Читать книгу Rienzi - Edward Bulwer Lytton Baron Lytton - Страница 5

Hyvänluontoinen hoitaja ei ollut aivan taipuvainen hyväksymään tällaisia mielipiteitä. Vaikka heidän luonteensa olisivatkin olleet enemmän toistensa kaltaiset, heidän ikänsä erotus olisi kuitenkin tehnyt tällaisen yksimielisyyden mahdottomaksi. Mistäpä muusta kuin nuoruudesta voipi kaikua takasin nuoruuden sielu — kaikki sen hurjien haaveilujen ja romantillisten hupsumaisuuksien säveleet? Hyvänluontoiseen hoitajaan eivät, koskeneet nuoren emäntänsä tunteet, mutta häneen koski suuri kiihkeys, jolla ne ilmaistiin. Hän piti tuota kovin ilkeänä, mutta kovin liikuttavana; hän pyyhki silmiänsä huntunsa kulmalla ja toivoi sydämensä pohjasta, että hänen nuori hoidokkaansa pian saisi oikean miehen, joka karkottaisi hänen päästään mokomat joutavat haaveet. Heidän keskustelunsa oli tauonnut hetkeksi, kun eräästä katujen kulmauksesta kuului korkea-äänistä naurua ja jalan-astuntaa. Tulisoihtuja näkyi korkealla, pilkaten kuun kelmeätä valoa, ja varsin lyhyen matkan päässä noista kahdesta naisesta lähestyi kadun kulmasta seitsemän tahi kahdeksan miehen suuruinen joukkio, jonka soihtujen punertavassa valossa nähtiin kantavan Orsinin kauhistuttavaa merkkiä.

Tämän ajan muitten vallattomuuksien joukossa ei ollut nuorten ja irstaisten ylimysten kesken harvinaista, että he pienissä aseellisissa seurueissa öisin kuljeskelivat pitkin katuja etsien tilaisuutta väkivaltaisiin seikkailuihin arkojen porvareitten parissa, tahi miekkojen mittelemiseen jonkun kilpailevan öitsijän kanssa heidän omasta säädystään. Tällaisen joukkion olivat Irene ja hänen seuralaisensa nyt sattuneet kohtaamaan.

"Pyhä Äiti", huusi Benedetta, käyden kalpeaksi ja melkein lähtien juoksemaan, "mikä kirous on kohdannut meitä? Kuinka saatoimme olla niin hupsuja ja viipyä näin myöhään neiti Ninan luona! Juokse, signora, juokse — tahi joudumme heidän käsiinsä!"

Mutta Benedettan kehotus tuli liian myöhään — naisten liehuvat verhot jo olivat huomatut; hetki sen jälkeen roistot olivat heidän ympärillään. Karkea käsi repäsi Benedettan hunnun syrjään, ja nähtyään kasvot, joita, vaikka eivät ne olleetkaan ajan säästämät, ei kuitenkaan sopinut varsin jyrkästi moittia, tuo raaka öykkäri viskasi hoitajaparan vasten seinää, päästäen kirouksen, johon kaikuna vastasi hänen toveriensa äänekäs nauru.

"Sinullapa onni naamoinesi, Giuseppe!"

"On sillä; eilenkin hän sai kiinni kuudenkymmenenvuotisen tytön".

"Ja sitten yksin tein jalostuttaakseen hänen kauneuttaan viillätti puukollaan hänen kasvojensa poikki, miks' — eikä hän ollut vaan kuudentoista!"

"Hei, pojat! kukas tässä on?" huudahti joukkion päällikkö, komeasti puettu mies, joka lähestyen keski-ikää, sitä enemmän oli tottunut nuoruuden hurjuuksiin; puhuessaan hän tempasi vapisevan Irenen toveriensa kourista. "Hoi, soihtuja tänne! Oh che bella faccia! mikä väri, mitkä silmät! — älä alas katsele kaunokaiseni; ei tarvitse sinun hävetä voittaessasi Orsinin rakkauden — ei tarvitse: riemuitse voitostasi — itse Martino di Porto anelee hymyilyäsi."

"Siunatun Äidin nimessä, päästäkää minut! Ei, herra, tämä ei käy laatuun — minä en ole ilman ystäviä — tämä häväistys ei ole tapahtuva!"

"Kuulkaa hänen hopeanhelkkävää torumistaan, sepä parempi kuin oivallisimman hurttani haukku! Tämä seikkailu vastaa kuukauden etsintää. Mitä! etkö tahdo tulla? — vastustelee ja huutaakin! — Francesco, Pietro, te olette joukon hienoimmat. Käärikää huntu hänen ympärilleen — lopettakaa tämä musiikki — sillä lailla! kantakaa hän edelläni palatsiini, ja huomenna sydänkäpyseni saat mennä kotiisi, kädessäsi kultavasu, jonka saatat sanoa ostaneesi torilta."

Mutta Irenen huudot, Irenen vastarinta olivat jo hankkineet apua hänelle, ja Adrianin lähestyessä paikkaa, heittäytyi hoitaja polvilleen hänen eteensä.

"Voi, signor kulta, pelastakaa meidät Kristuksen tähden! vapauttakaa nuori emäntäni — hänen ystävänsä pitävät teistä paljon! Me olemme kaikki colonnalaisia, olemme totta tosiaankin colonnalaisia! Pelastakaa omien klienttienne heimolainen, armollinen signor!"

"On tarpeeksi, että hän on nainen", vastasi Adrian ja lisäsi kiristäen hampaitansa, "ja että Orsini on hänen ahdistajansa." Hän astui ylpeästi joukon keskelle, palvelijain kädet tarttuivat miekan kahvoihin, mutta he antoivat tietä hänelle, tunnettuaan hänet. Hän yllätti nuot kaksi miestä, jotka jo olivat tarttuneet Ireneen; silmänräpäyksessä hän oli paiskannut likimmäisen maahan ja kiertänyt vasemman käsivartensa neidon keveän ja solakan vartalon ympärille, ja seisoi nyt Orsinin vastassa, kädessään paljastettu säilä, jonka kärki kuitenkin oli maahan suunnattu.

"Hävetkää, herrani — hävetkää!" sanoi hän vihoissaan. "Pakotatteko Rooman, viimeiseen mieheen nousemaan säätyämme vastaan? Älkää liiaksi härsyttäkö kahlehdittuakaan jalopeuraa; sotikaa meitä vastaan jos tahdotte, paljastakaa kalpanne miehille jos kohta he ovatkin omaa heimoanne ja puhuvat kieltänne; mutta jos tahdotte maata yönne rauhassa, pelkäämättä koston hetkeä — jos tahdotte turvallisina käydä tarulla — olkaa loukkaamatta roomalaista naista! Itse ympäröivät muurimme saarnaavat meille sellaisen teon rangaistusta: tästä loukkauksesta kukistuivat Tarqvinit — tästä loukkauksesta pyyhkäistiin Decemvirit pois — tästä loukkauksesta, jos sitä yhä pitkitätte, koko huonekuntanne veri on virtana vuotava. Herjetkää siis, herra, noista mielettömistä teoista, arvottomista suurelle niinellenne; ja kiittäkää vielä Colonnaa, että hän tuli teidän ja hetken raivon väliin!"

Niin jalot, niin ylevät olivat Adrianin katsanto ja eleet hänen näin puhuessaan, että raa'at palvelijatkin tunsivat hyväksymisen ja katumuksen tunteen — niin ei ollut Martino di Porton laita. Hän oli hurmaantunut, häneltä näin äkkiä temmatun saaliin kauneudesta; hän oli tottunut pitkälliseen väkivaltaisuuteen ja saanut kauan olla rankaisematta; Colonnan pelkkä näkeminen oli tulenliekki hänen silmälleen, pelkkä äänen kuuleminen epäsointu hänen korvalleen; mitä sitten, kun Colonna sekaantui hänen himoihinsa sekä soimasi hänen paheitansa!

"Rikkiviisas!" hän huusi vapisevin huulin, "ole lörpöttelemättä minulle joutavia tarujasi ja lorujuttujasi, äläkä mielikään siepata minun omaisuuttani, oman henkesi ollessa minun käsissäni. Luovu neidosta, pistä miekkasi huotraan! käänny pitemmittä puheitta kotiisi, tahi, uskoni ja seuralaisteni kalpojen kautta — (katso tarkoin heitä) — sinä olet kuoleva!"

"Signor", sanoi Adrian tyynesti, puhuessaan vähitellen likentyen läheistä seinää ihanine taakkoineen, päästäkseen asemaan, jossa hänen tarvitsisi panna vain etupuolensa alttiiksi noille hurjille ilkiöille, "et käyttäne niin väärin nykyistä tilaasi, etkä panne omaa soimaustasi ihmisten suuhun, että kahdeksalla miekalla käyt verivihollisesikaan kimppuun, joka lisäksi on näin estetty. Ja kuule! — jos olisit niissä tuumissa, niin harkitse tarkoin, yksi ainoa huuto minun suustani, on muuttaja enimmistön sinua vastaan. Sinä olet nyt minun heimoni korttelissa, olet ympäröitty Colonnan asumuksilla; tuo palatsi on täynnä miehiä, jotka makaavat haarniska yllä, miehiä, joiden korviin ääneni voi ulottua, mutta joista se ei voi pelastaa sinua, jos he kerran saavat verta maistaa."

"Hän puhuu totta, jalo herra!" sanoi joku joukosta, "olemme poistuneet liian kauaksi alueeltamme, olemme aivan heidän pesässään; vanhan Tapani Colonnan palatsi on äänen kuuluvissa, ja sen mukaan kuin minä tiedän", lisäsi hän kuiskaten, "kahdeksantoista reipasta asemiestä — ja pohjolaista sen lisäksi — marssi sen porteista sisään tänäpäivänä."

"Vaikka olisi kahdeksansataa miestä kyynärvarren päässä", vastasi Martino raivoten, "en antaisi näin uhmata itseäni oman joukkoni, keskellä! Tänne nainen! Rynnätkää päin! Rynnätkää päin!"

Näin sanoen hän teki hurjan hyökkäyksen kohden Adriania, joka pitäen tarkasti silmällä vihollisensa liikkeitä, oli valmis vastaamaan iskuja. Sivuuttaessaan säilää omallansa, hän huusi kovalla äänellä — "Colonna! avuksi Colonna!"

Adrianin älykäs ja itsensä hillitsevä mieli ei ollut ilman erityistä syytä koettanut pitkittää puhetta tuohon saakka. Jo hänen alussa puhuessaan Orsinille, hän oli kuutamossa huomannut kahden, kadun kaukaisesta päästä lähenevän, miehen haarniskan välkkeen, ja heti ympäristöstä päättänyt ne Colonnan palkkasotureiksi.

Hellästi hän antoi Irenen vartalon, joka jo alkoi käydä hänelle liian painavaksi, sillä Irene oli kauhusta pyörtynyt, luistaa vasemmalta käsivarreltaan, ja astuen yli hänen vartalonsa, selkäpuoli seinän turvassa, jonka luo hän oli varoen päässyt, hän ryhtyi vain torjumaan nopeita iskuja, yrittämättä vastata niihin. Harvat roomalaisista, vaikka tottuneet tällaiseen alituiseen sodankäyntiin, olivat siihen aikaan perinpohjin harjaantuneita aseita käyttämään; ja oppi, jonka Adrian oli hankkinut sotaisen pohjolan kouluissa, auttoi häntä nyt tällaista ylivoimaakin vastaan. Tosin ei Orsinin seuralaisia ollut kiihottamassa heidän herransa kiukku; osaksi peloissaan seurauksista, jos heidän kätensä vuodattaisi tuon korkeasukuisen signorin verta, osaksi epäröiden aavistuksesta, että he yht'äkkiä saisivat nähdä kimpussaan nuot surkeilemattomat, niin lähellä olevat palkkalaiset, he jakelivat vain huonosti suunnattuja ja umpimähkäisiä iskuja, katsellen alinomaa taaksensa ja sivullensa, pikemmin valmiina pakoon kuin taisteluun. Colonna-huudon kajahtaessa Benedetta-parka pakeni ensimäisen miekaniskun kilahduksesta. Hän juoksi pitkin kolkkoa katua yhä kertoen tuota huutoa, ja riensi ohi Tapanin palatsin porttikäytävänkin (jossa vielä kuhnaili muutamia pelottavia haahmoja) pysäyttämättä askeleitansa, niin suuri oli hänen hämmästyksensä ja kauhunsa.

Sillävälin nuot kaksi miestä, jotka Adrian oli havainnut, kulkivat huoleti pitkin katua. Toinen oli raa'an ja kömpelön näköinen, hänen aseensa ja hänen naamansa väri ilmaisivat hänen ammattinsa ja kansakuntansa, ja suuresta kunnioituksesta, jota hän osoitti toverilleen, nähtiin selvästi ettei tämä ollut italialaisia. Sillä pohjolan rosvot, palvellessaan etelämaalaisten paheita, tuskin viitsivät peittää heidän pelkuruutensa halveksimistaan.

Palkkasoturin kumppani oli sotaisen ja huolettoman näköinen. Hänen päätään ei peittänyt kypäri, vaan karmosiinin punanen samettilakki, johon valkonen sulka oli kiinnitetty; hänen mantteliinsa eli päällysnuttuunsa oli ommeltu leveä, valkonen risti sekä selkään että rintaan; ja niin kirkas oli hänen rintahaarniskansa loiste, että, kun viitta silloin tällöin heilahti sivulle ja paljasti sen kuun säteille, se välkkyi kuin itse kuutamoinen.

"Ei, Rodolf", sanoi hän, "jos sinun on niin hyvä olla täällä tuon harmaapäisen juonittelijan luona, taivas varjelkoon, että tahtoisin sinua viekotella takasin iloiseen joukkoomme. Mutta sano minulle — tämä Rienzi — luuletko hänellä olevan pysyväistä ja pelättävää valtaa?"

"Joutavia, jalo päällikköni, ei rahtuakaan. Hän on roskaväen mieleinen; mutta ylhäiset häntä nauravat, ja mitä sotilaihin tulee, niin hänellä ei ole rahaa!"

"Hän miellyttää siis roskaväkeä?"

"Kyllä, kyllä hän miellyttää; ja kun hän puhuu sille, niin koko Rooman jyty vaikenee."

"Hm! — ylimysten ollessa vihattuja ja sotilasten ostettuja, saattaa roskaväki minä hetkenä tahansa tulla herraksi. Turmeltumaton kansa ja heikko roskaväki, — turmeltunut kansa ja voimakas roskaväki", sanoi toinen pikemmin itsekseen kuin toverilleen ja kenties tuskin itsekään tuntien ajatelmansa ijankaikkista totuutta. "Hän ei ole pelkkä räysääjä, tuo Rienzi, hänestä tarvitsee ottaa selko. Kuule! mikä melu tuo on? Pyhän haudan nimessä, tuo on oman metallimme ääntä!"

"Ja huuto - Colonna!" virkkoi Rodolf. "Anteeksi, herrani — minun täytyy rientää apuun!"

"Oikein, palkkasi velvoittaa sinut, — juokse; mutta odotappas, minä seuraan sinua palkatta kerrankin ja puhtaasta riidanhalusta. Tuossa käteni, ei mitkään säveleet voita miekkojen kalsketta!"

Adrian yhä vielä puolusti itseään urheasti ja haavoittumatta, vaikka hänen käsivartensa jo alkoi väsyä, hänen henkeänsä ahdistaa ja hänen silmiänsä häikäisi heiluvien tulisoihtujen loimotus. Orsini itse, kiukustaan uupuneena, oli hetkeksi tauonnut ja seisoi vihollisensa vastassa kohoavin rinnoin ja hurjistunein silmäyksin, kun hänen seuralaisensa äkkiä huusivat: "paetkaa, paetkaa! rosvot lähestyvät, olemme saarretut!" ja kaksi palvelijoista pitemmittä mutkitta juoksi käpälämäkeen. Mutta viisi seisoi epäröiden ja vain odottaen herransa käskyä, kun valkosulkainen äskenmainituista sekaantui kahakkaan.

"Kuinka, herrat!" hän sanoi, "joko lopetitte? Ette suinkaan, älkäämme pilatko urheilua; alkakaamme uudeltaan, minä pyydän teitä. Mikä on riitapuolten erotus? Hei, kuusi yhtä vastaan! eipä kumma, että odotatte tasaisempaa peliä. Me kumpikin menemme heikommalle puolelle. Nyt alkakaamme uudestaan."

"Hävytön!" huusi Orsini. "Tiedätkö, kenelle röyhentelet! — minä olen

Martino di Porto. Ken olet sinä miehiäsi?"

"Walter de Montreal, provencelainen aatelismies, P. Johanneksen ritari!" vastasi toinen levollisesti.

Tuon nimen — aikansa pelottavimman sotilaan ja hurjimman rauhanrikkojan nimen — kuullessaan Martinonkin poski vaaleni, ja hänen seuralaisiltaan pääsi kauhistuksen huudahdus.

"Ja tämä minun toverini", jatkoi ritari, "täydentääkseni esittelyn, on varmaan paremmin kuin minä tuttu teille, Rooman herrat, ja te epäilemättä tunnette hänet Rodolf Saksilaiseksi; hän on urhoollinen mies ja uskollinen, jos hän vaan saa kunnon maksun palveluksestaan."

"Signor", sanoi Adrian vihollisellensa joka hämmästyneenä ja mykkänä yhä kankeasti tuijotti vastatulleita, "olette minun vallassani. Katsokaa, omakin väkemme lähestyy."

Ja tosiaankin, Tapani Colonnan palatsista alkoi tulisoihtuja välähdellä ja aseellisia miehiä näkyi rientäen lähestyvän paikkaa.

"Lähtekää kotiinne rauhassa, ja jos huomenna tahi jonakin muuna teille sopivampana päivänä tahdotte kohdata minut yksin ja peitsi peistä vastaan, niinkuin keisarikunnan ritareilla on tapana; tahi joukko joukkoa, mies miestä vastaan, niinkuin Rooman tavat mieluummin vaativat, minä en ole väistävä — tuossa vakuutukseni."

"Jalosti puhuttu", sanoi Montreal: "ja jos valitsette jälkimäisen, minä teidän luvallanne olen ottava osaa seuraan."

Martino ei vastannut; hän otti ylös hansikkaan, pisti sen poveensa ja riensi kiireesti pois; mutta astuttuaan muutamia askeleita katua alas, hän kääntyi ympäri, ja heristäen nyrkkiänsä Adrianille, hän huusi, ääni väristen voimatonta raivoa — "uskollinen kuolemaan!"

Nuot sanat olivat Orsinin tunnuslauseita, ja mikä niitten aikaisempi merkitys lienee ollut, ne olivat kau'an sitten käyneet yleiseksi sananparreksi, merkitsemään heidän vihaansa Colonnoihin.

Adrian, koettaen saada pystyyn ja virkoamaan Ireneä, joka vielä oli tainnoksissa, jätti ylönkatsoen vastauksen Montrealin toimeksi.

"En epäile, signor", sanoi jälkimäinen kylmästi, "että olette uskollinen kuolemaan, sillä kuolema, Jumala tietää, on ainoa sitoumus, josta kekseliäätkään ihmiset eivät pääse luikertelemaan."

"Anteeksi, jalo ritari", sanoi Adrian, katsahtaen hoidettavastaan, "etten vielä kokonaan antaudu kiitollisuuteni valtaan. Olen tarpeeksi oppinut ritarillisuutta, tietääkseni että myönnätte ensimmäisen velvollisuuteni olevan täällä —"

"Hei, nainenko olikin riidan aiheena! Ei tarvitse minun kysyäkään, kumpi oli oikeassa, kun toinen panee kilpakosijaansa vastaan sellaisen ylivoiman kuin tuo lurjus."

"Erehdytte hiukan, herra ritari — minä vaan karitsan tempasin suden suusta."

"Omalle pöydällenne! Olkoon menneeksi!" vastasi ritari iloisesti.

Adrian hymyili arvokkaasti ja pudisti kieltäen päätänsä. Hän tosin oli hiukan hämillään asemastaan. Vaikka tavallisesti armastelijamiehiä, hän ei ollut halukas panemaan äskeistä, omanvoitonpyytämätöntä menettelyään alttiiksi väärinkäsityksille, eikä (sillä hänen tarkoituksensa oli pysyä kansan suosiossa) tahraamaan urhollisuudestaan nousevaa kaupunkilaisten ihastusta viemällä Irenen (jonka kauneuttakaan hän tuskin vielä oli huomannut) omaan asuntoonsa; eikä hänellä hänen nykyisessä tilassaan ollut muuta valittavaa. Neito ei näyttänyt elon merkkiä. Hän ei tiennyt hänen kodistaan eikä suvustaan. Benedetta oli kadonnut. Hän ei saattanut jättää häntä kadulle; hän ei saattanut luovuttaa häntä kenenkään toisen hoitoon; ja hänen uinuessaan hänen rinnallaan hän tunsi hänen jo kiintyvän häneen tuolla turvallisuuden tunteella, joka on ihmissydämelle niin suloista. Hän sentähden lyhyesti selitti ympärilleen kokoontuneille tilansa ja äskeisen kahakan syyn sekä käski soihtujen kantajat saattamaan häntä kotiin.

"Te, herra ritari", hän lisäsi kääntyen Montrealin puoleen, "ellei teillä jo ole hauskempaa asuntoa, suostutte, toivoakseni, tulemaan vieraakseni?"

"Kiitoksia, signor", vastasi Montreal pisteliäästi, "mutta minullakin ehkä on omat asiani toimitettavina. Hyvästi! Ensi tilassa käyn luonanne. Hyvää yötä ja hauskoja unia!

"Robers Bertrams qui estoit tora

Mais à ceval estoit mult fors

Cil avoit o lui grans effors

Multi ot 'homes per lui mors."

[Kovaosainen mies mutta oiva ratsastaja oli Robert Bertram. Monet suuret työt hän teki ja moni ihminen sai surmansa hänen kädestään.]

Ja hyräillen tuota vanhaa provencelaista laulua "Roman de Rou", hän

Rodolfin seurassa jatkoi matkaansa.

Rooman avara ala ja sen harva asutus vaikuttivat, että monet kaduista olivat aivan autiot. Korkeimmat ylimykset saattoivat täten omistaa laajoja rakennusryhmiä, jotka he linnoittivat, osaksi toinen toistansa, osaksi kansaa vastaan: heidän lukuisat sukulaisensa ja klientinsä asuivat heidän ympärillään, muodostaen täten erikseen pieniä, varustettuja kaupunkeja.

Melkein vastapäätä Colonnain pääpalatsia (joka oli hänen mahtavan sukulaisensa Tapanin oma) oli Adrianin asunto. Raskaasti aukenivat jykeät portit hänen lähestyessään: hän astui leveään porraskäytävään ja kantoi taakkansa erääseen huoneesen, jonka hänen kauneudenaistinsa oli varustanut tavalla, mikä siihen aikaan ei ollut yleinen. Muinaisia vartalo- ja rintakuvia oli ylt'ympäri; Lombardian kirjaillut silkkiverhot kaunistivat seiniä ja peittivät järeitä istuimia.

"Hei, valoa ja viiniä tänne!" huusi hovimestari.

"Jätä meidät kahdenkesken", sanoi Adrian intohimoisesti katsellen Irenen kalpeata poskea, nyt kirkkaassa valossa huomatessaan hänen koko kauneutensa; ja suloinen, mutta polttava toivo nousi hänen sydämeensä.

V Luku.

Kuvaus salaliittolaisesta ja salaliiton synnystä.

Yksinään, monenlaisilla papereilla peitetyn pöydän ääressä istui parhaassa ijässään oleva mies. Huone oli matala ja pitkä; useita muinaisia, rikkinäisiä kohokuvia ja typistyneitä vartalopatsaita oli sijoitettu pitkin seiniä ja niitten väliin, huiskin haiskin, ripusteltu lyhyitä miekkoja sekä suljetuita kypäriä, ajan hampaan kalvamia muistomerkkiä muinaisen Rooman miehuudesta. Aivan yläpuolella pöytää, jonka ääressä hän istui, virtaili kuunvalo korkeasta ja kapeasta akkunasta, joka upposi syvälle vankkaan seinään. Tämän ikkunan oikealla puolella olevaan komeroon, jota suojeli sivulle työnnettävä, nyt osittain syrjään siirretty ovi, joka, päättäen sen lujuudesta ja sitä peittävästä rautalevystä ilmaisi kuinka arvokkaita omistajan mielestä olivat sen kätkemät aarteet — oli järjestetty kolme-, neljäkymmentä nidosta, mitä silloin pidettiin melkoisena kirjastona, ja mitkä omistajan käsi oli työläästi jäljentänyt kuolemattomista alkuteoksista.

Nojaten poskeansa kättänsä vastaan, kulmat hieman rypistettyinä, huulet kovasti yhteen puserrettuina, tuo henkilö oli vaipunut mietiskelyihin, jotka olivat perin toisellaisia, kuin opiskelevan huolettomat unelmat. Kirkkaan ja tyynen kuutamon paistaessa hänen kasvoihinsa, se lisäsi juhlallista vakavuutta hänen piirteisinsä, jotka luonnostaan olivat arvokkaan ja ylevän näköiset. Sakea, tummanruskea tukka, jonka väri, harvinainen roomalaisissa, sanottiin johtuvan hänen polveutumisestaan teutoonilaisesta keisarista, aaltoili tuuheissa kiharoissa korkean ja laajan otsan yläpuolella; eikä kulmien syvämietteinen rypistyskään voinut pilata tuota piilevän voiman näkyä joka johtuu pitkästä silmien välistä, jolla Kreikan muinaiset kuvanveistäjät niin ihmeteltävästi saivat mielenlujuuden ja äänettömän käskemisvoiman ilmaistuksi. Mutta nuot piirteet eivät olleet valetut kreikkalaiseen, vielä vähemmin teutoonilaiseen kaavaan. Rautainen alaleuka, kotkannenä, vajahtanut poski ilmeisesti muistuttivat lujan roomalaisen rodun luonnetta, ja olisivat saaneet maalarin hänessä keksimään nuoremman Brutuksen sopivan mallin.

Kasvojen määrättyjä ulkopiirteitä ja lyhyttä, lujaa ylähuulta ei kätkenyt parta eivätkä viikset, joita silloin tavallisesti pidettiin, ja tämän henkilön ränsistyneissä muotokuvissa, joita vielä tavataan Roomassa, voitanee havaita jonkinlaista vivahdusta yleisesti tunnettuihin Napoleonin piirteisin; ei tosin kasvojen juonteissa, jotka roomalaisen kuvassa ovat synkemmät ja ulkonevammat, mutta tuossa ylevän ja tyynen voiman kuvaantumisessa, joka niin lähelti toteuttaa henkisen majesteetin ihanteen. Vaikka hän vielä oli nuori, nuoruudelle parhaimmin kuuluvat edut — kukoistus ja hehku, pullea poski, johon huoli ei vielä ollut viiltänyt vakojaan, täysi, voipumaton silmä ja vartalon viehättävä solakkuus — nämät eivät olleet tuon yksinäisen opiskelevan tunnusmerkkejä. Ja vaikka häntä hänen aikalaisensa pitivät erinomaisen kauniina, tuo mielipide olettavasti johtui vähemmän tuon etevämmyyden yleisemmistä käsitteistä, kuin vartalon pituudesta, jota siihen aikaan pidettiin suuremmassa arvossa kuin nykyään, sekä tuosta jalommasta kauneuden laadusta, jonka loi nero jo tavallisesti yksinkertaiseenkin muotoon leimattu vallitseva luonne — vielä harvinaisempi tuona raakana aikakautena.

Rienzin luonteesen (sillä tämän kertomuksen ensi luvussa lukijalle esitetty nuorukainen on jälleen hänen edessään kypsyneemmässä ijässä) oli tullut lujuutta ja pontevuutta jokaisella valtaan vievällä porraskivellä. Olipa olemassa muuan hänen syntymäänsä koskeva seikka, jolla lienee ollut suuri ja varhainen vaikutus hänen kunnianhimoonsa. Vaikka hänen vanhempansa elivät yksinkertaisissa ja alhaisissa oloissa, hänen isänsä oli keisari Henrik VII:n luonnollinen poika, ja varmaan oli vanhempain ylpeys syynä siihen, että Rienzi sai kasvatuksen harvinaisen lahjan. Tämä ylpeys siirtyneenä häneen itseensä — hänen polveutumisensa kuninkaasta kuiskattuna hänen korviinsa, piintyneenä hänen ajatuksiinsa kätkyeestä saakka — saattoi hänen jo varhaisimmassa nuoruudessaan pitämään itseään Rooman Signorien vertaisena, ja puolittain tietämättään pyrkimään heidän edelleen. Mutta kun Rooman kirjallisuus aukeni hänen tulisille silmilleen ja kunnianhimoiselle sydämelleen, hänet valtasi tuo kotimaan ylpeys, joka on sukuylpeyttä jalompi; ja hän teeskentelemättä, paitsi silloin kun viitattiin hänen syntyperäänsä, piti arvokkaampana olla roomalainen plebeiji, kuin teutoonilaisen kuninkaan jälkeläinen. Hänen veljensä kuolema ja hänen itse jo elämänsä vaiheet syvensivät hänen luonteensa vakavia ja mahtavia ominaisuuksia, ja vihdoin nuot tavattomat järjen ky'yt olivat kohdistetut yhteen tarkoitukseen — joka jyrkästi ja salaperäisesti uskonnolliselta ja samassa isänmaalliselta mieleltä sai pyhityksen näön, ja kävi kerrassaan velvollisuudeksi ja intohimoksi.

"Niin", sanoi Rienzi, katkaisten äkkiä mietteensä, "päivä on tulossa, jolloin Rooma on jälleen nouseva tuhastansa; oikeus on kukistava sorron; roomalaiset ovat jälleen kulkevat turvallisina muinaisella Forumillansa. Me olemme herättävät Caton masentumattoman hengen hänen unhoon joutuneesta haudastaan! Kerran vielä on kansa oleva Roomassa! Ja minä — minä olen oleva tämän triumfin välikappale — sukukuntani uudistaja! Minun ääneni on ensimmäisenä kohottava vapauden sotahuudon — minun käteni ensimäisenä sen lipun nostava — niin, sieluni korkeudesta minä jo näen kuin vuorelta uuden Rooman koittavan vapauden ja suuruuden; ja tuon mahtavan rakennuksen kulmakivessä on jälkimaailma lukeva minun nimeni."

Lausuessaan tuon ylevän kerskauksen, koko puhujan olento näytti sulavan hänen kunnianhimoonsa. Hän astui synkässä kammiossaan kevein ja nopein askelin, kuin ilmassa; hänen povensa kohoili, hänen silmänsä hehkui. Hän tunsi, että tuskin itse lempikään voi synnyttää hurmausta senkaltaista, jonka neitsyeellisessä ensi innostuksessaan tuntee isänmaanystävä, joka tietää itsensä rehelliseksi!

Kevyt kolkutus kuului ovelta, ja palvelija, yllään paavin väen käyttämä, komea liveri, astui sisään.

"Signor", sanoi hän, "herrani, Orvieton piispa on ulkona."

"Vai sellainen onnenkohtaus. Valoa tänne! Herrani, tämä on kunnia, jonka paremmin voin ymmärtää, kuin ilmi lausua."

"Haidjai, miekkoseni!" sanoi piispa astuen sisään ja tutunomaisesti istuutuen, "ei turhia kohteliaisuuksia kirkon palvelijain kesken; eikä se, sen vakuutan, milloinkaan ole kipeämmin tarvinnut uskollisia ystäviä kuin nykyään. Nämä jumalattomat mylläkät, nämät väkivaltaiset melskeet itse P. Pietarin kaupungin piirissä ja pyhäköissä ovat koko kristikunnan häpeäksi."

"Ja ovat vastedeskin olevat", sanoi Rienzi, "kunnes hänen pyhyytensä armollisesti suostuu pysyväisestä kiinnittämään istuimensa edeltäjiensä asuinpaikkaan ja ankaralla kädellä hillitsemään ylimysten liiallisuuksia."

"Voi poikani", haasteli piispa, "tiedäthän että nuot sanat ovat tuulenpieksemistä vain; sillä jos paavi täyttäisi sinun toivomuksesi ja muuttaisi Avignonista Roomaan, niin eipä, P. Pietarin veri auttakoon, hän hillitsisi ylimyksiä, vaan ylimykset hillitsisivät häntä. Sinä hyvin tiedät, että siihen asti kuin hänen siunattu edeltäjänsä, hurskas muistoltaan, teki tuon viisaan päätöksen, paeta Avignoniin, kristityn maailman isää, niinkuin monia muitakin isiä heidän vanhoilla päivillänsä, hänen tottelemattomat lapsensa olivat holhoomassa ja ohjaamassa. Etkö muista, kuinka itse jaloa Bonifaciusta, jolla oli suuri sydän ja rautaiset hermot, Orsinien esi-isät pitivät orjuudessa — kaikki hänen työnsä ja toimensa kävivät heidän tahtonsa mukaan — siksi kuin hän vangitun kotkan tavoin löi päänsä häkkinsä seinään ja kuoli? Puhut Rooman muistoista; ne muistot eivät paavia houkuttele."

"Kyllä", sanoi Rienzi lempeästi nauraen, "teillä herrani, on nykyään parhaimmat todistuskappaleet käsillä; ja minun on myöntäminen, että niin paljon mahtavuutta, väkivaltaisuutta ja riettautta kuin ylimyssäädyssä silloin löytyikin, sitä nyt siinä löytyy vielä enemmän."

"Minäkin", jatkoi Raimond, kiivastuen puhuessaan, "vaikka olen paavin virantoimittaja ja hänen hengellisen valtansa edustaja, sain vasta kolme päivää sitten kärsiä törkeän häväistyksen juuri tuolta Tapani Colonnalta, joka pyhältä istuimelta on aina saanut osakseen suurta mielensuosiota ja hellyyttä. Hänen palvelijansa tyrkkivät minun palvelijoitani keskellä katua, ja minä itse — minä kuningasten kuninkaitten edustaja — pakotettiin vetäytymään seinälle odottamaan, kunnes tuo harmaapää öykkäri oli vaeltanut ohitse. Eikä puuttunut herjaavia sanojakaan solvaamisen täydentämiseksi. 'Anteeksi, herra piispa', sanoi hän kulkiessaan ohitseni, 'mutta tiedättehän että tämän maailman välttämättömästi täytyy käydä toisen edellä!'"

"Uskalsiko hän mennä niin pitkälle?" sanoi Rienzi, kaihtaen kädellään kasvojaan, ja hänen huulillaan liehui omituinen hymy, joka tuskin ilmaisi hilpeyttä, vaikka se muita ilahutti, ja joka täydellisesti muutti hänen luonnosta synkkyyteen saakka ankarain kasvojensa luonteen. "Sitten on sinun aika, pyhä isä, niinkuin meidänkin, ryhtyä —"

"Mihinkä?" keskeytti piispa vilkkaasti. "Voimmeko me mitään? Karkota innottelevat unelmasi, palaja todellisiin oloihin, katsele tervejärkisesti ympärillemme. Mitä voimme me niin mahtavia miehiä vastaan?"

"Herrani", vastasi Rienzi vakavasti, "teidän arvoistenne signorein kova onni on se, ettette koskaan tunne kansaa ettekä tarkkoja ajan merkkejä. Niinkuin ne, jotka nousevat vuorten huipuille, näkevät pilvien leijailevan allansa verhoten tasangot ja laaksot heidän silmäykseltään; kun sitävastoin ne, jotka ovat vain hiukan pinnasta kohonneet, näkevät ihmisten liikkeet ja kodit; samoin tekin ylhäisestä asemastanne näette vain synkät ja sakeat usvat — kun minä alhaisemmalta paikaltani huomaan paimenten varustautuvan turvaamaan itseänsä ja laumaansa myrskyltä, jota nuot pilvet tietävät. Älkää antautuko epätoivoon, herrani, kärsivällisyydellä on määrätty rajansa — tämän rajan se on jo saavuttanut; Rooma odottelee vain tilaisuutta (se on pian tuleva, mutta ei äkkiä) noustakseen yhtä haavaa sortajiansa vastaan."

Kaunopuheliaisuuden suuri salaisuus on totisuudessa; Rienzin kaunopuheliaisuuden suuri salaisuus oli hänen innostuksensa mahtavuudessa. Hän ei milloinkaan puhunut sen tavoin, joka epäilee menestyksestä. Kenties, niinkuin useimmat miehet, jotka ryhtyvät korkeisin ja suuriin töihin, hänkään ei itse perinpohjin huomannut tiellä kohtaavia esteitä. Hän näki päämäärän selvänä ja kirkkaana, mutta henkensä näyssä hän jätti huomioon ottamatta polun mutkat ja mitan; näin hänen oman sielunsa syvä vakuutus vastustamattomasti leimautui toisiin. Hän vähemmän näytti lupaavan kuin ennustavan.

Orvieton piispaan, joka ei ollut ylen älykäs, mutta kylmäluontoinen, paljon kokenut mies, teki Rienzin tarmo voimallisen vaikutuksen; ehkäpä tosiaan sitä enemmän, kuin hänen oma ylpeytensä ja hänen omat intohimonsa olivat yllytetyt ylimysten röyhkeyttä ja vallattomuutta vastaan. Hän oli hetkisen vaiti, ennenkuin hän vastasi Rienzille.

"Mutta ovatko", hän kysyi vihdoin, "vain plebeijit nousemassa? Sinä tiedät kuinka raukkamaisia ja epäröiviä he ovat."

"Herrani", vastasi Rienzi, "päätä yhdestä ainoasta seikasta, kuinka lujasti minua ympäröitsevät ystävät, jotka eivät ole alhaista luokkaa; sinä tiedät kuinka korkea-äänisesti minä puhun ylimyksiä vastaan — minä mainitsen heitä nimeltä — minä uhmaan Savellia, Orsinia, Colonnaa, aivan heidän kuultensa. Luuletko että he antavat minulle anteeksi? Luuletko etteivät he, jos minulla olisi ainoastaan plebeijit varustusväkenäni ja kannattajinani, julkisesti, väkivaltaisesti olisi panneet minua kiinni — ettei minun suuni kauan sitten olisi ollut tukittu heidän vankilainsa komeroissa tahi saatettu haudan ikuiseen äänettömyyteen? Huomaa", hän jatkoi, kun hän, tarkastaessaan vikaarin kasvoja, huomasi tekemänsä vaikutuksen — "huomaa että halki koko maailman suuri vallankumous on alkanut. Vuosisatojen barbaarinen pimeys on murrettu; tieto, joka menneenä aikana teki ihmiset puolijumaloiksi, on kutsuttu uurnastansa; mahti, raakaa voimaa ylevämpi ja asestettuja miehiä voimallisempi, on työssä! olemme jälleen ruvenneet kunnioittamaan järjen kuninkuutta. Niin tuo sama mahti, joka muutama vuosi sitten kruunasi Petrarcan Capitolissa, jolloin se kahdentoista vuosisadan hiljaisuuden jälkeen sai nähdä ihanan triumfin, — joka synnyltään halvalle ja aseitten käyttämisestä tietämättömälle miehelle tuhlasi samoja kunnianosotuksia kuin ennen suotiin keisareille ja kuningasten voittajille — joka samaan kunnioitukseen yhdisti kilpailevat Colonnan ja Orsinin perheetkin — joka saattoi ylpeimmät patriicit kiistellen kantamaan tuon florensilaisen plebeijin pojan hännystä tai edes koskettamaan hänen purppuraiseen viittaansa, — joka vielä vetää Europan silmäykset matalaan Vauclusen mökkiin, — joka antaa halpasukuiselle oppineelle kaikkein tunnustaman oikeuden nuhdella tyranneja ja lähestyä rohkeissa rukouksissa itse kirkon isää! Niin, tuo sama mahti, joka, työskennellen läpi koko Italian, täristelee Venetsian oligarkiian vankkoja perustuksia [noin kahdeksan vuotta sen jälkeen Venetsian kansan kauan kytenyt viha puhkesi tuota kaikista oligarkiioista viisainta ja valppainta, Italian Spartaa vastaan, Marino Falieron salaliitossa]; joka Alppien tuolla puolen on herännyt silminnähtävään ja äkkinäiseen eloon Espaniassa, Saksassa ja Flandernissa, ja joka tuossa normannein miekan valloittamassa raakalaissaaressakin, jota urhoollisin elävistä kuninkaista hallitsee [Edvard III, jonka hallitessa paljoa yleisemmät kansallisuuden liikkeet alkoivat työskennellä, kuin seuraavan vuosisadan kuluessa. Sisälliset sodat käänsivät vaikutuksen vereksi. Tämä todellakin oli ympäri maailman aikakausi, joka kasvoi reheviä kukkia, mutta kypsymättömiä ja raakoja hedelmiä; — omituinen liike, jota seurasi yhtä omituinen hiljaisuus.], on synnyttänyt hengen, jota normanni ei voi tukahuttaa — kuninkaita, jotka hallitsevat, hallitaan — niin, tämä sama mahti joka paikassa on liikkeellä: se puhuu, se valloittaa hänenkin äänellään, joka on edessänne; se yhdistää asiaansa jokaisen, johon ainoakin valonsäde on tunkeutunut, jokaisen, jossa ainoakin jalo toivo voi syttyä! Tietäkää, herra vikaari, ettei Roomassa löydy ainoatakaan miestä paitsi itse sortajiamme — ainoatakaan miestä, joka on tavunkin oppinut muinaista kieltämme — jonka sydän ja miekka eivät olisi kanssani. Rauhalliset tieteitten viljelijät — nuot toisen luokan uljaat ylimykset — nouseva sukupolvi, laiskureita isiänsä viisaampi, ennen kaikkia, herrani, uskonnon alhaisemmat palvelijat, papit ja munkit, joita ylellisyys ei ole sokaissut, hekuma huumannut, joita kristikunnan äärettömäksi häpeäksi öin päivin solvaistaan kristittyjen pääkaupungissa, nämät — kaikki nämät — liittyneinä kauppiaan ja käsityöläisen kanssa murtumattomaan liittoon, odottavat vain merkkiä kaatumaan tahi voittamaan, elämään vapaina tahi kuolemaan marttyyreinä Rienzin ja maansa kanssa!"

"Puhutko täyttä totta?" sanoi piispa säpsähtäen ja nousten istualtaan. "Näytä sanasi todeksi, niin saat tietää että Jumalan palvelijat harrastavat yhtä paljon ihmisten onnellisuutta, kuin heidän maallikkoveljensäkin."

"Mitä minä sanon", vastasi Rienzi tyynemmällä äänellä, "sen minä voin todistaa! Mutta minä todistan sen vain niille, jotka ovat puolellamme."

"Älä minua pelkää", vastasi Raimond. "Minä hyvin tiedän, mitkä salaiset mielipiteet ovat hänen pyhyydellänsä, jonka valtuuttama ja edustaja minä olen, ja jos hän vain saisi nähdä patriicien vallan supistettuna sen lainmukaisiin ja luonnollisiin rajoihin, noiden röyhkeiden, jotka itse kirkon arvon ovat tehneet mitättömäksi, hän puristaisi kättä, joka veti tuon rajaviivan. Niin varma minä olen tästä, että jos onnistut, minä, hänen vastuunalainen mutta arvoton vikaarinsa, olen itse vahvistava menestyksen. Mutta varokaa julmuuksia; kirkko ei saa heikontua liittymällä rikoksellisiin."

"Oikein, herrani", vastasi Rienzi, "ja tässä uskonnon valtio-oppi on sama kuin vapauden. Päättäkää minun varovaisuudestani ja viivyttelemisestäni. Se, joka näkee kaikkien ympärillään olevan kärsimättöminä — itsensäkin yhtä paljon — eikä vielä anna merkkiä, odottaen hetkeä, hän varmaan ei menetä asiaansa varomattomuudesta."

"Kohta tästä enemmän", sanoi piispa, istuutuen jälleen. "Älä pelkää antaa minulle tietoja sen mukaan kuin tuumasi kypsyvät. Usko pois ettei Roomalla ole varmempaa ystävää kuin se, joka, ollen määrätty järjestystä suojelemaan, huomaa itsensä voimattomaksi vallattomuutta vastaan. Mutta kääntykäämme tämän luonasi käyntini tarkotukseen, joka kentiesi jossakin määrässä koskee näitä asioita, joita olemme keskustelleet… Sinä tiedät että kun hänen pyhyytensä uskoi sinulle nykyisen virkasi, hän käski sinun myöskin julistamaan hänen hyväntekeväisen aikomuksensa myöntää yleinen riemujuhla vietettäväksi Roomassa vuonna 1350 — oivallinen aikomus kahdesta syystä, jotka varsin hyvin tunnet: ensiksi, että jokainen kristitty, joka tähän tilaisuuteen tekisi pyhiinvaelluksen Roomaan, saisi täydellisen synninpäästön; ja toiseksi, koska, puhuaksemme aineellisesti, siten kokoontuneiden pyhiinvaeltajain tulva, hurskaan liikutuksen valtaamana, lahjoituksilla ja almuilla tuntuvasti kartuttaa pyhän istuimen tuloja, jotka, sivumennen sanoen, eivät nykyään ole kukoistavassa tilassa. Tämän sinä tiedät, rakas Rienzi."

Rienzi nyökkäsi myöntäväisesti päätään, ja pappi jatkoi:

"Näin ollen hänen pyhyytensä saa suurimmalla murheella huomata että hänen hurskaat tuumansa ovat menossa myttyyn: sillä niin julmat ja lukuisat ovat nykyään rosvot julkisilla, Roomaan vievillä teillä, että rohkeintakin toivioretkeläistä varmaan arveluttaa hieman matkaan ryhtyminen; ja ne, jotka tohtivat lähteä, ovat oletettavasti kristillisen seurakunnan köyhimpiä, — ihmisiä, joilla ei ole kultaa eikä hopeaa, ei kallisarvoisia uhrattavia muassaan ja joilla ei ole paljoa pelättävää rosvojen saaliinhimolta Tästä seuraa kaksi johtopäätöstä: toiselta puolen rikkailta — joilla, taivas tietää, ja niinkuin evankeliumissa selvästi sanotaan, on kipein syntein anteeksisaamisen tarve, riistetään tuo suloinen päästön tilaisuus; toiselta puolen kirkon raha-arkuista jumalattomasti ryöstetään nuot varat, jotka sen lasten innostus niihin epäilemättä kokoaisi."

"Ei mikään ole selvempää, arvoisa herra", sanoi Rienzi.

Vikaari jatkoi: — "Viisi päivää sitten sain kirjoituksen hänen pyhyydeltänsä; hän käski minua kuvaelemaan näitä kristikunnan kauheita vaaroja useille patriiceille, jotka ovat kirkon lainmukaisia alustalaisia, ja kehottamaan heitä ratkaisevasti ryhtymään maantierosvoja vastustamaan. Olen neuvotellut heidän kanssaan, mutta turhaan."

"Sillä juuri noitten rosvojen avulla ja heidän joukoistaan patriicit ovat miehittäneet palatsinsa toinen toistansa vastaan", lisäsi Rienzi.

"Aivan siitä syystä", jatkoi piispa. "Vieläpä rohkeni Tapani Colonna itse tunnustaa tuon. Täydellisesti heltymättä niin monen hurskaan sielun, ja lisätkäämme paavin rahaston, joka ei saa olla vähä-arvoisempi oikein ajattelevista miehistä, perikatoon joutumisesta, he kieltäytyivät astumasta askeltakaan rosvoja vastaan. Kuullos siis hänen pyhyytensä toista käskyä: — 'Jos ylimyksiltä ei lähde apua', hän sanoo viisaasti kuin profeeta, käänny Cola di Rienzin puoleen. Hän on rohkea ja Jumalaa pelkääväinen mies, sekä puheesi mukaan suuresti kansan arvossa pitämä; ja sano hänelle, että, jos hänen neronsa keksii keinon noitten Belialin poikain hävittämiseksi ja yleisten teitten rauhottamiseksi, suuresti ovat hänen ansionsa kohoavat — ikuinen on kiitollisuutemme velka oleva hänelle, ja mitä apua sinä ja istuimemme palvelijat voitte hänelle antaa, sitä älkää pidättäkö'."

"Sanoiko hänen pyhyytensä niin!" huudahti Rienzi. "Enempää en pyydä — minun on kiitollisuuden velka, koska hän on näin ajatellut palvelijastaan ja minulle uskonut tuon toimen; minä suostun siihen — minä kerrassaan vastaan menestyksestä. Mutta selittäkäämme tarkoin menettelylleni määrätyt rajat. Masentaakseni muurien ulkopuolella olevat rosvot, minun täytyy saada sisäpuolella olevat kurissa pysymään. Jos henkeni uhalla rupean puhdistamaan Rooman katuja rosvoista, onko minulla täydellinen vapaus menetellä rohkeasti, ratkaisevasti ja ankarasti?"

"Sellaisenhan menettelyn vaatii itse toimen luonto", vastasi Raimond.

"Silloinkin kun kohtelen päärikoksellisia — rosvojen suosijoita ylhäisimpiä itse ylimyksistä?"

Piispa oli vaiti ja katseli kiinteästi puhujaa kasvoihin. "Minä vielä kerran sanon", lausui hän vihdoin alentaen äänensä ja merkillinen paino sanoissa, "näissä rohkeissa yrityksissä menestys on ainoa hyväksyttävä. Menesty, niin annamme sinulle anteeksi kaikki — vieläpä —"

"Colonnan tahi Orsinin surmankin, jos oikeus sitä vaatii ja jos se olisi lainmukaista sekä seuraisi lain rikkomisesta!" lisäsi Rienzi vakavasti.

Piispa ei vastannut sanoin, mutta kevyt pään nyökkäys oli riittävä vastaus Rienzille.

"Herrani", sanoi hän, "tästä ajasta sitten on kaikki valmiina; vallankumouksen — järjestyksen, valtion uudistuksen — luen minä tästä hetkestä, tästä keskustelusta alkaneeksi. Tähän asti, tietäen ettei oikeus milloinkaan saa jättää suurimpia pahantekijöitä rankaisematta, minä olen epäröinnyt, peljäten että sinä ja hänen pyhyytensä ehkä pitäisitte sitä ankaruutena ja moittisitte häntä, joka täyttää lakia, rangaistessaan lain rikkojia. Nyt minä ymmärrän teidät paremmin. Kätenne, arvoisa herrani!"

Piispa ojensi kätensä; Rienzi tarttui siihen lujasti ja kohotti sen kunnioittaen huulillensa. Molemmat tunsivat että liitto oli vahvistettu.

Tämä keskustelu, jonka kertominen on kestänyt näin kau'an, oli todellisuudessa lyhyt; mutta sen aine jo loppui ja piispa nousi lähteäksensä. Talon ulkoportti aukeni, ja piispan palvelijajoukko nosti ylös soihtunsa, ja hän oli juuri kääntynyt Rienzistä, joka oli saattanut häntä portille, kun muuan nainen nopeasti riensi halki piispan saattojoukon, ja nähdessään Rienzin heittäytyi hänen jalkainsa eteen.

"Voi, rientäkää, herra! rientäkää, Jumalan rakkauden tähden rientäkää, muuten nuori signora joutuu ijäksi hukkaan!"

"Signora! — taivaan ja maan nimessä, Benedetta, kenestä puhut? — sisarestani — Irenestäkö? eikö hän ole kotona?"

"Voi, herra, — Orsinit — Orsinit!"

"Mitä heistä, puhu vaimo!"

Sitten hengästyneenä, usein keskeyttäen, Benedetta kertoi Rienzille, jonka lukija jo on tuntenut Irenen veljeksi, sen verran Martino di Porton seikkailusta, kuin hän oli nähnyt: kahakan lopullisesta päätöksestä hän ei tiennyt mitään.

Rienzi kuunteli äänetönnä; mutta hänen kasvojensa kuolon kalpeus ja hänen alahuulensa vavahdus ilmaisivat mielenliikutuksen, jota hän ei päästänyt kuuluville.

"Kuulette, herra piispa kuulette", sanoi hän Benedettan lopetettua ja kääntyneenä piispaan, jonka lähtöä kertomus oli viivyttänyt, "kuulette, millaista väkivaltaa Rooman asukkaat saavat kärsiä. Hattuni ja miekkani, paikalla! Herrani, antakaa anteeksi kiivauteni."

"Mihin on aikomuksesi?" kysyi Raimond.

"Mihin — mihin! Niin, minä unhotin, herrani, teillä oi ole sisarta, Ehk'ei teillä ole ollut veljeäkään! Ei, ei; yhden uhrin kuitenkin olen pelastava. Mihin, te kysytte — Martino di Porton palatsiin."

"Orsinin luokse yksin ja oikeutta saamaan?"

"Yksin ja oikeutta saamaan! En!" kiljasi Rienzi tarttuen miekkaansa, jonka palvelija oli tuonut hänelle, ja syöksyi talosta; "mutta yksi mies riittää kostamaan."

Piispa jäi hetkeksi miettimään. "Hän ei saa joutua turmioon", hän jupisi, "niinkuin helposti saattaa käydä, jos hän yksinään antautuu suden raivolle alttiiksi. Hei, pojat!" hän huusi; "eteenpäin soihdut! Nopeaan, nopeaan! Me itse — me paavin vikaari — ryhdymme asiaan. Rauhottukaa, hyvät ihmiset; nuoren signoranne saatte takasin. Eteenpäin — Martino di Porton palatsiin!"

VI Luku.

Irenen olo Adrian di Castellon palatsissa.

Niinkuin Kyyprolainen katseli kuvapatsasta, johon hän oli unelmainsa nuoruuden kuvannut, jolloin elollinen väri verkalleen alkoi puhjeta marmoriin, niin katseli nuori ja intohimoinen Adrian edessään uinuvaa, vähitellen eloon heräjävää impeä. Ja ehk'ei noitien kasvojen kauneus ollut ylevintä eikä häikäisevintä laatua, ehkä niitten hempeän ja rauhallisen luonteen monet saattoivat jättää varjoon, ei kuitenkaan joittenkuitten mielestä saattanut löytyä hurmaavampaa muotoa, ei milloinkaan toista, joka kaunopuheliaammin olisi kuvannut tuon selittämättömän ja neitsyeellisen ilmeen, jota Italian taide etsii malleistansa — jossa kainous kuvautuu ulkonaisesti, lempeys piilevänä; tuo sekä muodon että sydämen nuoruuden kukoistus, ennenkuin kummankaan ensimmäinen vieno ja suloinen tuores on lakastunut, jolloin lempikin, jonka tulisi olla tuon ijän ainoa rauhaton vieras, vielä on tunne vaan eikä, intohimo.

"Benedetta!" kuiskasi Irene, avaten vihdoin silmänsä ja luoden ne itsetiedottomasti hänen vieressään polvillaan olevaan — nuot eriskummalliset, elollisimmat silmät, joita saattaisi vuosikausia katsella tulematta milloinkaan tuntemaan niitten värin salaisuutta, niin vaihteli se terän laajentuessa — tummentuen varjossa ja kirkastuen valossa taivaan sineksi.

"Benedetta", sanoi Irene, "missä olen? Voi, Benedetta! Minä näin niin kauniin unen."

"Minäkin kauniin näyn", tuumi Adrian.

"Missä olen?" huusi Irene nousten vuoteelta. "Tämä huone — nämä verhot

— Pyhä Neitsyt! vieläkö uneksun! — ja te, taivas — olettehan herra

Adrian di Castello!"

"Onko tuo nimi, jota olet oppinut pelkäämään?" sanoi Adrian; "jos niin, minä hylkään sen."

Jos Irene nyt punastui, niin sitä ei vaikuttanut tuo hurja riemu, jonka vallassa hänen haaveksiva sydämensä oli saattanut ennustaa hänen kuuntelevan Adrian di Castellon lemmen ensimmäisiä sanoja. Mieletönnä hämmästyksestä — pelästyneenä oudosta paikasta, vieläpä kauhistuen ajatusta, että hän oli kahdenkesken hänen kanssansa, joka vuosikaudet oli ollut hänen haaveiluissansa läsnä — pelästys ja suru olivat ne tunteet, jotka hän enimmin tunsi ja jotka enimmin kuvaantuivat hänen kasvoillansa. Ja kun Adrian lähestyi häntä, niin huolimatta hänen äänensä ystävällisyydestä ja hänen katseensa kunnioituksesta, hänen pelkonsa, joka ei ollut vähempi sentähden, että se oli epämääräinen, lisääntyi; hän vetäytyi huoneen äärimmäiseen päähän, katseli hurjasti ympärilleen ja sitten, peittäen kasvonsa käsillään, puhkesi katkeraan kyyneltulvaan.

Heltyneenä noista kyyneleistä ja arvaten hänen ajatuksensa, Adrian hetkeksi luopui kaikista äskeisistä rohkeammista toiveistaan.

"Älä pelkää, suloinen neiti", hän sanoi vakavasti; "toinnu, minä rukoilen sinua; ei mikään vaara, ei mikään paha voi kohdata sinua täällä; tämä käsi sinut pelasti Orsinin väkivallasta — tämä katto on vaan ystävän suoja! Mainitse minulle, ihana ilmestys, nimesi ja asuinpaikkasi, niin kutsun palvelijani ja saatan sinut turvassa heti kotiisi."

Kenties kyynelten huojennus, vielä enemmän kuin Adrianin sanat, sai Irenen tointumaan ja käsittämään omituisen asemansa; ja kun hänen järkensä näin selvinneenä ilmaisi mitä hän oli velkaa hänelle, jota hänen unelmansa niin kauan olivat pitäneet kaiken ylevyyden ihanteena, hän pääsi itsensä valtijaaksi jälleen ja lausui kiitoksensa, ilmaisten suloa, joka ei ollut vähemmän voittava, ehkä siinä vielä oli osaksi hämminkiä.

"Älä kiitä minua", vastasi Adrian kiihkeästi. "Minä olen koskettanut käteesi — minä olen palkittu. Palkittu! ei, kaiken kiitollisuuden — kaiken ylistyksen minä olen velkaa!"

Punastuen jälleen, mutta varsin erilaisia tunteita, Irene hetkisen vaitiolon jälkeen vastasi: "Vielä suurempana, herrani, on minun velkaani pitäminen, teidän niin välinpitämättömästi siitä puhuessanne. Ja nyt, tehkää kiitollisuuteni täydelliseksi. En näe seuralaistani — sallikaa hänen saattaa minut kotiini; se on vain lyhyen matkan päässä tästä."

"Siunattu on sitten se ilma, jota olen tietämättäni hengittänyt!" sanoi Adrian. "Mutta seuralaisesi, neiti armahinen, ei ole täällä, hän pakeni, luullakseni, kahakan häiriössä, ja koska en tuntenut nimeäsi enkä ollessasi silloisessa tilassasi saanut tietää sitä huuliltasi, minun oli onnellinen pakko tuoda sinut tänne; — mutta minä olen oleva seuralaisesi. Älä, miksi tuo arka katse; minun väkeni myös on lähtevä mukaamme."

"Minun kiitokseni, jalo herra, ovat vähäarvoiset; veljeni, joka ei ole teille tuntematon, on kiittävä teitä soveliaammin. Saanko lähteä?" ja Irene puhuessaan oli jo ovella.

"Oletko niin kiihkeä pääsemään minusta?" vastasi Adrian suruissaan. "Voi! lähdettyäsi silmistäni, en näyttävä, kuin kuu olisi hyljännyt yön! — mutta on autuasta totella käskyjäsi, silloinkin kun poistavat sinut luotani."

Hieno hymy irroitti Irenen huulet, ja Adrian kuuli sydämensä lyönnin, kun hän tuota maahan luotua katsetta piti suotuisena enteenä.

Vastahakoisesti ja verkalleen hän kääntyi ovea kohden sekä kutsui palvelijoitaan. "Mutta", sanoi hän, heidän seisoessaan korkeassa porraskäytävässä, "sanot, armas neiti, että veljesi nimi ei ole minulle tuntematon. Taivas suokoon että hän olisi Colonnan ystävä."

"Hänen ylpeytensä", vastasi Irene kartellen, "Cola di Rienzin ylpeys on olla Rooman ystävien ystävä."

"Pyhä Neitsyt taivahinen! — onko veljesi tuo erinomainen mies?" huudahti Adrian, joka tuon kuullessaan näki salvan ilmaantuneen intohimonsa eteen. "Voi! Colonnassa, ylimyksessä hän ei näe mitään hyvää, ei silloinkaan kun sinun onnellinen pelastajasi, armas neiti, etsii hänen nuoruuden ystävyyttään!"

"Olette suuresti kohtuuton hänelle, herrani", vastasi Irene lämpimästi; "hän ennen kaikkia on mies, joka ihailee jalomielistä urhollisuutta, vaikkapa se ilmaantuisikin vaan Rooman alhaisimman naisen puolustuksessa — kuinka paljoa enemmän sitten, kun sitä osotetaan hänen sisarensa suojelemisessa."

"Ajat todellakin ovat surettavat", vastasi Adrian aatoksissaan, heidän nyt ollessaan aukealla kadulla, "kun miehet, jotka yhtä paljon murehtivat maansa surkeutta, epäluuloisina katselevat toisiansa: kun patriiceihin kuulumista pidetään kansan vainolaisiin kuulumisena, kun kansan ystävän nimellistä pidetään patriicein vihollisena; mutta tulkoon mitä tahansa, voi! salli minun toivoa, ihana neiti, etteivät mitkään epäilykset, mitkään eripuraisuudet karkoita sinun rinnastasi ainoata hellää muistoa minusta!"

"Voi! vähän, vähän tunnette minua", alkoi Irene ja lopetti äkkiä.

"Puhu! puhu jälleen! — mitkä säveleet tuo kateellinen vaikeneminen riisti sielultani! Et tahdo siis unohtaa minua? Ja", jatkoi Adrian, "me kohtaamme vielä toisemme? Me olemme Rienzin taloon menossa; huomenna käyn entisen toverini luona — huomenna saan nähdä sinut. Niinhän on oleva?"

Irenen äänettömyys oli hänen vastauksensa.

"Ja mainittuasi minulle veljesi nimen, tee se suloiseksi korvalleni lisäämällä omasikin."

"Minua kutsutaan Ireneksi."

"Irene, Irene! — salli minun kertoa se. Se on lempeä nimi, ja viihtyy huulilla, kuin se ei hentoisi luopua niiltä — sopiva nimi sinun kaltaisellesi."

Näin pitäen mieluisasti kuultua ylistyspuhettaan tuolla hehkuvalla kukkaiskielellä, joka tosin on ominaisempaa tuolle aikakaudelle ja etelän hienolle kohteliaisuudelle, mutta joka myöskin on kieli, jolla nuoruuden intohimoisuuden runollisuus kaikkina aikoina ja kaikissa maissa lausuu uhkuvan yltäkylläisyytensä sydämen puhuessa sydämelle. Adrian saatteli kotiinpäin kaunista turvattiansa, valiten sillävälin kiertävimmän ja pisimmän tien, joka juoni Ireneltä joko jäi huomaamatta tahi jonka hän ääneti soi anteeksi. Heidän näkyvissään oli jo katu, jonka varrella Rienzi asui, kun heidät äkki-arvaamatta saavutti tulisoihtuja kantava miesjoukko. Se oli Orvieton piispan seurue, joka palasi Martino di Porton palatsista, matkalla (mukanaan Rienzi) Adrianin asuntoon. He olivat edellisessä paikassa, Orsinia tapaamatta, palvelijoilta kuulleet kahakan päätöksen ja Irenen sankarin nimen, ja huolimatta Adrianin yleisestä armastelijan maineesta, Rienzi tarpeeksi tunsi hänen luonteensa ja hänen mielenlaatunsa jalouden, varmasti tietääkseen että Irene oli turvallisena hänen suojassaan. Voi! juuri tuossa henkilön turvallisuudessa usein on suurin sydämen vaara. Nainen ei koskaan vaarallisemmin rakasta, kuin silloin, kun se, joka häntä rakastaa, hänen tähtensä hillitsee itsensä.

Likistyneenä veljensä rintaan, Irene pyysi häntä kiittämään hänen pelastajaansa; ja Rienzi tuolla lumoavalla avomielisyydellä, joka niin hyvin sopii vaatimattomille, ja jota kaikkien, jotka tahtovat hallita ihmisten sydämiä, joskus tulee osata näyttää, läheni nuorta Colonnaa ja lausui hänelle kiitollisuutensa ja ylistyksensä.

"Olemme liian kauan olleet erotettuina, meidän täytyy jälleen tulla tuntemaan toisemme", vastasi Adrian. "Ole varma että minä pian kohtaan sinun."

Kääntyen jättämään Ireneä hyvästi, hän nosti hänen kätensä huulilleen ja puristaessaan sitä sen luistaessa hänen omastaan, pettyikö hän luullessaan että nuot suloiset sormet keveästi, tahdottomasti vastasivat puserrukseen?

VII Luku.

Lemmestä ja lempivistä.

Jos Romeon ja Julian lemmentarinaa käyttäen Shakespeare olisi vaihtanut näkymön, jolle se kuvaantuu, pohjoisempaan ilmanalaan, saattanemme epäillä, olisiko kerrassaan Shakespearenkään taito pystynyt sovittamaan meitä Julian intohimon äkkinäisyyteen ja voimaan. Ja sellaisenakin kuin se on, ei löytyne monta järkevissä ja tervemielisissä saarelaisissamme, jotka eivät rehellisesti myöntäisi, jos heiltä suoraan kysyttäisiin, pitävänsä moisten kova-onnisten Veronan lempeilijöitten rakkausjuttua ja heidän tultansa outona ja liioiteltuna. Mutta Italiassa on kuvaus tuosta yhden yön synnyttämästä tunteesta — mutta "voimallisesta kuin kuolema" — niin yleinen, että jokapäiväisimmissä oloissa tavataan samallaisia lukemattomia. Eri aikakausina ja eri ilmanaloissa lempi ihmeellisesti vaihtelee esiintymismuodossaan. Ja vielä tänä päivänäkin, Italian taivaan alla, moni halpa tyttö saattaa tuta Julian tunteet, moni yksinkertainen veitikka kilpailla Romeon kanssa liiallisuudessa. Pitkät temput ovat tuntemattomia tässä päivänpaisteisessa maassa, jossa ja josta minä nyt kirjoitan. Ei missään maassa kenties tavata niin yleisesti lempeä, syttynyttä ensi kohtauksesta, mikä Ranskassa on pilan, Englannissa epäluulon; eipä missään maassa myöskään lempeä, näin äkkiä syntynyttä, uskollisemmin säilytetä. Se mikä on mielikuvituksessa kypsynyt, puhkeaa kerrassaan intohimoksi, mutta sitä koko ajan sulostuttaa, tunteellisuus. Ja olkoon tämä minun ja heidän puolustuksensa, jos Adrianin lempi näyttää ennen aikojaan syttyneeltä, ja Irenen liiallisten haaveilujen hedelmältä — tuon puolustuksen he saavat ilmalta ja auringolta, esivanhempainsa tavoilta, esimerkin lempeältä tarttumiselta. Mutta heidän alistuessaan sydämiensä käskyille, tuossa oli jonkinlaista, vaikka salaista surua, — aavistusta, jolla ehkä oli sulonsa, vaikka siinä oli katkeruutta ja ilkeyttä. Syntyisin niin ylhäisestä suvusta Adrian tuskin saattoi uneksiakaan plebeijin sisaren kanssa solmittua avioliittoa; eikä Irene, tietämättömänä veljensä nousevasta kunniasta, rohjennut povessaan säilyttää muita toiveita, kuin olla lemmittynä. Mutta nämät vastakkaiset olot, jotka karkeammissa, varovaisemmissa, itsekieltävämmissä ja ehkäpä hyveisemmissä mielissä, jotka pohjolan taivaan alla varttuvat, olisivat, olleet aiheena moista rakkautta vastaan ponnistelemaan, vaan lisäsivät heidän rakkautensa tulta ja lujuutta vastuksillaan, joiden vetovoima on aina vaikuttanut romaaneihin. Heillä oli taajoja, vaikka lyhyitä kohtaamisen tilaisuuksia — ei aivan kahdenkesken, mutta ainoastaan suopean Benedettan läsnä ollen: milloin yleisissä puistoissa, milloin Rienzin taloa ympäröivien autioitten raunioiden keskellä. He antautuivat, tulevaisuudesta paljoa välittämättä, hetken hurmauksen autuuteen: he elivät vain päivä päivältä; heidän tulevaisuutensa oli ensi kerta, jolloin he kohtaisivat toisensa; tuon ajankäänteen takana heidän nuoruudenrakkautensa sumutkin sulkeutuivat pimeyteen ja varjoon, jota he eivät koettaneet läväistä; eivätkä he vielä olleet tulleet siihen tunteittensa ajankohtaan, jolloin heidän lankeemisensa vaara olisi ollut tarjona — heidän lempensä ei ollut vielä kulkenut siitä kultaisesta portista, jossa taivas loppuu ja maa alkaa. Kaikki oli heistä runollisuutta, epämääräistä, jalostettua — ei valtavaa, määrättyä, kuolevaista — kaipuuta. Katse — kuiskaus — hiljainen kädenpuserrus — enintään ensimmäiset, muutamat ja harvat, lemmen suudelmat — nuot olivat tuon tunteen ihmiselliset rajat, joka täytti heidän uudella elämällä, loi heihin ikäänkuin uuden sielun.

Adrianin harhailevat tunteet olivat kerrassaan kiintyneet ja kohdistuneet; hänen vienon impensä unelmat olivat heränneet elämään, joka vielä uneksui, mutta "todellisuuteen verhottuna." Kaikki kaiho ja voima, ja tunteitten tulva, jotka hänen veljessään puhkesivat isänmaallisuuden ja vallantavoittelemisen muotoihin, olivat Irenessä vienontuneet yhteen olomuotoon, yhteen sielun kohdistumiseen — lempeen. Mutta tässä näöltään niin rajotetussa ajatuksen ja toiminnan lajissa ei todellisuudessa ollut vähemmän ääretön tila, kuin hänen veljensä kunnianhimon monipolkuisella alalla. Yhtä hyvin oli hänellä valta ja vapaus kaikkiin ylevimpiin pyrinnöihin kuin meidän tomullemme on suotu. Samallainen oli hänen haaveksiva intonsa epäjumalaansa; samallainen, jos hän olisi ollut samoin koeteltu, olisi ollut hänen jalomielisyytensä, alttiiksiantavaisuutensa — suurempi varmaan hänen rohkeutensa; vieroittumattomampi hänen jumaloimisensa; tahrattomampi itsekkäisistä tarkotuksista ja likaisista näkökannoista. Ajan vaiheet, kova onni, kiittämättömyys olisivat jättäneet hänet samaksi! Mikä valtio voisi kukistua, mikä vapaus masentua, jos miesten meluisan isänmaallisuuden into olisi yhtä puhdas kuin naisen rakkauden hiljainen lainkuuliaisuus.

Heissä kaikki oli nuorta! — sydän turmeltumaton, kuihtumaton — tuota elämän elämäntäyteläisyyttä ja uhkuvaisuutta, jossa on jotakin jumalallista. Tuossa ijässä, jolloin näyttää kuin emme koskaan voisi kuolla, kuinka kuolematonta, kuinka ikäänkuin jumalallisesta nuoruudesta kuohuvaa ja valtavaa on kaikki mitä sydämemme luopi! Meidän oma nuoruutemme on kuin itse maa, jolloin se täytti metsät ja vedet jumaluuksilla, jolloin elämä solui hekumassa, mutta synnytti vaan kaunista, — kaikki sen runollisuuden muodot — kaikki sointuisuudet, Arkaadian ja Olympian säveleet! Kulta-aika ei koskaan lopu maailmasta; se vielä on olemassa ja on oleva siksi kuin lempeä, terveyttä, runollisuutta ei enään ole; mutta vain nuorilla!

Kun näin viivyn, vaikka vaan hetkisen tässä välinäytöksessä tuota draamaa, jossa miehekkäämpiä kuin lemmen intohimoja kehittyy, niin syynä siihen on aavistukseni, että sellaista tilaisuutta on minulla vain harvoin oleva. Kun viivyn Irenen ja hänen salaisen lempensä kertomuksessa mieluummin, kuin että antaisin tapausten kuvata ne paremmin kuin tekijän sanat pystyvät, niin syynä siihen on tietoni, että tuo rakastava ja rakastettava henkilö niin kauan kuin mahdollista on pysytettävä ennemmin varjona kuin muotokuvana — jonka rohkeammat henkilöt ja uhkeammat värit jättävät takaloon, niinkuin sellaisten luonteiden tavallinen osa on; jonka läsnäolo pikemmin tunnetaan, kuin nähdään, joka liittyy kokonaisuuden sopusointuisuuteenkin vaan tuolla syrjäisellä ja vaatimattomalla paikallaan.

VIII Luku.

Intomies järkimiehen arvostelemana.

"Sinä olet minulle kohtuuton", sanoi Rienzi lämpimästi Adrianille, heidän istuessaan kahden kesken, pitkän keskustelun loppupuolella; "minä en näyttele pelkän kansanvillitsijän osaa; minä en hämmennä syvyyksiä siinä tarkotuksessa, että minun menestykseni pohjarupa nousisi pinnalle. Niin kauan ovat ajatukseni hautoneet menneisyyttä, että minusta näyttää kuin olisin käynyt osalliseksi siitä — kuin ei minulla olisi erinäistä olemusta. Minä olen koonnut koko sieluni yhteen ainoaan intohimoon, — ja sen päämäärä on Rooman uudistus."

"Mutta millä keinoin?"

"Herrani! herrani! On olemassa vain yksi kansan suuruuden uudistamiskeino — se on vetoaminen itse kansaan. Ei ole ruhtinaitten ja ylimysten vallassa tehdä valtiota pysyväisesti kunniakkaaksi, he itse kohoavat, mutta he eivät saa kansaa nousemaan mukanansa. Jokainen suuri uudestasyntyminen on syvien kansakerrosten yleinen liike."

"Ei", vastasi Adrian, "sitten olemme lukeneet historian eri lailla. Minusta kaikki suuret uudestasyntymiset näyttävät muutamien harvojen työltä, jonka kansanjoukko ääneti on hyväksynyt. Mutta älkäämme kiistelkö eri koulujen tavoin. Sanot ääneen että mahtava käänne on lähellä; että hyvät olot (buono stato) saadaan toimeen. Mitenkä? missä ovat aseenne? — sotamiehenne? Ovatko ylimykset vähemmän voimallisia kuin ennen? onko roskaväki pelottomampi, vakavampi? Taivas tietää etten puhu säätyni etuluulojen nojalla — minä itken maani alennusta! Minä olen roomalainen, sen takia minä unhotan olevani ylimys. Mutta minä kauhistun myrskyä jonka tahdotte niin uhkarohkeasti nostaa. Jos teidän kapinanne onnistuu, se on oleva väkivaltainen: se ostetaan verellä — kaikkien Rooman ylevinten nimien omistajain verellä. Tekonne tarkottaa toista Tarqvinien karkotusta, mutta se on enemmän näyttävä toiselta Sullan proskriptsioonilta. Verilöylyt ja kapinat eivät milloinkaan tasota rauhan tietä. Jos, toiselta puolen, ette onnistu, Rooman kahleet ovat ijäksi umpeen taotut: onnistumaton pakoyritys on vaan orjan lisätyn rääkkäyksen veruke."

"Mitähän sitten, herra Adrian, tahtoisitte meidän tekemään", sanoi Rienzi, huulilla tuo omituinen, ivallinen hymy, jonka ennen olemme huomanneet. "Odotammeko kunnes Colonna ja Orsini herkeävät kiistelemästä? Pyydämmekö Colonnalta vapautta ja Orsinilta oikeutta? Hyvä herra, emme voi ylimyksiä vastustaessamme vedota ylimyksiin. Me emme saata pyytää heitä supistamaan valtaansa, meidän on uudistaminen tämä valta itsellemme. Olkoon tuo yrityksemme vaarallinen — mutta me uskallamme sen Forumin muistomerkkien keskellä: ja jos tuhomme on tuleva — me kaadumme esi-isillemme arvokkaalla tavalla! Teidän ovat korkeat sukuperät, sointuvat arvonimet, laajat alueet ja puhutte teidän muinaisesta kunniastanne! Meilläkin — meillä Rooman plebeijillä on omamme! Meidän isämme olivat vapaita! missä on perintömme? ei myyty — ei lahjoitettu: vaan varasteltu meiltä, milloin kavaluudella, milloin väkisin viety — nukkuessamme näpistelty meiltä, tahi raa'asti väännetty käsistämme hätähuudoistamme ja vastaanponnistuksistamme huolimatta. Herrani, me vaan pyydämme laillista perintöämme takasin itsellemme; itsellemme — ei, teidän laitanne on samoin; teidän vapautenne on samoin mennyt. Uskallatteko asua isäinne talossa torneitta, varustuksitta, palkattujen salamurhaajien miekoitta? uskallatteko käydä kadulla pimeässä aseitta ja seurueitta? Totta kyllä, te ylimys voitte antaa samalla mitalla takasin, vaikka me emme tohdi. Te vuorostanne saatte harjoittaa julmuutta ja vääryyttä takasin, mutta korvaako väkivalta vapautta? Te olette saanut niistä loistoa ja voimaa — mutta samallaisten lakien turva olisi parempi lahja. Voi, vaikka minä olisin teidän sijassanne — vaikka minä olisin Tapani Colonna itse, minä janoisin, niin yhtä polttavasti kuin nytkin, tuota vapaata ilmaa, jota ei ole kansalaisiani vastaan nostamien! muurien ja vallitusten takana, vaan avaran taivaan alla, lain hiljaisen kaitselmuksen eikä laihan pelon ja onttosilmäisten epäluulojen, vihatun vallan seuralaisten turvissa. Tyranni luulee olevansa vapaa, kun hänellä on orjia käskettävinään; alhaisin vapaan valtion talonpoika on häntä vapaampi. Voi, herrani, jospa sinä — urhoollisin, jalomielisin, valistunein — sinä melkein ainoa säädystäsi, joka tunnet että meillä on ollut isänmaa — voi jospa sinä, joka voit ottaa osaa kärsimyksiimme, taistelisit kanssamme niitten auttamiseksi!"

"Sinä tahdot sotaa Tapani Colonnaa, heimolaistani vastaan, ja vaikka olen vaan vähän katsellut häntä, enkä, totta puhuakseni, pidä häntä aivan suuressa arvossa, niin hän on sukumme ylpeys — kuinka minä voin liittyä sinuun?"

"Hänen henkensä on oleva turvassa, hänen omaisuutensa turvassa, hänen arvonsa turvassa. Mitä vastaan me sodimme? Hänen valtaansa tehdä muille vääryyttä."

"Jos hän huomaisi, että sinulla on voimaa sanojesi takana, hän vähemmin armahtaisi sinua."

"Eikö hän sitä ole huomannut? Eivätkö kansan huudot ilmaise hänelle että minä olen mies, jota hänen tulisi peljätä? Rakentaako hän — tuo varovainen, kavala, perinpohjainen — rakentaako hän linnoituksia ja pystytteleekö hän torneja, huomaamatta niitten harjalta tuota mahtavaa rakennusta, jonka minäkin olen valmistanut?"

"Sinäkö! mihin Rienzi?"

"Rooman sydämiin! Eikö hän sitä huomaa?" jatkoi Rienzi. "Ei, ei; hän — kaikki, koko hänen sukunsa on sokea. Eikö ole?"

"Varmaan sukulaiseni ei vähääkään usko sinun valtaasi. Vieläpä hän kolme päivää sitten vakavasti sanoi, että hän mieluummin tahtoo että sinä puhuttelet kansaa kuin kristikunnan paras pappi; sillä muut puhujat muka villitsevät rahvaan, eikä kukaan saa sitä niin rauhottumaan ja hajaantumaan kuin sinä."

"Ja minä sanoin häntä perinpohjaiseksi! Eikö taivas rauhota ilmaa, silloin kun se on myrskyyn puhkeamaisillaan? Kyllä, herrani, minä ymmärrän. Tapani Colonna halveksii minua. Minä oleskelin" — (tässä, hänen jatkaessaan, syvä puna verhosi hänen poskensa) — "sinä muistat sen, nuoruuden päivinäni, hänen palatsissaan ja huvittelin häntä sukkelilla puheilla ja keveillä sananparsilla. Vieläpä — ha, ha! — hän joskus hauskasti kehuen, kutsui minua houkkiokseen — vekkulikseen! Minä kärsin hänen loukkauksensa: minä kumarsin hänen kädentaputuksilleen. Minä tahdoinkin kärsiä tuon saman rangaistuksen, alentua tuohon samaiseen häpeään, samassa tarkotuksessa, samoista syistä. Mikä oli tarkotusperäni? Osaatko sen sanoa? Et. Minä kuiskaan sen sinulle: se oli — Tapani Colonnan ylönkatse. Tämä ylönkatse suojeli minua siksi, kun suojelus ei enään ollut tarpeen. Minä halusin etteivät patriicit pitäisi minua peljättävänä, saadakseni rauhaisa ja epäluuloista vapaana vaeltaa tietäni kansan keskuudessa Sen minä olen tehnyt; nyt viskaan naamarin syrjään. Jos olisin Tapani Colonnan kanssa kasvoista kasvoihin, minä tänä hetkenä saattaisin sanoa hänelle, että minä uhmaan hänen kiukkuaan, että minä nauran hänen vankikomeroilleen ja asestetuille miehilleen. Mutta jos hän pitää minua samana Rienzinä kuin ennen, pitäköön; minä saatan odottaa hetkeäni."

"Mutta", sanoi Adrian, viivytellen vastaamistaan toverinsa rohkeaan puheesen, "sano, mitä vaadit kansalle, välttääksesi vetoamista sen intohimoihin? — se on tietämätön ja oikullinen, sinä et saata vedota sen järkeen".

"Minä vaadin täyden oikeuden ja täyden turvallisuuden kaikille ihmisille. En ole tyytyvä vähempään myönnytykseen. Minä vaadin että ylimykset riisuvat linnoituksensa, hajottavat aseelliset seuralaisjoukkonsa, ettei korkean sukuperän vuoksi jätetä rikoksia rankaisematta, etteikä muusta etsitä suojaa kuin yleisen lain turvasta."

"Turha toivomus!" sanoi Adrian. "Pyydä sellaista, johon saatetaan suostua."

"Ha, ha, ha!" vastasi Rienzi, nauraen katkerasti, "sanoinhan että on suotta pyytää lakia ja oikeutta ylhäisiltä! Saatatteko moittia minua, jos etsin sitä muualta?" Sitten muuttaen äkkiä äänensä hän lisäsi juhlallisen vakavana — "valveilla oleva näkee pettäviä ja turhia näkyjä, mutta uni on usein mahtava ennustaja. Unessa taivas on salaperäisessä yhteydessä luomiensa kanssa, sekä johdattaa ja tukee välikappaleitaan sillä polulla, johon sen kaitselmus on ne ohjannut."

Adrian ei vastannut mitään. Tämä ei ollut ensi kerta, kun hän huomasi että Rienzin mahtavaan henkeen liittyi syvä, salaperäinen taika usko. Ja tämä seikka sai vielä enemmän nuoren ylimyksen, joka, vaikka hän olikin hurskas, ei paljoa pitänyt lukua aikansa tavattomasta herkkäuskoisuudesta, epäilemään tuon haaveksijan tuumien menestystä. Tässä hän suuresti erehtyi, vaikka hänen erehdyksensä olikin maallisen viisaan. Sillä ei mikään niin innostuta ihmisen rohkeutta, kuin hurskas usko siihen, että se on jumalallisen viisauden välikappale. Kosto ja isänmaanrakkaus yhtyneinä yhteen, nerokkaasen ja kunnianhimoiseen mieheen — siinä se Arkimeeden vipu, joka uskonvimmasta ottaa maailman ulkopuolelta sen kiinteän pisteen, josta se panee maailman liikkeelle. Järkimies saattaa hallita valtakuntaa, mutta vaan innostunut voi sen uudesta synnyttää — tahi kukistaa.

IX Luku.

"Kun kansa näki taulun, niin jokainen ihmetteli."

Kauppatorille, aivan Capitolin edustalle, oli kokoontunut suuri väkijoukko. Jokainen koetti päästä toisensa edelle ja tavoitella erästä paikkaa, jonka ympärillä taajimmin tunkeiltiin.

"Corpo di Dio!" sanoi eräs tavattoman suurirunkoinen mies, tunkien eteenpäin aimo laivan lailla, joka halkaisee ärjyvät aallot oikealle ja vasemmalle, keulastansa, "tämäpä kuumaa työtä; mutta mitä Pyhän Äidin nimessä te noin tunkeilette? Ettekö näe, herra Ribald, että oikea käsivarteni on estetty, kääritty ja kapaloittu, niin että olen saamaton kuin rintalapsi, ja sentään puskette minua kuin vanhaa seinää."

"Voi Cecco del Vecchio; — hyvä mies, me teemme tietä sinulle — olet liian pikkunen ja heikko väkijoukossa mihinkään pääsemään. Tule minun turviini!" sanoi muuan neljän jalan pituinen kääpiö, katsellen ylös jättiläiseen.

"Todella", sanoi pelottava seppä silmäillen ympärillään olevaa rahvasta, joka ääneensä nauroi kääpiön tarjoumusta, "me kaikki tarvitsemme turvaa, suuret ja pienet. Mitä te nauratte apinat? — te ette kumminkaan ymmärrä vertauksia."