Читать книгу Rienzi - Edward Bulwer Lytton Baron Lytton - Страница 4

I Luku.

Veljekset.

Kuuluisa nimi, joka on tämän teoksen ensi lehdellä, on kyllin riittävä ilmaisemaan lukijalle että kertomukseni liikkuu neljännentoista vuosisadan keskivaiheilla.

Oli muuan kesäilta, kun kaksi nuorukaista nähtiin kävelevän Tiberin äyräitten vieressä, lähellä sitä kohtaa sen luikertelevaa juoksua, joka huuhtoo Aventinin kukkulan juurta. Polku, jonka he olivat valinneet, oli syrjäinen ja rauhallinen. Vain etäällä nähtiin virtaa reunustavia, hajallisia ja likaisia taloja, joiden joukosta jyrkkiä kattoja ja monilukuisia, suunnattomia torneja uhkaavina kohosi, merkiten jonkun roomalaisen ylimyksen linnoitettua asuinpaikkaa. Virran toisella puolella, kalastajain hökkelien takana, kohosi ilmoille Janiculumin kukkula, tummana taajoista lehvistä, joiden välistä, lyhyitten matkain päässä, välkkyivät monien varustettujen palatsien harmaat muurit sekä satojen kirkkojen tornit ja pylväät; toisella puolen autio Aventini kohosi jyrkkänä ja teräviina, tiheän pensaston peitossa. Monista kätkössä olevista luostareista kuului kellojen pyhä soitto, sopusointuisena kiiriskellen yli rauhaisten maisemien ja väreilevien vetten.

Tällä näkymöllä esiintyneistä nuorukaisista vanhempi, joka lienee hiukan ehtinyt kahdennestakymmenennestä vuodestaan, oli pitkävartaloinen ja käskevä näöltään. Hänen olemuksessaan oli jotakin huomattavaa ja melkeinpä ylevää, huolimatta hänen yksinkertaisesta vaatteuksestaan, johon kuului pitkä, väljä viitta ynnä sileä tunika, molemmat tummanharmaata sarsia. Sellaista pukua pitivät siihen aikaan alhaisemmat opiskelevaiset, jotka luostareista etsiskelivät noita karkeita tietoja, mitkä silloin olivat uutteran työn niukkana palkkana. Hänen kasvonsa olivat miellyttävät, ja ne olisivat kuvanneet ennemmin hilpeyttä kuin tuumiskelua, paitsi tuota epämääräistä ja poissa viipyvää silmän uneksumista, joka varsin tavallisesti ilmaisee taipumusta haaveiluihin ja mietiskelemiseen sekä paljastaa että menneisyys tai tulevaisuus enemmin viihtyy mielessä, kuin nykyhetken nautinto ja toimi.

Nuorempi heistä oli vasta poika, eikä hänen olemuksessaan tai kasvoissaan ollut mitään silmiinpistävää, ellei suuren lempeyden ja sulon sävyä saateta siksi kutsua; ja hellässä kunnioituksessa, jota hän osotti kuunnellessaan toveriansa, oli jotakin melkein naisellista. Hänen pukunsa oli sellainen, jota alhainen luokka tavallisesti käytti, ehkä hiukan siistimpi ja uudempi, ja äidin hellä turhamaisuus saatettiin huomata huolellisuudesta, mikä hänen pitkät silkkikiharansa oli silittänyt ja jakanut, niitten päästyä lakin alta valumaan pitkin hartioita.

Tuossa oli suloa heidän noin vaeltaessaan pitkin virran kuiskaavan kahiliston reunaa, kumpainenkin käsivarsi toverinsa vyötäisten ympärillä, suloa eleissä, nuoruudessa ja huomattavassa veljesten rakkaudessa — sillä sellainen oli heidän suhteensa — mikä kohotti heidän silminnähtävän alhaisen asemansa.

"Rakas veli", sanoi vanhempi, "en kykene sanomaan sinulle, kuinka nautin näistä iltahetkistä. Sinun luonasi vain minä tunnen, ikäänkuin en olisikaan pelkkä haaveksija enkä tyhjäntoimittaja, puhuessani epävarmasta tulevaisuudesta ja rakentaessani ilmalinnojani. Vanhempamme kuuntelevat minua, aivankuin latelisin kirjasta kauniita asioita, ja rakas äitini, taivas häntä siunatkoon, pyyhkii silmiänsä ja sanoo: 'kuulkaa kuinka oppinut hän on!' Ja munkit sitten, milloin hyvänsä uskallan katsahtaa Liviuksestani ja huudahtaa: 'sellaiseksi tulkoon Rooma jälleen!' he tuijottavat suu auki, vihaisina, ikäänkuin olisin lausunut jotakin harhaoppista. Mutta sinä, armas veljeni, vaikk'et olekaan osallinen minun opinnoistani, olet niin ystävällisesti mieltynyt niitten tuloksiin — näyt hyväksyvän hurjat tuumani ja rohkaisevan kunnianhimoisia toiveitani — että usein unhotan syntyperämme, tilamme, sekä ajattelen ja toimin ikäänkuin suonissamme virtaisi teutoonilaisen keisarin verta."

"Minusta näyttää, rakas Cola", sanoi nuorempi veli, "kuin luonto olisi tehnyt meille ruman kepposen — sinulle se soi isämme puolelta johtuvan kuninkaallisen hengen, minulle vaan äitini alhaisen sukuperän hiljaisen ja nöyrän mielen."

"Ei", vastasi Cola vilkkaasti, "silloin sinä olisit saanut paremman osan — sillä minulla olisi vain barbaarinen syntyperä, sinulla roomalainen. Oli aika, jolloin oli jalompaa olla tavallinen roomalainen, kuin pohjolainen kuningas. Mutta vielä saanemme elämämme varrella nähdä suuria tapauksia!"

"Minä olen elävä nähdäkseni sinun suurena miehenä, ja siinä on minulle kylliksi", sanoi nuorempi hellästi hymyillen: "korkeasti oppineeksi kaikki sinun jo tunnustavat: äitimme ennustelee menestystäsi joka kerta kun hän saa kuulla sinun vieraissa käyneistäsi Colonnain luona."

"Colonnat!" sanoi Cola katkerasti hymyillen; "Colonnat — noita supistuneita! He luuletteleivat, nuot ahdasmieliset, tuntevansa menneisyyttä, ovat olevinansa patrooneja ja väärin laskettelevat latinaa maljoihinsa! He mielellään sanovat minut tervetulleeksi pöytäänsä, koska Rooman tohtorit mainitsevat minut oppineeksi, ja luonto on antanut minulle hurjan terävyyden, mikä huvittaa heitä enemmän kuin palkatun narrin kuluneet sukkeluudet. Kyllä he auttaisivat minun edistystäni — mutta kuinka? Jollakin paikalla yleisissä virastoissa, joka täyttäisi hävettävän raha-arkun puristamalla työläästi ansaitut rovot nälkään nääntyviltä kansalaisiltamme! Jos maailmassa on kurja olento, niin se on plebeiji, joka on patriicien avulla kohonnut, ei oman säätynsä hyvittämiseksi, vaan ollakseen heidän huonoimpien tarkoitustenpa parittaja. Joka on kansasta, hän vaan tekee itsensä synnyntänsä petturiksi, jos hän noille kerskaaville tyranneille valmistaa sen verukkeen, että he kättänsä kohottaen saavat huutaa: 'kas tällainen vapaus vallitsee Roomassa, näin me patriicit ylennämme plebeijiä!' Ovatko he milloinkaan ylentäneet plebeijiä, joka on ollut plebeijimielinen? Eivät, veli; jos minä kohoaisin säätyni yli, minä tahtoisin tulla nostetuksi maanmiesteni käsivarsilla, enkä heidän niskoilleen."

"Kaikki toivoni on, Cola, ett'et ponnistellessasi kansalaistesi parhaaksi unohtaisi, kuinka kallis olet meille. Ei mikään suuruus voisi sovittaa minulle ajatusta, että se on saattanut sinut vaaraan."

"Ja minä nauraisin kaikelle vaaralle, jos se veisi suuruuteen! Mutta suuruus — suuruus! Turha unelma! Jättäkäämme se yöuneksemme. Kylläksi minusta; nyt, rakkahin veli sinunkin aikeistasi."

Tulinen ja hilpeä kimmoisuus, joka oli hänelle ominaista, sai nuoren Colan hajottamaan kaikki hurjemmat ajatukset ja käänsi hänen mielensä kuuntelemaan ja seuraamaan veljen vähäpätöisempiä esityksiä. Uusi venhe, juhlapuku, mökki jossakin ylimysten sorrosta turvatummassa korttelissa ja sellaisia etäisiä rakkauden kuvauksia, joita tumma silmä ja rattoisa huuli loihtivat pojan epävakaiseen mieleen. Tällaisten esineitten rajottamia mielihaluja ja himoja kuunteli nuori oppinut hellästi hymyillen ja otsa kirkastuen, ja myöhempään elämässään tämä keskustelu usein muistui hänen mieleensä, kun hän kauhistuen kysyi omalta sydämeltään, kumpaisenko kunnianhimo oli järkevämpi.

"Ja sitten", jatkoi nuorempi veli, "minä vähitellen saanen säästetyksi niin paljon, että pystyn ostamaan tuollaisen laivan, jonka tuolla näemme, epäilemättä viljalla ja kauppatavaralla lastattuna, mikä on tuottava paljon, — voi sitä onnea — että saan täyttää huoneesi kirjoilla, eikä minun milloinkaan tarvitse kuulla sinun valittavan ett'et ole tarpeeksi rikas voidaksesi ostaa munkeilta vanhaa, risaista käsikirjoitusta. Voi, kuinka onnelliseksi se on minun tekevä!" Cola hymyili painaessaan veljensä lähemmäksi rintaansa.

"Rakas poika", sanoi hän, "olkoon ennemmin minun asiani täyttää sinun toiveesi! Näyttääpä minusta kuin ei tuon aluksen isäntäin omaisuus olisi niin kadehdittava; katso kuinka arasti nuo miehet vilkuvat ympärilleen, taaksensa ja eteensä; vaikka rauhan toimissa, he näyttävät pelkäävän itse kaupungin piirissä (entisessä sivistyneen maailman kaupankeskustassa) merirosvoja kintereillään; ja ennenkuin he ovat matkansa perillä, he saattavat jonkun roomalaisen ylimyksen tuta tuoksi rosvoksi. Voi, sellaisiksi olemme muuttuneet!"

Mainittu alus kiiti vinhasti virtaa alas, ja kolme tahi neljä aseellista miestä sen kannella tähysteli todellakin tarkasti kummankin puoleisia rauhallisia äyräitä, ikäänkuin vainuten vihollista. Pursi kuitenkin pian liukui näkyvistä, ja veljekset vaipuivat jälleen noihin puheenaineisiinsa, joiden nuorta viehättääkseen tarvitsee vain tulevaisuutta kosketella.

Illan vihdoin pimetessä he muistivat että jo oli myöhäisempi, kuin heidän tavallinen kotiintulo-aikansa, ja he kääntyivät palausmatkalle.

"Maltahan", sanoi Cola äkkiä, "kuinka puhelumme on huumannut minut! Isä Uberto lupasi minulle harvinaisen käsikirjoituksen, jonka tuo hyvänluontoinen munkki väittää panneen koko veljeskunnan päät pyörälle. Minun piti käymäni noutamassa se tänä iltana hänen kammiostaan. Viivy tässä hetkinen, se on vain puolitiessä Aventinille noustessa. Minä heti palaan?"

"Enkö saa tulla mukaasi?"

"Et", vastasi Cola hellästi päättäväisenä, "sinä olet raatanut kaiken päivää ja olet varmaan väsynyt: minun työni, ruumiillinen ainakin, on ollut peräti helppo. Sinä olet hento sen lisäksi ja näytät jo uupuneelta; lepo on virkistävä sinua. En kauvaa viivy."

Poika myöntyi, vaikka hän mieluummin halusi seurata veljeänsä, mutta hän oli hiljainen ja taipuvainen luonteeltaan ja hän harvoin oli vastahakoinen rakastamiensa pienimmillekin käskyille. Hän istui pienelle töyräälle virran puolelle ja hänen veljensä vakava astunta ja pystyinen vartalo peittyivät pian hänen katseiltaan tiheään, surumieliseen vehmastoon.

Aluksi hän istui hiljaisena, ihaellen raitista ilmaa ja ajatellen muinaisen Rooman tapauksia, joita hänen veljensä oli heidän kävellessään kertonut. Vihdoin hän muisti että hänen pikku sisarensa Irene oli pyytänyt häntä tuomaan vähän kukkasia; koottuansa niitä, joita hänen vieressään löytyi (ja monellaisia kukkia rehotti villinä tuossa yksinäisessä paikassa), hän jälleen istuutui ja alkoi sommitella niitä kiehkuraksi, joihin etelän asujamissa vielä on säilynyt heidän muinoinen rakkautensa ja osaksi niitten klassillinen valmistamistaitokin.

Pojan ollessa tuossa toimessa alkoi etäältä kuulua hevosten kavioin kapsetta ja kovia huutoja. Ne lähenivät lähenemistään.

"Jonkun ylimyksen seurue, paluumatkalla ehkä jostakin juhlasta", arveli poika. "Kaunis nähtävä varmaan — heidän valkeat töyhtönsä ja heleänpunaiset viittansa! Halukkaasti katselen tuollaisia nähtäviä, mutta menenpä sentään heidän tieltänsä."

Ja yhä punoen seppelettään, mutta silmät suunnattuina odotettua seuruetta kohti, nuori roomalainen siirtyi vielä lähemmäksi virtaa.

Pian joukko tuli näkyviin — uljas ryhmä tosiaankin; edessä hevosmiehiä, ratsastaen kaksi vierekkäin, missä polku myönsi, oriit uhkeasti verhottuina, höyhentöyhdöt iloisesti huiskuen, haarniskat kimallellen läpi pimenevän hämärän varjoin. Laaja, sekalainen joukko miehiä, jokainen aseissa, seurasi ratsureita, toiset varustettuina keihäillä ja panssareilla, toiset vähemmän sotaisilla tahi huonommanlaatuisilla aseilla; yli töyhtöjen ja keihäitten liehui Orsinin veripunainen lippu, johon oli kullalla kirjoitettu tunnuslause ja merkkikuvat (Guelfien kopeileva vaakuna, P. Pietarin avaimet). Äkillinen pelko valtasi pojan mielen, sillä siihen aikaan ja siinä kaupungissa plebeijit pelkäsivät aseellisten seuralaistensa kanssa liikkeellä olevaa ylimystä enemmän kuin metsän petoa, mutta pako oli jo myöhäinen — joukko oli hänen vieressään.

"Hei, poika!" huusi ratsumiesten johtaja, Martino di Porto, Orsinien mahtavan perheen jäsen, "oletko nähnyt veneen purjehtivan tästä virtaa alas? Mutta et saattanut olla sitä näkemättä — onko siitä pitkä aika?"

"Puolen tuntia sitten näin ison veneen", vastasi poika pelästyneenä ratsumiehen karkeasta äänestä ja kopeasta ryhdistä.

"Purjehtivan suoraan eteenpäin, viheriä lippu keulassa?"

"Sen saman, jalo herra."

"Sitten eteenpäin! Sen kulun katkaisemme ennenkuin kuu on noussut", sanoi ylimys. "Eteenpäin! — ottakaa poika mukaamme, muuten hän kavaltaa meidät ja hälyttää Colonnan liikkeelle."

"Orsini, Orsini!" karjui joukkio; "eteenpäin, eteenpäin!" ja huolimatta pojan rukouksista ja selityksistä hän pantiin väkijoukon keskelle ja kannettiin, tahi pikemmin laahattiin muitten mukaan — pelästyneenä, hengästyneenä, melkein itkussa silmin, pikku seppele vielä riippuen käsivarrella ja silmukka pistettynä hänen vastahakoiseen käteensä. Hän sentään tunsi, kaiken pelästyksensä ohessa, jonkinlaista lapsellista uteliaisuutta näkemään takaa-ajon seurauksia.

Ympärillään olevien kova-äänisestä ja kiihkeästä keskustelusta hän tuli tietämään että näkemänsä alus sisälsi viljavaraston, aiotun erääseen virran varrella olevaan linnoitukseen, joka oli Orsinin silloisen verivihollisen, Colonnan, vallassa; ja aikomuksena oli tuolla matkueella, johon kovaonninen poika oli joutunut, siepata nuo muonavarat ja jakaa ne Martino di Porton miehistölle. Nämät tiedot lisäsivät yhä hänen pelkoansa, sillä poika kuului perheeseen, joka oli Colonnan suojeluksen alla.

Tuskallisena ja kyyneleet silmissä hän tavan takaa katsasteli Aventinin jyrkkää nousua: mutta poissa viipyi vielä hänen holhoojansa, suojelijansa.

He olivat jo kulkeneet vähäsen matkaa, kun tien mutka heille yhtäkkiä paljasti heidän takaa-ajonsa esineen, joka varhaimpien tähtien valaisemana nopeasti luovi pitkin virtaa.

"Nyt, siunaus pyhimysten!" lausui päällikkö, "se on omamme!"

"Kuulkaa!" sanoi Martinon vieressä ratsastava päällikkö (saksalainen) puoleksi kuiskaten, "minä kuulen ääniä, joista en ensinkään pidä, noitten puitten tyköä — kuulkaa! hevosen hirnuntaa! — uskoni kautta, tuolla välähti haarniskakin."

"Päin pojat", huusi Martino, "ei haikara kotkan vertainen — eteenpäin!"

Uudistettujen huutojen kaikuessa jalkamiehet hyökkäsivät eteenpäin, kunnes heidän melkein saavuttuaan saksalaisen mainitseman pensaston luokse, pieni, taaja ratsastajajoukko, kiireestä kantapäähän aseissa, syöksähti esiin, peitset tanassa rynnäten kohti takaa-ajajien rivejä.

"Colonna! Colonna!" "Orsini! Orsini!" olivat ylpeät vuorottelevat huudot. Martino di Porto, rotevaruumiinen, hurjannäköinen mies, sekä hänen ratsumiehensä, jotka enimmäkseen olivat saksalaisia palkkasotureita, ryhtyivät taisteluun empimättä.

"Varo karhun syleilyä", huusi Orsini, kun maahan sortui vastustaja, ratsuri ohrinensa, hänen keihäänsä lävistämänä.

Kahakka oli lyhyt ja tulinen; hevosmiesten täydelliset haarniskat suojelivat heitä joka taholta haavoittumasta — yhtä vahingoittumatta eivät päässeet Orsinin puolittain varustetut jalkalaiset, heidän painuessaan, toinen toistensa survomina, Colonnaa vastaan. Lähetettyään vaarun kiviä ja nuolia, jotka vaan rakeitten tavoin kilpistyivät ratsumiesten paksuja panssareita vastaan, he sulloutuivat yhteen ja monilukuisuudellaan haittasivat ratsujen liikkeitä, vastustajain peitsien, miekkain ja tapparain säälimättömästi ruhjoen heidän harjaantumattomia rivejään. Ja Martino, joka vähän välitti, paljonko hänen roskaväestään tuli teurastetuksi, huomatessaan että vihollisensa par'aikaa olivat hänen jalkajoukkonsa hurjasta hyökkäyksestä epäjärjestyksessä sekä joutuneet piiriin suljetuksi (sillä taistelupaikka, vaikka avarampi kuin äskeinen tie, oli kapea ja ahdas), antoi muutamille hevosmiehilleen merkin ja oli ratsastamaisillaan eteenpäin kohden venhettä, joka jo oli melkein näkyvistä, kun jonkun matkan päästä kuului torven toitotus, johon hänen vihollisensa vastasi, ja huuto "Colonna avuksemme!" kajahti ilmoille kauas. Hetkisen päästä nähtiin lukuisa hevosjoukko karahuttavan täyttä laukkaa, Colonnan liput uljaasti liehuen rintamassa.

"Kirotut poppamiehet! kuka olisi luullut että he noin viekkaasti saisivat meidät petetyiksi!" mutisi Martino; "tuota ylivoimaa emme voi vastustaa", ja käsi, jonka piti antaman etenemiskäskyn, antoi peräytymismerkin.

Rinnatusten täydellisessä järjestyksessä alkoivat Martinon ratsumiehet paeta; jalkamiesroistot, jotka olivat lähteneet ryöstöretkelle, olivat joutuneet verilöylyyn. He koettivat noudattaa johtajansa esimerkkiä, mutta kuinka voivat he pelastua vihollisiensa korskuvien ratsujen ja terävien keihäitten alta, vihollistensa, joiden veri oli taistelussa kuumentunut ja jotka surkeilivat heidän henkeänsä yhtä paljon kuin poika kimalaispesää, jota hän hävittää. Joukko hävisi kaikkiin suuntiin — joku sentään pääsi kukkuloille, jonne hevosten oli vaikea tunkeutua; jokunen loiskahti virtaan ja ui vastaiselle partaalle — ne vähemmän kylmäveriset tai kokeneet, jotka pakenivat suoraan eteenpäin, helpottivat johtajiensa pakoa tukkimalla vihollisen tien, mutta kaatuivat itse, ruumis ruumiin päälle, teurastettuina tuossa säälimättömässä ja vastustamattomassa takaa-ajossa.

"Ei armoa ryöväreille — jokaisen orsinilaisen tappo on yhden rosvon häviö — lyökää Jumalan, keisarin ja Colonnan nimeen!" nuot huudot olivat kauhistuneitten ja kaatuvien pakolaisten sielukellon-soittoa. Suoraan eteenpäin pakenevien joukossa itse polulla, johon ratsuväki parhaiten pääsi, oli Colan nuori veli, joka viattomasti oli joutunut kahakkaan. Nopeasti hän pakeni kauhusta mielettömänä — poika parka, joka tuskin milloinkaan oli poistunut vanhempainsa tahi veljensä vierestä! — puut kiitivät hänen ohitsensa — virran äyräät jäivät taakse, — eteenpäin hän riensi ja nopeasti hänen takanaan seurasi kavionkapse — huutoja — kirouksia — vihollisten raakaa naurua, heidän loikatessaan polulla viruvien kuolleitten ja kuolevien ylitse. Hän oli juuri siinä paikassa, johon hänen veljensä oli jättänyt hänet; hän äkkiä vilkasi taaksensa ja huomasi ratsumiehen ojennetun peitsen ja hirmuisen kypäritöyhdön kintereillään; hän epätoivoisena loi silmänsä ylös, ja katso! hänen veljensä murtautuen tiheäin saniaisten joukosta, jotka peittivät vuorta, syöksyi hänen avuksensa.

"Pelasta minut, pelasta minut, veljeni!" hän parkasi, ja parahdus ennätti Colan korviin — korskuva ratsu hengitti lämpimästi häneen — ja silmänräpäys sen jälkeen hurjasti huutaen kimakalla äänellä "armoa", "armoa", hän vaipui maahan ruumiina. Vainolaisen peitsi oli lävistänyt hänet seljästä rintaan, naulaten hänet samaan mättääseen, jolla hän hetki sitten oli istunut, täynnä nuorta elämää ja huoletonta toivoa.

Ratsastaja tempasi peitsensä irti ja jatkoi matkaansa uusia uhreja etsiäkseen; hänen toverinsa seurasivat häntä. Cola oli palannut vuorelta — oli saapuvilla — polvillaan murhatun veljensä vieressä. Pian torvien räikyessä saapui paikalle joukko ylhäisempiä, kuin useimmat siihenastisista, jotka tosiaankin olivat vain Colonnan etujoukkoa. Heidän edessään ratsasti vanhus, jonka pitkä, valkea tukka valui sulkatöyhtöisen lakin alta, sekaantuen hänen kunnian arvoiseen partaansa. "Mitä tämä on?" sanoi päällikkö, pysäyttäen ratsunsa, "nuori Rienzi!"

Nuorukainen katsahti ylös kuultuaan tuon äänen, heittäytyi sitten vanhan ylimyksen ratsun eteen ja hykertäen käsiään huusi tuskin ymmärrettävällä äänellä: "Tuo on minun veljeni, jalo Tapani — poika, vasta lapsi! — parhain, lempein! Katsokaa, kuinka hänen verensä kostuttaa nurmea — takasin, takasin — hevosenne kaviot ovat hurmevirrassa! Oikeutta, herrani, oikeutta! — tehän olette suuri mies."

"Kuka hänet tappoi? Orsini epäilemättä; sinä saat oikeutta."

"Kiitoksia, kiitoksia", jupisi Rienzi, horjuen jälleen veljensä viereen, käänsi pojan kasvot ruohosta ja koetti hurjistuneena koetella hänen sydämensä lyöntiä; hän vetäsi äkkiä kätensä takaisin, sillä se oli verestä käynyt heleänpunaseksi, ja kohottaen tuota kättänsä korkeuteen, hän jälleen kiljui, "oikeutta, oikeutta!"

Vanhaa Tapani Colonnaa ympäröivää joukkoa, vaikka se tällaisiin kohtauksiin oli tottunut, liikutti tuo näky. Muuan kaunis poika, jonka kyyneleet virtasivat nopeasti pitkin hänen poskiansa ja joka ohjasi ratsuansa lähinnä Colonnan vieressä, paljasti miekkansa. "Herrani", hän sanoi puoleksi nyyhkyttäen, "orsinilainen vain on saattanut teurastaa tämänkaltaisen, viattoman pojan; älkäämme silmänräpäystäkään hukatko — lähtekäämme liikkeelle ja ajamaan rosvoja takaa."'

"Ei, Adrian, ei!" huudahti Tapani, laskien kätensä pojan olalle; "aikeesi on kiitettävä, mutta varokaamme salaväjyjiä. Miehemme ovat poistuneet liian kauas, — mitä tuo on! — puhaltakaa peräytyminen".

Torvensoittajat palauttivat lyhyessä ajassa takaa-ajajat — niiden joukossa senkin ratsumiehen, jonka peistä oli niin kovaonnisesti väärinkäytetty. Hän oli niitten johtaja, jotka olivat taistelleet Martino di Porton kanssa, ja hänen kullalla silattu sotisopansa sekä komea satulaloimensa ilmaisivat hänen arvonsa.

"Kiitoksia, poikani, kiitoksia", sanoi vanha Colonna päällikölle; "olet hyvin toiminut ja reippaasti. Mutta sanoppa minulle, sinä, jolla on kotkan silmä, kuka orsinilaisista tuon poika paran tappoi, — hullusti tehty; hänen perheensäkin on meidän klienttejämme!"

"Kuka? Tuon pojanko?" vastasi ratsastaja, nostaen kypärin päästänsä ja pyyhkien kuumia ohimoltansa, "niinkö sanotte! kuinka hän sitten joutui Martinon roistojen joukkoon? Minä pelkään, tuo erehdys on käynyt hänelle kalliiksi. En saattanut pitää häntä muuna kuin orsinilaisena konnana, ja siksi — ja siksi —"

"Tekö hänet tapoitte!" huusi Rienzi ukkosen äänellä, hypähtäen maasta. "Oikeutta, herra Tapani, oikeutta sitten, te lupasitte minulle oikeutta, ja minä tahdon sitä!"

"Nuorukais-parka", sanoi vanhus säälien, "olisit saanut oikeutta Orsinia vastaan, mutta etkö näe että tämä on ollut erehdys? En kummastele että olet liiaksi murheissasi, kuullaksesi järjen sanoja nyt. Me olemme palkitseva sinua."

"Ja tuossa maksuksi pojan sielumessuista; olen suuresti pahoillani kovaonnisesta tapauksesta", sanoi nuorempi Colonna, heittäen maahan kultakukkaron, "Niin, käy luonamme palatsissamme ensi viikolla, nuori Cola — ensi viikolla. On parasta, isä, että lähdemme venettä kohden, sen turvajoukko saattanee vielä tarvita meitä."

"Oikein, Gianni; pari teistä jääköön poikaparan ruumista vartioimaan — ikävä seikka! kuinka saattoi tämä tapahtua?"

Seurue palasi takasin samaa tietä, jota se oli tullutkin; kaksi tavallista sotamiestä vaan jäi jälelle, paitsi poikaa, Adriania, joka viipyi hetkisen aikaa, koettaen lohduttaa Rienziä, joka aivan kuin järjiltänsä tuijotti liikkumatta etenevää, komeata joukkoa, itsekseen jupisten, "oikeutta, oikeutta! Minä olen sitä vielä ottava."

Vanhemman Colonnan äänekkäästä huudosta lähti Adrian vastahakoisesti ja itkien pois. "Anna minun tulla veljeksesi", sanoi tuo kunnon poika, kiihkeästi painaen Rienzin kättä sydämelleen; "olen sinunkaltaisesi veljen tarpeessa."

Rienzi ei vastannut mitään; hän ei kuullut eikä nähnyt häntä — synkät ja kolkot ajatukset täyttivät hänen sydämensä, ajatukset, joissa oli mahtavan mullistuksen itu. Hän heräsi niistä säpsähtäen, kun sotamiehet rupesivat sovittelemaan kilpiänsä, tehdäkseen niistä jonkinlaiset ruumispaarit, ja sitten työntäen heidät väkivaltaisesti tieltään hän puhkesi kyyneleihin sekä heittäytyi rinnoilleen hyytyneesen verilätäkköön.

Lapsiraukan seppele ei ollut kirvonnut hänen kädestään hänen kaatuessaan, ja takertuneena vaatteukseen se vielä oli hänen ympärillään. Tuo oli näky, joka palautti Colan mieleen hänen ainoan veljensä — hänen ainoan ystävänsä kaiken lempeyden, hellän sydämen ja valtaavan sulon. Tuo oli näky, joka tuntui tekevän vielä epäinhimillisemmäksi tuon viattoman pojan ennenaikaisen ja ansaitsemattoman kohtalon. "Veljeni, veljeni!" vaikeroitsi eloonjäänyt; "kuinka kohtaan minä äitimme? — kuinka kohtaan minä yön ja yksinäisyyden? — niin nuori, niin viaton! Tietäkää te, herrat, hän olikin liian jalo. Eikä meille annettaisi oikeutta, kun hänen murhaajansa on jalosukuinen ja Colonna. Ja tämä kulta — veljen veren hinta. Eivätkö he anna" — ja nuoren miehen silmät välähtivät tulta "eivätkö he anna meille oikeutta? Aika on näyttävä!" Niin sanoen hän kumartui ruumiin puoleen; hänen huulensa vavahtivat ikäänkuin rukoillen tai avuksi huutaen; ja sitten noustessaan hänen kasvonsa olivat kalpeat kuin vainaja hänen vieressään — mutta ne eivät olleet enää kalpeat murheesta.

Tuosta hurmeisesta maasta ja hiljaisesta rukouksesta Cola di Rienzi nousi uutena olentona. Hänen nuoressa veljessään hänen oma nuoruutensa kuoli. Ilman tuota tapausta vastainen Rooman vapauttaja olisi saattanut jäädä uneksijaksi vain, oppineeksi, runoilijaksi, rauhalliseksi Petrarcan kilpailijaksi, ajatuksen eikä tekojen mieheksi. Mutta tuosta ajasta kaikki hänen kykynsä, voimansa, halunsa, neronsa kohdistuivat yhteen ainoaan pisteesen; ja isänmaanrakkaus, ennen vain utukuva, puhkesi sellaisen intohimon eloon ja voimaan, jota lakkaamatta piti vireillä, itsepintaisesti karkaisi ja kamalasti pyhitti — kosto!

II. Luku.

Historiallinen silmäys — jonka ohitse älköön käykö kukaan, paitsi joka ei pidä väliä luettavansa ymmärtämisestä.

Vuosia oli kulunut, ja roomalaisen pojan kuoleman, paljoa jalompien ja vähemmän anteeksiannettavien verilöylyjen rinnalla pian kaikki unohtivat — unohtivat melkein surmatun vanhemmat, vanhemman poikansa maineen ja onnen kasvaessa — mutta ei unohtanut eikä anteeksi antanut milloinkaan tuo poika itse. Mutta tämän verisen alkutoiminnan ja sitä seuraavan valtiollisen näytelmän välillä — niin sanoaksemme unen haihtuvien näkyjen ja vakavamman elämän todellisten, toimivien ja yhtämittaisten kiihotusten välillä — tämä lienee soveliain aika esittää lukijalle lyhyt ja pikainen piirre tuon kaupungin tilasta ja oloista, missä tämän kertomuksen päätoiminta liikkuu — piirre, välttämätön kenties monelle, henkilöiden vaikuttimien ja tapausten vaiheiden täydeksi ymmärtämiseksi.

Vaikka moninaisia ja erinkaltaisia heimoja oli asettunut asumaan Caesarien kaupunkiin, roomalainen väestö kuitenkin säilytti rajattoman tiedon omasta etevämmyydestään muuhun maailmaan nähden; ja vieraantuneina tasavallan rautaisista hyveistä, heissä oli valloillaan kaikki tuo röyhkeä ja melskeinen hillittömyys, joka oli muinaisen Forumin plebsille ominaista. Raa'an eikä enää urhoollisen väestön joukossa ylimykset pitivät itseään pystyssä vähemmän tarkka-älyisten tyrannien kuin tunnottomien bandittien tavoin. Paavit olivat turhaan taistelleet näitä rajuja ja itsepintaisia ylimyksiä vastaan. Heidän asemaansa pilkattiin, heidän käskyistään ei pidetty lukua, heidän persoonansa julkisesti häväistiin, koko Europan pappisvaltijaita pidettiin Vatikanissa vankina kuoleman kauhujen keskellä. Kun kakdeksanneljättä vuotta ennen niitten tapausten alkua, joita tulemme kertomaan, eräs ranskalainen, Clemens V:n nimellisenä nousi P. Pietarin istuimelle, tuo uusi paavi, järkevämpänä kuin arvokkaana, vaihtoi Rooman rauhalliseen turvapaikkaan, Avignoniin, ja vieraan maakunnan huikentelevasta kaupungista tuli Rooman ylimmäisen papin hovikunta ja kristityn kirkon hallituspaikka.

Näin päästyään paavin läsnäolon nimellisistäkin ohjista, ylimysten vallalla tuskin oli mitään rajoja, paitsi heidän omia oikkujansa tahi keskinäistä kateutta ja riitaa. Vaikka he tarumaisten sukuluettelojen mukaan johtivat syntyänsä muinaisista roomalaista, he todella olivat pohjolan reippaampien barbaarien poikia; he olivat enemmän omistaneet itselleen italialaista kavaluutta kuin heidän kansallisia hyveitään, ja säilyttäneet muukalaisten esi-isiensä, valloitetun maan ja veltostuneen kansan halveksumisen. Kun muu Italia, erittäinkin Florens, Venetsia ja Milano, nopeasti edistyi muita Europan valtioita kauas edelle sivistyksessä, tieteissä ja taiteissa, roomalaiset näyttivät pikemmin taantuvan kuin edistyvän — lakien siunauksen, tieteitten ja taiteitten puutteessa, sotaisen kansan ritarisuudelle ja rauhaa rakastavan suloille ventovieraina. Mutta heissä vielä oli vapauden tunto ja halu, ja hurjilla kuohahduksilla ja epätoivoisilla taisteluilla he koettivat puoltaa arvonimeä, joka heidän kaupungillaan vielä oli, "Maailman Pääkaupunki." Kahtena viimeisenä vuosisatana he olivat kokeneet moninaisia vallankumouksia — lyhytaikaisia, usein verisiä, mutta aina onnistumattomia. Olipa heillä vielä kiiltävä kuori kansanvaltaista hallitusmuotoakin. Kaupungin kolmestatoista korttelista itse kukin valitsi päällikkönsä; ja näiden Caporioni-nimisten virkamiesten kokouksella oli teorian mukaan päätösvalta, jota se kuitenkaan ei kyennyt eikä rohjennut panna käytäntöön. Olipa olemassa uljas senaattorinkin nimi; mutta tähän aikaan tuo virka oli supistettu yhteen tai kahteen henkilöön, jotka valitsi milloin paavi, milloin ylimykset. Tuohon nimeen liittyneellä vallalla ei näyttänyt olleen määrättyjä rajoja; se oli ankaralla diktaattorilla tai kelvottomalla vetelyksellä, aina sen mukaan mitenkä nimen omistajalla oli tarmoa saada arvonsa tunnustetuksi. Sitä ei milloinkaan myönnetty muille kuin ylimyksille, ja ylimykset olivat kaikkiin väkivaltaisuuksiin syypäät. Yksityistä vihamielisyyttä vaan tyydytettiin, milloin hyvänsä yleistä oikeutta etsittiin, julkisen käskyn toimeenpano oli vain koston täytäntöä.

Palatsit ruhtinasten tavoin linnoitettuina, jokainen pyrkien riippumattomuuteen kaikesta vallanalaisuudesta ja laista, sekä pystyttäen varustuksia ja anastaen ruhtinaskuntia kirkon perinnöllisistä tiluksista, Rooman ylimykset tekivät asemansa vielä turvatummaksi ja vihatummaksi pitämällä palveluksessaan ulkomaisia (etenkin saksalaisia) palkkasotureita, jotka kerrassaan olivat luonnostaan urhoollisempia, sotapalvelukseen kykenevämpiä ja aseitten käytäntöön tottuneempia, kuin vapain tämän ajan italialainen. Näin he yhdistivät oikeudellisen ja sotaisen voiman, eivät Rooman turvaksi, vaan sen perikadoksi. Näistä ylimyksistä olivat mahtavimmat Orsinit ja Colonnat; heidän verileikkinsä olivat perinnölliset ja keskeytymättömät, ja jokainen päivä oli heidän laittoman sodankäyntinsä hedelmäin todistajana, verenvuodatuksen, ryöstön ja murhapolton. Imarrus Petrarcan ystävyydestä, jota nykyajan historioitsijat liian herkästi uskovat, on kaunistanut Colonnat, erittäinkin näinä aikoina, hienoudella ja kelvollisuudella, joka ei ole heidän omansa. Väkivaltaisuus, vilppi, salamurhat, alhainen ahneus tuottavien virkojen anastamisessa, kansalaisten hävytön sortaminen, kurja ryömiminen mahtavampain edessä (vain harvoine poikkeuksineen) ovat Rooman ensimmäisen perheen tuntomerkit. Mutta toisia ylimyksiä mahtavampina, he olivat samalla ylöllisempiä ja kentiesi älykkäämpiä; ja heidän ylpeyttänsä kutkutti se, että he olivat niitten tieteitten ja taiteitten suojelijoita, joitten harjoittajiksi he eivät olisi milloinkaan kyenneet. Näistä monista sortajistaan Rooman kansalaiset hellästi ja haikeasti kaivaten kääntyivät vähäpätöisiin ja hämäriin tietoihinsa menneestä vapaudesta ja suuruudesta. He sekottivat keisarikunnan ajat tasavaltaan; ja he usein pitivät teutoonilaista kuningasta, joka sai arvonsa Alppien takana, mutta keisarin nimensä roomalaisilta, laillisen toimensa ja oikean kotinsa luopiona, turhaan luulotellen, että jos sekä keisari että ylimmäinen pappi kiintyisivät Roomaan asumaan, vapaus ja laki jälleen etsisivät luonnollisen suojansa Rooman kansan uudistetun majesteetin turvista.

Paavin ja paavillisen hovin poissaolo vaikutti suuresti asukkaiden köyhtymiseen, ja he saivat vielä näkyvämmin kärsiä lukuisain ja surkeilemattomien rosvolaumojen ahdistelemisista. Ne hävittivät Romagnaa, tukkien kaikki yleiset tiet, ja saivat milloin salaista milloin julkista kannatusta ylimyksiltä, jotka usein täyttivät rosvolinnueittensa aukkoja rosvosotilailla.

Mutta paitsi vähäpätöisiä ja kurjia ryöväreitä, Italiassa oli alkanut ilmaantua paljon kauheammanlaatuisia rauhanhäiritsijöitä. Eräs saksalainen, joka komeasti kutsui itseään herttua Verneriksi, oli muutamia vuosia ennen sitä aikaa, jota lähestymme, koonnut ja järjestänyt melkoisen miesjoukon, nimeltä "Suuri Komppania", jolla hän piiritti kaupunkeja ja hävitti valtioita, ilman muuta vähemmän hävytöntä, kuin ryöstämisen syytä. Hänen esimerkkinsä pian tarttui; lukuisat, samoin järjestetyt "komppaniat" havittelivat eripuraista, palasteltua maata. Ne ilmaantuivat yhtäkkiä kuin noiduttuina kaupungin muurien edustalle ja vaativat mahdottomia summia rauhan hinnaksi. Ei tyranneilla eikä tasavalloilla ollut tarpeeksi voimia pidättää heitä; ja jos toisia pohjolaisia palkkasotureita hankittiin vastustamaan niitä, tuo oli vaan karkurien lisäämistä rauhanrikkojien lippujen juurelle. Palkkasoturi ei taistellut palkkasoturia eikä saksalainen saksalaista vastaan; ja suurempi palkka ynnä hillitsemättömämpi ryöstö tekivät "komppanioitten" teltit paljoa viehättävämmiksi kuin jonkun kaupungin määrätty maksu tahi päällikön ikävä linnoitus ja tyhjennetty raha-arkku. Werner, joka oli leppymättömin ja julmin näistä seikkailijoista ja joka siihen määrään julkeasti kerskaili kauheista rikoksistaan, että hän rinnallaan kantoi hopeaista levyä, johon oli piirretty sanat: "Jumalan, Säälin ja Armon Vihollinen", oli hiljattain hävittänyt Romagnaa tulella ja miekalla. Mutta joko lahjottuna tahi kykenemättömänä kurissa pitämään kiihottamiansa julmia luonteita, hän senjälkeen vei joukkokuntansa takasin Saksaan. Pieniä joukkioita kuitenkin jäi jälelle hajalleen pitkin maata, odottaen vaan sopivaa johtajaa, joka heidät jälleen yhdistäisi. Niitten joukossa, jotka näyttivät tähän tarkoitukseen soveliaimmilta, oli Walter de Montreal, P. Johanneksen ritari, provencelainen aatelismies, jonka nimen urhoollisuus ja sotainen kunto, vaikka hän vielä oli nuori, olivat saattaneet pelottavaan maineesen, ja jonka kunnianhimo, kokemus ja teräväjärkisyys, useitten ritarillisten ja jalojen ominaisuuksien ohessa olisivat sopineet paljoa suurempiiri ja tärkeämpiin yrityksiin, kuin kauhean Wernerin väkivaltaisiin ryöstöretkiin. Näistä vitsauksista ei mikään valtio ollut kärsinyt surkeammin kuin Rooma. Paavin perinnölliset alueet — osaksi pienten tyrannien anastamina, osaksi näitten ulkomaalaisten rosvojen hävittäminä — tuottivat vain niukan avun Clemens VI:n, tuon aikansa täydellisimmän hovimiehen ja hienostuneimman mässääjän tarpeisin; mutta hyvä isä oli keksinyt keinon, millä kerrassaan rikastuttaa roomalaiset ja heidän ylimmäinen pappinsa.

Noin viisikymmentä vuotta ennen sitä aikaa, jota lähdemme käsittelemään, oli Bonifacius VIII, saadakseen täyteen paavin raha-arkut ja tyydyttääkseen nälkää näkevät roomalaiset, julistanut riemujuhlan eli Pyhän vuoden, mikä oikeastaan oli pakanallisten juhlamenojen uudistaminen. Täydellinen synninpäästö luvattiin jokaiselle katoolilaiselle, joka sinä vuonna ja jokaisen seuraavan vuosisadan ensimmäisenä vuotena kävisi P. Pietarin ja P. Paavalin kirkoissa. Ääretön pyhiinvaeltajain tulva, jokaiselta kristikunnan kulmalta, todisti tuon keksinnön viisautta; "ja kaksi pappia oli yöt ja päivät lapiot kädessä, laskematta kokoomassa kulta- ja hopealäjiä, joita virtasi P. Paavalin alttarille."

Ei ole kummaksumista että tämä perin tuottava juhla, ennenkuin seuraava vuosisata oli puoleksi kulunut, tuli ymmärtäväisestä ylimmäisestä papista näyttämään liian kauas lykätyltä. Ja sekä paavi että kaupunki olivat yhtä mieltä siinä, että hyvin kannattaisi sen hiukan aikaisempi uudistaminen. Seuraus oli, että Clemens VI julisti Mooseksen juhlan nimellisenä toisen Pyhän vuoden vietettäväksi 1350, nim. kolme vuotta jälkeen sen ajan, jolloin ensi luvussa kertomukseni alkaa. Tämä seikka lisäsi suuresti kansan vihaa ylimyksiin ja valmisteli niitä tapauksia, joita aijon kertoa, sillä, niinkuin ennen sanoin, rosvot, ylimysten kätyrit ja liittolaiset tekivät tiet rauhattomiksi. Ja elleivät tiet olleet auki, pyhiinvaeltajat eivät saapuisi. Paavin vikaarin Raimondin, Orvieton piispan (joka oli huono valtiomies, mutta kelpo kanonisti) päämääränä oli koittaa kaikin keinoin poistaa esteet; hurskauden uhrien ja P. Pietarin aarre-aitan väliltä.

Sellainen lyhyesti oli Rooman tila sinä aikakautena, jota aikomuksemme on tutkia. Sen muinaisen maineen verho vielä Italian ja Europan silmistä peitti sen turmion. Nimeksi ainakin se vielä oli maan kuningatar, jonka kädestä saatiin pohjolan keisarinkruunu ja kirkon isän avaimet. Sen asema oli aivan sellainen, joka tarjoo loistavan triumfin rohkealle kunnianhimolle, innostuttavan, jos kohta suruisen alan päättäväiselle isänmaanrakkaudelle, ja soveliaan näyttämön mahtavalle murhenäytelmälle, joka etsii tapahtumansa, valitsee henkilönsä ja kehittää siveys-oppinsa kansojen vaiheiden ja rikosten keskellä.

III Luku.

Kahakka.

Eräänä iltana huhtikuussa 1347 oli muutamaan noista avaroista paikoista, joissa uudenaikainen ja muinainen Rooma näyttävät yhtyvän — yhtä autio ja yhtä raunioissa — kokoontunut kirjava ja vihastunut väkijoukko. Tuona aamuna Martino di Porton soturit olivat tunkeutuneet erään roomalaisen kultasepän taloon ja ryöstäneet sen väkivaltaisella tavalla, jolle ylhäisten tavallinen röyhkeyskään ei vetänyt vertoja. Sääli ja hämmästys koko kaupungissa oli suuri ja uhkaava.

"Tämän tyranniuden alle minä en koskaan alistu!"

"Enkä minä!"

"Enkä minä!"

"En P. Pietarin luut avita, minäkään!"

"No mikä, ystäväiseni, on tuo tyrannius, johon ette tahdo alistua?" sanoi muuan nuori ylimys kääntyen tunkeilevien porvarien puoleen, jotka tulistuneina, kiukuissaan, puolittain aseissa ja Italian intohimojen kiihkeine eleineen vaelsivat alas pitkää ja kapeaa katua, joka johti Orsinin hallussa olevaan synkkään kortteliin.

"Voi herrani!" huusi kaksi tai kolme porvaria yhteen ääneen, "tahdottehan että meille ollaan kohtuullisia — tahdottehan että meille suodaan oikeutta — tehän olette Colonneja."

"Ha, ha, ha!" nauroi ylönkatseellisesti muuan jättiläisen kokoinen mies, heiluttaen ilmassa mahdottoman suurta vasaraa, joka ilmaisi hänen ammattinsa. "Oikeus ja Colonna! jumal'avita! niitä nimiä ei usein tavata yhdessä."

"Alas hän! alas hän! hän on orsinilainen — alas hän!" huusi ainakin kymmenkunta joukosta; mutta yksikään käsi ei kohonnut jättiläistä vastaan.

"Hän puhuu totta", sanoi toinen ääni vakavasti.

"Niin hän puhuukin", sanoi kolmas, rypistäen kulmiansa ja vetäen puukon tupestaan, "ja me sallimme sen. Orsinit ovat tyranneja ja Colonnat ainakin yhtä pahoja."

"Valehtelet roisto!" huusi nuori ylimys, astuen tungokseen ja asettuen

Colonnan herjaajan eteen.

Ritarin säkenöitsevän silmäyksen ja uhkaavan liikkeen edestä riitakumppani peräytyi muutamia askeleita, joten avonainen paikka jäi rotevaruumiisen sepän ja pienen, hennon mutta notkeavartaloisen nuoren ylimyksen väliin.

Syntymältään saakka opetettuina ylönkatsomaan plebeijien rohkeutta, kuitenkaan välittämättä missä maineessa heidän omansa oli, Rooman patriicit eivät olleet outoja tällaisille raa'oille kahakoille; ja usein ylimyksen paljas läsnäolo oli riittävä hajottamaan kokonaisia väkijoukkoja, jotka vähäistä ennen olivat uhkuneet kostoa hänelle ja hänen heimolleen.

Viitaten vaan kädellään sepälle ja aivan välinpitämättömänä sekä hänen huiskuvasta aseestaan että hänen kookkaasta vartalostaan, nuori Adrian di Castello, Colonnan etäinen sukulainen, ylpeästi käski hänen antamaan tietä.

"Kotiinne, ystävät! ja tietäkää", hän lisäsi arvokkaana, "että teette meille suuresti väärin, luullessanne meidät osallisiksi Orsinin väkivaltaisuuksiin, ja että me tyydytämme vain omia intohimojamme heidän ja meidän sukumme välisessä taistelussa. Pyhä Äiti minut niin tuomitkoon", jatkoi hän, hurskaasti luoden silmänsä ylöspäin, "kuin minä nyt totisesti vakuutan että minä teidän kärsimänne vääryyden ja Rooman kärsimän vääryyden tähden olen paljastanut tämän miekan Orsinia vastaan."

"Niin kaikki tyrannit sanovat", virkkoi seppä rohkeasti, nojaten vasaroineen vasten kivilohkaretta — sirpaletta muinaista Roomaa — "he eivät koskaan taistele keskenänsä muuten kuin meidän hyväksemme. Colonna leikkaa kurkut Orsinin leipurilta — meidän hyväksemme! toinen Colonna anastaa Orsinin räätälin tyttären — meidän hyväksemme! meidän hyväksemme — niin, kansan hyväksi! leipurin ja räätälin hyväksi, häh?"

"Veikko", sanoi nuori ylimys arvokkaasti, "jos Colonna niin tekee, hän tekee väärin: mutta pyhimmällä asialla saattaa olla huonoja puolustajia."

"Niin; itse pyhää kirkkoa tukevat keskinkertaiset kolonnat", vastasi seppä karkeasti viitaten paavin ja Colonnain ystävyyteen.

"Hän herjaa! seppä herjaa!" huusivat tuon mahtavan huoneen puoluelaiset. "Eläköön Colonna, eläköön Colonna!"

"Eläköön Orsini, eläköön Orsini!" kuului samassa vastakkainen huuto.

"Eläköön kansa!" kiljasi seppä, huiskuttaen kauheata asettaan korkealla väkijoukon päitten päällä.

Pian koko ryhmä, joka alkuaan oli yhtynyt saman miehen sortamista vastaan, jakautui puoluevihan vuoksi. Orsini-huudon johdosta useita uusia puoluelaisia riensi paikalle. Colonnan ystävät vetäytyivät toiselle puolelle, Orsinin puoltajat toiselle, ja ne harvat, jotka olivat sepän mieltä, että kumpainenkin puolue oli yhtä vihattava ja että kansa on ainoa oikea huuto rahvaan kokouksissa, olisivat poistuneet lähestyvästä kahakasta, ellei seppä itse, jota he pitivät suuresti vaikuttavana auktoriteettina — joko suutuksissaan nuoren Colonnan ylpeästä käytöksestä tahi sellaisissa miehissä usein tavattavasta tappelunhimosta, joilla on hänen kokonsa ja voimansa, mitkä kaikissa persoonallisissa riitaisuuksissa vakuuttavat heille etevämmyyden ylpeän nautinnon — ellei, sanon, seppä itse, hetkisen epäröityään, olisi astunut orsinilaisten joukkoon, ja esimerkillään saanut ystäviänsä liittymään tämän puolueen suosijoihin.

Kansanmylläkässä on jokaisen kulkeminen pyörteen mukana, usein puolittain vasten tahtoansa ja suostumustaan. Muutamat rauhan sanat, joita Adrian di Castello alkoi lausua ystävilleen, hukkuivat heidän huutoihinsa. Ylpeinä siitä, että heidän joukossaan löytyi yksi rakastetuimmista ja jaloimmista tuon nimellisistä, Colonnan puoluelaiset asettivat hänet johtajakseen ja rynnistivät kiivaasti vihollisiansa vastaan. Mutta Adriania, joka elämästään oli saanut ritarillisen katsantotavan, josta hänen varmaan ei tarvinnut kiittää roomalaista syntyperäänsä, alussa iletti hyökätä noitten miesten kimppuun, joiden joukossa hän ei nähnyt ketään vertaistansa arvossa tahi aseiden käyttämisessä. Hän tyytyi vaan harvojen iskujen torjumiseen, joita suunnattiin häneen taistelun tuoksinassa, — harvojen, sillä niillä, jotka tunsivat hänen, vieläpä kiivaimmilla Orsinin puoluelaisillakaan ei ollut halua joutua tuon miehen veren vuodattamisesta nousevan vaaran ja vihan alaiseksi, miehen, jolla korkean syntyperänsä ja heimolaistensa pelottavan vallan ohessa oli itsekohtainen kansan suosio, josta hän oli enemmän velkaa sukulaistensa julkisille paheille, kuin millekään tähän asti osottamallensa huomattavalle hyveelle. Seppä, joka ei vielä ollut ottanut tehokasta osaa kahakkaan, näytti valmistautuvan jyrkkään vastarintaan, kuu ritari lähestyi muutaman askeleen päähän hänestä.

"Emmekö sanoneet sinulle", virkkoi jättiläinen synkästi, "että Colonnat ovat samallapa kansan vihollisia kuin Orsinit? Katso seuralaisiisi ja klientteinäsi; eivätkö he katko alhaisten miesten kurkkuja, kostaessaan ylhäisten rikoksia? Mutta tällä tavoin patriicit aina rankaisevat toistensa väkivaltaa. He antavat raippojen kohdata kansan selkää ja huutavat: katsokaa, kuinka oikeatuntoisia me olemme!"

"En vastaa sinulle nyt", sanoi Adrian; "mutta jos kanssani olet suruissasi tästä veren tuhlaamisesta, niin liity minuun koettamaan estää sitä."

"Minäkö — en minä! virratkoon orjien veri tänään: pian on aika tuleva, jolloin se huuhdotaan puhtaaksi ylimysten verellä."

"Pois, konna", sanoi Adrian, koettamatta ryhtyä pitempiin keskusteluihin ja pyyhkäisten seppää miekkansa lappeella. Samassa sepän vasara heilahti ilmassa, ja ellei nuori ylimys olisi äkkiä hypähtänyt syrjään, se auttamattomasti olisi musertanut hänet maahan. Ennenkuin seppä ehti toistamiseen iskeä, Adrianin miekka lävisti kahdesti hänen oikean käsivartensa, ja ase putosi raskaasti maahan.

"Tappakaa hän, tappakaa hän!" huusivat useat Colonnan klienteistä, nyt tunkeutuen pelkurimaisesti aseettoman ja turvattoman sepän ympärille.

"Niin, tappakaa hän!" sanoi keskinkertaisella italiankielellä, mutta barbaarimaisella äänenkorolla muuan puolittain panssaroittu mies, joka vast'ikään oli liittynyt joukkoon ja joka oli niitä hurjia saksalaisia rosvoja, joita Colonnat pitivät palveluksessaan: "hän kuuluu pelottavaan roistojoukkioon, joka on liittäytynyt kaikkea järjestystä ja rauhaa vastaan. Hän on Rienzin liittolaisia, ja, kolmen kuninkaan kautta! hän yllyttää kansaa."

"Totta puhut, barbaari", sanoi roteva seppä lujalla äänellä ja repäsi vasemmalla kädellään nuttunsa rinnaltaan auki; "tulkaa kaikki — Colonnat ja Orsinit — viillelkää terävällä säilällänne tätä sydäntä ja päästyänne sen sisimpään sopukkaan, te sieltä löydätte yhteisen vihanne esineen — Rienzin ja Kansan!"

Hänen lausuessaan tuon sanoilla, jotka ehkä näyttivät hänen asemaansa ylevämmiltä (ellei jonkinlainen hehku ja liioittelevat puheenparret sekä tunteellisuus olisi tavallisia kaikissa kiivastuneissa roomalaisissa), hänen äänensä lujuus voitti häntä ympäröivän metelin ja hiljensi hetkeksi yleisen mylläkän; ja kun vihdoin sanat "Rienzi ja kansa" pääsivät ilmoille, ne tunkeutuivat läpi kasvavan väkijoukon, ja niihin kaikuna vastasivat sadat äänet — "Rienzi ja kansa!"

Mutta minkälaisen vaikutuksen käsityöläisen sanat lienevätkin tehneet muihin, se samoin oli nähtävänä nuoressa Colonnassa. Rienzin nimen kuullessaan kiivastuksen hehku katosi hänen poskiltaan; hän säpsähti, jupisi itsekseen ja näytti hetkeksi tuon meluavan väkijoukon keskellä vaipuneen kummallisiin ja etäisiin haaveiluihin. Hän heräsi niistä huutojen tau'ottua, ja sanottuaan sepälle hiljaisella äänellä: "ystäväni, olen pahoillani haavastasi, mutta käy huomenna luokseni, niin tulet huomaamaan että olet väärin tuominnut minut", hän päätänsä nyökäten käski saksalaista seuraamaan itseään ja kulki halki väkijoukon, joka kaikkialla väistyi hänen tieltään. Sillä katkerimpaan ylimyskunnan vihaan sekaantui tänä aikana Roomassa heidän persoonainsa orjamainen pelko ja heidän rajattoman valtansa salaperäinen kunnioitus.

Adrianin kulkiessa siinä osassa väkijoukkoa, jossa kahakka vielä ei ollut alkanut, kuului mielenpurkauksia, sellaisia, jotka eivät olisi tulleet monien hänen heimolaistensa osaksi.

"Colonna", sanoi joku.

"Joka vielä ei ole rosvo", sanoi toinen, hurjasti nauraen.

"Eikä murhamies", mutisi kolmas, painaen kättänsä rintaansa. "Häntä vastaan ei isäni veri huuda kostoa."

"Siunattu hän", sanoi neljäs, "sillä vielä ei kukaan häntä kiroo!"

"Voi, Jumala meitä auttakoon!" sanoi pitkä, harmaapartainen vanhus sauvansa varassa; "käärmeen sikiö vasta, mujuhampaat kyllä ilmaantuvat."

"Häpeä, isä! hän on uljas nuorukainen eikä lainkaan ylpeä. Kuinka hän hymyilee!" virkkoi muuan kaunis vaimo, joka pysyttelihe mylläkän reunalla.

"Mennyttä kalua sen miehen kunnia, jonka vaimolle ylimys hymyilee", oli vastaus.

"Ei mar", sanoi Luigi, reipas, veitikkamainen teurastaja, "mitä mies rehellisesti pystyy voittamaan neitosilta tahi vaimoilta, pitäköön hyvänänsä, olkoon hän plebeiji tahi ylimys — se on minun siveys-oppini; mutta kun inhottava patriicivanhus, huomatessaan etteivät lempeät sanat tahdo vaikuttaa lempeitä silmäyksiä, väkisin vie neidon saksalaisen karjun seljässä, jolla on puukko vyöllä yljän lohdutukseksi — häntä minä sanon irstaaksi ja avionrikkojaksi."

Tällaisia olivat huomautukset ja mielenpurkaukset, jotka seurasivat ylimystä, mutta perin erilaisia olivat katseet ja sanat, mitkä kohtasivat saksalaista soturia.

Yhtä kiireesti, vieläpä kiireemminkin teki väkijoukko tietä hänen aseissaan raskaasti astuessaan, mutta ei kunnioituksesta — silmä välkkyi hänen lähestyessään, poski vaaleni — pää kumartui — huuli värähti; jokainen tunsi vihan ja pelon pudistuksen, ikäänkuin kohdatessaan peljätyn verivihollisen. Selvään ja kiukuissaan huomasi julma palkkasoturi yleisen inhon merkit. Hän astuskeli töykeästi ja katseli milloin toiselle, milloin toiselle sivulleen — puoleksi ylenkatseellisesti hymyillen, puoleksi kostoa uhkaavana; ja hänen pitkä, vaalea, suortuvainen tukkansa, kellertävä huulipartansa ja jäntereinen runkonsa olivat italialaisten tummien silmien, sysimustien kiharoitten ja hentojen vartaloitten jyrkkänä vastakohtana.

"Perkele korjatkoon nuot saksalaiset kurkunleikkojat!" jupisi hampaitansa kiristellen joku porvareista.

"Amen!" vastasi sydämestään toinen.

"Hiljaa!" sanoi kolmas, arasti katsahtaen ympärilleen. "Jos joku heistä sattuu kuulemaan, olet mennyt mies."

"Voi Rooma, Rooma! mihin olet vajonnut!" sanoi katkerasti muuan mustaan puettu ja muita ylhäisemmän näköinen kaupunkilainen, "vapistessasi palkatun barbaarin astuessa kaduillasi!"

"Kuulkaa häntä, hän on oppineitamme ja varakkaita kaupunkilaisiamme!" sanoi teurastaja kunnioittaen.

"Hän on Rienzin ystävä", sanoi toinen joukosta, kohottaen lakkiaan.

Silmät maahan luotuina ja kasvoissa murhe, häpeä ja kiukku nähtävästi kuvaantuneina, Pandulfo di Guido, jalosukuinen ja arvossa pidetty kaupunkilainen, kulki hitaasti halki väkijoukon ja katosi.

Sillävälin Adrian, päästyään eräälle kadulle, joka vaikka se olikin väkijoukon lähellä, oli tyhjä ja autio, kääntyi julman toverinsa puoleen. "Rudolf", hän sanoi, "kuule! — ei laisinkaan väkivaltaa kaupunkilaisille. Palaja väkijoukkoon, kokoa ystävämme, vie pois ne tuolta näyttämöitä; älä salli että Colonnaa moititaan tämän päivän väkivaltaisuuksista; ja vakuuta minun nimessäni puoluelaisillemme, keisarin kädestä saamani ritariarvon kautta vannovani, että Martino di Porto on näistä häväistyksistä minun miekastani saapa rangaistuksensa. Mielelläni tahtoisin itse, omassa persoonassani, hillitä melskeen, mutta minun läsnäoloni vain näyttää enentävän sitä. Mene — sinun sanasi painavat heidän joukossaan."

"Iskujen painolla, herra!" vastasi kauhea soturi. "Mutta käsky on kova; minä mielelläni antaisin heidän kurjan verensä virrata jonkun hetken kauemmin. Sitäpaitsi, antakaa minulle anteeksi; tottelemalla käskyjänne tottelenko herraani, heimolaistanne? Vanhalta Tapani Colonnalta — joka harvoin surkeilee verta tai aarteita, Jumala häntä siunatkoon — (paitsi omiansa!) — minä palkan saan, ja hänelle minä olen vannonut kuuliaisuutta."

"Diavolo!" mutisi ritari, ja kiukun tuli leimahti hänen poskilleen, mutta Italian ylimysten tavallisella mielenmaltilla hän hillitsi kuohuvan sappensa ja sanoi ääneensä tyynesti mutta arvokkaasti:

"Te'e niinkuin käsken; rauhoita mylläkkä, te'e meistä peräytyvä puoli. Toimita niin, että kaikki on hiljaista tunnin kuluttua ja tule huomenna luokseni palkintoasi perimään; olkoon tämä kukkaro vastaisen kiitollisuuteni käsiraha. Mitä sukulaiseeni tulee, jota käsken sinun mainitsemaan kunnioittavammin, niin minä puhun hänen nimessään. Kuule! melu kasvaa — eripuraisuus yltyy — mene — älä silmänräpäystäkään hukkaa!"

Säikähtyneenä patriicin levollisesta vakavuudesta, Rudolf nyökkäsi päätään, pujahutti vastaamatta rahat poveensa ja lähti kulkemaan tiheimpään tungokseen. Mutta juuri ennenkuin hän saapui perille, oli äkkinäinen vastavaikutus päässyt voimaan.

Nuori ritari, jäätyään yksin tuohon paikkaan, seurasi silmillään palkkasoturin poistuvaa vartaloa, laskevan auringon viistoon paistaessa hänen välähtelevään kypäriinsä, ja sanoi katkerasti itsekseen: "Kovaonninen kaupunki, kaikkein mahtavimpien muistojen lähde — tuhansien kansakuntien kukistunut ruhtinatar — kuinka ovat petolliset ja uskottomat lapsesi alentaneet ja häväisseet sinun! Ylimyksesi jaettuina, toinen toistansa vastassa kansasi kiroomina ylimyksesi — pappisi, joiden pitäisi rauhaa kylvämän, eripuraisuuden istuttajina — kirkkosi isä hyljännyt uljaat muurisi, hänen kotinsa pakopaikka, hänen hiippansa läänitys, hänen hovinsa gallialainen kylä — ja me! me, jotka olemme Rooman jalointa verta — me Caesarein pojat, puolijumalista syntyisin, suojelemme hillitöntä, ja inhottua tilaa noiden palkkalaisten miekoilla, jotka saadessaan maksunsa pilkkaavat pelkuruuttamme — jotka pitävät porvareitamme orjina ja kopeilevat herrojansa vastaan! Voi, jospa meillä, Rooman perinnöllisillä päälliköillä, olisi ainoa laillinen turvajoukkomme kansalaistemme kiitollisissa sydämissä!"

Niin syvästi tunsi nuori Adrian näitten sanojensa katkeran totuuden, että haikeat kyyneleet vierivät pitkin hänen poskiansa hänen puhuessaan. Hän ei tuntenut lainkaan häpeää pyyhkiessään niitä pois, sillä heikkous, joka langennutta sukukuntaa itkee, ei ole naisen, vaan enkelin heikkoutta.

Kun hän kääntyi verkalleen jättääkseen paikan, hänen askeleitansa yht'äkkiä ehkäisi korkea huuto: "Rienzi! Rienzi!" halkaisi ilman. Capitolin muureista välkkyvän Tiberin kalvoon tuo nimi kaikui kauas ja laajalti; ja kun huuto oli haihtunut ilmoihin, sitä seurasi hiljaisuus niin syvä, niin yleinen, niin hengetön, että saattoi luulla itse kuoleman levinneen yli kaupungin. Ja väkijoukon äärimmäisessä reunassa sekä muita korkeammalle kohonneena, mahdottoman suurten kivilohkareitten päällä, joita oli Rooman raunioista murrettu joissakin äskeisissä, riitelevien puolueitten välillä tavallisissa taisteluissa, rintavarustukseksi kansalaisille kansalaisia vastaan — näitten äänettömien muistojen päällä Rooman menneestä suuruudesta, nykyisestä kurjuudesta, seisoi tuo erinomainen mies, johon syvimmin kaikista hänen aikalaisistaan, koski toisen ajan kunnia, toisen alennus.

Seisoen etäällä tuosta näyttämöstä, Adrian saattoi vain eroittaa Rienzin vartalon tummat piirteet; hän saattoi vain kuulla heikon kai'un hänen mahtavasta äänestään; hän saattoi vain huomata viihdytetystä, vaan vielä aaltoilevasta ihmismerestä, joka levisi ylt'ympäri, päät paljastettuina auringon viimeisille säteille, vaikutuksen kaunopuheliaisuudesta, jota sen ajan ihmiset ovat vakuuttaneet ihmeen kaltaiseksi — mutta joka todellisuudessa oli sellainen vähemmän miehen neron, kuin kuulijakunnan mielensuosion tähden — vaikutuksen jokaiseen, joka joi sydämeensä ja sieluunsa sen polttavain ajatusten virrasta.

Vain lyhyen aikaa oli tuo vartalo näkyvissä Adrian di Castellon tarkastelevalle silmälle, ja tuon äänen kaiku kuuluvissa hänen heristetylle korvalleen; mutta tämä aika oli tarpeeksi pitkä saamaan toimeen kaiken sen vaikutuksen, minkä Adrian oli toivonut.

Toinen huuto, kiihkeämpi, kestävämpi ensimmäistä — huuto, jossa puhui tulvailevien ajatusten ja hurjan innostuksen irroitus — ilmaisi puheen päättyneen; sitten hetken hiljaisuuden perästä nähtiin väentungoksen hajaantuvan kaikille suunnille ja poistuvan pitkin katuja lukuisissa ryhmissä ja joukkioissa, joista jokainen oli todistuksena siitä syvästä ja pysyväisestä vaikutuksesta, minkä tuo puhe oli rahvaasen tehnyt. Jokainen poski hehkui — jokainen kieli puhui; puhujan mielentila oli elävänä henkenä vallannut kuulijain sydämet. Hän oli pauhannut patriicien laittomuuksia vastaan, mutta hän oli sanallaan riisunut aseet plebeijien kiukulta — hän oli saarnannut vapautta, mutta hän oli vastustanut vallattomuutta. Hän oli rauhoittanut nykyisyyden lupaamalla tulevaisuutta. Hän oli nuhdellut heidän riitojaan, mutta hän oli puoltanut heidän asiaansa. Hän oli hillinnyt heidän tämänpäiväisen kostonsa, juhlallisesti vakuuttaen heille huomispäiväistä oikeutta. Niin suuri saattaa olla yhden miehen valta, niin mahtava hänen kaunopuheliaisuutensa, niin pelottava hänen neronsa — kun hän aseettomana, arvoltaan alhaisena, miekatta ja kärpännahkaviitatta, puhuu kansalle, jota sorretaan.

IV Luku.

Eräs seikkailu.

Adrian Colonna, välttäen hajaantuneesta väkijoukosta irtaantuneita ryhmiä, riensi kiivaasti pitkin kapeata katua kohden palatsiansa, joka oli melkoisen matkan päässä äskeisestä tappelupaikasta. Hänen elämänkasvatuksensa sai hänen tuntemaan syvää osanottoa sekä maansa eripuraisuuksiin ja riitoihin, että myöskin äsken näkemäänsä kohtaukseen ja Rienzin vaikutusvaltaan.

Orpona, nuorempaa mutta varakasta Colonnasuvun haaraa, Adrian oli kasvanut sukulaisensa hoidon ja holhouksen alaisena, tuon viekkaan mutta urhean Tapani Colonnan, joka kaikista Rooman ylimyksistä oli mahtavin, sekä paavin suosion että aseellisten palkkalaisten paljouden tähden, joita hän rikkautensa vuoksi pystyi hankkimaan. Adrian oli varhain osottanut siihen aikaan erinomaisena pidettyä taipumusta henkisiin pyrinnöihin, ja omistanut itselleen paljon siitä vähästä, mitä silloin tunnettiin hänen maansa muinaisesta kielestä ja muinaisesta historiasta.

Vaikka Adrian oli vielä poika, siihen aikaan kun hän ensikerran lukijalle esitettynä oli sattunut näkemään Rienzin, veljen kuolemasta johtuneen mielialan, hänen hellä sydämensä oli täyttynyt Colan murheen osanotolla ja häpeällä sukulaistensa tunteettomuudesta heidän omien kiistojensa seurauksesta. Hän vakavasti oli etsinyt Rienzin ystävyyttä ja nuoruudestaan huolimatta tullut tuntemaan hänen luonteensa mahtavuuden ja voiman. Mutta vaikka Rienzi lyhyen ajan perästä ei näyttänyt enää muistelevan veljensä kuolemaa — vaikka hän jälleen oli saapunut Colonnan saleihin ja nauttinut heidän ylönkatsovaa vieraanvaraisuuttaan, hän olemukseltaan pysyi erillään ja jonkun matkan päässä, jonka perille Adriankin vaan osaksi saattoi päästä. Pian kieltäytyi kaikista avun, suosion ja ylennyksen tarjouksista, ja jokainen Adrianin osottama ystävyyden merkki, sen sijaan että se olisi lähentänyt häntä, näytti vain loukaten saattavan häntä kylmempään etäisyyteen. Hänen kevyt leikillisyytensä ja puheensa vilkkaus, jotka ennen tekivät hänen tervetulleeksi vieraaksi niitten seuraan, joiden elämä kului taistelujen ja juhlimisten vaiheilla, olivat muuttuneet ivalliseksi, kyynilliseksi ja juroksi luonnonlaaduksi. Mutta tylsistyneitä ylimyksiä huvitti hänen terävyytensä yhtä paljon, ja Adrian oli melkein ainoa, joka huomasi hymyssä piilevän käärmeen.

Usein Rienzi istui juhlassa äänetönnä, mutta tarkkaavana, ikäänkuin vartioiden jokaista silmäystä, punniten jokaista sanaa, ottaen mittaa jokaisen vieraan järjenvoimista, ky'yistä ja luonnonlaadusta; ja kun hän näytti saaneen tarpeeksensa, hänen henkensä oli kuohahtaa, hänen sanansa tulvata, ja kun hänen huikaiseva, mutta katkera sukkeluutensa välähti yöllisissä kesteissä, kukaan ei huomannut, että tuo iloton salama ennusti nousevaa myrskyä. Mutta sillävälin hän ei laiminlyönyt ainoatakaan tilaisuutta seurustella alempien kaupunkilaisten kanssa, yllyttää heidän mieliänsä, kiihoittaa heidän kuvitustansa, tulistuttaa heidän ponnistuksiaan kuvauksilla nykyisyydestä ja kertomuksilla menneisyydestä. Hänen kansansuosionsa ja maineensa kasvoivat, ja hänen valtansa rahvaan joukossa oli sitä suurempi, kun hän oli ylhäisten suosima. Kentiesi hän tätä varten jatkoi Colonnan luona vierailultaan.

Kun kuusi vuotta ennen tuota aikaa Caesarien Capitoli oli saanut nähdä Petrarcan triumfin, oli nuoren Rienzin skolastisuuden maine saavuttanut runoilijan ystävyyden — ystävyyden, joka lyhyine keskeytyksineen jatkui loppuun asti, vaikka kummankin ala oli niin erilainen; ja jälkeenpäin, yhtenä Rooman Avignoniin valitsemista lähettiläistä, hän yhdessä Petrarcan kanssa kävi anomassa Clemens VI:lta, että hän muuttaisi pyhän istuimensa Avignonista jälleen Roomaan. Tässä toimessa hän ensikerran näytti kaunopuheliaisuutensa ja vakuutusvoimansa äärettömän mahdin. Todistuskappaleet eivät tosin pystyneet ylimmäiseen pappiin, joka piti enemmän lukua mukavuudesta kuin kunniasta, mutta hän ihastui puhujaan, ja Rienzi palasi Roomaan täynnä kunniaa ja verhottuna korkean ja vastuunalaisen viran arvokkaisuudella. Hän ei enää ollut vähäpätöinen opiskelevainen, hauska toveri, hän kohosi kerrassaan kaikkien vertaistensa yläpuolelle. Ei milloinkaan ennen ole virkamies osottanut niin järkähtämätöntä rehellisyyttä, niin turmeltumatonta intoa. Hän oli koettanut virkaveljissään herättää samaa perus-aatteitten ylevyyttä — mutta hän ei ollut onnistunut. Nyt varmana urastaan, hän oli ruvennut julkisesti kääntymään kansan puoleen; ja uusi henki näytti jo elähyttävän Rooman väestön.

Rienzin eläessä näitä aikoja, oli Adrian ollut kauan erotettuna hänestä ja poissa Roomasta.

Colonnat olivat luotettavia keisarillisen puolueen kannattajia, ja Adrian di Castello oli saanut kutsut keisarin hoviin ja noudattanut niitä. Tämän hallitsijan johdolla hän oli harjaantunut aseitten käyttämiseen, ja Saksan sotilasten joukossa hän oli oppinut hillitsemään synnynnäistä italialaista viekkauttaan pohjolan urheuden ritarillisuudella.

Jätettyänsä Baijerin, hän oli viettänyt lyhyen ajan erään maatilansa yksinäisyydessä, pohjoisen Italian ihanimpain järvien rannalla; ja sitten, mieli jalostuneena toiminnasta ja opinnoista, hän oli matkustellut useissa Italian vapaissa valtioissa, tullut katsantokannalle, joka oli vähemmän ennakkoluuloinen kuin hänen säädyssään vallitseva, sekä saavuttanut varhaista kunnioitusta tutkiessaan muitten luonteita ja toimia. Hänessä jalosukuisen italialaisen parhaimmat ominaisuudet yhtyivät. Intohimoisesti antautuneena kirjallisuuden viljelemiseen, terävä ja perinpohjainen valtiotaidossa, jalo ja ystävällinen olemukseltaan, hienotunteisella aistilla jalostaen haluansa nautinnoihin, hän myöskin oli miellyttävä käytökseltään, puhdas kunnialtaan ja taipumaton julmuuteen, mikä ominaisuus siihen aikaan oli peräti harvinaista italialaisessa luonnonlaadussa ja joka pohjan ritareistakin pian hävisi, heidän tullessaan tekimisiin tuon perinpohjaisen kavaluuden ja rehellisyyden halveksimisen kanssa, joka oli raakojen ja julmien etelämaalaisten tuntomerkkinä. Näitten ominaisuuksien ohessa hänessä löytyi maanmiestensä hellemmät intohimot — hän kunnioitti kauneutta ja piti lempeä jumaluutena.

Hän oli vasta muutama viikko sitten palannut syntymäkaupunkiinsa, johon hänen maineensa jo oli ehtinyt ennen häntä ja missä hänen entistä rakkauttansa tieteisin ja jaloa olemustansa vielä muisteltiin. Palattuaan hän huomasi Rienzin aseman paljoa enemmän muuttuneen kuin omansa. Adrian ei ollut vielä käynyt tuon oppineen luona. Hän tahtoi ensin omin silmin ja etäältä tarkastaa hänen menettelynsä syyt ja tarkoitukset, sillä osaksi hänellä oli oman säätynsä epäluulot Rienzistä, osaksi vallitsi hänessä kansan luottavainen innostus.

"Varmaankaan", sanoi hän itsekseen, kulkiessaan mietteissään eteenpäin, "varmaankaan ei ole enemmän kenenkään vallassa parantaa sairasta valtiotamme, ummistaa juopiamme, herättää kansalaisissamme esi-isien hyveitten muistoa. Mutta juuri tuo valta, kuinka vaarallinen se on! Olenhan nähnyt Italian vapaissa valtioissa miesten, jotka ovat ylennetyt valtaan kansan suojelemista varten, aluksi kunnostavan itsensä, ja sitten äkkinäisestä arvosta huumaantuneina pettävän asian, joka heidät kohotti? Totta kyllä, nuot miehet olivat päälliköitä ja ylimyksiä, mutta ovatko plebeijit vähemmän inhimillisiä? Olen kuitenkin kuullut ja nähnyt etäältä tarpeeksi — nyt olen tutkiva miestä itseä."

Näin itsekseen puhuessaan ei Adrian paljon huomannut monia käyskentelijöitä, jotka yhä väheten, sen mukaan kuin iltaa kului, riensivät kotiinsa. Niiden joukossa oli kaksi naista, jotka enää Adrianin kanssa olivat ainoat tuolla pitkällä, synkällä kadulla, jolle hän oli poikennut. Kuu paistoi jo kirkkaasti taivaalta, ja kun naiset kevein ja sukkelin askelin kulkivat hänen sivutsensa, nuorempi kääntyi takasin ja katseli häntä heleässä valossa kiihkein, mutta pelokkain silmäyksin.

"Miksi vapiset, kaunokaiseni?" sanoi hänen seuralaisensa, joka näytti noin viidenviidettä vuotiselta ja jonka puku ja ääni ilmaisivat, että hän oli alhaisempaa säätyä kuin nuorempi nainen. "Kadut ovat varsin rauhallisen näköiset, emmekä, kiitos neitsyen! ole aivan kaukana kotoakaan."

"Oi! Benedetta, se on hän! tuo nuori signor, hän on Adrian!"

"Sepä onni", sanoi hoitaja, sillä sellainen oli hänen toimensa, "häntä sanotaan rohkeaksi kuin pohjalaista; ja koska palazzo Colonna ei ole kaukana tästä, ehtii hänen apunsa meille hyvin, jos tulemme sen tarpeesen; siinä tapauksessa, armaani, että kävelet hiukan hitaammin kuin tähän asti."

Nuori nainen hiljensi askeleensa ja huokasi.

"Hän on todellakin hyvin uljas", virkkoi hoitaja; "mutta ällös ajattele enempää häntä; mitä avioliittoon tulee, niin hän on liian paljon ylhäisempi sinua, ja joksikin muuksi sinä olet liian siveä, ja veljesi liian ylpeä —"

"Ja sinä liian kielas, Benedetta. Kuinka saatat noin puhua, vaikka tiedät ettei hän milloinkaan, ei ainakaan siitä saakka, kuin olin pelkkä lapsi, ole puhutellutkaan minua, tuskinpa hän tietää koko olemassa olostanikaan. Hän, ylhäinen Adrian di Castello, Irene-paran unelmana! paljas ajatuskin on mielettömyyttä!"

"Miksi sitten", sanoi hoitaja vilkkaasti, "uneksit hänestä?"

Hänen kumppaninsa huokasi jälleen entistä syvempään.

"Pyhä Katariina!" jatkoi Benedetta, "vaikka maailmassa löytyisi vaan yksi ainoa mies, minä ennemmin kuolisin naimatonna, kuin ajattelisin häntä, ennenkuin hän olisi vähintään kahdesti suudellut kättäni ja jättänyt omaksi syykseni, ettei tuo kohdannut huuliani."

Nuori neiti ei vieläkään vastannut mitään.

"Mutta kuinka sinä olet saattanut rakastua häneen?" kysyi hoitaja. "Et ole nähnytkään häntä aivan usein; ja vasta hän noin neljä tahi viisi viikkoa sitten palasi Roomaan".

"Voi kuinka tyhmä sinä olet", vastasi ihana Irene. "Enkö tavan takaa ole kertonut sinulle, että rakastuin häneen kuusi vuotta sitten?"

"Ollessasi vain kymmenvuotias, jolloin nukke olisi ollut soveliain lemmittysi! Niin totta kuin olen kristitty, signora, sinä olet hyvin käyttänyt aikasi."

"Ja hänen poissa ollessaan", jatkoi tyttö, hellästi mutta murheellisena, "enkö kuullut häntä mainittavan, ja eikö hänen nimensä kaiku ollut kuin lemmen lahja, joka sai minut muistelemaan? Kun häntä ylisteltiin, enkö riemuinnut? Kun häntä moitittiin, enkö vihastunut? Ja kun kerrottiin, että hänen peitsensä oli aseleikeissä voitollinen, enkö itkenyt ylpeyttä? Ja kun kuiskaeltiin, että hänen armastelunsa olivat kukkasmajoissa tervetulleita, enkö yhtä kiihkeästi itkenyt murheesta? Eikö hänen kuusivuotinen poissaolonsa ollut uni, ja eikö hänen palajamisensa ollut heräjäminen valkeuteen — kunniakas ja aurinkoinen aamu. Ja minä saan nähdä hänen kirkossa hänen tietämättään minusta, ja hänen ratsastaessaan vilppaan ratsunsa seljässä akkunani ohi; eikö siinä ole kylläksi lemmen onnea?"

"Mutta jos hän ei rakasta sinua?"

"Hupsu! siitä en pidä väliä; enpä tiedä tahtoisinko sitä. Ehkä mieluummin haluaisin uneksua hänestä sellaisena, joksi hänen tahtoisin, kuin tuntea hänet siksi, mikä hän on. Hän saattaa olla tyly, epäjalo, tahi vain hiukan rakastaa minua; ennen tahtoisin olla kaikkea lempeä vailla, kuin olla kylmästi rakastettu, ja kuihduttaa sydäntäni vertaamalla sitä häneen. Nyt voin häntä rakastaa epämääräisenä, olemattomana, jumalallisena; mutta mikä olisi häpeäni, suruni, jos huomaisin hänen vähäpätöisemmäksi kuin olen kuvitellut! Silloin tosiaankin elämäni olisi raiskattu, silloin tosiaankin maan ihanuus mennyttä!"