Читать книгу Rienzi - Edward Bulwer Lytton Baron Lytton - Страница 6

Оглавление

"Ja sentään olemme tulleet vertausta katsomaan", sanoi joku joukosta hymyillen.

"Hyvää päivää, signor Baroncelli", vastasi Cecco del Vecchio, "te olette kunnon mies ja rakastatte kansaa; tekee sydämelle hyvää nähdä teitä. Mistä kaikki tämä melu?"

"Kun paavin notaari on asettanut suuren kuvataulun torille, ja katselijat sanovat sen tarkottavan Roomaa; ja he hautovat aivojaan, tänä kuumana päivänä, saadakseen arvoituksen selville."

"Ohoh!" sanoi seppä hyökäten eteenpäin niin kiivaasti, että puhuja jäi kauas jälelle; "jos Cola di Rienzillä on tekemistä tuossa asiassa, minä murran vaikka kalliot, päästäkseni perille."

"Paljon me kuvista kostumme", sanoi Baroncelli ivallisesti ja kääntyi vierikumppaneihinsa, mutta kun ei kukaan kuullut häntä, tuo kansanyllyttäjä, mukamas, alkoi suutuksissaan pureskella huultansa.

Puoleksi tukahutettuja valituksia ja kirouksia kuului sivulle työnnettyjen miesten suusta sekä kovaäänistä torumista ja kimakoita huudahduksia naisten puolelta, joitten hameita ja päähineitä ei suuria surkeiltu, kun roteva seppä raivasi tiensä eräälle kahleilla ympäröidylle aukealle paikalle, jonka keskelle oli asetettu mahdottoman suuri kuvataulu.

"Kuinka se on tuohon tullut?" huudahti joku; "minä olin ensimmäisinä torilla."

"Me äkkäsimme sen siinä päivän koettaessa", sanoi eräs hedelmäinmyyjä, "eikä ketään ollut saapuvilla."

"Mutta mistä päätätte Rienzin olevan tuossa osallisena?"

"Kukas muu!" vastasi parikymmentä ääntä.

"Totta kyllä! Kukapa muu?" virkkoi seppä. "Uskallanpa vannoa että tuo hyvä mies on kuluttanut koko yön sitä itse maalatessaan. P. Pietarin veri avita se on liiton korea. Mitä se kuvaa?"

"Se on arvoitus", sanoi muuan miettiväinen kalaeukko, "jospa sen saisin selville, kuolisin autuaana."

"Varmaan se on jotakin vapautta tai veroja koskevaa", sanoi Luigi, teurastaja, nojaten kahleisin. "Voi jos kaikki menisi Rienzin pään mukaan, jokaisella köyhälläkin olisi lihamöykky padassa."

"Ja tarpeeksi leipää", lisäsi eräs kalpea leipuri.

"Älkää turhianne! Leipää ja lihaa — joka miehellä sitä on — mutta mitä viiniä ihmisparat juovat! Ei uskalla kukaan ryhtyä viinitarhainsa hoitoon", sanoi muuan viininviljelyä.

"Hei, tuolla tulee mestari Pandulfo di Guido! antakaa tietä mestari Pandulfolle; hän on oppinut mies; hän on suuren notaarin ystävä; hän on selittävä meille kuvan, tehkää tietä, tehkää tietä!"

Verkalleen ja sävyisenä Pandulfo di Guido saapui kahleitten luo, rauhallinen, hyvinvoipa, rehellinen tiedemies, jota ei muu kuin ajan vallattomuus olisi saanut liikkeelle hänen hiljaisesta talostaan ja lukukammiostaan. Hän katseli kauan ja tarkkaan taulua, jonka uudet ja kosteat värit vielä kiilsivät; se oli maalattu jotakuinkin tuon elpyvän taiteen tapaan, jonka, tosin jyrkät ja kankeat, piirteet olivat siihen aikaan yleiset ja jonka paljoa korkeammassa muodossa näemme seuraavan miespolven aikana elävän Peruginon tauluissa. Kansa tungeskeli suu auki oppineen ympärillä, kääntäen silmänsä milloin tauluun, milloin Pandulfoon.

"Ettekö ymmärrä", sanoi vihdoin Pandulfo, "tämän kuvan selvää ja kouraantuntuvaa tarkotusta? Katsokaa, kuinka maalari on kuvannut eteenne aavan ja myrskyisen meren — nähkää, kuinka se aaltoilee —"

"Puhukaa kovemmin — kovemmin!" kiljui kärsimätön rahvas.

"Hiljaa!" huusivat ne, jotka olivat aivan Pandulfon vieressä, "arvoisan signorin puheen kuulee varsin hyvin".

Sillävälin jotkut sukkelimmat riensivät erääsen myymäsuojaan ja kantoivat sieltä järeän pöydän, jolle he pyysivät Pandulfon nousemaan ja puhumaan kansalle. Kalpean oppineen, vastahakoisesti ja hämillään, sillä hän ei ollut harjaantunut puhuja, oli suostuminen; mutta luodessaan silmänsä laajaan ja äänettömään kansajoukkoon, hänen oma syvä myötätuntoisuutensa heidän asiaansa innostutti ja rohkaisi häntä. Salama välähti hänen sumastaan, hänen päänsä, joka tavallisesti oli rinnalle vaipuneena, sai pystyisen ja uljaan ryhdin.

"Te näette edessänne olevassa taulussa" (hän alkoi jälleen) "mahtavan ja myrskyävän meren: sen aalloilla te huomaatte viisi laivaa; neljä niistä on jo haaksihylkynä — mastot poikki, aallot tunkeilevat läpi halenneittein laitoin, niillä ei enää ole apua eikä toivoa: jokaisessa näistä laivoista on naisen ruumis. Ettekö näe kalpeista kasvoista ja mustanpuhuvista jäsenistä kuinka uskollisesti taituri on kuvannut kalman karvan ja kauhun? Jokaisen laivan alla on sana, joka sovelluttaa vertauksen todellisuuteen. Tuolla te näette Karttaagon nimen; muut kolme ovat Troija, Jerusalem! ja Babyloni. Näillä neljällä on yhteinen päällekirjoitus, 'Häviömme syy oli laittomuus.' Kääntäkää nyt silmänne meren keskelle — siellä te näette viidennen laivan, jota aallot viskelevät, masto poikki, peräsin tiessään, purjeet repaleina, mutta se ei ole vielä hylkynä niinkuin toiset, vaikka se pian siksi saattaa tulla. Sen kannella on polvillaan murhepukuinen nainen; katsokaa tarkoin hänen kasvoillaan kuvautuvaa surua, — kuinka nerokkaasti taiteilija on saanut sen syvyyden ja epätoivon ilmaistuksi; hän ojentaa rukouksessa käsiänsä, hän anelee taivaan ja teidän apuanne. Huomatkaa nyt päällekirjoitus — 'Tämä on Rooma!' — Niin, teidän isänmaanne puhuu teille tässä vertauskuvassa!"

Väkijoukko aaltoili sinne tänne, ja syvä murina alkoi voittaa hiljaisuuden, joka siihen asti oli vallinnut.

"Nyt", jatkoi Pandulfo, "kääntäkää katseenne taulun oikeaan reunaan, niin saatte huomata rajuilman syyt — saatte nähdä, miksi viides laiva näin on joutunut perikadon partaalle, ja sen sisaret näin kärsineet haaksirikon. Katsokaa neljää eri lajia eläimiä, jotka hirmuisista kidoistaan syytävät tuulet ja myrskyt, jotka rääkkäävät ja kiduttavat merta. Ensimmäisinä ovat jalopeurat, sudet ja karhut. Nämät, niinkuin kirjoitus osottaa, ovat valtion laittomat ja julmat herrat. Niitä lähinnä ovat koirat ja siat — ne ovat huonot neuvonantajat ja loisina eläjät. Kolmansina näette louhikäärmeet ja ketut — ne ovat väärät tuomarit ja petolliset virkamiehet ynnä ne, jotka myyvät oikeutta. Neljänneksi, jäniksillä, vuohilla ja apinoilla, jotka puolestaan lisäävät myrskyä, te oivallatte, kirjoituksen mukaan, tarkotettavan tavallisia varkaita, murhamiehiä, raiskaajia ja rosvoja. Oletteko vielä sokeita, oi roomalaiset! vai oletteko kuvan arvoituksen perillä?"

Etäällä vankoissa palatseissaan Savellit ja Orsinit kuulivat: noitten huutojen kai'un, jotka olivat vastauksena Pandulfon kysymykseen.

"Mutta oletteko toivottomia!" jatkoi oppinut huutojen tauottua, äänensä ensi värähdyksellä katkaisten huomautukset ja lausunnot, joita jokainen oli kääntynyt tekemään vierikumppanilleen. "Oletteko toivottomia? Eikö taulu, joka paljastaa murheenne, lupaa lainkaan sovitusta? Nähkää, tuon kiukkuisen meren yläpuolella taivaat aukenevat ja Jumalan kaikkivaltius astuu alas kirkkaudessaan, kuin tuomiolle; ja Jumalan henkeä ympäröivistä säteistä kaksi säkenöivää miekkaa ulkonee ja näiden miekkojen päällä, vihastuneina mutta pelastajina seisoo kaksi suojeluspyhimystänne — kaksi voimallista kaupunkinne vartijaa! Hyvästi Rooman kansa! Arvoitus on selitetty!"

X Luku.

Karkea henki heräjää, joka sittemmin poistaa lumouksen.

Sillä aikaa kuin tuo eloisa näytelmä näyteltiin Capitolin edustalla, sen sisällä, eräässä palatsin huoneustossa, istui tämän kiihotuksen syy ja alkuunpanija. Äänettömien kirjuriensa seurassa Rienzi näkyi antautuneen kutsumuksensa kärsivällisyyttä kysyviin, perinpohjaisiin valmistuksiin. Kun väkijoukon murina ja humu, huudot ja melske vyöryivät hänen huoneesensa, hän ei näyttänyt pitävän niistä väliä eikä hetkeksikään nousevan työstään. Koneen järkähtämättömin säännöllisyyksin hän merkitsi isoon kirjaansa aikansa selvillä ja siroilla kirjaimilla noita langettavia lukuja, jotka paremmin kuin pitkät puheet ilmaisivat hänelle kansan kärsimät petokset ja antoivat hänen käteensä tosi-asiain aseen, jota vääryyden on niin vaikea sivuuttaa.

"Sivu 2, nidos B", sanoi hän asioitsijan tyynellä äänellä kirjureilleen, "katsokaapas suolaverotuloja; osasto N:o 3 — hyvä, hyvä. Sivu 9, nidos D minkä summan on Vescobaldi, kantomies, ilmottanut? Mitä! kaksitoistatuhatta floriinia? — ei enempää — tunnoton konna!" (Tässä kuului ulkoa korkea huuto "Pandulfo — kauan eläköön Pandulfo!") "Pastrucci, ystäväni, pääsi pyörii; kuuntelet tuota melua — oleppas hyvä ja laske vaan summat niinkuin käskin. Santi, paljonko Antonio Tralli on jättänyt sisään?"

Keveä kolkutus kuului ovelta, ja Pandulfo astui sisään.

Kirjurit jatkoivat työtänsä, pikaisesti katsahtaen kalpeaan, kunnianarvoiseen tulijaan, jonka nimi heidän suureksi kummastukseksensa näin oli käynyt kansan huudoksi.

"Hei, ystäväni", sanoi Rienzi varsin tyynenä ääneltään, mutta käsi vavisten huonosti hillittyä liikutusta, "tahdotte puhua kanssani kahdenkesken, niinhän? hyvä, hyvä — tätä tietä." Näin sanoen hän talutti vieraan pieneen, virastohuoneen peräiseen kammioon, sulki huolellisesti oven ja antautuen luonteensa tavalliseen kiihkeyteen, hän tarttui Pandulfon käteen: "Puhu!" hän huusi, "ymmärsivätkö tulkitsemisen? — selvititkö sen tarkoin ja kyllin tuntuvasti? — painuiko sen syvään heidän sieluihinsa?"

"Kyllä, P. Pietari nähköön, kyllä!" vastasi oppinut, jonka itseluottamus oli paisunut hänen äskeisestä havainnostaan, että hänkin oli puhuja — aran miehen ääretön mielihyvä. "He nielivät selityksen joka sanan; he olivat ytimiinsä saakka liikutettuja — saattaisit vaikka tänä samaisena hetkenä johtaa heidät taisteluun ja nähdä heidät sankareina. Mitä tuohon karskiin seppään tulee —"

"Mitä! Cecco del Vecchio?" keskeytti Rienzi, "voi hänen sydämensä on metalliin valettu — entäs hän?"

"Niin, hän tarttui vaatteeni liepeesen, astuessani alas puhujalavalta (voi, olisit nähnyt minut! — por fede minulla oli aivan sinun manttelisi — minä olin toinen sinä!) ja sanoi itkien kuin lapsi, 'voi signor, minä olen vaan köyhä mies ja halpa-arvoinen, mutta jos tämän ruumiin jokainen veripisara olisi elämä, minä antaisin sen isänmaani edestä!'"

"Urhea mies", sanoi Rienzi liikutettuna; "olisi Roomalla edes viisikymmentä sellaista! Ei kukaan ole tehnyt meille enempää hyvää omassa piirissään kuin Cecco del Vecchio."

"Jo hänen kokoansakin he pitävät turvanaan!" sanoi Pandulfo. "Se kuuluu joltakin kun tuollainen suuri poika laskettelee suuria sanoja."

"Eikö noussut ääniä taulua ja sen tarkotusta vastaan?"

"Ei ainoatakaan."

"Aika on siis melkein ehtinyt, — parin päivän paiste vielä, niin hedelmät ovat koottavat. Aventini — Laterani, — ja sitten pasuunan äänen kuulette!" Tämän sanottuaan Rienzi, käsivarret ristissä ja silmät alas luotuina, näytti vaipuneen aatoksiin.

"Mutta olinpa melkein unohtaa kertoa sinulle", sanoi Pandulfo, "että rahvas olisi tahtonut tunkeutua tänne, niin kiihkeästi halusi se nähdä sinua, mutta minä sain Cecco del Vecchion nousemaan puhujalavalle ja kömpelöllä tavallaan selittämään sille että olisi nykyään sopimatonta niin suurissa joukoin rynnätä luoksesi, sinulla kun on Capitolissa paljon toimitettavia, valtiollisia ja hengellisiä asioita. Teinkö oikein?"

"Aivan oikein, oiva Pandulfo."

"Mutta Cecco del Vecchio sanoo että hänen pitää tulla suutelemaan kättäsi, ja sinun tulee odottaa häntä siksi, kun hän huomaamatta pääsee pujahtamaan väkijoukosta."

"Hän on tervetullut!" sanoi Rienzi puoleksi tietämättään, ollen vielä mietteisiinsä vaipuneena.

"Ja katsos! tuossa hän onkin" — kun joku kirjureista ilmoitti sepän tulon.

"Laske hänet sisään!" sanoi Rienzi istuutuen rauhallisesti.

Kookkaan sepän ollessa Rienzin pateilla, Pandulfoa huvitti tarkastella hengen ihmeteltävää valtaa aineen yli. Tuo pelottava, itsepintainen jättiläinen, joka kaikissa kansan melskeissä kohosi vertaistensa yläpuolelle, jonka ympärille muut kokoontuivat turvaa etsien, jonka jäntereet olivat kiveä, hermot rautaa, — seisoi punastuen ja vapisevana tuon järjen edessä, joka melkein oli luonut hänen omansa, niin oli Rienzin kaunopuhelias henki sytyttänyt tuon kipinän, joka siihen saakka oli kytenyt tuossa karkeassa povessa, ja vireillä pitänyt sitä. Ja se todellakin, joka ensiksi herättää orjassa vapauden tunnon ja hengen, pääsee niin lähelle kuin ihmiselle on sallittu, lähemmäksi kuin filosoofi, lähemmäksi kuin runoilijakin, tuota Jumalan suurta luopaa ominaisuutta! Mutta jos povi on viljelemätön, lahja antajaansa kirota saattaa; ja se joka yht'äkkiä astuu orjuudesta vapauteen, saattaa yhtä nopeasti muuttua vapaasta konnaksi.

"Käy peremmäksi ystäväni", sanoi Rienzi hetken vaitiolon perästä; "minä tiedän kaikki, mitä olet tehnyt ja tahtoisit tehdä Rooman hyväksi. Sinä olet sen parhaimpiin päiviin ansiollinen ja olet syntynyt näkemään niitten palajamisen."

Seppä lankesi Rienzin jalkoihin, joka, nostaakseen ylös häntä, ojensi kätensä, johon Cecco del Vecchio tarttui, kunnioittaen sitä suudellen.

"Tuo suutelo ei petä", sanoi Rienzi hymyillen; "mutta nouse ylös, ystäväni, — tuo asento on tuleva vain Jumalalle ja hänen pyhillensä."

"Se on pyhä, joka auttaa meitä hädässä!" älähti seppä, "ja sitä ei ole kukaan tehnyt niinkuin sinä olet. Mutta koska", hän lisäsi, alentaen äänensä ja iskien kiinteästi silmänsä Rienziin, niinkuin se, joka odottaa merkkiä, paiskatakseen korvapuustin, "koska — koska teemme tuon suuren ponnistuksen?"

"Olet puhunut kaikille reippaille miehille naapuristossasi — ovatko he kaikki valmiina?"

"Elämään tahi kuolemaan, niinkuin Rienzi käskee."

"Minä tahdon luettelon — lukumäärän — nimet — talot ja ammatin, ensi yönä!"

"Saamasi pitää."

"Joka miehen tulee omakätisesti kirjoittaa nimensä tahi puumerkkinsä."

"Tahtosi on tapahtuva."

"Ja kuule, käy Pandulfo di Guidon taloon tänä iltana, auringon laskiessa. Häneltä saat tietää, missä ensi yönä olet tapaava muutamia rohkeita miehiä; — sinä olet ansiollinen heidän joukkoonsa luettaa. Olet varmaan tuon tekevä!"

"Pyhien portaitten nimessä! Olen laskeva hetket siihen asti", sanoi seppä, tummat kasvot kirkastuen hänelle osotetun luottamuksen ylpeydestä.

"Sillävälin pidä silmällä naapureitasi; älä anna ainoankaan laimentua tahi käydä arkamieliseksi, — sinun ystävistäsi ei ainoastakaan saa tulla petturia."

"Kurkut poikki siltä mieheltä, vaikka hän olisi oman äitini poika, jonka huomaan liittolaisistamme horjuvan!" sanoi hurja seppä.

"Ha, ha!" lausui Rienzi, nauraen tuota kummallista naurua, joka oli hänelle ominaista; "ihme! ihme! kuvataulu puhuu jo!"

* * * * *

Oli jo melkein hämärä kun Rienzi lähti Capitolista. Sen muurien edustalla oleva tilava aukea oli tyhjä ja hiljainen, ja tarkoin viittaansa kietoutuneena hän kulki mietiskellen eteenpäin.

"Olen kiivennyt melkein huipulle", hän tuumiskeli, "ja näen nyt kuilun ammottavan edessäni. Jos en onnistu, mikä putoaminen! Isänmaani viimeinen toivo sortuu kanssani. Ei ylimys milloinkaan ole nouseva ylimystä vastaan. Ei milloinkaan ole toisella plebeijillä oleva sitä tilaisuutta ja valtaa, kuin minulla on! Rooma on sulkeutunut minuun yhteen elämään. Kaikkien aikojen vapaus on kiintynyt korteen, jonka tuulikin saattaa juuriltaan temmaista. Mutta oi kaitselmus! Olethan määrännyt ja merkinnyt minun suuriin tekoihin. Kuinka askel askeleelta olet johtanut minua tähän suurenmoiseen työhön! Kuinka jokainen hetki on valmistanut seuraajansa. Mutta kuitenkin mikä vaara! jos epävakainen kansa, orjuuden nöyryyttämä, vaan horjuu käännekohdassa, minä olen pois pyyhkäisty!"

Puhuessaan hän nosti ylös silmänsä, ja katso, hänen edessään hämärän ensimmäinen tähti loisti rauhallisena Tarpeijan kallion louhittuihin röykkiöihin. Tuo ei ollut suotuisa enne, ja hänen sydämensä sykki nopeammin, kun tuo synkkä ja autio möhkäle näin äkkiä aukeni hänen katseilleen.

"Hirvittävä muistomerkki", ajatteli hän, "mitä pimeitä loppukohtauksia, mitä tuntemattomia suunnitelmia olet ollut todistamassa! Kuinka monen yrityksen, josta historia on mykkä, olet nähnyt päätettävän? Mistä me tiedämme, olivatko ne rikoksellisia vai oikeudenmukaisia? Mistä tiedämme, ehkä näin petturiksi tuomittua, jos hän olisi onnistunut, olisi kuolemattomaksi vapauttajaksi ylistetty? Jos minä kukistun, kuka on kirjoittava aikakirjani? Joku kansastako? voi! se on sokea ja tietämätön, siinä ei ole ainoatakaan, joka voisi vedota jälkimaailmaan. Joku patriiceistako? mihin karvaan minä silloin kuvataan! Ei hautapatsastani ole kohoava pirstaleitten keskeltä; ei kenenkään käsi sirota kukkia haudalleni! Kaikki muinaisen kunnian ja maineen näkyni ovat synnyttäneet vaan ikuisen herjauksen kirouksen."

Näin mietiskellen käännekohdassa tuota suurenmoista yritystä, johon hän oli pyhittänyt itsensä, Rienzi jatkoi matkaansa. Hän saapui Tiberin rannalle ja pysähtyi hetkiseksi sen tarunomaisen juoksun ääreen, johon purppurainen ja tähtikirkas taivas loi syvään valonsa. Hän kulki sillan poikki, joka johti Trasteveren kortteliin, minkä ylpeät asukkaat vielä kerskaavat olevansa muinaisten roomalaisten ainoita todellisia jälkeläisiä. Hänen askeleensa kävivät nopeammiksi ja keveämmiksi, kirkkaampia, jos kohta ei yhtä suuremmoisia ajatuksia tulvaili hänen rinnassaan, ja kunnianhimo sai hetkeksi uinahtaa sekä luovuttaa hänen rasitetun mielensä hellemmän tunteen haltuun.

XI Luku.

Nina di Raselli.

"Minä sanon sinulle, Lucia, etten pidä näistä kankaista; ne eivät sovi minulle. Oletko koskaan nähnyt noin kurjia värejä? — tämäpä vasta purppuraa! ja tämä karmosiinia! Miksi annoit sen miehen jättää ne? Anna hänen viedä ne huomenna muille. Käyttäkööt sellaisia tuolla puolen Tiberiä asuvaiset signorat, jotka pitävät kaikkea venetsialaista täydellisenä; mutta minä, Lucia, minä katson omilla silmilläni ja päätän oman mieleni mukaan".

"Voi rakas neiti", sanoi palvelustyttö, "jos te olisitte suuri signora, joksi kerran epäilemättä tulette, kuinka arvokkaasti te viihtyisitte kunniassanne! Santa Cecilia! ei ketään toista naista Roomassa katsottaisikaan, neiti Ninan ollessa saapuvilla."

"Emmekö opettaisi heille millaista loisto oli?" vastasi Nina. "Voi! millaisia pitoja me pitäisimme! Etkös katsellut parvelta neiti Giulia Savellin menneenviikkosia tanssiaisia?"

"Kyllä, signora; ja kun te astuitte saliin helmeisessä ja hopeanhohtavassa puvussanne, silloinpa kävi humina läpi koko parven, ja jokainen huusi: 'Savellit ovat saaneet enkelin vieraakseen!'"

"Hyi, Lucia; ole imartelematta tyttö."

"Se on sula totuus, neiti, mutta nepä vasta pidot olivat, eivätkö olleet? Voi sitä komeutta! — viisikymmentä karmosiiniin ja kultaan puettua palvelijaa, ja musiikki soitellen yhtämittaa. Soittoniekat olivat tuodut Bergamosta. Eivätkö kemut olleet mieleenne? Voi, monta kaunista sanaa saitte kuulla tuona päivänä, sen takaan!"

"Hoh, hoo! — en lainkaan, yhden ääni sieltä puuttui, ja se asia pilasi koko musiikin. Mutta, tyttöseni, jos minä olisin neiti Giulia, enpäs tyytyisikään noin kehnoihin tanssiaisiin!"

"Vai kehnoihin! Vaikka kaikki ylhäiset sanovat että ne voittivat Colonnain upeimmat hääpidot. Muuan neapelilainenkin, joka istui vieressäni ja joka oli ollut nuoren kuningatar Johannan palveluksessa, hänen naimisiin mennessänsä, sanoi ettei Neapelikaan piisannut".

"Vaikka vaan. En minä Neapelista mitään tiedä: mutta sen minä tiedän millainen minun hovini olisi ollut, jos minä olisin se, joka en ole ja joksi en milloinkaan tulekaan! Pitoastiat olisivat kultaa olleet, maljat reunoihinsa saakka jalokivistä välkkyneet, ei tuumaakaan karkeata lattiakiveä näkyvissä, kaikki olisi loistanut kullan peitossa; pihan suihkulähde olisi pulpunnut Idän tuoksuja, paaschini eivät olisi olleet löntteröitä nuorukaisia, jotka omaa kömpelyyttään punastuvat, vaan suloisia poikia, Rooman ihanimmista palatseista poimittuja, jotka vielä eivät olisi kahtatoista vuottaan nähneet; ja mitä musiikiin tulee, voi Lucia! — jokaisella soittoniekalla olisi ollut, seppele päässä ja ansiosta saatu, ja parhain soittaja olisi saanut palkinnoksi, toisten innostuttamiseksi — ruusun minun kädestäni. Näitkös Giulia-neidin hametta? Mitkä värit! ne olisivat sydänpäivän auringon pimentäneet! — keltasta ja sinistä ja oranjia ja karmiinia! Voi, hyvät pyhimykset! — silmiäni koko seuraavan päivän pakotti!"

"Varmaan Giulia-neiti kadehtii teidän väriaistianne", sanoi mielistelevä kamarineitsyt.

"Ja mitkä eleet sitten! — ei rahtuakaan ruhtinaallisuutta! Hän kuljeskeli pitkin salia hännys aivan kintereillä aina; ja sitten hän sanoi mielipuolen tavoin nauraen, 'nämät juhlahameet ovat vain vastuksellista ylellisyyttä.' Mutta sillä, joka suuri on, ei olekaan juhlahameita; itseäni enkä muita varten minä pukeutuisin! Joka päivällä olisi uusi hameensa, edellistä uhkeampi; — joka päivä olisi juhlapäivä."

"Minusta näytti", sanoi Lucia, "herra Giovanni Orsini peräti pikiintyneen neitiini."

"Hän, tuo karhu!"

"Olkoon karhu, mutta sillä on kallisarvoinen talja. Hänen rikkautensa ovat äärettömät."

"Eikä tuo hullu ymmärrä käyttää niitä."

"Eikö hän ollut nuori herra Adrian, jonka kanssa juttelitte pylväitten luona, jossa musiikki soitteli?"

"Kenties, — olen unohtanut."

"Olen kuullut ettei moni neiti unohda jalon Adrian di Castellon armasteluja."

"Siellä oli vaan yksi mies, jonka seura ansaitsee muistamista", vastasi

Nina huolimatta viekkaan palvelustytön viittauksista.

"No kuka hän oli?" kysyi Lucia.

"Vanha avignolainen oppinut!"

"Mitä! tuo harmaapartako? No, signora!"

"Niin", sanoi Niina vakavasti ja murheellisin äänin, "hänen puhuessaan koko näyttämö katosi silmistäni — sillä hän puhui minulle hänestä."

Tätä sanoessaan signora huokasi syvään, ja kyyneleet kiilsivät hänen silmissään.

Kamarineitsyt kohotti halveksuen huulensa ja kummastellen katseensa, uskaltamatta kuitenkaan mitään vastata.

"Aukaise akkuna", sanoi Niina hetkisen kuluttua, Ja anna minulle tuo paperi Älä sitä, tyttö — vaan nuot säkeet, jotka eilen lähetettiin minulle. Kuinka! oletko sinä italialainen, eikä vaistosi sano, että puhun Petrarcan runoista?'

Istuen avonaisen akkunan ääressä, josta lempeä ja kirkas kuutamo hiiviskeli sisään, vieressään lamppu, jonka valolta hän oli kaihtavinaan silmiänsä, vaikka todella koettaen peittää kasvojansa Lucialta, nuori signora näkyi vaipuneen noihin hempeisin sonetteihin, jotka silloin saivat Italian päät pyörälle ja sydämet syttymään.

Syntyisin köyhtyneestä perheestä, jota, vaikka se kerskaili polveutuvansa eräästä Rooman konsulisuvusta, nykyään tuskin saatettiin lukea jalosukuisten alhaisimpaankaan luokkaan, Nina di Raselli oli vanhempainsa pilattu lapsi — epäjumala ja tyranni. Hänen ponteva ja itsekäs luonteensa sai hänen vallitsemaan siinä, missä hänen olisi tullut totella; ja niinkuin kaikkina aikoina mielentaipumus voi irtautua tavoista, hän oli itselleen omistanut ja samassa voittanut etuoikeutetun riippumattomuuden, vaikka hän eli sellaisessa maassa ja ilmanalassa, jossa nuoret ja naidut hänen sukupuoltansa yleisesti ovat kiinnikahlehditut. Hänellä tosin oli enemmän oppia ja neroa, kuin mitä tavallisesti sen ajan naisten osana oli, ja tarpeeksi kumpaakin, ollakseen vanhempainsa ihmelapsi; hän oli myöskin saanut osakseen erinomaisen kauneuden, mitä he enemmän ihailivat, ja lannistumattoman ylpeyden, mitä he enemmän pelkäsivät — ylpeyden, jossa oli tuhansia helliä ja vienoja ominaisuuksia siinä, missä hän rakasti, ja joka todella hänen rakastaessaan näytti haihtuneen. Kerrassaan turhamainen, mutta kuitenkin ylevämielinen, järkevä ja kuitenkin intohimoinen; hänen turhamaisuudessaanko ja komeudessaan oli valtavaa suurellisuutta — hänen kiukuttelemisessaan ihanteellisuutta; hänen vikansa olivat osa hänen loistostaan, ilman niitä hän olisi näyttänyt vähemmän naiselta, ja jokainen, joka tunsi hänet, arvosteli kaikkia naisia hän en mukaansa. Vienommat ominaisuudet eivät näyttäneet hänen rinnallaan hurmaavammilta, vaan mitättömämmiltä. Hänessä ei ollut tavallista kunnianhimoa, sillä hän oli itsepintaisesti kieltäytynyt monista liitoista, joita Rasellin tytär tuskin olisi saattanut toivoa. Rooman ylimysten tietämättömyys ja raaka valta näyttivät hänen mielestään, joka oli täynnä kunnian runollisuutta sen hekumaa ja suloa, barbaariselta ja ilettävältä, samassa pelottavalta ja halveksittavalta. Sentähden hän oli täyttänyt kahdennenkymmenennen vuotensa naimattomana, mutta ei lemmettömänä. Hänen luonteensa viatkin ylensivät hänen luomansa lemmen ihannetta. Hän tarvitsi jonkun olennon, jonka ympärille hänen huikentelevammat ominaisuutensa saattaisivat kokoontua; hän tunsi, että missä hän rakastaisi, siinä hänen täytyisi jumaloida; — hänelle ei riittänyt mikään tavallinen epäjumala nöyryyttämään niin voimallista ja mahtavaa mieltä. Päinvastoin keveämmästä aineesta muovaeltuihin naisiin verraten, joita hetkisen aikaa haluttaa tyydyttää suloisen valtansa oikkuja — kun hän rakasti, hänen täytyi lakata käskemästä; ylpeyden kerrassaan nöyrtyä jumaloimiseksi. Niin harvinaisia olivat ne ominaisuudet, joihin hän saattoi kiintyä, niin vaatimalla vaati hänen ylpeytensä että niitten täytyi olla yläpuolella hänen omiansa, mutta samanlaatuisia, että hänen rakkautensa ylensi esineensä Jumalan kaltaiseksi. Tottuneena halveksimaan, hän tunsi kaiken hekuman, mikä kunnioittamisessa on! Ja jos hänen osansa olisi oleva tulla yhdistetyksi näin rakastettuun, hänen luontoansa olisi ylentävä tuo, jonka puoleen hän katsoi. Hänen kauneutensa — lukija, jos milloinkaan menet Roomaan, olet Capitolissa näkevä cumaelaisen Sibyllan kuvan, jota, vaikka sitä usein jäljennetään, ei mikään jäljennös voi heikostikaan edustaa. Pyydän ettet sekota tätä sibyllaa toisiin, sillä Rooman taulukokoelmat ovat tulvillaan sibylloita. Se sibylla, josta minä puhun, on tumma, ja sen kasvoissa itämainen leima; turbaani ja vaippa, vaikka ne ovatkin loistavat, himmentyvät poskien uhkuvien, mutta läpikuultavien ruusujen rinnalla: hiukset olisivat mustat paitsi tuota kultaista hehkua, joka lieventää ne väriksi ja loistoksi, jota vain etelässä nähdään, ja etelässäkin mitä harvimmin; kasvojenjuonteet, jos kohta eivät kreikkalaiset, ovat kuitenkin virheettömät; suu, otsa, uhkeat, erinomaiset piirteet, kaikki on inhimillistä ja hekumallista, ilme jotakin ylevämpää, vartalo ehkä sulouden täydellisyyteen, kuvanveistotaiteen suhteisin, Ateenan mallien herttaisuuteen nähden liian täyteläinen, mutta tuossakin uhkuvassa viassa löytyy majesteettia. Katsele kauan tuota taulua, se lumoo, se vallitsee silmän. Sitä katsellessasi joudut viisi vuosisataa taapäin. Näet edessäsi Nina di Rasellin elävän kuvan.

Mutta nuot kehittyneet ja ylevät ajatukset, joissa Petrarca, olkoon hän kuinka suuri runoilija tahansa, usein sekottaa turhantapaisuuden intohimoihin, eivät tuona hetkenä täyttäneet ihanan Ninan mieltä. Hänen silmänsä eivät olleet suunnatut kirjoitukseen, vaan akkunan alla olevaan puutarhaan. Vanhoihin hedelmäpuihin ja riippuviin viiniköynnöksiin loihe kuuvalo; ruohonpäisen mutta huonohoitoisen nurmikon keskellä pulppusi ja kimalteli kuuvalossa vesi pienoisesta suihkulähteestä, jonka täydelliset suhteet kertoivat kauan sitten olleista ajoista. Tuo oli rauhainen ja kaunis näky, mutta sen rauhaa eikä kauneutta ei ajatellut Nina, erääsen puutarhan synkimpään kohtaan oli hänen katseensa luotu; siellä olivat puut tiheimmät ja peittivät näkyvistä Rasellin taloa ympäröivän matalan, mutta vankan muurin. Nina huomasi oksien liikahtavan ja pensastosta varovaisesti ja hiljaa hiipivän esiin yksinäisen henkilön, jonka pitkä, synkkä varjo lankesi ruohostolle. Se lähestyi akkunaa ja äänönen huoahti Ninan nimen.

"Pian, Julia!" huudahti hän, kääntyen palvelustyttönsä puoleen: "pian, nuoraportaat tänne! hän se on! hän on tullut! Kuinka hidas sinä olet, riennä tyttö, — hän saatetaan havaita! Tuolla, — oi riemua — oi riemua! — Lemmittyni, sankarini, Rienzini!"

"Sinun luonasi!" sanoi Rienzi, astuen huoneesen ja kietoen käsivartensa hänen puoleksi poiskäännetyn vartalonsa ympärille, "mikä yö on muille, on päivä minulle."

Tervehdyksen suloiset ensi hetket olivat ohitse; Rienzi istui lemmittynsä jalkoihin, pää leväten hänen polvillaan — silmät katsoen hänen silmiinsä — kädet käsissä.

"Ja minun tähteni sinä uhmaat nuot vaarat", virkkoi rakastava, "ilmitulon häpeän, vanhempaisi vihan!"

"Mitä ne ovat sinun vaarojesi rinnalla? Voi taivas, jos isäni tapaisi sinut täältä, olisit kuoleman oma!"

"Hän pitäisi tuon sitten niin suurena alennuksena, kun sinä, ihana Nina, joka saattaisit mennä Rooman ylhäisinten avioksi, tuhlaat rakkautesi plebeijiin — vaikka hän onkin keisarin pojanpoika."

Ninan ylpeä sydän soveltui hyvin hänen rakastajansa haavoitettuun ylpeyteen: hän huomasi kivun, joka piili hänen vastauksessaan, vaikka se huolettomasti lausuttiin.

"Olethan kertonut minulle", hän sanoi, "tuosta suuresta Mariuksesta, joka ei ollut ylhäisiä, mutta josta mahtavin Colonna ilolla johtaisi sukuansa, ja tiedänhän että sinä, puhtaana hänen paheistaan, olet pimentävä Mariuksen maineen!"

"Suloista imartelua, ihana profeeta!" sanoi Rienzi kolkosti hymyillen, "eivät milloinkaan ole rohkaisevat tulevaisuudenlupauksesi olleet minulle tervetulleempia kuin nyt, sillä sinulle minä haluan sanoa, mitä en kenellekään muulle ilmaisisi — minun sieluni on sortua tuon ankaran taakan alle, jonka siihen olen sälyttänyt. Minä tarvitsen uutta rohkeutta, tuon pelottavan hetken lähestyessä, ja sinun sanoistasi ja katseistasi minä olen sitä ammentava."

"Oi", vastasi Nina, punastuen puhuessaan, "ihana on todellakin osani, jonka olen ostanut rakkaudellani; ihanaa olla osallinen vaiheistasi, rohkaista sinua epäilyksessä, kuiskaella toivoa vaarassa."

"Ja voittoriemuni sulostuttaa!" lisäsi Rienzi intohimoisesti. "Oi! jos tulevaisuus kerran on näille ohimoille painava laakeriseppeleen, joka isänmaan pelastajalle suodaan, mikä riemu, mikä palkkio on oleva saada laskea se sinun jalkojesi eteen! Kenties noina pitkinä, yksinäisinä väsymyksen ja heikkouden hetkinä, jotka täyttävät väliajat — raittiin ajatuksen loman, kiihottavan toiminnan käännekohtien välillä — kenties olisin horjunut ja laimentunut, ja karkottanut Rooman unelmanikin, elleivät ne olisi yhtyneet unelmiini sinusta! — ellen olisi kuvannut itselleni hetkeä, jolloin kohtaloni nostaisi minut syntyni yläpuolelle; jolloin isäsi ei pitäisi häpeänä antaa sinua minun syleilyyni, jolloin sinäkin seisoisit Rooman naisten joukossa muita kaikkia kunniakkaampana, niinkuin olet kauniimpikin; ja jolloin näkisin tuon komeuden, jota koko sieluni inhoo, käyvän minua miellyttäväksi ja ja suloiseksi, koska se sinua miellyttää! Niin, tuo on innostuttanut minua, kun rajummat ajatukset ovat säikähtyneet tiehensä tarkoitusperäänsä ympäröivistä aaveista. Oi, oma Ninani! pyhän, voimallisen, kestävän täytyy todella sen rakkauden olla, joka elää samassa puhtaassa ja ylhäisessä ilmassa, kuin se, joka elähyttää minun vapauden ja maineen toiveitani."

Tämä oli kieltä, joka vielä enemmän kuin uskollisuuden vakuutukset ja suloiset ylistykset, jotka puhkeavat sydämen kyllyydestä, oli sitonut Ninan ylpeän ja huikentelevaisen sielun kahleisin, joihin hän mielellään suostui. Ehkä kuitenkin, Rienzin poissa ollessa, hänen heikompi luontonsa kuvaeli hänelle tulevaista voittoriemua, jolloin hän nöyryyttäisi korkeasukuiset signorat ja pimentäisi Rooman ylhäisten raa'an ylöllisyyden; mutta hänen läsnäollessaan ja kuunnellessaan hänen ylevämpää ja jalompaa kunnianhimoaan, joka vielä oli kaikkien itsekästen tunteitten, paitsi hänen toiveensa, tahrasta vapaa, hänen korkeimmat harrastuksensa yhtyivät Rienzin suunnitelmiin, hänen mielensä pyrki samaan korkeuteen, ja hän ajatteli vähemmän omaa ylennystään kuin Rienzin kunniaa. Hänen ylpeydellensä oli suloista olla Rienzin salaisinten ajatusten ja rohkeimpien yritysten ainoa uskottu, nähdä eteensä paljastettuna tuo monimutkainen ja juonitteleva henki, saada tietoihinsa sekä sen epäilykset ja heikkoudet että sankariuden ja mahdin.

Ei mikään voinut olla vastakohtaisempaa kuin Rienzin ja Ninan, ja toiselta puolen Adrianin ja Irenen lempi; jälkimäisessä kaikki oli nuoruuden unelmaa, haaveilua, tavatonta; he eivät koskaan puhuneet tulevaisuudesta, he eivät sekottaneet mitään muita toiveita lempeensä. Vallanhimoa, kunniaa, korkeita maailman pyrinnöitä ei ollut olemassa heidän yhdessä ollessaan; heidän lempensä oli niellyt maailman, jättämättä muuta näkyvää auringon alle, kuin itsensä. Mutta Ninan ja hänen rakastajansa intohimo oli monimutkaisempien luonteiden ja kypsyneimpien vuosien intohimo; se oli koottu tuhansista tunteista, joista jokainen oli luonnollisesti erotettu, mutta rakkauden mahtavan kohdistamisen kautta käännetty yhteen polttopisteesen; heidän puheensa oli maailmasta; maailmasta he ottivat ravinnon, joka sitä elätti; heidän puheensa ja ajatuksensa koskivat tulevaisuutta; sen unelmista ja kuvitellusta kunniasta he tekivät itselleen kodin ja alttarin, heidän lemmessään oli enemmän järkinäistä kuin Adrianin ja Irenen; se oli soveliaampi tähän karkeaan maahan; siinä oli myöskin enemmän myöhäisemmän rautakauden kuohahdusta ja vähemmän ensimmäisen kultaisen ajan runollisuutta.

"Täytyykö sinun nyt jättää minut?" sanoi Nina, jonka poski ei enää kääntynyt hänen huulistansa eikä vartalo hänen jäähyväissyleilystään. "Kuu on vielä korkealla; lyhyen hetken olet vaan suonut minulle."

"Yhden hetken! Voi!" sanoi Rienzi, "on lähes puoliyö — ystävämme odottavat minua."

"Lähde sitten, sieluni parempi puoli, lähde; Nina ei hetkeäkään tahdo pidättää sinua noista korkeammista päämääristä, jotka tekevät sinun niin rakkaaksi Ninalle. Milloin — milloin tapaamme toisemme jälleen?"

"Emme", sanoi Rienzi ylpeänä, koko sielunsa hänen otsallaan, "emme näin varkain, emme! emmekä näin kuin minä olen kohdannut sinua tuntemattomana, ylönkatsottuna orjana! Kun ensi kerran näet minut, olen oleva Rooman poikain etupäässä, sen sankarina, sen pelastajana! taikka —" sanoi hän alentaen äänensä —

"Siinä ei ole taikkaa!" sanoi Niina, kietoen käsivartensa hänen ympärilleen ja hänen innostuksensa valtaamana; "olet oman kohtalosi lausunut."

"Yksi suutelo vielä, — jää hyvästi! — kymmenes päivä huomenesta valaisee Rooman vapauttamistyön."

XII Luku.

Walter de Montrealin kummalliset seikkailut.

Samana iltana ja varhaimpien tähtien vielä loistaessa yli kaupungin Walter de Montreal, palatessaan yksin Santa Maria del Priorta-nimisen kirkon yhteydessä olevaan luostariin, (jotka molemmat kuuluivat hospitaaliritareille ja joista jälkimäisessä Montreal asui) seisahtui autioitten raunioiden keskelle, jotka olivat hänen polkunsa varrella. Vaikka hän oli vain hiukan perehtynyt klassillisiin muistoihin ja paikan entisyyteen, nuot kukistuneen mahtavuuden häntä ympäröivät todistajat eivät olleet vaikuttamatta häneen; tuo oli jättiläs-emovainajan mahdottoman suuri luuranko.

"Nyt", hän ajatteli, katsellessaan ympärillään kaikkialla näkyviä katottomia pylväitä ja sortuneita seiniä, joihin tähtein valo paistoi kelmeinä ja kuulakkaana, joiden takalolla Frangipanin taistelukuntoiset linnoitukset uhkaavina kohosivat, puoleksi peittäytyen tummiin lehviin, jotka versoivat muinaisuuden pyhäköitten ja palatsien keskellä — luonto pilkaten taiteen haperuutta, "nyt", hän ajatteli, "kirjamiehet joutuisivat ihmeellisiin ja haaveileviin menneisyyden näkyihin. Mutta minulle nuot korkean kunnianhimon ja kuninkaallisen loiston muistomerkit vaan luovat tulevaisuuden kuvia. Rooma elpynee vielä, seitsenkukkulaisine kruunuineen, tuo voimakkaimman käden ja rohkeimman soturin ryöstösaalis, mutta ei omien kunnottomien lastensa, vaan vieraan rodun uudistaman veren kautta. Wilhelm Äpärä saattoi tuskin saada reippaista Englannin pojista niin helppoa voittoa, kuin Walter Jalosukuinen saanee noista Rooman kuohilaista. Ja kumpi vallotus olisi kunniakkaampi — raakalaissaari vaiko maailman pääkaupunki? Pieni askel on kenraalista podestaksi — pienempi askel podestasta kuninkaaksi!"

Näin pohtien hurjaa, mutta ei aivan pilvenperäistä kunnianhimoaan, Montreal kuuli nopsaa, kevyttä astuntaa ruohostosta ja katsahtaessaan ylös, hän huomasi pitkän naishenkilön laskeutuvan alas pitkin monien luostarien peittämää kukkulan rinnettä kohden Aventinin juurta. Hän varasi askeleitaan pitkällä sauvalla ja liikkui niin kimmoisasti ja pystyisenä, että kun hänen kasvonsa tähtien valossa tulivat näkyviin, oli hämmästyttävää huomata niitten olevan vuosien kuluttamat — ankara, jyrkkä muoto, kuihtunut, syvään uurrettu, mutta jonkinlainen säännöllisyys ulkopiirteissä.

"Armias Neitsyt!" huusi Montreal säikähtäen, kun nuot kasvot kiiluivat häneen, "onko mahdollista? Se on hän! — se on —"

Hän syöksähti eteenpäin ja seisahtui aivan vanhuksen eteen, joka näytti yhtä hämmästyneeltä, vaikka pelästyneemmältä nähdessään Montrealin.

"Olen vuosia etsinyt sinua", virkkoi ritari katkaisten ensiksi äänettömyyden, "vuosia, pitkiä vuosia — omatuntosi sanokoon sinulle miksi."

"Minunko, mies verinen!" huusi vaimo, vavisten raivosta tahi pelosta, "uskallatko sinä puhua omasta tunnosta? Sinä raiskaaja, ryöväri — elinkeinoltasi murhamies! Sinä ritariutesi ja syntysi häpeä! Sinä, jolla on puhtauden ja rauhan risti rinnassasi! Sinäkö puhut omastatunnosta, tekopyhä! — sinäkö?"

"Vaimo — vaimo!" sanoi Montreal rukoillen ja melkein pelästyen tuon heikon vanhuksen tulista kiukkua, "olen ollut pattoinen sinua ja omiasi vastaan. Mutta muista monet puoleni! varhainen rakkauteni kovaonniset esteet — varomaton valani — vastustamaton kiusaus! Kenties", hän lisäsi ylpeämpänä, "kenties minulla vielä on voimaa sovittaa erehdykseni ja haarniska ylläni P. Pietarin seuraajalta, jolla on valta sekä päästää että sitoa, saada — —"

"Luopio ja kadotettu!" keskeytti vaimo, "haaveksitko väkivallan voivan ostaa lunastusta tahi että milloinkaan voisit sovittaa menneisyyttäsi? Jalo nimi häväistynä, isän sydän murrettuna, kirous kuolevan huulilla! Niin, tuo kirous, minä kuulen sen nyt, se soi hirvittävänä korvissani, niinkuin silloin, kun vaalin hänen tomuansa, josta henki teki lähtöä. Se on takertunut sinuun — se ahdistaa sinua — se on haarniskasi lävistävä — se on musertava sinut valtasi kukkulalla! Nero hukkaan joutunut — kunniantunto sammunut — katumus tekemättä — elämä väkivaltaa, kuolema häpeää — surmasi rikostesi sikiö! Tähän, tähän vanhuksen kirous sinut tuomitsi! Ja sinä olet tuomittu!"

Nämät sanat pikemmin kiljuttiin kuin lausuttiin, ja puhujan säkenöivät silmät, kohotettu käsi ja laajentunut vartalo — aika — ympäröivien raunioiden yksinäisyys — kaikki vaikuttivat, että tuo kauhistava kirous sai ennustuksen luonteen. Soturi, jonka pelotonta rintaa vastaan sadat keihäät tehottomina olivat taittuneet, lankesi kauhistuneena ja masentuneena maahan. Hän tarttui raivostuneen syyttäjän hameenliepeesen ja huusi tukahutetuin ja ontoin äänin: "Säästä minua, säästä minua!"

"Säästääkö sinua!" sanoi heltymätön vanhus; "säästitkö sinä milloinkaan miestä vihassasi, tahi naista himossasi! Voi, matele maassa, ryömi - ryömi! — villi petohan oletkin, jonka silonen nahka ja kaunis karva ovat soaisseet varomattomat näkemästä kynsiä, jotka viiltävät ja hampaita, jotka raatelevat; — ryömi, niin vanhan ja voimattoman jalka tallaa sinua!"

"Velho!" huusi Montreal äkkinäisen raivon ja mielettömän ylpeyden päästessä valtaan, ja hypähtäen pystyyn täyteen mittaansa. "Peikko! Olet mennyt rajojen yli, joihin asti kärsivällisyyteni, muistaen ken olet, sinun päästi. Olin melkein unohtaa että sinä olet ottanut minun osani — minä olen syyttäjä! — Vaimo! tuo poika, — älä vapise, puhu suoraan, älä valehtele, — sinä olit varas!"

"Sinä minulle neuvoit, kuinka varastaa —"

"Luovuta — anna takasin hän!" keskeytti Montreal, polkien maahan niin voimakkaasti, että marmorijäännösten pirstaleet murskaantuivat hänen rautaisen kantapäänsä alla.

Vaimo ei paljoa peljästynyt kiivautta, joka olisi Italian julmimman soturin saanut vapisemaan; mutta hän ei heti vastannut. Hänen kasvojensa luonne muuttui intohimosta vakavan, tarkan ja kolkon miettimisen ilmeeksi. Vihdoin hän vastasi Montrealille, jonka käsi oli siirtynyt miekan kahvaan, enemmän pitkän tottumuksen vaistosta, suututtuaan, tahi kun häntä vastustettiin, kuin verenvuodatuksen aikomuksesta; tähän, vaikka hän olikin kiivas ja kostonhimoinen, hän oli kykenemätön vastustaessaan naista — kaikkein enemmän tuota, joka oli hänen edessään.

"Walter de Montreal", sanoi hän, ääni niin tyynenä, että se melkein kuului sääliväiseltä, "tuo poika ei ole luullakseni koskaan tuntenut veljeä eikä sisarta, tuo ainoa lapsi, kerran ylhäistä ja mahtavaa sukua sekä isän että äidin puolelta, vaikka nyt kumpaiseltakin häpeään joutunut — miksi olet niin kärsimätön? kohta saat kuulla pahimman — tuo poika on kuollut!"

"Kuollut!" kertoi Montreal hypähtäen ja käyden kalpeaksi, "kuollut — ei, ei, — älä sano tuota! Hänellä on äiti — sinä tiedät että hänellä on! — lempeä, hellä, huolehtiva, toivova äiti! — eihän? — ei, hän ei ole kuollut!"

"Voitko heltyä äitiä muistellessasi?" virkkoi vanhus, nähtävästi provencelaisen äänen liikuttamana. "Mutta ajattele, eikö ole parempi että hauta on pelastanut hänet elämästä, joka on täynnä irstaisuutta, verenvuodatusta ja rikosta? Parempi nukkua Jumalassa kuin valvoa pahojen seurassa."

"Kuollut?" kertoi Montreal; "kuollut! — armaani niin nuorena, — nuot silmät — äitinsä silmät — niin varhain suljetut?"

"Onko sinulla muuta sanottavaa? Näkösi pelottaa naisellisuuden sielustani! — anna minun lähteä."

"Kuollut! uskonko sinua? vai ilkutko minulle? Olet lausunut sinun kirouksesi, kuule minun varotustani: — jos tämän olet valehdellut, viimeinen hetkesi on kauhistava sinua, ja kuolinvuoteesi on oleva epätoivoisen kuolinvuode!"

"Sinun huulesi", vastasi vaimo halveksuvasti hymyillen, "paremmin soveltuvat riettaita lupauksia lausumaan onnettomille neidoille, kuin uhkausta, joka kuuluu painavalta vaan sen tullessa hyvän suusta. Hyvästi!"

"Seis, heltymätön vaimo, seis! — missä hän lepää? Messuja veisattakoon! papit rukoilkoot! — isän patot älköön langetko tuohon pienokaiseen!"

"Florensissa!" vastasi vaimo hätäisesti. "Mutta kiveä ei ole merkitsemässä kuolleen hautaa. Poikavainajalla ei ollut nimeä!"

Odottamatta muita kysymyksiä vaimo lähti jatkamaan matkaansa; ja tiheä vehmasto ynnä polun mutkallisuus pian riistivät hänen pahaenteisen haahmonsa tuolta autiolta maisemalta.

Montreal, jäätyään yksin vaipui syvään ja raskaasti huoaten maahan; hän peitti kasvonsa käsillään, ja hänen murheensa puhkesi valloilleen. Hänen rintansa kohoili, hänen koko runkonsa tärisi, hän itki ja nyyhki ääneensä kaikin sellaisen miehen pelottavin rajuuksin, jonka intohimot ovat voimalliset ja hurjat, mutta jolle murheen syvyys yksin on outo ja vieras.

Hän oli melkoisen ajan näin suunniltaan ja masentuneena, alkaen vähitellen tyyntyä, sen mukaan kuin kyyneleet huojensivat hänen mielentilaansa, ja hän lopuksi oli pikemmin kolkkojen haaveilujen kuin synkän murheen vallassa. Kuu oli korkealla, ja aika myöhäinen, kun hän nousi. Enää ei paljon mielenliikutuksen merkkiä näkynyt hänen kasvoillaan, sillä Walter de Montreal ei ollut niitä miehiä, joissa suru pääsee viipymään tai jotka murhe painaa tuohon ainaiseksi juurtuneesen synkkämielisyyteen, mikä pimentää ne, joiden tunteet ovat kestävämmät, mutta liikutus vähemmän myrskyinen. Hänen olivat tosiranskalaisen luonteen alkuaineet, vaikka liioiteltuina: hänen totisimpiin ja syvimpiin ominaisuuksiinsa yhtyi huikentelevaisuutta ja epävakaisuutta; hänen terävän älynsä teki usein oikku mitättömäksi, hänen ääretön kunnianhimonsa sai väistyä jonkun turhamaisen kiusauksen tieltä, ja hänen kimmoinen, eloisa ja ylevämielinen luontonsa oli uskollinen vaan sodan kunnianpyynnille, uskaltavan ja myrskyävän elämän runollisuudelle sekä tuon hellän intohimon vaikutelmille, jonka väristystä paitsi ei mikään ritariuden kuva ole täydellinen, ja jossa hän saattoi osottaa tunnetta, hellyyttä ja kuuliasta hartautta, minkä tuskin olisi luullut soveltuvan hänen rajattomaan kevytmielisyyteensä ja säännöttömiin elintapoihinsa.

"No niin", hän sanoi, nousten verkalleen pystyyn, ja käärittyään viitan ympärilleen jatkoi matkaansa, "itseäni ei tuo murhe kossut. Mutta tuska on mennyttä ja pahin on tunnettu. Takasin nyt niihin seikkoihin, jotka eivät koskaan kuole — levottomiin toimiin ja hurjiin yrityksiin. Tuon ämmän kiro vertani vielä hyytää ja tässä yksinäisyydessä on jotakin pelottavaa ja kamalaa. Hei! mikäs valon välke tuo on?"

Valo, jonka Montrealin silmä äkkäsi, oli melkein tähden näköinen, tuskin suurempi, mutta punertavampi ja loimottavampi. Itsessään siinä ei ollut mitään tavatonta; se olisi saattanut näkyä joko luostareista tahi mökkilöistä. Mutta se loisti siltä puolelta Aventiniä jossa ei ollut elävien asunnoita, vaan ainoastaan tyhjiä raunioita ja sortuneita pylväskäytäviä, joiden muinaisten asukasten nimetkin ja muistot olivat kuolleet. Huomatessaan sen, Montrealista alkoi tuntua hiukan oudolta, sen luodessa kirkkaan valonsa kolkkoon maisemaan, sillä hän ei ollut aikansa taika-uskosta vapaa, ja parhaallaan oli juuri aaveitten ja henkien kummittelemisen hetki. Mutta pelko, tämän tahi tulevan maailman, ei pystynyt kauvoja häiritsemään paatuneen rauhanrikkojan mieltä, ja hetkisen epäröittyään hän päätti poiketa tieltään tutkimaan ilmiön syytä. Tietämättään tuo sotaisa barbaari suuntasi kulkunsa poikki mainehikkaan tahi pahamaineisen Isiksen temppelin sijan, jossa kerran oli vietetty noita hurjia yöjuhlia, joista Juvenaali kertoo, ja saapui vihdoin erään tiheän, synkän pensaston luo, jonka keskellä olevasta aukosta tuo salaperäinen valo loisti. Tunkeutuen läpi sakean vesakon, soturi huomasi edessään laajat, harmaat ja katottomat rauniot, joitten sisältä kuului epäselvää, matala-äänistä puhetta. Akkunantapaisesta aukosta, kymmenkunta jalkaa maasta, purkautui valo yli sankkavarjoisen nurmen, virraten viereiseen, ränstyneesen pylväskäytävään. Provencelainen seisoi, siitä tietämättään, itse temppelin muinoin pyhittämässä paikassa: Vapauden pylvässalissa ja kirjastossa (Rooman ensimmäisessä yleisessä kirjastossa). Raunioiden seinä oli lukemattomien köynnösten ja villien pensaskasvien peitossa, eikä Montreal tarvinnut suurta notkeutta kavutakseen näiden avulla aukon kohdalle ja tuuheitten lehvien peittämänä hänen sopi katsella sisään. Hän näki pöydän, jolla paloi vahakynttilöitä, niiden keskellä oli ristiinnaulitun kuva, paljastettu väkipuukko, aukaistu paperikäärö ja vaskinen malja. Satakunta pitkiin viittoihin puettua miestä, mustat naamarit silmillä seisoi liikkumatta ympärillä; ja yksi muita pitempi, ilman salapukua ja naamaritta — jonka kalpea otsa ja synkät piirteet näyttivät tuossa valaistuksessa vielä kalpeammilta ja synkemmiltä tuntui lopettavan tovereilleen pitämäänsä puhetta.

"Niin", hän sanoi, "Lateranin kirkossa minä viimeisen kerran vetoan kansaan. Paavin vikaarin kannattamana, itse paavin virkamiehenä, minä olen näyttävä että uskonto ja vapaus — marttyyrit ja sankarit — ovat liittyneet yhteen. Tämän perästä sanat ovat turhia, toiminnan täytyy alkaa. Tämän ristiinnaulitun kuvan nimessä minä panen uskoni, tämän terän kautta minä pyhitän elämäni Rooman uudestasyntymisen hyväksi! Ja te (silloin ei tarvita naamareita eikä kaapuja! )torventoitotuksen kuullessanne ja yksinäisen ratsastajan nähdessänne, te vannokaa kokoutuvanne Tasavallan lipun juurelle ja vastustavanne sortajan aseita — sydämestänne ja sielustanne, henkeen ja vereen, kuoleman pelotta ja niin totta kuin toivotte lunastusta!"

"Me vannomme — me vannomme!" huusi jokainen ääni ja joukko tunkeutui kohden ristiä ja asetta. Vahakynttilät peittyivät tungokseen, eikä Montreal saattanut nähdä juhlallista toimitusta eikä kuulla valankaavan kuisketta. Mutta hän saattoi arvata ettei sen ajan salaliittojen tavallisia menoja — joiden mukaan jokaisen salaliittolaisen oli vuodattaminen muutamia pisaroita omaa vertansa, merkiksi siitä, että itse elämäkin oli yritykselle pyhitetty — tässäkään jätetty noudattamatta, sillä joukon jälleen hajaantuessa sama henkilö, joka äskenkin oli puhunut kokoontuneille, nosti ylös maljan molemmin käsin — jolloin hänen vasemmasta, paljastetusta käsivarrestaan veri verkkaan tipahteli maahan — ja lausui juhlallisin äänin, silmät ylöspäin nostettuina:

"Temppelisi raunioitten keskellä, oi Vapaus! me roomalaiset pyhitämme sinulle tämän juomauhrin! Me, joita mitkään väärät ja valheelliset jumalat eivät tue eivätkä innostuta, vaan sotajoukkojen Herra ja Hän, joka alas maahan astuttuaan, ei kääntynyt keisarien eikä ruhtinasten, vaan halpojen kalastajien ja maamiesten puoleen — valiten alennetuista ja köyhistä ilmestyksen lähettiläitä."

Sitten kääntyen äkkiä seuralaisiinsa ja kasvojen ilme kummallisesti vaihdellen, juhlallisesta hartaudesta sotaiseen ja hehkuvaan innostukseen kirkastuen, hän huusi korkealla äänellä: "Kuolkoon tyrannius! Eläköön tasavalta!" Tämän käänteen vaikutus oli pelottava. Jokainen kuin tahdottomasti ja vastustamattomasta pakosta tarttui miekkaan, kertoen nuot sanat; muutamat tempasivat ne tupestaan, ikäänkuin valmiina heti ryhtymään toimeen.

"Olen nähnyt tarpeeksi, nyt ne eroavat", sanoi Montreal itsekseen, "ja tahtoisinpa ennen kohdata tuhansien suuruisen sotajoukon, kuin puoltakaan tusinaa tuollaisia tulistuneita innottelijoita — ja minä tässä huomattuna". Hän laskeutui maahan ja hiipi tiehensä, ja keskiyön hiljaisuudessa vielä hänen korviinsa kuului tukahutettu huuto: — "Kuolkoon tyrannius! — Eläköön tasavalta!"

Rienzi

Подняться наверх