Читать книгу Aron prinsessa - E. Marlitt - Страница 4

Sisällysluettelo

Kukkulalla seisoi kolme herraa äänettä odotellen sillä aikaa, kun työmiehet kaivoivat ja kuokkivat. Spitsin hirveästä haukunnasta kääntyivät vieraat hetkeksi meitä katsomaan, ja yksi heistä, silminnähtävästi nuorin kaikista, uhkasi koiraa kepillänsä, kun se tahtoi häntä lähestyä. Sitten katseli hän Heintziä ja minua tylysti tarkastellen ja käänsi meille selkänsä.

Työmiehet olivat alkaneet kaivaa kuoppaa hongan juurelle. Pensaat olivat revityt ja viskellyt sinne tänne; missä ne olivat kasvaneet, siinä näkyi nyt suuri aukko ja hongan paksut juuret riippuivat alas laihasta savi- ja hiekkamaasta. Monesta paikasta näkyi valkoinen puu, sillä kuokat ja lapiot olivat säälimättä repineet juuret rikki.

"Siitäpä löysimme kiven", lausui yksi herroista, kun aseet kilisivät kiveä vastaan. Viimeinen multakerros luotiin syrjälle ja suuri kivilohkare tuli näkyviin.

Herrat astuivat syrjään siksi aikaa kun työmiehet valmistautuivat vierettämään kiveä paikaltansa. Heintz astui hyvin uteliaana askeleen eteenpäin; työmiehet eivät luultavasti tehneet työtänsä kyllin käytännöllisesti. Hänen oikea jalkansa oli ojennettu ja ikäänkuin heitä auttavinansa nosti ja laski hän ehdottomasti käsiään. Eikä piippukaan levännyt sillä aikaa, sillä vieraita näin minä enää vaan sinisen sumupilven lävitse. Mutta sepähän vasta teki erinomaisen vaikutuksen, joka olisi Ilsen pitänyt nähdä.

Nuori herra, jonka takana ystäväni seisoi, kääntyi niin pikaisesti kuin olisi häntä äkkiarvaamatta lyöty. Hän loi pitkän sortavan silmäyksen piippumieheen ja löyhytti kauhistuneena silkkisellä nenäliinallansa ilmaa, poistaaksensa savupilvet.

Heintz otti sanaakaan virkkamatta rikos-esineen suustansa ja laski kätensä alas. Hän oli tavattoman hämillänsä. Mitään senkaltaista ei hänen tupakoimisensa ollut vielä koskaan matkaansaattanut. Minua vieraan käytös peloitti ja saattoi vapisemaan. — Minä häpesin ja olin juuri rientää pois, kun kivilohkare irtautui paikaltansa ja kumisevalla kolinalla vieri syrjälle.

Se pysäytti minut vielä.

Ensi silmänräpäyksessä en taitanut nähdä mitään, sillä herrat tunkeutuivat aukon ympäri, mutta enhän siitä enää huolinutkaan. Veri nousi kulmiini ja ehdottomasti käänsin silmäni toisaalle, sillä minä luulin nyt jotakin suurenlaista tulevan näkyviin.

"Tuhat tulimaista tuossako kaikki!" huudahti Heintz äärettömän kummastuneena. Minä katsahdin sinne ja minusta oli kuin olisi kaikki väri, aron kaikki loisto sammunut ja kaikki sinisen kiiltävät perhoset laskeneet siipensä kokoon ja kuolleet. Ja mihin kaikki puna taivaanrannasta oli joutunut? — Aurinko vaan oli vielä laskemaisillansa… Kukkulassa ei ollutkaan vanhaa hopeapartaista, jättiläisvartaloista kuningasta purppura-peitteen alla… Pimeä tyhjä luola vaan ammotti sieltä.

Vieraista oli se vallan luonnollista. Yksi heistä — hänellä oli lasit nenällä ja pitkä läkkinen kotelo selässä — ryömi sisälle aukosta ja nuori herra seurasi häntä, mutta kolmas, pitkä solakka mies jäi tarkastelemaan kivilohkareen sisäpuolta. Minä en voinut nähdä hänen kasvojansa, sillä hän oli selin minuun, mutta minä luulin hänet vanhaksi, sillä hän liikkui hitaasti ja hänen lyhyeksi leikatut hiuksensa, jotka näkyivät ruskean hatun alta, olivat harmaat.

"Kivi on silitetty", lausui hän sitä keveästi koitellen kädellään.

"Niinpä toisetkin ovat!" kuului ääni kukkulan sisällä; "ah, mikä jättiläisen suuri kattokivi meidän päällämme on! Oikein komea lohkare!"

Nuori herra näkyi jälleen aukosta. Hänen täytyi kumartua syvään ja siinä putosi häneltä hattu päästä. Siihen hetkeen asti olin minä nähnyt vaan muutamia miehiä; paitsi Heintzia ja vanhaa pappia lähimmäisestä, noin kahden tunnin matkan päässä olevasta kylästä sekä muutamia rotevia harvapuheisia maanviljelijöitä, oli ainoastaan silloin tällöin likainen luudansitoja-poika ilmautunut tielleni. Minulla ei siis ennen ollut tilaisuutta nähdä kaunista miestä. Mutta kotona Dierkhof'issa löytyi Kaarle Suuren kuva; sitä täytyi minun ehdottomasti muistutella, nähdessäni tuon peittämättömän otsan ilmestyvän mustasta aukosta. Leveänä, puhtaana valkoisena kilpenä kiilsi se kastanjan-karvaisten kähäräin alta, jotka nuorukainen pontevalla pään nyykäyksellä heitti taapäin.

Nuorella miehellä oli keltaisen harmaa saviastia kädessä.

"Olkaa varovainen, herra Claudius!" varoitti lasisilmäinen herra, joka häntä seurasi, itse kantaen vasemmassa kädessään muutamia kummallisia esineitä. "Ensin ovat nämät tomuastiat sangen heikot, mutta ne kovettuvat pikaisesti ilmas…"

Enempää ei hän ennättänyt. Astia särkyi samassa kuin se laskettiin kivelle. Tuhkaa pölähti ylös ja puoleksi palaneita ihmisluita vieriskeli kaikkialle.

Lasisilmäiseltä pääsi silloin surkuteltava huudahdus. Hän otti varovaisesti sirpaleen peukalon ja etusormen väliin, lykkäsi silmälasit otsalle ja tarkasteli astiankappaleen reunaa taittuneesta paikasta.

"Joutavia, vahinko ei ole suuri, herra professori", lausui nuori mies, "Onhan niitä kumminkin kuusi tuolla sisällä ja kaikki ovat niin toisensa kaltaisia kuin munat."

Professori irvisti juuri kuin olisi niellyt etikkaa.

"Hm, tuopa kuuluu aivan ymmärtämättömältä", lausui hän terävästi.

Toinen nauroi, ja ihmeellisen kaunis se nauru olikin, hilpeä ja uhkamielinen, mutta kuitenkin viehättävästi hillitty. Paitsi sitä katui hän heti iloansa ja muuttui vakavaksi jälleen.

"Niin, olenkinhan minä vaan ymmärtämätön muinaistieteen harrastaja, vaikka kyllä innokaskin", puolustihe hän. "Käyttäkää sentähden armoa oikeuden asemasta ja suokaa anteeksi, jos alottelija väliin unhottaakin taiteen ankarat vaatimukset ja ajaa väärälle tielle… Minä tahdoin oikeastaan saada selvää näitten hautakumpujen sisäpuolisesta rakennuksesta ja — ah kuinka kaunista!" keskeytti hän äkkiä puheensa ja tarttui erääsen niistä pienistä kummallisista kaluista, jotka professori sillä välin oli laskenut kivelle.

Oppinut herra ei silminnähtävästi kuunnellut sanaakaan nuoren miehen puolustuksista. Vaipuneena syviin, voisi melkein sanoa, tuskallisiin mietteisin, piti hän tutkistellen pientä esinettä milloin päivää kohti, milloin liki silmiänsä.

"Hm, niin! Jonkunlaisia hopeateoksia."

"Niin oikein!" mumisi hän itsekseen.

"Hopeatako, muinais-germanilaisessa hautakummussa, herra professori?" kysyi nuori mies vähän pilkallisesti. "Katsokaa tätä vaskikalua!" Hän oli ottanut jonkunlaisen tikarin tahi veitsen käteensä ja nosti ja laski asetta ikäänkuin olisi hän syössyt sitä jotakin vasten ja punnitsi sitä sitte sormillansa.

"Germanilaiselle kouralle ei tämä sievä pikku kalu todellakaan olisi ollut kylliksi vahva, se olisi heti musertunut… Ja yhtä vähän on germanilainen käsi valmistanut tuon heikon hopeakalun, joka teillä on kädessä, herra professori… Ja tohtori von Sassen on kun onkin oikeassa, väittäessänsä, että nämät kummut ovat foiniikkialaisten päällikköjen hautoja."

Tohtori von Sassen! Mikä tunne valloittikaan minut kuullessani sen nimen! Eikö puhuja sormillaan osoittanut minua? Ja eikö kaikki luonut silmiänsä minuun, pieneen hämmästyneesen tyttöraukkaan?… Kaikki nuo silmät! Olisin tahtonut voida kätkeytyä maanpovehen!… Ah! mikä hupsu minä olin! Ei minua huomattu enempää kuin ennenkään. Rupesin jälleen hengittämään, mutta voi minua! En ollut muistanut Heintziä. Tuossa seisoi hän, nyykäytti minulle päätään erittäin viekkaan näköisenä ja huusi kumartuen korvaani: "Ha ha, prinsessani! Herrat puhuvat…"

"Vaiti, Heintz!" ärjäsin minä — ensi kerran elämässäni poljin vihastuneena jalkaani maahan.

Hän katseli minua tuokion aikaa ikäänkuin säikähtyneenä ja kääntyi sitten arasti toisanne päin. Mutta työntekijät tarkastelivat meitä; he huomasivat nyt vasta, ett'ei heidän takanansa ollut orjantappura-pensasta, tahi jotakin semmoista, vaan pieni pelkäävä tyttö. He katselivat minua lakkaamatta uteliaasti ja iloisesti; minä olisin mieluisimmin juossut pois, vaan siinä oli jotakin selittämätöntä, mikä vastustamattomasti pidätti minut siellä ja minulla oli silloin luja usko, että se "jotakin" oli vaan haluni saada kuulla puhuttavan äsken mainitun nimen omistajasta.

Sitä paitsi rauhoitti minua se seikka, ett'eivät vieraat herrat olleet kuulleet Heintzin muistutusta. Sanat "foiniikkialaisten päälliköt" olivat säkenien tavoin sytyttäneet professorin sielun ilmi tuleen. Sen mielipiteen silmin nähtävänä vastustajana puolusti hän omaa mielipidettänsä innokkailla ja kiivailla sanoilla, joita nuori mies kuunteli velvollisella huomiolla.

Ruskeahattuinen herra sitä vastoin ei ottanut osaa siihen tieteelliseen keskusteluun. Vakavin askelin käveli hän edes-takaisin. Hän kurkisti kauan alas avattuun hautaan, nousi sitten kukkulalle ja katseli laveata aroa.

Sillä välin oli hehkuva iltarusko aivan vaalennut ja muuttui taivaan rannassa tumman sinertävän väriseksi. Ainoastaan pitkä, ohut pilvihattara, joka uhkaavan käsivarren kaltaisena kohosi häväistyn hautakummun yli, oli vielä vähän punertava. Muuttuvaisen näön katoava loisto loppui ja sitten oli taas tumman sininen taivas vakavannäköinen yllämme. Sitte alkoi näkyä vaalea kuukin, joka siihen saakka oli piileskellyt ikäänkuin iltaruskon peittämänä ja levittää hopeista hohtoansa.

Hautakummun päällä seisova herra katsoi kelloansa. "Jo on aika palata!" huusi hän toisille. "Meiltä menee vähintään tunti aikaa palatessamme vaunujemme luo."

"Niin, setä, paha kyllä runsaastikin tunti!" vastasi nuori mies. "Minä soisin että tämä kirottu aro jo olisi takanamme", lausui hän, katsellen sieviin jalkimiin puetuita jalkojaan, nulomielisesti professorille, joka äkkiä oli lopettanut puheensa painavalla: "Niin, saammehan nähdä". — "Täytyykö meidän todellakin palata tätä ilkeän huonoa tietä?" lisäsi nuori mies.

"Minä en tiedä parempaa", vastasi oppinut mies olkapäitään kohottaen.

Nuori mies katseli otsa synkkänä, laveata aroa.

"Hiljaisella kankahalla kesäpäivä paistaa",

lausui hän ivallisella innostuksella. "Minä en ymmärrä, kuinka voi kirjoittaa runoja arosta. Johan tuo nimikin saattaa, tullessansa huulieni yli, kaiken runollisuuteni jäätymään. — Miellyttääkö teitä todellakin tämä hirveä erämaa, herra professori? Minä rukoilen teitä, näyttäkää minulle toki jotakin muuta kuin aroa ja taasen aroa, tuota kauheaa ruskeaa haamua! Kuuletteko ainoatakaan linnun liverrystä? Ja missä piileskelee se inhimillinen elämä ja liike, jota täällä kuitenkin sanotaan löytyvän. Piileekö se maan alla? Minä en voi sitä auttaa: teidän aronne on Jumalan hylkäämä lapsi, puettu ruskeaan vaippaan!"

Professori ei vastannut sanaakaan. Hän vaan lykkäsi nuoren miehen muutamia askeleita syrjään, missä kukkula oli korkein, tarttui hänen olkapäähänsä ja käänsi hänet eteläänpäin.

Sieltä näkyi Dierkhof. Sen paksu raskas katto kohosi komeasti neljän suuren tammen väliltä. Mahtavat savukiehkurat tuprusivat oksien välitse, muistuttaen kiehuvista lihapadoista hyvin varustetussa pesässä, ja hajosivat korkealle lämpimään ilta-ilmaan mustan kirjavan haikaran ylitse, joka alastomilla säärillään seisoi pesässänsä ja miettiväisesti piti punaista nokkaansa rintansa yli. Oli vielä kylliksi valoisa nähdäksemme huolellisesti hoidetun nurmen tumman viheriäisyyden ja heikon valon puutarhan aidan takaa, ikäänkuin olisi loistavan iltaruskon heijastus viipynyt siellä — Ilsen lempikukista, punaisen kellertävistä sametti-ruusuista se hohto tuli… Ja tuollapa Miekekin tuli kylläksi ravittuna ja kovin ikävystyneen näköisenä yksin kotiinpäin. Se seisahtui silmänräpäykseksi tuhmana ja laiskana vieraanvaraisesti avatun korkean portin eteen, miettien, mennäkö siitä sisälle vai ei. Se muhkea elukka teki tämän maalaisen hyvän-voinnin kuvan täydelliseksi.

"Onko tuo talo sen näköinen, että siinä asuisi tyhmiä luolalaisia?" kysyi professori hymyillen. "Ja jos palaat kuukauden perästä, jolloin aro on kukoistuksessaan, niin loistaa se purppura-värisenä ja on ihmeen kaunis. Vielä myöhemmin tippuu siitä kultaa, hunajan kultaa — ja, mitä siihen sanotte, 'Jumalan hyljätty lapsi' koristaa itsensä kuninkaallisen prinsessan kaltaiseksi — monessa sen kätketyissä puroissa piilee helmiä!"

"Niin tuhat miljoonaa vesihelmiä, jotka juoksevat mereen", muistutti nuori herra nauraen.

Professori pudisti maltittomasti päätänsä. Yht'äkkiä huomasin sydämellisesti pitäväni hänestä, vaikka hänen kasvonsa olivat kuivettuneet, vaikka hän käytti vieraita sanoja ja hänellä oli ruma helisevä läkkikotelo selässä. Puolustihan hän minun rakasta aroani. Hän oli muutamilla sanoilla lausunut sen kaiken viehättävyyden ja siunauksen. Mutta ilveilijän, pilkallisesti nauravine huulineen, joka sanoillansa polki minun sydäntäni, hänen piti joutua häpeään. En tiedä vieläkään, mistä sain rohkeutta siihen, mutta minä seisoin äkkiarvaamatta hänen edessänsä ja ojensin sanaakaan lausumatta hänelle avatun kourani, missä oli viisi helmeä.

Minusta tuntui kuin olisin seisonut hehkuvien hiilien päällä; minä tunsin kuinka huuleni vapisivat ujoudesta ja tuskasta, ja silmäni olivat luodut maahan. Maailma muuttui silmissäni; kaikki ympäröivät minua. Herra, joka sillä välin oli astunut alas kukkulalta, työmiehet, kaikki tulivat sinne ja vieressäni näin Heintzin jättiläisen kokoiset jalkineet. "No, näettekö herra Claudius, tämä lapsi tahtoo vakuuttaa teitä sanojeni totuudesta. Oivallisesti, tyttöseni!" huudahti professori kummastuneena ja tyytyväisesti hymyillen.

Nuori herra ei lausunut sanaakaan. Kentiesi kummastutti häntä rohkeus, jolla aron, karkeaan paitaan ja lyhyeen villahameesen puettu lapsi tuli hänen eteensä. Hitaasti ja, niinkuin luulin, vastahakoisesti ojensi hän minulle kätensä — mutta nyt vasta pelästyin minä aina sydämeni pohjaan saakka ja häpesin käytöksestäni. Näitten lumivalkoisten pienten sormien rinnalla näytti minun päivettynyt käteni aivan pahoin ruskealta; minä vedin sen ehdottomasti takaisin ja olin melkein pudottaa helmet maahan.

"Ne eivät todellakaan ole vielä lävistetyt!" lausui hän kieritellen kahta niistä kädessänsä.

"Muoto ja väri ovat tosiaan hyvin vaillinaisia — ne ovat harmaita ja säännöttömiä", puollusti professori. "Ne eivät ole suuren arvoisia, vaan ovat kuitenkin miellyttävä ilmaus."

"Minä tahtoisin ne mielelläni omakseni", lausui nuori mies. Tämä kuului kohteliaalta rukoukselta.

"Ottakaa ne", vastasin minä lyhyesti, katsomatta ylös. Luulinhan heidän jokaisesta sanastani kuulevan kuinka pelkuri sydämeni sykki.

"Hän otti varovaisesti toiset helmet kädestäni, ja nyt näin minä edessäni seisovan ruskeahattuisen herran ottavan taskustansa vähän kiiltävän virkatun kapineen.

"Katso, tässä, lapseni!" sanoi hän laskien viisi suurta ympyräistä kiiltävää hopea-palaista käteeni.

Häneen minä katsahdin. Minä huomasin leveän, kasvoja puoleksi peittävän hatunlierin, ja alipuolella suuret siniset silmälasit, jotka tekivät posket kalmankalpeiksi.

"Mitä nämä ovat?" kysyin minä ihastuneena näitten kummallisten esineitten muodosta ja kiillosta, mutta yhä vielä ujostellen.

"Mitäpä ne ovat!" toisti herra kummastuneena. "Etkö tiedä mitä raha on, tyttöseni? Etkö ennen ole nähnyt rahaa?"

"Ei herrani, sitä hän ei ole nähnyt", vastasi Heintz minun edestäni oikein isällisen vakavasti. "Vanha rouva ei kärsi rahaa talossa. Jos hän niitä näkee, heittää hän ne armotta jokeen."

"Kuinka?… Ja kuka on tuo kummallinen 'vanha rouva?'" kysyivät kaikki kolme herraa melkein yhtä aikaa.

"Prinsessan isoäiti, tiedänhän."

Nuori herra nauroi ääneen.

"Tämänkö prinsessan?" kysyi hän minua osoittaen. Minä pudotin hopearahat ruohoon ja pakenin… Paha, ilkeä Heintz!… Mutta minkä tähden olinkaan kertonut hänelle sadun ihmeen kauniista ja arasta herneen päällä makaavasta prinsessasta, ja miksi olin sallinut hänen sen jälkeen kutsua minua "prinsessaksi", syystä että hän uskoi, ett'ei hienompaa ja sievempää olentoa löytyisikään kuin se keveä-jalkainen lapsukainen, joka hänen rinnallansa hyppeli aron yli.

Minä juoksin kotiin päin kuin takaa ajettuna, Nuoren herran pilkkanauru kaikui perässäni ja minulla oli himmeä tunto, ett'ei se enää soisi korvissani, kun vaan olin ehtinyt Dierkhofin suojelevan katon alle.

Portilla seisoi Ilse silminnähtävästi etsien minua, sillä olihan Mieke tullut yksin kotiin. Jo kaukaa kiintyi katseeni hänen vartaloonsa, jonka piirteet selvästi näkyivät hänen takanansa vallitsevaa puolihämärätä vasten… Kuinka minä rakastin tuota vaaleakähäräistä päätä! Se oli yhtä olenkeltainen kuin Heintzin pörröillään oleva tukka ja päälaelta kohosi aina itsepintaiset kähärät ylöspäin. Ilsellä oli samankaltainen terävä nenä kuin hänen veljellänsäkin, ja yhtä terve veri värjäsi hänenkin poskensa kauniin punaisiksi. Mutta silmät, terävät silmät, joita hänen veljensä Heintz niin pelkäsi, ne olivat erilaiset, ja tultuani likemmäksi eivät ne minua miellyttäneet.

"Oletko tullut hulluksi, Lenore!" huusi hän minulle jäykällä tavallansa! Hän oli suutuksissaan, niin suutuksissaan kuin hänen ylen tasainen luonteensa voi tulla — sillä hän kutsui minua nimeltäni ja tämä tapahtui ainoastaan silloin kun hän oli vihainen. Sitten vaikeni hän ja osoitti sormellaan sitä paikkaa missä seisoin. Minä loin silmäni alaspäin ja näin jotakin, joka minullekin oli erittäin onnetonta, nimittäin paljaat jalkani.

"Ah, Ilse, sukat ja kengät ovat vielä joen rannalla", lausuin minä alakuloisesti.

"Ymmärtämättömyyttä! Tuo ne heti tänne!"

Hän kääntyi ja meni takaisin takan luo, joka tosin oli puiden säästämistä varten tehty uuden-aikaisella tavalla, mutta vielä voittoisasti anasti vanhan ali-saksilaisissa taloissa tavallisen paikkansa, nimittäin talon ta'immaisen pään, joka oli likinnä puimaluuvaa ja omettaa. Ilse paistoi par'aikaa silavaa, joka käristen pannussa tuoksui erittäin maukkaalta nenääni, ja pihisevästä perunapadasta nousi suuria vesikuplia.

Illallinen oli melkein valmis ja minun täytyi siis rientää ehtiäkseni takaisin hyvään aikaan. Mutta en olisi millään muotoa enää mennyt suuresta portista. Vaan jos menin ulos toisesta takapuolella olevasta ovesta, niin varjosi minut talo ja voin päästä joelle kukkulan päällä seisovien näkemättä.