Jumalan profeeta ja ettähän teki savesta linnun, puhalsi siihen ja se lähti lentoon … jaettä se on heillä kirjoissa kirjoitettuna. He olivat täydellisestivakuutetut siitä, että tekivät minulle mieliksi ylistäessään Jesusta,ja Alei tunsi itsensä onnelliseksi, kun veljet suostuivat tekemäänminulle tämän mielihyvän.

Kirjoituksessa tehtiin niinikään suuria edistyksiä. Alei hankkipaperia (hän ei antanut minun ostaa sitä rahoillani), kyniä,läkkiä ja oppi parissa kuukaudessa oivallisesti kirjoittamaan.Se seikka hämmästytti hänen veljiänsäkin. Heidän ylpeydellään jatyytyväisyydellään ei ollut rajoja. He eivät tienneet, miten olisivatkiittäneet minua. Jos työnteossa satuimme yhteen, auttoivat he minuakilvan ja pitivät sitä onnenaan. Aleista ei puhettakaan. Hän rakastiminua ehkä yhtä paljon kuin veljiänsäkin. En unohda koskaan sitähetkeä, jolloin hän lähti pois vankilasta. Hän vei minut kasarmin taa, heittäytyi siellä kaulaani ja puhkesi itkuun. Sitä ennen ei hän ollutkoskaan suudellut minua eikä itkenyt. "Sinä olet tehnyt minulle niinpaljon", sanoi hän, "ettei isäni eikä äitini olisi voinut minulleniin paljon tehdä: sinä olet tehnyt minut ihmiseksi; Jumala on sensinulle palkitseva, ja minä en sinua koskaan unohda"…

Missähän, missähän lienee tuo hyvä, armas Alei!..

Paitsi tsherkessiläisiä oli kasarmissamme koko joukko puolalaisia, jotka muodostivat toisista vangeista erillään olevan perhekunnan.Kuten jo ennen olen sanonut, vaikutti heidän erillään olonsa javihansa venäläisiä vankeja kohtaan, että kaikki muut vangit vuorostaanvihasivat heitä. He olivat kiusaantuneita, sairasmielisiä ihmisiä.Luvultaan oli heitä kuusi henkeä. Muutamat heistä olivat sivistyneitäihmisiä. Heiltä sain minä vankeuteni viime aikoina joitakuita kirjoja.Ensimäinen lukemani kirja teki minuun voimakkaan, kummallisenvaikutuksen. Näistä vaikutuksista kerron vastedes. Ne olivat minullehyvin huvittavia ja minä olen vakuutettu, että monelle jäävät nekäsittämättömiksi: sillä ilman kokemusta on muutamia seikkoja mahdotonarvostella. Sanon vaan sen, että henkinen kaipaus on raskaampiruumiillisia tuskia. Alhaisoon kuuluva mies joutuu vankilassaverstaistensa, ehkäpä kehittyneempienkin ihmisten pariin. Tietysti onhän kadottanut paljon – kotiseutunsa, perheensä j.n.e., mutta seuraon sittenkin samanlainen. Sivistynyt ihminen taas, jonka lakituomitsee samaan rangaistukseen kuin alhaisenkin, kadottaa useinsuhteellisesti enemmän. Hänen täytyy tukehuttaa kaikki vaatimuksensa, kaikki tottumuksensa; joutuessaan sivistymättömään seuraan täytyyhänen oppia hengittämään toisenlaista ilmaa… Hän on verrattavakalaan, joka vedetään järvestä rannalle… Ja siten tulee lain mukaansamanlainen rangaistus hänelle usein kymmentä vertaa raskaammaksi.Tämä totuus pitää paikkansa, vaikkapa katsottaisiinkin ainoastaanaineellisia tottumuksia, joista täytyy luopua.

Mutta puolalaiset muodostivat erityisen kokonaisuuden. Kaikistakasarmimme asukkaista suosivat he ainoastaan erästä juutalaista, ehkäpä yksinomaan sen vuoksi, että tämä heitä huvitteli. Tuostajuutalaisesta pitivät muutkin vangit, vaikka kohta kaikki hänellenauroivatkin. Minä en nytkään voi ajatella häntä nauramatta. Häntänähdessäni muistui joka kerta mieleeni Gogolin Taras Bulbassa kuvaamajuutalainen Jankel, joka, riisuutuneena maata-panoa varten, muuttuisuuressa määrin kananpojan kalttaiseksi. Juutalaisemme Isai Fomitsholi kuin paljaaksi höyhennetty kananpoika. Hän oli jo ikämies, noinviidenkymmenen vuoden vanha, lyhytkasvuinen ja heikkoruumiinen, viekasja samalla peräti tyhmä. Hän oli hävytön ja pöyhkeä, mutta myöskinpelkurimainen. Hänen kasvonsa olivat rypyssä ja otsaan sekä poskiinoli painettu poltinmerkkejä. Minä en voinut mitenkään käsittää, kuinkahän oli voinut kestää kuusikymmentä lyöntiä. Hänet oli tuomittumurhasta. Hänellä oli resepti, jonka hän oli saanut kansalaistensaavulla eräältä lääkäriltä heti rangaistuksensa jälkeen. Tämän reseptinmukaan luuli hän saavansa voidetta, jonka avulla poltinmerkit kahdessaviikossa katoovat. Vankilassa ollessaan ei hän kuitenkaan uskaltanuthankkia tätä lääkettä, vaan odotteli 12-vuotisen pakkotyönsä loppua, jolloin hän kaiken mokomin aikoi käyttää sitä hyväkseen. "Muutoinhanen voi mennä naimisiinkaan – sanoi hän minulle kerran, – ja minäaion välttämättömästi mennä naimisiin." Me olimme hyvät ystävät, jahän oli aina oivallisella tuulella. Elämä vankilassa ei ollut hänellevaikeata; hän oli ammatiltaan juveelintekijä ja sai paljon työtäkaupungista, jossa ei ollut toista sen ammatin harjoittajaa; siten eihän tarvinnut tehdä vaikeampia töitä. Tietysti oli hän samallakoronkiskuri, joka lainaili kasvua ja panttia vastaan muille vankilanasukkaille rahaa. Hän tuli vankilaan ennen minua ja eräs puolalainenkuvasi minulle tarkoilleen hänen tulonsa. Se on hupaisa juttu, jonkaaion vast'edes kertoa; Isai Fomitshista tulen vielä usein puhumaan.

Kasarmimme asukkaihin kuului vielä neljä vanhauskolaista, niidenjoukossa myöskin se ukko, jolle vangit uskoivat rahansa; pari kolmevähävenäläistä, jotka olivat synkännäköisiä miehiä; eräs nuorihoikkanenäinen pakkotyöläinen, joka oli jo kerinnyt tehdä kahdeksanmurhaa, vaikka ijältään ei ollutkaan kuin noin kolmenkolmatta vanha; joukko väärän rahan tekijöitä, joista yksi oli koko kasarminhauskuutena, ja vihdoin muutamia synkkämielisiä ihmisiä, keropäisiä jarumakasvoisia, vaitelijaita ja kateellisia, jotka vaan vihaisestikatselivat silmäkulmiensa alta, ja niin olivat he päättäneet katsella, rypistellä kulmiansa ja vaieta vielä monta monituista vuotta – kokovankeutensa ajan. Kaiken tämän huomasin minä hät'hätään uuden elämäniensimäisenä ilottomana iltana, savun ja lijan, haukkumisien jasanomattoman ruokottomuuden ohessa, tukahuttavassa ilmassa, kahleidenkalistessa, kirouksien ja hävyttömän naurun kajahdellessa. Minä paninmaata paljaalle laverille asetettuani vaatteita pääni alle (tyynyäminulla ei vielä ollut) ja peitin itseni nutulla. Unta en saanutkuitenkaan pitkään aikaan, vaikka olinkin peräti väsynyt jakiusaantunut päivän kummallisista ja odottamattomista vaikutuksista.Vastaisuudessa sain minä kokea vielä paljon, jota ennen en koskaanolisi voinut aavistaakaan.