Читать книгу Monte-Criston kreivi - Александр Дюма, Dumas Alexandre - Страница 4

4. Salaliitto

Оглавление

Danglars seurasi silmillään rakastavaisia, kunnes he olivat kadonneet Saint-Nicolas'in linnoituksen kulmauksen taakse. Kääntyessään hän näki Fernandin vaipuneen kalpeana ja vapisten tuolilleen ja Caderoussen sopertelevan erään juomalaulun sanoja.

– Kuulkaahan, hyvä herra, sanoi Danglars Fernandille, – tuo avioliitto ei näy tekevän kaikkia onnellisiksi?

– Se saattaa minut epätoivoon, sanoi Fernand.

– Rakastitte siis Mercedestä?

– Olen rakastanut häntä siitä asti kun häneen tutustuin.

– Ja nyt revitte hiukset päästänne, sen sijaan että keksisitte jonkin keinon! Hitto vieköön, en luullut teidän kansanne miehiä tuollaisiksi.

– Mitä minä sitten tekisin? kysyi Fernand.

– Mistä minä sen tiedän? Enhän minä tietääkseni ole rakastunut Mercedekseen, vaan te. Etsikää, sanoo evankeliumi, niin te löydätte.

– Minä olin jo löytänyt keinon.

– Minkä?

– Tahdoin tikarillani lävistää miehen, mutta nainen sanoi tappavansa itsensä, jos miehelle tapahtuu onnettomuus.

– Joutavia! Sellaista sanotaan, mutta sitä ei tehdä.

– Ette tunne Mercedestä. Hän panee kyllä uhkauksensa täytäntöön.

– Tyhmeliini! mutisi Danglars. – On yhdentekevää, tappaako hän itsensä vai ei, kunhan Dantès ei vain pääse kapteeniksi.

– Ja ennen kuin Mercedes kuolee, jatkoi Fernand äänellä, josta huomasi hänen tehneen horjumattoman päätöksen, – kuolen itse.

– Se on rakkautta, se, sanoi Caderousse yhä humaltuneemmalla äänellä.

– Kuulkaahan, sanoi Danglars, – te näytätte kunnon pojalta, ja tahtoisin, hitto vieköön, pelastaa teidät, mutta…

– No, sanoi Caderousse, – jatkahan.

– Rakas ystävä, sanoi Danglars, – sinä olet jo kolme neljännestä humalassa. Juo pullo loppuun asti, niin olet kokonaan. Juo, äläkä sekaannu siihen, mitä me teemme. Meidän toimissamme täytyy pään pysyä selvänä.

– Minäkö humalassa? sanoi Caderousse. – Joutavia! Joisin vielä vaikka neljä pulloasi, nehän eivät ole hajuvesipulloja isommat! Ukko Pamphile, lisää viiniä!

Ja todistaakseen väitteensä Caderousse löi lasiaan pöytään.

– Mitä tarkoititte? sanoi Fernand kiihkeästi.

– Mitäkö sanoin? En muista enää. Tuo humalainen Caderousse sotki ajatusteni juoksun.

– Olkoon menneeksi humalainen. Sitä pahempi niille, jotka pelkäävät viiniä, heillä on huonoja ajatuksia ja he pelkäävät viinin tuovan ne ilmi.

Ja Caderousse alkoi laulaa siihen aikaan hyvin yleisen laulun kahta viimeistä säettä:

Ain kaikki pahat vettä käyttää, sen vedenpaisumus jo näyttää.

– Sanoitte haluavanne pelastaa minut pulasta, lausui Fernand, – mutta, sanoitte…

– Niin, sanoin mutta … pelastaakseni teidät pulasta ei Dantès saa mennä naimisiin sen naisen kanssa, jota rakastatte. Ja minun mielestäni avioliitto voi helposti jäädä sikseen Dantèsin tarvitsematta silti kuolla.

– Vain kuolema voi heidät erottaa, sanoi Fernand.

– Teet, ystäväiseni, johtopäätöksiä aivan kuin simppu, sanoi Caderousse, ja Danglars, tuo veijari, konna, loihtija, todistaa sinun olleen väärässä. Todistahan se, Danglars. Sanohan hänelle, ettei Dantèsin tarvitse kuolla. Ikäväähän olisi, jos hän kuolisi. Hän on hyvä poika, minä pidän Dantèsista. Terveydeksesi, Dantès!

Fernand nousi kärsimättömänä.

– Antakaa hänen lörpötellä, sanoi Danglars pidättäen nuorta miestä, – ja sitä paitsi, vaikka hän onkin humalassa, ei hän niinkään pahasti erehdy. Poissaolo erottaa yhtä hyvin kuin kuolemakin. Ja ajatelkaahan, jos Edmondin ja Mercedeksen välillä olisi vankilan muuri, niin he olisivat yhtä varmasti erossa toisistaan, kuin jos heidän välillään olisi hautakivi.

– Se on kyllä totta, mutta vankilasta pääsee pois, takertui Caderousse keskusteluun, – ja kun kerran pääsee vankilasta ja kun on Edmond Dantès, niin kostaa.

– Vähät siitä! mutisi Fernand.

– Sitä paitsi, jatkoi Caderousse, – minkä tähden Dantès joutuisi vankilaan? Eihän hän ole varastanut, ei tappanut, ei murhannut.

– Pidä suusi kiinni! sanoi Danglars.

– Minä en tahdo pitää suutani kiinni, sanoi Caderousse. – Tahdon kuulla, minkä tähden Dantès joutuisi vankilaan. Minä pidän Dantèsista! Terveydeksesi, Dantès!

Ja hän joi taas lasillisen viiniä.

Danglars näki räätälin himmeistä silmistä, miten humala nousi nousemistaan, ja hän kääntyi Fernandin puoleen.

– No niin, ymmärrättekö, sanoi hän, – ettei häntä tarvitse tappaa?

– Ei kai, jos voi, niin kuin äsken mainitsitte, toimittaa hänet vankilaan. Mutta tiedättekö millä keinoin?

– Kun oikein etsii, niin ehkä löytääkin, sanoi Danglars. – Mutta, jatkoi hän, – mitä hittoa minä siihen sekaannun, kuuluuko tämä asia minuun?

– En tiedä, kuuluuko asia teihin, sanoi Fernand tarttuen hänen käsivarteensa, – mutta sen tiedän, että te jostakin erityisestä syystä vihaatte Dantèsia. Se, joka itsekin vihaa, ei erehdy toisen tunteista.

– Mitä syytä minulla olisi vihata Dantèsia? Ei mitään, toden totta. Onnettomuutenne vain herätti sääliäni, siinä kaikki. Mutta siitä hetkestä alkaen, kun luulette minun toimivan omaksi edukseni, sanon hyvästi, ystäväiseni. Selviytykää asiasta omin neuvoin.

Ja Danglars oli vuorostaan nousevinaan.

– Ei, sanoi Fernand pidättäen häntä, – jääkää! Vähät siitä, vihaatteko Dantèsia vai ettekö. Minä vihaan, tunnustan sen rehellisesti. Keksikää keino, ja minä panen sen täytäntöön, kunhan mies vain ei kuole, sillä Mercedes on uhannut tappaa itsensä, jos Dantès kuolee.

Caderousse, jonka pää oli painunut pöytää vastaan, kohotti otsansa ja katsoi raskain ja harhailevin silmin Fernandiin ja Danglars'iin.

– Tappaa Dantès, sanoi hän. – Kuka puhuu täällä Dantèsin tappamisesta? Minä en sitä salli. Hän on minun ystäväni. Tänä aamuna hän tarjoutui jakamaan rahansa minun kanssani, niin kuin minäkin olen jakanut hänen kanssaan. Minä en tahdo, että Dantès tapetaan.

– Ja kuka täällä puhuu hänen tappamisestaan, tyhmeliini, sanoi Danglars. – Mehän laskimme täällä ainoastaan leikkiä. Juo hänen terveydekseen, sanoi hän täyttäen Caderoussen lasin, – ja jätä meidät rauhaan.

– Niin, niin, Dantèsin terveydeksi! sanoi Caderousse tyhjentäen lasinsa.

– Hänen terveydekseen … hänen terveydekseen … noin!

– Mutta mikä on keino … se keino? sanoi Fernand.

– Ettekö vielä ole sitä keksinyt?

– En, tehän sen lupasitte keksiä.

– Se on totta, jatkoi Danglars. – Ranskalaiset voittavat siinä suhteessa espanjalaiset, että espanjalaiset hautovat, mutta ranskalaiset keksivät.

– Keksikää siis, sanoi Fernand kärsimättömänä.

– Viinuri, huusi Danglars, – kynä, mustetta, paperia!

– Kynä, mustetta, paperia! mutisi Fernand.

– Niin, olen tilinpitäjä. Kynä, muste ja paperi ovat minun työkalujani. En osaa tehdä mitään ilman työkalujani.

– Kynä, mustetta ja paperia! huusi Fernand vuorostaan.

– Kaikki, mitä tarvitsette, on tuolla pöydällä, sanoi viinuri, osoittaen pyydettyjä esineitä.

– Tuokaa ne sitten tänne.

Viinuri otti paperin, kynän ja musteen ja laski ne lehtimajan pöydälle.

– Minä ajattelen, sanoi Caderousse ja laski kätensä paperin päälle, – että näiden avulla voi tappaa miehen varmemmin, kuin jos väijyisi häntä metsässä surmatakseen hänet! Olen aina pelännyt kynää, mustepulloa ja paperiliuskaa enemmän kuin miekkaa tai pistoolia.

– Tuo hupsu ei ole vielä niin humalassa kuin näyttää, sanoi Danglars.

– Kaatakaa hänelle lisää viiniä, Fernand.

Fernand täytti Caderoussen lasin, ja juopporatti otti kätensä paperin päältä ja tarttui lasiinsa.

Katalonialainen seurasi tätä liikettä siksi, kunnes Caderousse tämän uuden ponnistuksen jälkeen laski tai oikeammin pudotti lasinsa pöydälle.

– No? jatkoi Fernand nähdessään, että Caderoussen järjen viimeiset rippeet katosivat tähän viimeiseen viinilasiin.

– No niin, sanoin siis, jatkoi Danglars, – että jos tällaisen matkan jälkeen, jonka aikana Dantès on poikennut Napoliin ja Elban saarelle, joku antaa hänet ilmi kuninkaalliselle prokuraattorille bonapartelaisena kätyrinä…

– Minä annan hänet ilmi, minä! sanoi nuori mies kiihkeästi.

– Niin, mutta silloin saatte kirjoittaa nimenne syytöksen alle tai kuulustellaan teitä vastakkain syytetyn kanssa. Voin hankkia teille ainekset syytteeseenne, sen tiedän. Mutta eihän Dantès voi ikiajoiksi jäädä vankilaan, jonakin päivänä hän pääsee sieltä pois, ja voi silloin miestä, joka hänet on sinne saattanut!

– En muuta toivokaan, sanoi Fernand, – kuin että hän etsii riitaa kanssani!

– Mutta entäs Mercedes! Mercedes vihaa teitä, jos vedätte naarmunkaan hänen rakkaan Edmondinsa ihoon!

– Se on totta! sanoi Fernand.

– Ei, ei, jos turvautuu sellaiseen keinoon, sanoi Danglars, – niin on parasta yksinkertaisesti pistää kynä tällä tavoin mustepulloon ja kirjoittaa vasemmalla kädellä, jottei käsialaa tunne kukaan, ja laatia seuraava ilmianto.

Ja Danglars pisti kynän mustepulloon ja kirjoitti vasemmalla kädellään ja taaksepäin kallistuvalla käsialalla, joka ei vähääkään ollut hänen tavallisen käsialansa näköistä, seuraavat rivit. Fernand luki ne puoliääneen:

Kuninkaalliselle prokuraattorille antaa eräs kuninkaan ja valtaistuimen ystävä tiedoksi, että Edmond Dantès – niminen mies, Pharaon-laivan perämies, saapuessaan tänä aamuna Smyrnasta, poikettuaan Napoliin ja Porto-Ferrajoon, on vienyt Murat'lta kirjeen kruununanastajalle ja häneltä saanut kirjeen vietäväksi Pariisiin bonapartelaiselle komitealle.

Todistuksen hänen rikollisuudestaan saa vangitsemalla hänet, sillä kirje on joko hänellä tai hänen isällään tai Pharaon-laivassa.

– Hyvä on, sanoi Danglars. – Sillä tavoin kostossanne on jotain järkeä, sillä siitä ei voi olla vahinkoa teille, ja kaikki menee aivan itsestään. Ei tarvitse enää tehdä muuta kuin taivuttaa kirje tällä tavoin ja kirjoittaa päällekirjoitus: "Herra kuninkaallinen prokuraattori." Siinä kaikki.

Danglars kirjoitti osoitteen aivan kuin leikillään.

– Niin, siinä on kaikki, huudahti Caderousse, joka ponnistaen ajatuksiaan oli seurannut kirjeen lukemista ja joka vaistomaisesti ymmärsi, että sellainen ilmianto voi tuottaa onnettomuutta. – Niin, siinä on kaikki, mutta se on halpamaista.

Ja hän ojensi kätensä tarttuakseen kirjeeseen.

– Tämähän onkin vain leikkiä, sanoi Danglars estäen häntä saamasta kirjettä. – Ja minä ensimmäisenä olisin hyvin pahoillani, jos Dantèsille, tuolle kunnon Dantèsille, tapahtuisi jotakin pahaa! Sen vuoksi, katsohan…

Hän tarttui kirjeeseen, rypisti sen ja heitti lehtimajan nurkkaan.

– Hyvä on, sanoi Caderousse, – Dantès on ystäväni, enkä minä salli hänelle tehtävän pahaa.

– Kuka hitto tässä aikoo hänelle pahaa tehdä, en minä eikä Fernand, sanoi Danglars nousten ja katsellen nuorta miestä, joka jäi istumaan ja salavihkaa piti silmällä nurkkaan heitettyä ilmiantokirjettä.

– Siinä tapauksessa tuotakoon meille viiniä, sanoi Caderousse. – Minä tahdon juoda Edmondin ja kauniin Mercedeksen onneksi.

– Olet jo liikaakin juonut, juopporatti, sanoi Danglars, – ja jos jatkat, niin sinun täytyy jäädä tänne maata, sillä et kestä enää koivillasi.

– Minäkö, sanoi Caderousse ja nousi itserakkaana niin kuin juopuneet ainakin. – Minäkö en kestäisi enää koivillani! Voin lyödä vetoa siitä, että nousen Accoules'in torniin ihan horjumatta!

– Minä lyön siitä vetoa, mutta vasta huomenna, sanoi Danglars. – Mutta nyt on jo aika mennä kotiin, anna minulle käsivartesi ja lähtekäämme.

– Lähtekäämme, sanoi Caderousse, – mutta en tarvitse sitä varten sinun käsivarttasi. Tuletko sinä, Fernand? Palaatko meidän kanssamme Marseilleen?

– En, sanoi Fernand, – minä palaan Catalansiin.

– Siinä teet väärin. Tule meidän kanssamme Marseilleen, tulehan.

– Minä en tarvitse Marseillea enkä tahdo sinne tullakaan.

– Mitä sanoitkaan? Et tahdo, no hyvä, olkoon jokaisella vapautensa. Tulehan, Danglars, ja annetaan herran palata Catalansiin, koska hän sitä tahtoo.

Danglars käytti hyväkseen tilaisuutta ja lähti viemään Caderoussea Marseilleen. Mutta päästääkseen Fernandin kulkemaan sinne lyhyempää ja mukavampaa tietä hän ei palannutkaan Rive-Neuve-rantakatua pitkin vaan Saint-Victorin sataman kautta. Nojautuen hänen käsivarteensa Caderousse seurasi häntä hoiperrellen.

Astuttuaan parikymmentä askelta Danglars kääntyi ja näki Fernandin sieppaavan paperin ja pistävän sen taskuunsa. Heti sen jälkeen hän riensi lehtimajasta ja kääntyi Pilloniin päin.

– No, mitä hän tekee? sanoi Caderousse. – Hän valehtelikin meille. Hän sanoi menevänsä Catalansiin ja lähteekin kaupunkiin! Hoi, Fernand, sinä menet väärään suuntaan!

– Sinä erehdyt, sanoi Danglars, – hänhän kulkee suoraan Vieilles-Infirmeries-katua.

– Se on totta, sanoi Caderousse. – Olisin voinut vaikka vannoa, että hän kääntyi oikealle. Viini toden totta panee pään sekaisin.

– Kas niin, kas niin, mutisi Danglars, – luulenpa, että asia on hyvällä alulla, ja parasta on nyt antaa kaiken kehittyä itsestään.

Monte-Criston kreivi

Подняться наверх