Читать книгу Monte-Criston kreivi - Александр Дюма, Dumas Alexandre - Страница 12

Herra Noirtier, sillä hän se todellakin oli, seurasi katseillaan palvelijaa siksi, kunnes tämä oli sulkenut oven. Sitten, peläten miehen ehkä kuuntelevan oven takana, hän meni avaamaan oven. Toimenpide ei ollut tarpeeton, sillä Germain livahti nopeasti tiehensä; hänelle oli kyllä tuttu se synti, joka vei esivanhempamme turmioon. Herra Noirtier meni sitten sulkemaan eteishuoneen oven, palasi sulkemaan makuuhuoneen oven, lykkäsi teljet eteen ja ojensi sitten kätensä Villefort'ille, joka oli seurannut näitä toimenpiteitä hämmästyneenä.

– No, rakas Gérard, sanoi hän luoden nuoreen mieheen katseen, jonka ilmettä ei ollut vaikea ymmärtää, – etpä näytä olevan erikoisesti ihastunut tulostani?

– Olen kyllä, isä, sanoi Villefort, – olen hyvin ihastunut. Mutta en odottanut laisinkaan tuloanne ja sen vuoksi jouduin hiukan hämilleni.

– Mutta, rakas ystävä, sanoi Noirtier istuutuen, – minäkin voisin sanoa samaa. Sinähän ilmoitit kihlajaistenne olevan helmikuun 28. päivänä, ja maaliskuun 3. päivänä olet Pariisissa?

– Se on kyllä totta, isä, sanoi Gérard lähestyen Noirtier'ta. – Mutta teidän ei tarvitse moittia minua tännetulostani, sillä sen kautta ehkä pelastan teidät.

– Todellakin, sanoi Noirtier oikaisten itsensä rennoksi nojatuoliin. – Todellakin! Kerrohan herra virkamies tarkemmin, se mahtaa olla hauskaa.

– Isä, olettehan kuullut puhuttavan eräästä bonapartelaisesta yhdistyksestä, jonka kokouspaikka on Saint-Jacques-kadun varrella.

– Numerossa 53. Olen, sillä olen sen varapuheenjohtaja.

– Isä, teidän kylmäverisyytenne saa minut aivan vapisemaan.

– Minkä sille voin, rakkaani? Kun vuoripuolue ajoi minut maanpakoon, kun lähdin Pariisista olkikuormassa, kun Robespierren vainukoirat ajoivat minua takaa Bordeaux'n tasangoilla, niin tottuu yhteen ja toiseen. Jatka siis. No niin, mitä on tapahtunut Saint-Jacques-kadun yhdistyksessä?

– Siellä on tapahtunut se, että sinne kutsuttiin kenraali Quesnel, ja että kun kenraali Quesnel oli kello yhdeksän illalla lähtenyt kotoaan, löydettiin hänet kahta päivää myöhemmin Seine-virrasta.

– Kuka sinulle on kertonut tämän kauniin jutun?

– Kuningas itse.

– No niin, palkaksi jutustasi kerron sinulle toisen uutisen.

– Isä, luulen jo tietäväni, mitä aiotte minulle kertoa.

– Ahaa, tiedät siis, että keisari on astunut maihin?

– Vaiti, isä, pyydän sitä ensiksi oman itsenne ja sitten minun tähteni. Niin, minä tiesin tuon uutisen ja tiesin ennen kuin te, sillä kolme päivää olen ajanut pikavauhtia Marseillesta Pariisiin epätoivoissani, kun en voinut heittää uutista sataa peninkulmaa edelleni.

– Kolme päivää sitten! Oletko hullu? Kolme päivää sitten ei keisari vielä ollut astunut maihin.

– Minä tiesin sen kuitenkin.

– Mitenkä?

– Kirjeestä, joka oli teille osoitettu Elban saarelta.

– Minulleko?

– Teille, ja minä löysin sen lähetin lompakosta. Jos tämä kirje olisi osunut toisen käsiin, niin tällä hetkellä teidät olisi ehkä ammuttu.

Villefort'in isä alkoi nauraa.

– Kas, kas, sanoi hän. – Uusi hallitus näyttää edelliseltä oppineen käsittelemään asioita nopeasti. Ammuttu! Kylläpä menet pitkälle! Ja missä tuo kirje on? Tunnen sinut siksi hyvin, etten voi otaksua sinun jättäneen sitä kaikkien nähtäväksi.

– Poltin sen, sillä se oli teidän tuomionne.

– Ja sinun tulevaisuutesi häviö, vastasi Noirtier kylmästi. – Minä ymmärrän tuon kaiken. Mutta eihän minun tarvitse mitään pelätä, koska sinä minua suojelet.

– Minä teen enemmänkin, pelastan teidät.

– Tämähän tulee yhä draamallisemmaksi. Selitä tarkemmin.

– Palaan tuohon Saint-Jacques-kadun yhdistykseen.

– Yhdistys näyttää olevan herrojen poliisien sydämellä. Miksi ei ole paremmin etsitty? Olisivat sen silloin löytäneet.

– He eivät ole sitä löytäneet, mutta ovat sen jäljillä.

– Kyllä minä tuon sanontatavan tunnen. Kun poliisi ei tiedä mitään, niin se sanoo olevansa jäljillä, ja hallitus odottaa tyynesti, kunnes se tulee korvat luimussa ilmoittamaan hukanneensa nuo jäljet.

– Niin, mutta on löydetty ruumis. Kenraali Quesnel on surmattu, ja kaikissa maissa sitä sanotaan murhaksi.

– Murhaksi, sanot. Mutta eihän mikään todista, että kenraali on murhattu. Joka päivä löydetään Seine-virrasta ihmisiä, jotka ovat sinne heittäytyneet epätoivoissaan ja ovat hukkuneet, kun eivät ole osanneet uida.

– Tiedätte, isä, aivan hyvin, että kenraali Quesnel ei ole epätoivoissaan hukuttanut itseään ja että tammikuussa ei Seine-virrassa uida. Ei, ei, älkää väittäkökään, tämä kuolintapaus on selvästi murha.

– Kuka sen on siksi sanonut?

– Kuningas itse.

– Kuningas! Luulin häntä kyllin filosofiksi ymmärtääkseen, että politiikassa ei ole murhia. Tiedäthän yhtä hyvin kuin minäkin, että politiikassa ei ole ihmisiä, vaan aatteita, ei tunteita, vaan etuja, politiikassa ei surmata ihmistä, vaan poistetaan este, siinä kaikki. Tahdotko tietää, miten kaikki on tapahtunut? No niin, minä kerron. Luulimme voivamme luottaa kenraali Quesneliin, Elban saarelta oli häntä meille suositeltu. Eräs meistä menee hänen luokseen ja pyytää häntä kokoukseen, jossa hän tapaisi ystäviä. Hän tulee ja hänelle selitetään koko tuuma, Elbasta-lähtö, aiottu maihinnousu. Kun hän oli kaiken kuullut, hän ilmoittaa olevansa kuningasmielinen. Silloin kaikki katsoivat toisiinsa. Häntä vaaditaan vannomaan vala, hän vannoo, mutta sillä tavalla, että sellainen vala on suorastaan Jumalan kiusaamista. Tästä huolimatta annettiin kenraalin vapaasti lähteä, aivan vapaasti. Hän ei palannutkaan kotiinsa, minkä me sille voimme? Hän läksi luotamme, eksyi kai, siinä kaikki. Murha! Sinä hämmästytät todellakin minua, sinä, kuninkaallisen prokuraattorin sijainen, rakentaessasi syytöksen niin huonoille perusteille. Olenko minä koskaan sanonut sinulle, kun hoidat tehtävääsi ja leikkautat jonkun meikäläisen kaulan poikki: "Poikani, olet tehnyt murhan." En, olen sanonut: "Hyvä on, olet saanut voiton, huomenna on meidän vuoromme."

– Mutta, isä, olkaa varuillanne. Kun me kostamme, niin kostomme on kamala.

– En ymmärrä sinua.

– Te luotatte kruununanastajan paluuseen.

– Sen myönnän.

– Te erehdytte, isäni, hän ei kulje kymmentäkään peninkulmaa Ranskan maahan, ennen kuin hän joutuu kiinni aivan kuin metsän peto.

– Rakas ystäväni, keisari on par'aikaa Grenoblen tiellä, 10. tai 12. päivänä hän on Lyonissa ja 20. tai 25. päivänä Pariisissa.

– Koko kansa nousee.

– Rientääkseen häntä vastaan.

– Hänellä on mukanaan ainoastaan muutama mies, ja häntä vastaan lähetetään armeijoita.

– Jotka liittyvät häneen seuratakseen häntä pääkaupunkiin. Toden totta, rakas Gérard, sinä olet vielä lapsi. Luulet tietäväsi kaikki paremmin siksi, että lennätin sanoo kaksi päivää hänen maihinnousunsa jälkeen: "Kruununanastaja on noussut maihin Cannesin luona muutaman miehen seurassa. Hänen jäljillään ollaan." Mutta missä hän on? Mitä hän tekee? Siitä ette tiedä mitään. Häntä ajetaan takaa, siinä kaikki mitä tiedätte. No niin, häntä ajetaan takaa Pariisiin asti ilman ainoatakaan laukausta.

– Grenoble ja Lyon ovat molemmat uskollisia kaupunkeja ja asettavat esteen hänen tielleen.

– Grenoble avaa ihastuneena hänelle porttinsa. Koko Lyon rientää häntä vastaan. Usko minua, meillä on yhtä hyvät tiedot kuin teilläkin, ja meidän poliisilaitoksemme on parempi kuin teidän. Tahdotko saada siitä todistuksen? Tahdoit salata minulta matkasi, ja kuitenkin tiesin sen puoli tuntia sen jälkeen kun olit ajanut valliportista sisään. Et antanut osoitettasi kenellekään muulle kuin kyytimiehellesi; no niin, tunnen osoitteesi, ja todistuksena on se, että saavun luoksesi juuri sillä hetkellä, kun aiot aterioida. Soitahan ja pyydä toinen lautanen. Me syömme yhdessä.

– Tiedätte, sanoi Villefort katsoen kummastuneena isäänsä, – tiedätte todellakin kaikki erinomaisen hyvin.

– Asiahan on aivan yksinkertainen. Teillä, joilla on valta, ei ole muita keinoja kuin raha. Meillä, jotka odotamme, on kaikki ne keinot, jotka uskollisuus antaa.

– Uskollisuusko? sanoi Villefort nauraen.

– Niin, uskollisuus. Siksi sanotaan rehellisesti kunnianhimoa, joka toivoo jotakin.

Ja isä ojensi kätensä kellonnuoraa kohden soittaakseen palvelijan, jota hänen poikansa ei kutsunut.

Villefort pidätti häntä.

– Kuulkaahan, isä, sanoi nuori mies, – vielä sana.

– Puhu.

– Niin huono kuin onkin kuninkaallinen poliisi, se tietää yhden kamalan asian.

– Minkä?

– Sen miehen tuntomerkit, joka sen päivän aamuna, jolloin kenraali Quesnel katosi, kävi hänen luonaan.

– Ahaa, tuo kunnon poliisilaitos tietää siis sen? Ja millaiset ovat nuo tuntomerkit?

– Tumma iho, tukka, poskiparta ja silmät mustat, sininen pitkä takki, joka on napitettu kaulaan asti, kunnialegioonan merkki rinnassa, leveälierinen hattu ja ruokokeppi.

– Ahaa, se tietää siis sen? sanoi Noirtier. – Ja miksi se ei siis siinä tapauksessa ole ottanut tuota miestä kiinni?

– Siksi, että mies pääsi heidän käsistään eilen tai toissapäivänä Coq-Héron-kadun kulmassa.

– Sanoinhan sinulle, että poliisinne on typerä.

– Niin kyllä, mutta jonakin hetkenä se voi kuitenkin saada hänet kiinni.

– Niin saa, sanoo Noirtier katsellen huolettomana ympärilleen, – ellei tätä miestä varoiteta. Mutta nyt se on tapahtunut. Ja, lisäsi hän hymyillen, – hän muuttaa pukua ja ulkomuotoa.

Näin sanoen hän nousi, riisui takkinsa ja kaulaliinansa, meni pöydän luo, jolla olivat kaikki hänen poikansa pukeutumiseen tarvittavat esineet, otti partaveitsen, saippuoi kasvonsa ja ajoi yhdellä vedolla poskipartansa, jonka poliisi niin hyvin tunsi.

Villefort katseli häntä kauhuissaan, mutta samalla ihaillen.

Kun poskiparta oli ajettu pois, kampasi Noirtier toisella tapaa tukkansa, otti mustan kaulahuivinsa sijaan värillisen, joka oli päällimmäisenä eräässä matkalaukussa, vaihtoi sinisen ja kaulaan asti napitettavan takkinsa Villefort'in takkiin, joka oli kastanjanruskea ja jossa oli leveät rintalaskokset, koetteli peilin edessä poikansa hattua, jonka reunat oli käännetty ylöspäin, näytti tyytyvän sen vaikutukseen ja jättäen keppinsä uunin nurkkaan, jonne hän sen oli asettanut, heilutti kädessään hentoa bamburuokokeppiä, jonka avulla nuori prokuraattorin sijainen antoi käynnilleen sille tunnusomaisen joustavuuden.

– No, sanoi hän kääntyen hämmästyneen poikansa puoleen, kun tämä ulkomuodon vaihdos oli tapahtunut, – no, luuletko, että poliisi vielä tuntee minut?

– Ei, isä, sopersi Villefort. – Ainakin toivon sitä.

– Nyt, rakas Gérard, jatkoi Noirtier, – luotan varovaisuuteesi.

Hävität kai huostaasi jääneet esineet.

– Olkaa rauhassa, isä, sanoi Villefort.

– Niin, niin, ja nyt olet luultavasti oikeassa: olet todellakin pelastanut henkeni. Mutta ole rauhassa, kyllä minä tämän sinulle ensi tilassa maksan.

Villefort pudisti päätään.

– Etkö usko?

– Toivon, että erehdytte.

– Tapaatko kuninkaan uudelleen?

– Ehkä.

– Tahdotko esiintyä hänen silmissään profeettana?

– Onnettomuutta ennustavat profeetat eivät ole hovissa tervetulleita, isä.

– Eivät kylläkään. Mutta kerran kuitenkin myönnetään heidän olleen oikeassa. Ja kun hallitus taas muuttuu, olet suuri mies.

– No niin, mitä minun pitää sanoa kuninkaalle?

– Sano näin: "Sire, teille annetaan vääriä tietoja Ranskan mielialasta, kaupunkien mielialasta ja armeijan uskollisuudesta. Mies, jota Pariisissa sanotte korsikalaiseksi ihmissudeksi, on vielä Neversissä kruununanastaja, Lyonissa jo Bonaparte ja Grenoblessa keisari. Te luulette, että häntä vainotaan ja että hän pakenee. Hän rientää eteenpäin nopeasti kuin kotka, jonka hän tuo mukanaan. Sotilaat, joiden luulitte olevan nälkään kuolemaisillaan, väsymyksestä uupuneita, lisääntyvät aivan kuin lumihiutaleet vyöryvän pallon ympärille. Sire, lähtekää, jättäkää Ranska oikealle valtiaalleen, sille, joka ei ole sitä ostanut, vaan valloittanut. Lähtekää, sire, ei sen vuoksi, että välttäisitte vaaraa, vastustajanne on siksi voimakas, että hän voi olla armollinen, vaan sen vuoksi, että olisi nöyryyttävää Pyhän Ludvigin jälkeläiselle saada hengestään kiittää Arcolen, Marengon ja Austerlitzin voittajaa." Sano se hänelle. Tai älä sittenkään sano hänelle mitään. Salaa matkasi. Älä kerskaile siitä, mitä tulit tänne tekemään tai mitä täällä teet. Lähde postivaunuissa. Jos olet ajanut tänne pikavauhtia, niin palaa vielä nopeammin. Saavu Marseilleen yöllä. Mene asuntoosi takaportista ja pysyttele siellä aivan hiljaa, nöyrästi, salassa ja ennen kaikkea vaarattomana, sillä tällä kertaa toimimme kuin voimakkaat ainakin ja me tunnemme vihollisemme. Mene, poikani, mene, rakas Gérard, ja jos seuraat tätä isällistä neuvoa, tai pikemmin ystävän varoitusta, niin säilytät paikkasi. Tällä tavoin, lopetti Noirtier hymyillen, – voit toisenkin kerran pelastaa minut, jos poliittinen vaaka jälleen nostaa sinut ylös ja painaa minut alas. Hyvästi, rakas Gérard, poikkea seuraavalla kerralla minun asuntooni.

Ja Noirtier läksi yhtä tyynenä kuin oli pysytellyt koko vaikean kohtauksen ajan.

Villefort meni kalpeana ja levottomana ikkunaan, raotti verhoja ja näki hänen sivuuttavan rauhallisesti pari kolme epäilyttävää, talojen nurkkien ja kadunkulmien taakse piiloutunutta miestä. He olivat ehkä siellä vangitakseen herran, jolla oli musta poskiparta, sininen takki ja leveälierinen hattu.

Villefort pysytteli paikallaan henkeään pidättäen, kunnes hänen isänsä oli kadonnut kulman taakse. Sitten hän riensi kokoamaan jäljellejääneet esineet, pani matkalaukkunsa pohjalle mustan kaulahuivin ja sinisen takin, kääri hatun kokoon ja pisti sen erään kaapin alle, taittoi ruokokepin kolmeen kappaleeseen ja heitti ne tuleen, pani päähänsä matkalakin, kutsui kamaripalvelijansa, kielsi katseellaan häntä tekemästä mitään kysymyksiä, maksoi hotellilaskunsa, hyppäsi vaunuihinsa, jotka odottivat kadulla, sai Lyonissa kuulla Bonaparten tulleen Grenobleen, ja saapui kiihkeän mielialan vallitessa Marseilleen niin levottomana kuin ainakin kunnianhimoinen mies, joka on saavuttanut ensimmäiset voittonsa.