Читать книгу Aron prinsessa - E. Marlitt - Страница 8

Sisällysluettelo

Yhtä hiljaa läksi pappi huoneesta, kuin hän oli tullutkin. Ehdottomasti täytyi minun seurata häntä. Yhtä varmaan kuin mummon käytös ilmoitti minulle, että joku suuri vääryys oli hänelle tehty, yhtä paljon suretti minua hänen käytöksensä vanhusta kohtaan, joka kirkossa siunaten oli laskenut kätensä minun otsalleni. Hän oli lempeä ja hyvä; hän ei olisi ajanut juutalaisen onnetonta tytärtä mielettömyyden synkkään yöhön; hän, rakasmielinen ukko, oli kernaasti ja uutterasti lähtenyt ulos myöhään iltasilla antamaan sairaalle uskonnon lohdutusta.

"Herra kirkkoherra," lausui Ilse hänelle etuhuoneessa, "älkää lukeko tätä hänen syyksensä. Hän antoi kastaa itsensä, ja se pappi, joka sen teki, oli hyvä ja kristillinen kuin tekin ja emäntäni pysyi rehellisesti Kristuksessa… Mutta sitte tuli toinen — joka itse vastatkoon työstänsä — joka oli suvaitsematon eikä koskaan herennyt kiroomasta eikä tuomitsemasta. Niin, hänen silmissänsä olivat tämän perheen kaikki vahingot ainoastaan Herran rangaistuksia! Se vei sairaalta ymmärryksen — vastatkoon pappi itse siitä!"

"Minä en syytä sairasta siitä," vastasi kirkkoherra lempeästi. "Minä tiedän, paha kyllä, aivan hyvin, että väärä palvelus herran viinitarhassa on turmellut paljon jaloa hedelmää!… Vanha rouva on kärsinyt paljon — Jumala on häntä armahtava. Minua surettaa, ett'en saanut lohduttaa tässä, missä iloisin sydämin olisin voinut sen tehdä; mutta minusta on vastenmielistä pyytämättä, pakoittaen tarjota viimeistä, vaikeaa taistelua taistelevalle sielulle kirkon apua."

Hän siveli hyväillen kädellänsä päätäni.

"Mene sisälle," lisäsi hän; "hän kaipaa sinua… Minä soisin, että voisin laskea kaikki uskomme lohdutuksen sinun huulillesi, että kiusattu sielu saisi oikean levon."

Minä palasin kohta sisään; kirkkoherra joi lasillisen vettä ja levähtämättä läksi Dierkhofista.

"Missä lapsi on," kuulin jo käytävässä sairaan kysyvän.

"Tässä olen, mummo!" huudahdin minä sisään astuessani ja riensin hänen vuoteensa luo. Hän oli yhä yksin. Heintz, jonka jätimme hänen luoksensa, oli mennyt tiehensä, niinkuin luulin, pelosta, kun hän Ilsen tietämättä omin päin oli tuonut papin tänne.

"Niin, niin, sinähän se olet, tumma kyyhkyseni!" lausui hän lempeästi ja huolten huojennuksesta. "Minä luulin jo sinunkin vihoissasi ja ylenkatsoen menneen luotani!"

"Sitä et saa uskoa, mummo!" sanoin minä innokkaasti. "Pappi lähetti minut takaisin, hän on niin sanomattoman hyvä ja minä — minä en edes tiedä, mitä viha ja ylenkatse on."

"Se on, sinä rakastat koko maailmaa!" lausui hän hieman hymyillen.

"Niin, olenhan jo sanonut sinulle! Ilseä ja Heintziä, Spitsiä ja Miekeä sekä vanhaa honkaa tuolla kukkulalla ja sinistä taivasta —"

Minä vaikenin äkkiä häpeästä. Enhän minä puhunut totta. Semmoista harrasta, puhdasta rakkautta koko maailmaa kohtaan ei minulla enää ollut. Juuri tänään olin minä ollut häijy, hurja olento. Sanoisinko minä hänelle sen?

Minä istuin taasen vuoteen syrjällä ja mummo piti minua kädestä kiinni, kuin eivät ne milloinkaan enää irtautuisi. Sillä aikaa vaipuivat hänen silmänsä hitaasti kiinni. Hän oli siihen saakka puhunut niin voimakkaasti ja pontevasti, ja minä olin niin perin kokematon, ett'en enää ollenkaan ajatellutkaan voimien uupumista. Mutta nyt laskin toisen käteni hänen ranteellensa. Minä tiesin aivan hyvin, että veren siinä täytyi tykyttää lakkaamattomasti ja säännöllisesti. Sanomattomaksi hämmästyksekseni tulin vähitellen selville siitä, että kamala hiljaisuus vallitsi kylmän nahan alla; ainoastaan harvoin, sydäntäni huolestuttavien seisahdusten perästä tunsin suonen tykähtävän kerran ja kovasti sormeani vastaan.

"Me olemme kuin savea ruukuntekijän kädessä," kuiskasi mummo äkkiä. "Mitä me olemme, mitä on elämämme ja kaikki ylevyytemme?" Oihkaseva ääni kuului hänen rinnastansa. "Mutta sinä olet meidän isämme ja me olemme sinun lapsesi; armahda meitä kuin isä armahtaa lapsiansa!"

Hän vaikeni taas. Mutta minä jouduin sanomattomaan tuskaan; minä olisin uhrannut kaikki, nähdäkseni nämät ummistetut silmät jälleen avoinna, ja koskin hiljaa hänen otsaansa huulillani.

Sairas säpsähti, mutta katseli minua hellästi ja lausui lempeällä vaikka heikolla äänellä: "Mene kutsumaan Ilseä tänne!"

Minä kavahdin ylös. Samassa kuului sanomattomaksi lohdutuksekseni vaunut pihalla. Heti sen jälleen astui Ilse erään herran seurassa huoneesen.

"Lääkäri on täällä, armollinen rouva!" lausui hän antaen lääkärin astua vuoteen viereen.

Mummon kasvot muuttuivat jälleen vakaviksi ja lujiksi. Hän ojensi lääkärille oikean kätensä, että hän voisi koetella hänen suonensa tykytystä, ja katseli häntä tarkasti.

"Kuinka pitkä elon aika minulla vielä on?" kysyi hän lyhyesti ja vakavasti.

Lääkäri oli tuokion aikaa ääneti ja vältti hänen katsettansa.

"Koettakaamme," lausui hän epäillen.

"Ei, ei! Ei siitä ole mitään hyötyä!" keskeytti sairas ja katseli aaveen tapaisesti hymyillen vasenta sivuansa. "Tämä on jo kuoleman oma. Kuinka pitkä elonaika minulla vielä on?" toisti hän ihan vakavasti ja kovalla äänellä.

"No niin, korkeintaan tunnin aika," kuului vastaus.

Kyyneleet valuivat alas poskiani myöten; Ilse pakeni ikkunan luo ja painoi kasvonsa ruutua vasten. Mummo yksin pysyi vallan tyynenä, hänen silmänsä katselivat katosta kynttiläruunua. "Sytytä kynttilät, Ilse!" lausui hän, ja kun Ilse astui tuolille ja liekki toisensa perästä syttyi, kääntyi sairas lääkäriin päin.

"Minä kiitän teitä tulostanne," lausui hän, "ja pyytäisin teiltä viimeistä rakkauden työtä, tahtoisitteko kirjoittaa, mitä minä sanelen?"

"Aivan mielelläni, hyvä rouva, mutta kun kysymys on jälkisäätöksestä, niin tahdon muistuttaa, ett'ei se laillisitta todistajitta ole laillinen —"

"Minä tiedän sen," keskeytti sairas häntä… "Mutta niiden hankkimiseen ei ole aikaa. Minun pojalleni on viimeinen tahtoni tämmöisenäänkin kylliksi."

Ilse toi kirjoitusneuvot ja mummo saneli:

"Minä määrään Ilse Wickelille Dierkhofin talon ynnä kaikki, mitä siihen kuuluu, niin kiinteät kuin irtaimet —"

"Ei, ei," huudahti Ilse tuskissansa ja peloissansa, "minä en salli sitä."

Mummo loi häneen ankaran ja nuhtelevan silmäyksen ja jatkoi mistään huolimatta: "kiitollisuuden osoitteeksi hänen rajattomasta hellyydestänsä ja alttiiksi antamisestansa… Minä säädän vielä poikani lapselle, Leonore von Sassenille, kaikki jälellä olevat valtiopaperit, älköönkä kukaan vaatiko niitä itsellensä."

Ilse oli noussut seisomaan ja katseli häntä hämmästyneenä. Sairas katseli kaappia.

"Tuolla sisällä täytyy olla läkkilaatikko," lausui hän. "Anna se tänne,

Ilse. Minä olen vallan unhottanut, kuinka paljon siinä on."

Ilse avasi kaapin ja toi matalan läkkilippaan pöydälle. Pieni ruostunut avain oli laatikon ulkolukossa.

"Luultavasti on pitkä aika kulunut siitä, kun viimein koskin siihen," mumisi sairas ja nosti heikosti kättänsä otsaan päin. "Minussa on kaikki ollut pimeää, minä tiedän sen. Mikä vuosi meillä nyt on?"

"1861," vastasi lääkäri.

"Ah, sitte on kentiesi monta korkolippua jo langennut ja tullut arvottomaksi," valitti hän lääkärin avatessa lippaan kantta. Sairaan pyynnöstä luki hän kaikki paperit.

"Yhdeksäntuhatta taaleria," lausui hän.

"Yhdeksäntuhatta taaleria," toisti mummo tyytyväisenä. "Siinä kylliksi suojelemaan hädästä… Paitsi sitä täytyy arkkusessa olla pieni kotelokin."

Minä näin, miten Ilse pudisti päätänsä tälle odottamattomalle sielun selkeydelle, joka niin helposti solmisi yhteen kauan sitte katkenneen ajatuksen sileän langan. Lääkäri otti pienen mitättömän rasian. Siinä oli helminauha.

"Jakobsohnin rikkauden viimeinen jäännös!" kuiskasi sairas surumielisesti itsekseen. "Ilse, pane helmet tuohon pieneen, ruskeaan kaulaan!… Ne kuuluvat sinun kasvoihisi, lapseni", sanoi hän minulle, jota niiden kylmä koskeminen värisytti.

"Sinulla on äitisi silmät, vaan Jakobsohnin kasvojen piirteet… Nämä helmet ovat nähneet paljon perheen onnea ja kauniita rauhallisia, loistavia aikoja; mutta ne ovat myöskin paenneet roviota ja muita suvaitsemattoman kristin uskon kauheita kidutuksia."

Hän hengitti raskaasti hiukan aikaa.

"Nyt tahdon kirjoittaa alle," oihkasi hän, oltuansa hetken uuvuksissa ja silmin nähtävästi suuressa tuskassa.

Lääkäri laski paperin vuoteenpeitteelle ja pisti kynän hänen kankeaan käteensä… Tämä viimeinen maallinen teko oli hänelle sanomattoman vaikea; mutta nimi: Klothilda von Sassen, syntynyt Jakobsohn, oli kuitenkin viimein suurilla, jotenkin selvillä kirjaimilla asiakirjan alla, jonka alle tohtorikin muutamilla sanoilla kirjoitti todistajaksi nimensä.

"Älä itke, sydänkäpyseni!" lohdutti sairas minua. "Tule vielä kerran luokseni!"

Minä heittäydyin sanatonna vuoteelle ja suutelin hänen kättänsä. Hän käski minun viedä tervehdyksiä isälleni ja loi sitten suuret silmänsä vakavasti ja paljon sanovasti Ilseen.

"Lapsi ei saa villiytyä täällä yksinäisellä arolla," lausui hän merkitseväisesti.

"Ei, armollinen rouva, siitä minä kyllä pidän huolta!" vakuutti Ilse tapansa mukaan lyhyesti, vaikka hänen huulensa vähän vavahtivat ja silmänsä kyyneltyivät.

Vielä kerran silitti kylmä, voimaton kasi hyväillen päätäni ja sitte lykkäsi mummo lempeästi, mutta niin kiireesti kuin ainakin hätäinen, joka ahneesti tahtoo temmata jokaisen sekunnin, minut pois luotansa ja katseli ikkunaa kankeasti, vaan niin kummallisen tunnokkaasti, kuin olisi sielu tahtonut lentää siitä ijankaikkisuuteen.

"Kristiina, minä annan anteeksi!" huudahti hän vaivaloisesti kaksi kertaa ulos avaruuteen. Silminnähtävästi rauhallisempana laski hän päänsä jälleen tyynylle, loi silmänsä ylöspäin ja alkoi juhlallisen hartaasti ja sammuvalla äänellä: "Kuule, Israel, Herra meidän Jumalamme on ijankaikkinen ja ainoa Jumala!… Kiitetty olkoon hänen nimensä, hänen valtakuntansa ja kirkkautensa —" ääni loppui hiljaiseen huokaukseen; hänen päänsä kallistui hitaasti syrjälle.

"Ijankaikkisesti, amen," lopetti tohtori lauseen, sen suun sijasta, joka ijäiseksi oli vaiennut. Hän painoi lempeästi kuolleen silmät kiini.