Читать книгу Aron prinsessa - E. Marlitt - Страница 6

Sisällysluettelo

Sitä takalla varustettua huonetta, joka alisaksilaisissa taloissa aina on asunnon ja ometan välissä kutsutaan Fleet'iksi. Dierkhofissa kohosi tämä ikivanhan tavan mukaan ainoastaan muutamaa tuumaa korkeammalle ometan savilattiaa, muuten ei mikään seinä, ei edes lauta-aita eroittanut niitä toisistansa; sillä tavoin voi siitä paikasta nähdä koko ometan ja sen molemmin puolin säilytettyjä heiniä ja muita eläimen ruokia. Asuinhuoneesta vei yksi ikkuna sekä kaksi ovea sinnepäin. Siinä huoneessa oli kivilattia sekä, kuten jo olen maininnut, kaksi ulos vievää ovea. Mielestäni oli se koko talon hupaisin osa. Kesäiseen aikaan olikin ruokapöytä siellä lähellä takkaa.

Istuessani Ilsen kanssa, sisälle palattuani myrskyiseltä iltakävelyltäni, paloi lamppu pöydällä, vaan näytti suuressa pimeässä huoneessa ainoastaan pienen säkenen tapaiselta. Avatusta ovesta valasi hämärän heikko valo hieman lähimmäisiä hinkaloita. Ne olivat tyhjiä, sillä Dierkhofissa viljeltiin maata ainoastaan omaksi tarpeeksi. Lähellä meitä makasi Mieke märehtien ja ojensi minulle sarvensa — yökoristeiksi eivät heiluvat seppeleet ja kukkakimput kuitenkaan olleet mukavia.

Ilse loi silmäyksen juhlallisesti koristettuun eläimeen, sitte löi hän keveästi minua olkapäälle kääntyen toisaalle; sillä eihän minun pitäisi saaman tietää, että "alinomaiset hullutukseni" häntä väliin naurattivat.

Ilse ja Heintz olivat jo ilman minutta syöneet illallisensa. Suuresta perunankuorikasasta huomasin minä, missä Heintz oli istunut. Ilse lykkäsi tällä kertaa torumatta jäähtyneet perunat syrjään minun lautaseltani ja asetti eteeni kaksi kuumaa kokonaista munaa. Minä luulin Heintzin järjestävän ulkona pihalla kaikenlaisia kaluja, sillä välin kun Ilse vielä täydessä toimessa kiiruusti kävi edestakaisin, Se ei tosiaankaan ollut sopiva tilaisuus, mutta siitä huolimatta kysyin minä sitä, joka jo pitkän hetken oli ollut mielessäni:

"Ilse, missä isäni nyt asuu?"

Hän oli juuri mennä ohitseni pihalle. "Tahdotko kirjoittaa hänelle?" kysyi hän seisahtuen kummastuneena.

Minä nauroin ääneen.

"Minäkö? Minäkö kirjoittaisin kirjeen? Ah Ilse, sepä vasta on naurettavaa!… Ei, ei, Ilse, minä vaan haluaisin tietää niiden henkilöitten nimet, joitten tykönä isäni nyt asuu."

"Täytyykö sen tapahtua juuri nyt?"

Minä en tohtinut myöntää siihen, mutta kentiesi huomasi Ilse kasvoistani, kuinka maltiton minä olin. Hän meni äänettä asuinhuoneesen ja antoi minulle sitte pienen lippaan.

"Katso tuossa, etsi osoite itse, minä en sitä muista. Vaan älä hukuta mitään, älä pane paperia liian suureen epäjärjestykseen."

Hän meni ulos. Miten sievästi ja järjestettyinä ne muutamat paperit, jotka yhdistivät Dierkhofin ulkonaisen mailman kanssa, olivat siinä pienessä lippaassa! Siinä oli isäni kirjeitä sisältävä pakka. Jok'ainoan päällekirjoitus oli Ilselle ja kaikki sisälsivät ainoastaan muutamia kohteliaita riviä, tervehdys mummolle ja jyrkkä kielto Ilsen rukouksiin, että isä ottaisi minut Dierkhofista, ja lähettäisi minut kouluun. Kaikki kirjeellinen yhteys tapahtui Ilsen kautta ja joka kirjeesen vastasi hän suurella vaivalla, tottumattomasti piirtäen kookkaat kirjaimensa paperille niin lyhyesti kuin mahdollista. Minä en milloinkaan niistä huolinut, sillä yhtä tottunut kuin olin lukemiseen ja yhtä hartaasti kuin minä kerta toisensa perässä luin neiti Streitin jättämät lastenkirja-joukot alusta loppuun, yhtä vaikea oli minusta kirjoittaminen ja yhtä paljon minä sitä vihasinkin.

Isäni kirjeitten joukossa oli toinen, jonka tiesin vähää ennen saapuneen Dierkhofiin. "Neuvoksetar von Sassen'ille, Hannoveriin" kuului sievä, hieno päällekirjoitus; joku muu oli kömpelösti piirtänyt siihen sen kylän nimen, joka oli Dierkhofia lähinnä.

Kirje oli mummolleni — ainoa, joka minun muistaakseni oli saapunut hänelle. Kun Heintz muutama viikko sitte toi sen mukanansa ja antoi sen Ilselle, katselin minä ohitse mennen päällekirjoitusta ja menin välinpitämättä tieheni, huolimatta sen sisällyksestä. Aron toisella puolella oleva maailma ei minua vähintäkään viehättänyt. Silloin oli kuitenkin kaikki muuttunut; särjetty sinetti houkutteli minua tutkimaan sen sisällystä, vaan sitä en kuitenkaan tohtinut tehdä Ilsen luvatta ja laskin senvuoksi kirjeen vastaiseksi pöydänkulmalle.

Isäni osoitteen, jota tahdoin tietää, olin pian löytänyt. Nopeasti avattuani viimeisen kirjeen luin juuri hänen nimensä alta: "Kauppahuone Claudius, n:o 64, K——ssa." Minä säpsähdin äkkiä ja tunsin kasvoni kuumenevan ja punehtuvan nähdessäni nyt kirjoitettuna sen nimen, jonka professori tänään usein oli maininnut. Miten helposti taisin lukea isäni epäselvää käsialaa! Hänen nimensä oikein häikäsi silmiäni… Minä tunsin ennakolta kirjeen sisällyksen; Ilse oli kertonut sen minulle ja kuitenkin rupesin uudestaan tutkimaan sitä. Ah! tämäkin oli yhtä välinpitämätön ja kylmäkiskoinen kuin isäni edellisetkin kirjeet! Hän ei kysynyt: mitä lapseni tekee? Oliko hän terve ja muisteleeko hän minua?… Silloin tunsin ensikerran, vaikka hämärästi, että isäni käyttihe väärin minua kohtaan.

Välinpitämättömät rivit loppuivat tällä lauseella: "Neapelista lähetettävään kirjeesen ei saa vastata, ja että se on pidettävä salassa äidiltäni, on luonnollista." Sillä tarkoitettiin ihan selvästi sitä kirjettä, joka oli vieressäni pöydällä. Siinä oli Neapelin postitemppeli ja se herätti nyt kahta vertaa enemmän uteliaisuuttani.

Ohuen kädessäni olevan kirjeen taitoin minä sitä vastoin yhteen, pettyneenä toivossani. Siinä ei ollut mitään isäni uudesta asuinpaikasta, ei sanaakaan isäni oloista, Claudius-nimisistä ihmisistä, eikä isäni ja heidän keskinäisestä välistänsä. Minä kavahdin seisomaan ja heitin kirjeen lippaasen. Ah! mitähän minä huolin vieraista ihmisistä! Siinä mietiskelin minä ihmisiä ja seikkoja, jotka eivät ensinkään kuuluneet minuun ja Heintz työskenteli vielä ulkona pihalla, vaikka jo oli pilkkopimeä. Kun hän muuten työskenteli tavallista työaikaa myöhemmin, löin minä häntä sormillani, tartuin hänen käsivarteensa ja vedin hänet sisälle luoksemme paksun ja paljaan puutuolin, hänen kiistämättömän istuinpaikkansa, luokse. Siellä tarjosin minä hänelle palavan pärepalasen ja heti sen jälkeen häilyivät savunkiehkurat hänen autuaan näköisten kasvojensa ympärillä. Ilse tuli sinne ompelutöilleen ja minä luin vähentymättömällä innolla kertomuksia, jotka jo tunsin puoleksi ulkoa. Jos oli pakkanen tahi satoi ja myrsky vinkui, pantiin enemmän turpeita pesään ja Ilse keitti teetä. Silloin oli suloista istua sisällä suojassa, silla aikaa kuin sadepisarat lakkaamatta putoilivat katolle; sitä lisäsivät valkean valo takasta ja viehättävä hiljaisuus pitkässä ometassa, johon savupilvet lensivät. Silloin tällöin kalisivat kytkyet Mieken kaulassa, korkealla orsilla liikkui uninen kana tahi käänsihe Spits mielihyvin valkean edessä. Kaikki, mitä rakastin, oli koossa näitten neljän seinän sisällä.

Silloin oli rauha sielussani; minulla ei ollut mitään toivetta eikä halua; nuori sydämeni oli ainoastaan täytetty hellyydellä molempia kohtaan, joitten välillä minä istuin… Nyt tunkeutui yht'äkkiä ulkonaisia kasvoja meidän joukkoomme ja minä punastuin kovin muistellessani, minkä kaltaiseksi heidän vaikutuksistansa olin tullut. En sitä voinut kieltää — sen sijaan että olisin turvaunut vanhaan ystävään, johon nuori mies oli luonut niin halveksivan silmäyksen, olin kehnosti hävennyt häntä. Minä olin ollut äärettömän kiivas, polkenut jalkaa hänelle, hänelle, joka aina kohteli minua rajattomalla kärsivällisyydellä ja hellyydellä, sekä kutsunut hänet typeräksi, sentähden että hän oli rasittanut yksinkertaista ymmärrystään vastataksensa oikein minun mieleni mukaan. — Ja miksi olin tehnyt kaiken sen? Siksi että äkkiä pisti päähäni ylpeillä mainiosta isästäni, joka oli minut tykkönään unhottanut, sillä aikaa kuu olin kasvanut suureksi Heintzin sylissä. Minun täytyi pyytää anteeksi, katuvaisesti rukoilla anteeksi saamista ja se heti paikalla. Minun oli helppo täyttää se päätös, sillä samassa aukeni ovi Heintz Spitsin seuraamana astui sisään.

Minä riensin hänen luoksensa ja laskin käteni hänen leveälle rinnallensa. Korkeammalle en ulottunut.

"Heintz, sinä olet hirveän suuttunut minuun, se on varma!"

"Ah, siitähän minunkin pitäisi tietämän jotakin, prinsessani," mumisi hän, piippu suussa. Hän seisoi ujona ja liikkumatonna kuin muuri edessäni.

"Sinä tiedätkin sen, Heintz," lausuin minä. Kas niin, toru minua nyt vaan kovasti… Minä olen ollut äärettömän häijy!… Sitähän et sinä milloinkaan olisi voinut uskoa minusta?… Polkea jalkaa sinulle —"

"No, olihan se vaan vähän leikintekoa —"

"Leikintekoa! Älä usko sitä. Uhallani sen tein ja se oli oikein hävytöntä!… Älä vaan ole niin hyvä minua kohtaan, Heintz kulta! Minä en ansaitse sitä, ja sinun täytyy minua rangaista. Minä olen lapsellinen, kiivas ja kauhean kiittämätön olento!"…

"Vai niin — ja mitä kaikkia vielä."

"Ja pelkuri, Heintz!… Niin, näetkö, sehän se juuri oli, joka saattoi minut niin raivoon! Kaikki nuot päät olisivat epäilemättä kääntyneet minun puoleeni, jos sinä olisit ilmoittanut heille minun olevan —"

"Mutta minä en ole mitään ilmoittanut, ha, ha, ha! En ainoata sanaakaan." — Hän osoitti merkitseväisesti otsaansa. — "Niin älykäs kyllä ollaan! He olisivat saaneet kysellä kauan." Kömpelösti pisti hän kätensä nuttunsa rintataskuun. "Mutta tavattoman suuria rahoja, jotka putosivat ruohoon, eivät herrat tahtoneet ottaa takaisin, ei millään muotoa!… Minun täytyi ottaa ne ylös, ja tässä ne nyt ovat, prinsessani!"

Hän laski kiiltävät taalerikappaleet riviin oikealle kämmenellensä. Hänen pienet silmänsä säihkyivät ihastuksesta, kun hän katseli niiden loistoa.

"Viisi hopearahaa! Yksi jokaisesta helmestä!"

Sehän oli tarkoitus. Vanhan herran lause: "Katso tässä lapseni" oli kuulunut niin luonnolliselta, kuin olisin minä pyytänyt rahaa, ja kuitenkin oli aikomukseni ollut lahjoittaa helmet. Se suututti minua nyt vasta tavattomasti.

"Minä en huoli niistä, Heintz," lausuin minä lykäten pois hänen kätensä.

Rahat vierivät taasen maahan. Kuinka nuot raskaat hopeapalaset helisivät pudotessansa kovalle kivilattialle. Minä en ollut milloinkaan, eikä Dierkhof moneen vuoteen kuullut senkaltaista kilinää.

Tahtomattani käännyin äkkiä ja katsahdin arasti ometan puolista ikkunaa. Puoleksi kuulakan ikkunan takana riippui paksu kirjava samettiuudin, jota minun muistaakseni ei käsi ollut kertaakaan sisäpuolelta nostanut. Nyt siirtyi se sivulle ja mummon silmät säihkyivät aukosta.

Se näkö olisi kauhistuttanut rohkeintakin. Vavisten kumarruin kokoamaan rahoja, mutta silloin aukeni ikkunan vieressä oleva ovikin — minä kuulin kuin tuulenpuuskan — minua lyötiin olkapäähän ja lykättiin luuvaan päin.

"Älä koske niihin!" kaikui mummon ääni korvissani. Mikä hirveä kaiku olikaan hänen äänessään, jota en vuosikausiin ollut kuullut! Minä katsahdin ylös vavisten kauhusta.

Siinä seisoi kookas, vanha vaimo, raivoisasti puristaen nyrkkiään

Heintziä vastaan: "Sinä" — kuului kähisten hänen huulistansa.

"Älkää suuttuko!" änkytti Heintz rukoillen. "Kannanhan minä kohta, heti paikalla pois koko turhuuden ja heitän sen jokeen."

Hän vapisi kuin haavanlehti. Ensi kerran huomasin minä tuon terveen näköisen värin taitavan vaaleta aina huuliin saakka.

Mummo käänsi hänelle selkänsä äkkinäisellä liikunnolla. Pitkät, harmaat palmikot löivät hänen kupeitansa ja minä odotin, veri jähmettyen pelosta suonissani, että hän taasen syöksisi minun kimppuuni. Samassa sattui hänen jalkansa yhteen rahaan; hän säpsähti, kuin olisi hän tallannut käärmettä. Ja nyt seurasi tapaus, jota en koskaan, koskaan voi unhottaa. Hengähtäen potkasi hän varpaillansa pois rahan, että se lensi korkealle ilmaan ja helisten putosi kivelle takaisin, sitte toisen ja vielä kolmannenkin, ja niin astui hän edestakaisin huoneessa… Minun täytyi ehdottomasti muistella kissan armotonta leikkiä hiiren kanssa. Oh, kuinka äkkiä muuttuikaan osoite hänen veripunaisissa kasvoissansa! Minä näin hänen vihan vimmassa potkivan pois rahat ja kuitenkin kuunteli hän niiden putoillessa, kaula kurotettuna, silminnähtävästi ihastuneena, vieläpä halullisestikin, hopean kirkasta kilinää, kunnes viimeinenkin väräjäminen oli tauoinnut.

Minä en liikkunut paikaltani ja tohdin tuskin hengittää; Spitsikin, tavallisesti äkeä Spits, hiipi häntä koipien välissä takan tyköä Heintzin luokse, joka liikkumatonna, ikäänkuin kiinnimuurattuna seisoi samalla paikalla ja hirveän kauhistuneena katseli muutaman kerran minuun… Ah, missähän Ilse olikaan? Ainoastaan hänellä oli valtaa mummon yli. Eikö hän ollenkaan kuullut sitä meteliä, joka niin kammottavasti ja sydäntä koskevasti kuului Dierkhofin vanhojen seinien väliltä?

Yhä vaan potkittiin hopearahoja ja yhä ne kilisivät. Vanha rouva ei ensinkään näkynyt enää tietävän, että kaksi ihmistä seisoi patsaantapaisilla hänen lähellään. Hän juoksi yhä hurjemmin edestakaisin, viuhtoen käsiään ja puhutellen jotakuta näkymätöntä olentoa… Silloin yht'äkkiä ikäänkuin värähtivät kaikki hänen jäsenensä; hän tuli juuri ruokapöydän luokse ja jäi milt'ei jähmettyneenä katsoa tuijottamaan pöydän kulmaa… Siinä oli turmion tuottama kirje, joka isäni ehdottoman käskyn mukaan, ei milloinkaan saisi tulla mummoni käsiin.

"Rouva neuvoksetar von Sassenille," keskeytti hän viimein haudan hiljaisuuden, otsaansa kädellään pyyhkien. "Rouva neuvoksetar von Sassen olin minä — minä."

Minä mietin itsekseni, juoksisinko ottamaan häneltä kirjeen, jolle hän juuri laski kätensä. Mutta mitähän minä heikko olento olisin voinut hänen käsissään! Hän olisi liioitta tempuitta lykännyt minut takaisin ja kaikissa tapauksissa ottanut onnettoman paperin. Minä viittasin niin selvästi kuin mahdollista Heintzille, mutta hän vaan katseli minua sitä ymmärtämättä, ja nyt tapahtui juuri se, mitä olin pelännyt — mummo otti kirjeen kuoresta.

"Katsokaamme," lausui hän, levittäen hitaasti paperin.

Hän ei lukenut mitään, hän katseli vaan allekirjoitusta… Mikähän nimi lieneekään häneen niin kovasti vaikuttanut? Raivoisasti huutaen rutisti hän kohta kirjeen sormillansa. "Sinun Kristinasi," ulvahti hän kimakasti nauraen, heitti muodottoman paperin kauas luuvaan ja juoksi, hurjasti estäväisesti liikuttaen kättänsä, takaisin huoneesensa. Kohta sen jälkeen kilisi salpa, joka sisäpuolelta lykättiin eteen.

Ilse tuli samassa pihalta kantaen turvekoria ja jäi kummastuneena seisomaan kynnykselle.

"Eikö se ollut mummo?" kysyi hän puoleksi pelästyneenä, puoleksi epäillen omia silmiänsä. Eihän koskaan ollut käytetty sitä ovea, joka nyt räiskähtäen meni kiini — olivathan sen lukko ja salpa jo aikoja sitten ruostuneet.

Hampaani kalisivat kuin vilutaudissa, mutta minä tunsin itseni samalla pelastetuksi ja minä kerroin hänelle kuiskaten, mitä oli tapahtunut. Minä huomasin selvästi, kuinka hän pelästyi ja vaaleni; mutta Ilse ei olisikaan ollut Ilse, ell'ei hän sanaakaan lausumatta olisi ruvennut ottamaan turpeita kopasta ja säännöllisesti latomaan niitä toinen toisensa päälle. Vasta Heintzin lähestyessä nosti hän päätänsä — eipä Heintz syyttä pelännytkään hänen teräviä silmiänsä; ne katselivat musertavalla tavalla hänen kauhistuneita kasvojansa.

"Sinäpä vasta olet oiva poika, Heintz!" lausui hän. "Minä olen monta vuotta pitänyt huolta, ett'ei edes pientä rahaa olisi ollut Dierkhofissa, ja nyt teit sinä viisaudessasi näppärän tempun ja heitit kourallisen hopeataaleria kivilattialle… Oi Herra Jumala! Neljäkymmenvuotias eikä vielä sen viisaampi!"

Kyyneleet nousivat silmiini. Vaikka minä todenmukaisesti olin kertonut asian ja syyttänyt itseäni tapauksesta, sai Heintz kaikki nuhteet, Hän otti ne nöyrästi vastaan sanaakaan lausumatta puolustukseksensa. Minä syleilin häntä ja painoin kasvoni hänen vanhan nuttunsa hihaa vastaan.

"Niin, lohduta häntä vaan, sinun Heintziäsi! Te riiputte nyt aina yhdessä kuin kieru-ruoho!" lausui hän, mutta kaikki ankaruus oli jo kadonnut hänen silmistänsä.

Hän otti lampun pöydältä ja meni luuvaan etsimään rytistynyttä paperia, vaan kuinka tarkasti hän hakikaan, ei hän sitä kuitenkaan löytänyt.

Tähän saakka olin ainoastaan kovin harvoin kuullut mitään ääntä mummon huoneesta, kentiesi sentähden, ett'en laskenut sitä huomiooni. Lisäksi kartin aina vaistomaisesti sen läheisyyttä. Nyt kuului hänen äänensä, peitteellä varustetun ikkunan lävitse, intohimoisesti liikutettuna, ähkämisten ja syvien huokausten keskeyttämänä, käreästi mumisevan jotakin.

"Hän rukoilee," kuiskasi Heintz? minulle.

Mutta hän ei rukoillut, ollen polvillaan. Hän kävi niin voimakkain askelin edestakaisin tuolla sisällä, että ikkunan peite hiljaa heilui ja maa tärisi meidän jalkojemme alla.

"Tuo tänne lamppu!" huudahti hän äkkiä tuskallisesti.

"Lamppu!" toisti Ilse. "Veinhän minä lampun sinne." Hän juoksi kapeaan käytävään, joka, ollen asuinhuoneitten itäpuolella, vei puutarhaan, missä mummon kammarin ovi oli.

Hetken perästä palasi hän takaisin, silminnähtävästi levollisempana. Melkein kohta sen jälkeen kilisi pumpunvarsi ja me kuulimme veden kohisten putoavan kaivon kaukaloon.

"Maa musteni taas hänen silmissänsä," vastasi Ilse lyhyesti minun huolestuneihin kysymyksiini.

"Nythän taasen saamme hauskan yön!" mumisi hän sitte surullisesti itsekseen, korjatessansa vatia ja lautasia ruokapöydältä, ja vei sitte kirjelaatikon takaisin asuinhuoneesen.

Siis sai hän usein kärsiä vaikeita öitä mummoni tähden! Se oli minulle surullinen uutinen; minun syvä rauhallinen uneni esti minut tietämästä, että jotakin erinomaista öisin tapahtui talossa. Nyt muistin tosiaan usein ennen nähneeni Ilsen aamusin alakuloisena ja väsyneenä, mutta silloin syytti hän aina vaivaavan häntä usein pahan päänkivistyksen. Minä laskin käsivarteni ristiin pöydälle ja nojasin pääni niitä vasten. Minä olin murheellinen ja huolestunut, juuri kuin yön tultua jotakin pahaa tapahtuisi Dierkhofissa. Melkein haaveksien kuuntelin minä Heintzin askeleita, hänen vielä kerran käydessänsä talon ympäri. Hän jätti varovaisesti kaivopihan tarkastamatta, sillä vaikka pumpunvarsi olikin liikkumatta, oli mummo kuitenkin kaikissa tapauksissa vielä siellä. Eräällä paikkaa, missä pihan aita muodosti terävän kulman, seisoi hän usein tuntikausia katsoa tuijottaen äärettömään ilmaan.

"Mene sinä levolle, lapseni, sinä olet väsynyt," sanoi Ilse silittäen otsaani.

Minä olin siihen asti lapsellisessa ymmärtämättömyydessäni ollut mitä huolettomin itsekkäin olento maailmassa — minä tunsin sen syvästi silloin.

"En, minä en mene levolle!" vastasin minä koettaen lausua sanani vakavasti. "Ilse minä olen tänä päivänä täyttänyt seitsemäntoista vuotta ja olen kylliksi suuri ja vahva — minä en salli, että minut lähetetään levolle, sillä aikaa kun mummo saattaa sinulle niin paljon tuskaa ja vaivaa."

Minä olin kavahtanut seisomaan ja menin hänen viereensä.

"Vai niin, sehän vielä puuttui, että sinäkin olisit minun tielläni," vastasi hän lyhyesti, sivulta katsellen minua kiireestä kantapäähän. "Hm, nyt tiedän siis, minkä näköinen suuri ja vahva nainen on! Hän ulettuu juuri pöydän yli ja piipittää kuin munasta vasta ulos hiipinyt kananpoika…"

"Ilse, niin heikko ja kurja olento en toki liene," keskeytin häntä liikutettuna ja surullisena — hän ei liioitellut.

"Paitsi sitä en ollenkaan ymmärrä mitä tahdot," lisäsi hän antamatta keskeyttää itseään. "Tämä on oikein naurettavaa. Mummo seisoo rauhallisesti pihalla ja nukkuu tunnin kuluttua yhtä makeasti kuin me kaikki muutkin. Mutta sen sanon sinulle, hän tulee aina levottomaksi nähdessänsä kynttilän palavan aivan kauvan täällä."

Enempää lausumatta otti hän lampun pöydältä — ja siihen loppui minun urhoollinen päätökseni, tahtoisinpa nähdä, ken olisi koettanut vastustus Ilsen viimeisiä sanoja, liiatenkin kun niitä seurasi ponteva pään nyykkäys.

Minä huusin "hyvää yötä" Heintzille, joka juuri sulki portin ja seurasin Ilseä kuuliaisesti kulmakammariin, missä me molemmat makasimme.