Читать книгу Monte-Criston kreivi - Александр Дюма, Dumas Alexandre - Страница 8

Astuessaan esihuoneen halki viittasi poliisikomissaari kahdelle santarmille, jotka asettuivat toinen Dantèsin oikealle, toinen hänen vasemmalle puolelleen. Avattiin ovi, jonka kautta päästiin kuninkaallisen prokuraattorin asunnosta oikeuspalatsiin. Sen jälkeen he jonkin aikaa kulkivat pitkin noita synkkiä käytäviä, jotka saavat jokaisen niissä kulkijan vapisemaan, vaikka hänellä ei olisikaan mitään syytä vapista.

Samalla tapaa kuin Villefort'in asunto oli oikeuspalatsin yhteydessä, oli oikeuspalatsi puolestaan yhteydessä vankilan kanssa. Vankila oli synkkä rakennus vastapäätä Accoules-kirkkoa.

Dantèsia kuljetettiin pitkin mutkikasta käytävää, kunnes hän näki edessään rautaristikolla varustetun oven. Poliisikomissaari löi siihen rautavasaralla kolme kertaa, ja Dantès oli tuntevinaan näiden iskujen osuvan sydämeensä. Ovi aukeni, santarmit työnsivät vankiaan, joka näytti vielä epäröivän. Dantès astui tuon pelottavan kynnyksen yli, ovi paukahti hänen takanaan kiinni. Hän hengitti toista ilmaa, joka oli tukahduttavan raskasta. Hän oli vankilassa.

Huone oli jokseenkin siisti, mutta siinä oli ristikot ja isot lukot. Dantès ei kuitenkaan käynyt pahoin levottomaksi, kaikuivathan kuninkaallisen prokuraattorin sijaisen sanat vielä hänen korvissaan suloisen lohduttavina. Kello oli jo neljä, kun Dantès vietiin kammioonsa. Pian tuli siis yö. Hänen kuulonsa terästyi, kun näkö alkoi heiketä. Pienikin kolina sai hänet luulemaan, että hänet tultiin päästämään vapauteen, hän nousi nopeasti ja astui muutaman askelen ovea kohden. Mutta pian kolina loittonikin toiseen suuntaan, ja Dantès vaipui rahilleen istumaan.

Vihdoin kello kymmenen aikaan illalla, kun Dantès jo alkoi kadottaa kaiken toivonsa, kuului uutta kolinaa, joka tällä kertaa näytti lähestyvän hänen kammiotaan. Askelten ääntä kuului todellakin käytävästä, hänen ovensa eteen pysähdyttiin. Avain kiertyi lukossa, salvat natisivat, raskas tammiovi aukeni, ja kaksi palavaa soihtua valaisi äkkiä synkän huoneen.

Soihtujen valossa Dantès näki neljän santarmin miekkojen ja muskettien välkkyvän.

Hän oli astunut pari askelta eteenpäin ja pysähtyi nähdessään tämän aseellisen joukon.

– Minuako tulette hakemaan? kysyi Dantès.

– Niin, vastasi eräs santarmi.

– Kuninkaallisen prokuraattorin sijainenko lähetti noutamaan minut?

– Niin.

– Hyvä, sanoi Dantès, – olen valmis seuraamaan.

Varmana siitä, että herra Villefort oli lähettänyt häntä noutamaan, vanki ei pelästynyt vähääkään, vaan asettui tyynesti saattajiensa keskelle.

Vaunut odottivat kadunpuoleisella portilla, ajaja istui paikallaan ja poliisipalvelija hänen rinnalleen..

– Minuako varten nuo ajoneuvot ovat? kysyi Dantès.

– Teitä varten, sanoi santarmi, – nouskaa niihin.

Dantès aikoi huomauttaa jotakin, mutta vaunujen ovi avattiin ja hänet lykättiin sisään. Hän ei voinut eikä aikonutkaan vastustella. Vähän ajan päästä hän tunsi istuvansa vaunujen perällä kahden santarmin välissä. Muut kaksi istuivat vaunujen takaistuimella, ja raskaat ajoneuvot lähtivät kumisten vierimään eteenpäin.

Vanki loi katseensa vaunun ikkunoihin, niissä oli ristikot. Hän oli vain muuttanut vankilasta toiseen. Tiheiden ristikkorautojen lomitse, joiden väliin tuskin käsi olisi mahtunut, Dantès tunsi kuitenkin paikat, ajettiin pitkin Caisserie-katua ja Saint-Laurent-katua ja Taramis-kadulta käännyttiin satamaan päin.

Pian hän näki vaununristikon ja sen rakennuksen ristikkojen läpi, jonka lähellä he olivat, valon loistavan vahtihuoneesta.

Vaunut pysähtyivät, poliisipalvelija hyppäsi maahan ja lähestyi vahtimajaa, jolloin kymmenkunta sotilasta tuli sieltä ja asettui riviin. Dantès näki rantakadun lyhtyjen valossa heidän muskettiensa piippujen välkkyvän.

– Minuako varten pannaan liikkeelle tuollainen sotilasvoima? hän ajatteli.

Poliisipalvelija avasi lukitun vaununoven, ja Dantès näki sotilaiden muodostavan häntä varten kujan, joka vaunujen luota vei satamaan.

Dantès saattajineen käveli venettä kohden, jota tullimerimies piteli ketjuista. Sotilaat katselivat tylsän uteliaina, miten Dantès asteli heidän ohitseen. Vähän ajan kuluttua hän istui veneen takatuhdolla, ja poliisipalvelija oli mennyt keulaan. Voimakkaalla sysäyksellä vene irroittautui rannasta, ja neljä airoa alkoi sitä nopeasti soutaa Pilonia kohden. Veneestä kaikui huuto, ja satamaa sulkeva rautaketju painui alas; Dantès oli sataman ulkopuolella paikassa, jota sanotaan Friouliksi.

Kun vanki huomasi olevansa raittiissa ilmassa, tunsi hän ensiksi suurta iloa. Ilma, sehän on samaa kuin vapaus. Hän hengitti siis täysin siemauksin raikasta tuulta, joka siivillään kantaa kaikkia yön ja meren tuntemattomia tuoksuja. Kohta hän kuitenkin huokasi syvään. Kuljettiin Réserven ohi, jossa hän oli ollut niin onnellinen vielä samana aamuna, tuntia ennen vangitsemistaan, ja avatuista, valaistuista ikkunoista kuului tanssiaisten riemu.

Dantès pani kätensä ristiin, nosti silmänsä taivasta kohden ja rukoili.

Vene kiiti eteenpäin. Se oli jo kulkenut Tête de Mort'in ohitse, oli vastapäätä Pharo-lahtea, se aikoi kiertää patterin. Dantès ei voinut tätä käsittää.

– Minne minua viedään? kysyi hän eräältä santarmilta.

– Kohta sen saatte tietää.

– Miksi ei nyt…

– Meitä on kielletty ilmoittamasta teille mitään.

Dantès oli puoliksi sotilas ja ymmärsi, että oli järjetöntä udella sotilaalta, jota oli kielletty puhumasta. Hän vaikeni.

Kaikenlaisia kummallisia ajatuksia nousi hänen mieleensä. Näin pienessä veneessä ei kukaan voinut lähteä pitkälle matkalle, eikä siellä päin, minne he menivät, ollut mitään alusta ankkurissa. Ehkäpä hänet vain viedään hiukan loitommaksi rannikolle ja päästetään vapaaksi. Häntä ei millään tavoin ollut sidottu, ei hänelle ollut pantu käsirautoja, kaikki tämä tuntui hyvältä enteeltä. Olihan sitä paitsi prokuraattorin sijainen, joka oli ollut niin ystävällinen häntä kohtaan, vakuuttanut, että ellei hän mainitse Noirtier'n nimeä, ei hänen tarvitse mitään pelätä. Olihan Villefort hänen läsnä ollessaan hävittänyt tuon vaarallisen kirjeen, joka oli ainoa todistuskappale häntä vastaan.

Hän odotti siis ja koetti tähystää eteenpäin merimiehensilmillään, jotka olivat tottuneet näkemään pimeässä ja mittailemaan etäisyyksiä merellä.

Ratonneaun saari, jossa vilkkui majakka, oli jäänyt oikealle puolelle, oli saavuttu soutaen melkein pitkin rantaa Catalansin lahden kohdalle. Silloin vangin silmät kokosivat kaiken näkövoimansa. Siellähän asui Mercedes, ja hän oli joka hetki erottavinaan rannalla naisen haamun.

Eikö Mercedes aavistanut, että hänen rakastettunsa kulki kolmensadan askelen päässä hänestä?

Yksi ainoa valo väikkyi Catalansissa. Dantès huomasi sen palavan morsiamensa huoneessa. Mercedes yksinään valvoi tuossa pienessä kylässä. Jos hän kiljaisisi, niin rakastettu voisi hänet kuulla.

Väärä häpeäntunne pidätti häntä. Mitähän nuo häntä tarkastavat miehet sanoisivat, jos kuulisivat hänen kiljuvan mielipuolen tavoin? Hän pysyi siis vaiti tuijottaen tuohon valoon.

Vene jatkoi matkaansa. Mutta vanki ei enää ajatellut venettä, hän ajatteli Mercedestä.

Kallionkieleke peitti valon. Dantès kääntyi ja huomasi heidän suunnanneen kulkunsa merelle päin.

Purjeet oli nostettu auttamaan soutajia, ja vene kiiti nyt hyvää vauhtia tuulen myötä.

Vaikka Dantèsista olikin vastenmielistä kysellä santarmilta, lähestyi hän nyt tätä ja tarttui hänen käteensä.

– Toveri, sanoi hän, – omantuntonne nimessä ja kunnon sotilaana rukoilen teitä säälimään minua ja vastaamaan minulle. Olen kapteeni Dantès, hyvä ja kunnon ranskalainen, vaikka minua syytetäänkin minulle tuntemattomasta petoksesta. Minne minua viedään? Sanokaa se, ja kautta merimiehenkunniani teen velvollisuuteni ja mukaudun kohtalooni.

Santarmi raapi korvansa taustaa ja katsoi toveriinsa. Tämä teki liikkeen, joka näytti sanovan: Kun kerran olemme näin pitkällä, niin mitähän vaaraa siitä olisi. Niinpä santarmi kääntyi Dantèsin puoleen.

– Olette marseillelainen ja merimies, sanoi hän, – ja kysytte, minne menemme?

– Niin, sillä kautta kunniani, sitä en tiedä.

– Ettekö aavistakaan?

– En vähääkään.

– Se ei ole mahdollista.

– Minä vannon kautta sen, mikä minulle on maailmassa pyhintä.

Armahtakaa minua ja vastatkaa!

– Mutta entä määräykset?

– Määräykset eivät voi teitä estää ilmoittamasta minulle sitä, minkä saan kymmenen minuutin, puolen tunnin, ehkä tunnin päästä tietää. Te pelastatte minut kamalasta epävarmuudesta. Kysyn sitä teiltä, kuin olisitte ystäväni. Katsokaahan, en nouse kapinaan, en tahdo paeta, enhän voisikaan. Minne olemme matkalla?

– Ellei sidettä ole silmillänne niin pitäisihän teidän arvata, minne olette matkalla?

– En arvaa.

– Katsokaa sitten ympärillenne.

Dantès nousi ja katsoi sinne, minne vene näytti suuntautuvan. Sadan sylen päässä hänestä oli musta ja jyrkkä kallio, jolla kohoaa aivan kuin kasvannaisena Ifin synkkä linna.

Tämä kamala näky, vankila, joka on kaikkien kauhuna, tämä linnoitus, joka kolmensadan vuoden aikana on antanut Marseillelle surullisten tarinoiden aiheita, teki Dantèsiin saman vaikutuksen, kuin kuolemaantuomittuun tekee mestauslava.

– Hyvä Jumala, sanoi hän. – Ifin linna. Ja mitä me siellä teemme?

Santarmi hymyili.

– Eihän minua suinkaan viedä sinne vankeuteen? jatkoi Dantès. – Ifin linna on valtionvankila, jossa säilytetään yksinomaan suuria poliittisia rikollisia. Minä en ole tehnyt mitään rikosta. Onko Ifin linnassa tutkintotuomari, joku erityinen virkamies?

– Minun tietääkseni siellä on ainoastaan kuvernööri, vartijoita, vahtisotilaita ja lujat muurit. Mutta, ystäväiseni, älkäähän tuolla tavoin hämmästykö, sillä näyttää siltä, kuin tahtoisitte tehdä pilkkaa tiedonannostani.

Dantès puristi lujasti santarmin kättä.

– Väitätte siis, että minut viedään Ifin linnaan vankeuteen?

– Nähtävästi, sanoi santarmi, – mutta joka tapauksessa puristatte aivan suotta niin kovaa minun kättäni.

– Pitemmittä kuulusteluitta, ilman mitään muodollisuuksia? kysyi nuori mies.

– Muodollisuudet on täytetty, kuulustelu on pidetty.

– Siis huolimatta herra Villefort'in lupauksesta?

– En tiedä, onko herra Villefort luvannut teille mitään, sanoi santarmi, – sen vain tiedän, että menemme Ifin linnaan. Mutta mitä te teette? Hoi, toverit, auttamaan!

Dantès oli salamannopealla liikkeellä aikonut syöksyä mereen, mutta ratkaisevalla hetkellä tarttui häneen neljä kovaa kouraa. Hän vaipui veneen pohjalle karjuen raivosta.

– Hyvä, sanoi santarmi painaen polvellaan hänen rintaansa, – hyvä! Vai sillä tavoin pidätte merimiessananne. Ei pidä luottaa lempeisiin ihmisiin! Nyt, ystäväiseni, tehkäähän ainoakaan liike, niin ammun kuulan kalloonne. Rikoin ensimmäisen määräyksen, mutta vannon, etten riko toista.

Hän painoi todellakin musketin Dantèsia kohden, ja tämä tunsi piipun ohimollaan.

Hetkisen hän ajatteli tehdä tuon kielletyn liikkeen päättääkseen tämän surkeuden, joka oli hänet yllättänyt ja äkkiä siepannut kotkankynsiinsä. Mutta juuri sen vuoksi, että tuo onnettomuus oli odottamaton, Dantès ei uskonut sen kestävän. Sitten hän muisti Villefort'in lupaukset. Ja muutenkin: kuolema veneen pohjalla santarmin kuulasta tuntui rumalta ja surkealta.

Hän vaipui siis veneen pohjalle, karjuen raivosta ja purren vimmoissaan käsiään.

Samassa äkillinen töytäys tärisytti venettä. Eräs soutaja hyppäsi kalliolle, jota vastaan vene oli törmännyt, köysi natisi, kun sitä kierrettiin taljan ympärille, ja Dantès ymmärsi venettä kiinnitettävän laituriin.

Samassa hänen vartijansa, jotka pitelivät häntä kiinni sekä käsivarsista että kauluksesta, pakottivat hänet nousemaan, tyrkkäsivät maihin ja lykkäsivät hänet astumaan portaita, jotka veivät linnoituksen portille. Musketilla varustettu poliisipalvelija seurasi heitä.

Dantès ei tarpeettomasti vastustellut. Hänen hitautensa johtui voimattomuudesta eikä vastustelemisesta. Hän oli huumaantunut ja horjui aivan kuin humalainen. Hän näki täälläkin sotilaitten asettuvan riviin jyrkälle rinteelle, tunsi jalkojensa alla portaat, jotka pakottivat hänet nostamaan jalkojaan, hän huomasi astuvansa sisään portista, joka sulkeutui hänen jälkeensä. Mutta kaiken hän teki konemaisesti, näki kaiken aivan kuin usvan läpi huomaamatta mitään selvästi.

Seisahduttiin vähäksi aikaa, ja hän koetti järjestää ajatuksiaan. Hän oli pienessä pihassa, jota ympäröivät korkeat muurit. Kuului vartijoiden tasainen astunta. Ja joka kerta, kun he astuivat linnan valaistuista ikkunoista heittyvien valojuovien ohitse, näkyivät heidän pyssyjensä välkkyvät piiput.

Odotettiin noin kymmenen minuuttia. Kun oltiin varmat siitä, että Dantès ei voinut enää paeta, ei hänestä pidetty enää kiinni. Kaikki näyttivät odottavan määräyksiä. Ne tulivat.

– Missä vanki on? kysyi ääni.

– Tässä, vastasivat santarmit.

– Seuratkoon minua, minä vien hänet asuntoonsa.

– Lähtekää, sanoivat santarmit lykäten Dantèsia.

Vanki seurasi kuljettajaansa melkein maanalaiseen saliin, jonka kosteutta tihkuvat muurit tuntuivat olevan kyynelten kastelemat. Jonkinmoinen pieni lamppu, jonka sydän ui pahanhajuisessa öljyssä, valaisi tämän kamalan huoneen seiniä, ja Dantès näki kuljettajansa, vanginvartijan, jolla oli huono puku ja häijyt kasvot.

– Tässä on huoneenne täksi yöksi, sanoi hän. – On jo myöhä ja kuvernööri nukkuu. Huomenna, kun hän on noussut ja lukenut teitä koskevat määräykset, saatte ehkä toisen huoneen. Odottaessanne sitä on tässä teille leipää ja tuossa ruukussa vettä ja nurkassa olkia. Siinä kaikki mitä vanki voi itselleen toivoa. Hyvää yötä.

Ja ennen kuin Dantès oli ennättänyt avata suunsa vastatakseen, ennen kuin hän oli huomannut, minne vartija laski leivän, ennen kuin hän tiesi, missä oli ruukku, ennen kuin hän oli kääntänyt katseensa nurkkaan, missä olivat oljet, oli vartija ottanut lampun ja sulkenut oven riistäen siten vangilta kurjan valon, joka hetkiseksi oli hänelle näyttänyt vankilan kosteutta tihkuvat seinät.

Hän oli nyt yksin keskellä pimeyttä ja hiljaisuutta, yhtä mykkänä ja synkkänä kuin nuo holvit, joista hän tunsi jääkylmän viiman huokuvan polttavalle otsalleen.

Kun päivän ensimmäiset säteet loivat hiukan valoa tähän luolaan, palasi vartija ja ilmoitti, että vanki jäi sinne, missä oli. Dantès ei ollut liikkunut ollenkaan. Rautakäsi näytti naulinneen hänet siihen, mihin hän edellisenä päivänä oli jäänyt. Hänen silmänsä olivat syvällä, ja niiden ympärykset olivat turvonneet kyynelistä. Hän tuijotti liikkumattomana maahan.

Hän oli koko yön seissyt paikallaan nukkumatta hetkeäkään.

Vartija lähestyi häntä, kiersi hänet, mutta Dantès ei näyttänyt häntä huomaavankaan.

Mies löi häntä olalle, Dantès vavahti ja pudisti päätään.

– Ettekö ole nukkunut? kysyi vartija.

– En tiedä, vastasi Dantès.

Vartija katsoi kummastuneena häneen.

– Eikö teidän ole nälkä? jatkoi hän.

– En tiedä, vastasi taas Dantès.

– Tahdotteko jotakin?

– Tahtoisin nähdä kuvernöörin.

Vartija kohautti olkapäitään ja poistui.

Dantès seurasi häntä katseillaan, ojensi kätensä raollaan olevaa ovea kohden, mutta ovi sulkeutui.

Silloin syvä huokaus tuntui halkaisevan hänen rintansa ja kyynelet alkoivat vuolaina virrata. Hän löi otsansa maahan ja rukoili kauan muistellen koko elettyä elämäänsä ja kysyen itseltään, minkä rikoksen hän oli mahtanut tehdä lyhyessä elämässään, koska ansaitsi tällaisen rangaistuksen.

Niin kului päivä. Hän söi muutaman palan leipää ja joi muutaman pisaran vettä. Vuoroin hän istui ajatuksiinsa vaipuneena, vuoroin kuljeskeli tyrmässään aivan kuin rautahäkkiin suljettu villipeto.

Häntä raivostutti varsinkin se, että hän matkan aikana ei ollut tiennyt, minne häntä vietiin, ja oli pysynyt rauhallisena, vaikka olisi hyvin voinut heittäytyä mereen, ja Marseillen taitavimpana sukeltajana voinut kadota veden alle, päästä vartijoistaan, uida rantaan, paeta, kätkeytyä johonkin autioon lahteen, päästä genovalaiseen tai katalonialaiseen laivaan, mennä Italiaan tai Espanjaan ja kirjoittaa Mercedekselle ja pyytää häntä tulemaan luokseen. Hyvänä merimiehenä hän olisi tullut toimeen missä tahansa. Hän puhui italiankieltä aivan kuin toscanalainen, espanjaa aivan kuin vanhassa Kastiliassa syntynyt. Hän olisi elänyt vapaana ja onnellisena Mercedeksen ja isänsä seurassa, jonka hän myöskin olisi kutsunut luokseen. Mutta nyt hän oli vanki, suljettu Ifin linnaan, eikä tiennyt, miten käy hänen isänsä, miten käy Mercedeksen, ja kaikki vain sen tähden, että oli luottanut Villefort'in sanaan. Se oli tehdä hänet hulluksi.

Seuraavana päivänä samalla hetkellä vartija tuli sisään.

– No, kysyi vartija, – oletteko tänään rauhallisempi kuin eilen?

Dantès ei vastannut.

– Rohkaiskaahan hiukan itseänne. Jos jotakin tarvitsette, niin kyllä minä toimitan. Sanokaahan.

– Minä tahdon puhua kuvernöörin kanssa.

– Hä? sanoi vartija kärsimättömästi. – Johan minä sanoin, että se on mahdotonta.

– Miksi se on mahdotonta?

– Siksi, että vankilan sääntöjen mukaan ei vanki saa sitä pyytää.

– Mitä täällä siis saa pyytää? kysyi Dantès.

– Parempaa ruokaa, kun maksaa siitä erikseen, kävelyjä ja toisinaan kirjojakin.

– En kaipaa kirjoja, en tahdo kävellä, ja ruoka on mielestäni hyvää.

Minä en tahdo muuta kuin saada puhutella kuvernööriä.

– Jos te ikävystytätte minua koko ajan puhumalla samaa, sanoi vartija, – niin en tuo teille enää ruokaa.

– Samapa se! sanoi Dantès. – Ellet tuo enää minulle ruokaa, niin kuolen nälkään, siinä kaikki.

Dantèsin äänestä vartija päätti, että vanki kuolisi mielellään. Kun jokainen vanki tuotti vartijalle keskimäärin viisikymmentä centimea päivässä, niin Dantèsin kuolema aiheuttaisi hänelle vahinkoa. Sen vuoksi hän jatkoi lempeämmällä äänellä:

– Kuulkaahan, vaatimuksenne on mahdoton. Älkää enää minulta sitä pyytäkö, sillä ei koskaan ole kuultu, että kuvernööri olisi vangitun pyynnöstä tullut vangin koppiin. Mutta olkaahan järkevä, niin saatte luvan kävellä ulkona. Ja voihan sattua, että jonakin päivänä ollessanne kävelemässä kuvernööri kulkee ohitse. Silloin voitte puhutella häntä, ja jos hän silloin vastaa, niin se on hänen asiansa.

– Mutta, sanoi Dantès, – kuinka kauan saan odottaa, ennen kuin sellainen otollinen hetki tulee?

– Mistä sen tietää, sanoi vartija, – kuukauden, kolme kuukautta, kuusi kuukautta, vuoden ehkä.

– Se on liian pitkä aika, sanoi Dantès, – minä tahdon nähdä hänet heti.

– Älkäähän vaivatko ajatuksianne mahdottomalla toivomuksella, sanoi vartija, – muuten olette kahden viikon päästä hullu.

– Niinkö luulet? kysyi Dantès.

– Niin, hullu. Hulluus alkaa aina niin, meillä on täällä siitä esimerkkikin. Ennen teitä asui tässä huoneessa apotti, joka meni sekaisin, kun taukoamatta oli tarjonnut kuvernöörille miljoonan päästäkseen vapaaksi.

– Ja milloin hän jätti tämän huoneen?

– Kaksi vuotta sitten.

– Hän pääsi vapaaksi siis?

– Ei, hän joutui maanalaiseen vankilaan.

– Kuulehan, sanoi Dantès, – en ole apotti, en ole hullu. Ehkä tulen hulluksi, mutta pahaksi onneksi on järkeni tänä hetkenä vielä aivan tallella. Minä teen sinulle toisen ehdotuksen.

– Minkä?

– En tarjoa sinulle miljoonaa, sillä sitä en voi. Mutta annan sinulle sata écutä, jos ensi kerralla mennessäsi Marseilleen käyt Catalansissa asti ja viet kirjeen eräälle nuorelle tytölle, jonka nimi on Mercedes, et edes kirjettä, pari riviä vain.

– Jos vien nuo pari riviä ja se tulee ilmi, niin menetän paikkani, joka tuottaa minulle tuhat livreä vuodessa, puhumattakaan niistä lisätuloista, mitä saan hankkimalla ruokaa. Huomaattehan, että olisin hyvin suuri tomppeli, jos panisin tuhat vaaraan voittaakseni kolmesataa.

– No niin, kuule siis, sanoi Dantès, – ja paina mieleesi: jos kieltäydyt viemästä nämä rivit Mercedekselle tai ainakin ilmoittamasta, että olen täällä, niin jonakin päivänä odotan sinua piilossa oven takana ja sinä hetkenä, kun astut sisään, tapan sinut tällä rahilla.

– Vai uhkauksia! kiljaisi vartija astuen askelen taaksepäin ja asettuen puolustusasentoon. – Päänne näyttää todellakin menevän sekaisin. Apotti alkoi samalla tapaa, ja kolmen päivän päästä olette niin hullu, että teidät täytyy panna köysiin. Kaikeksi onneksi on Ifin linnassa maanalaisia vankiloita.

Dantès tarttui rahiin ja heilutti sitä päänsä päällä.

– Hyvä on, hyvä on! sanoi vartija. – No niin, koska välttämättömästi tahdotte, niin ilmoitetaan asia kuvernöörille.

– Sepä on hyvä! sanoi Dantès laskien rahin maahan ja istuutuen sille, pää kumarassa ja silmät harhailevina, aivan kuin todella olisi ollut tulossa hulluksi.

Vartija poistui ja palasi vähän ajan päästä neljän sotilaan ja korpraalin seurassa.

– Kuvernöörin käskystä viekää vanki kerrosta alemmaksi.

– Siis maanalaiseen tyrmään, sanoi korpraali.

– Niin, hullut on pantava hullujen seuraan.

Sotilaat tarttuivat Dantèsiin, joka meni aivan kuin hervottomaksi ja seurasi vastustelematta heitä.

Hän sai astua viisitoista porrasta alemmaksi, tyrmän ovi avattiin, ja hän astui sisään mutisten:

– Hän oli oikeassa, hullut on pantava hullujen seuraan Ovi sulkeutui, ja Dantès kulki kädet ojossa eteenpäin, kunnes kohtasi muurin. Sitten hän istahti nurkkaan ja jäi liikkumattomana sinne. Hänen silmänsä tottuivat vähitellen pimeyteen, ja hän alkoi erottaa esineitä.

Vartija oli oikeassa, Dantès oli tulemaisillaan hulluksi.