Читать книгу Vaarallista väkeä - Elster Kristian - Страница 3

Sisällysluettelo

Suuri höyrylaiva suuntaa kulkuaan norjalaista rannikkokaupunkia kohti. Kankaan aikaan ei laivaan ole näkynyt muuta kuin vettä ja vuoria, tuulen pieksämiä, päivän paahtamia vuoria. Vihdoin alkaa maisema muuttua. Kallioita peittää paikka paikoin kahvinruskea kanerva ja siellä täällä on yksinäinen petäjä, jonka kaikki oksat epätoivoisesti ovat vääntyneet maihin päin. Kuin höyrylaiva on kulkenut monien asumattomien ulkosaarien ohi, eroittaa harmaalla rannikolla muutamia valkeita täpliä. Se on kaupunki. Höyrylaiva lähestyy sataman suuta. Kallion takaa, jonka äärimmäisellä kärjellä majakka on, näkyy laivanmastia ja höyrylaivantorvia. Kaupunki näkyy mastometsän läpi. Äärimmäisenä meren rannalla rivi tilavia meriaittoja. Yläpuolella niitä ovat muut rakennukset penkeittäin vuoren rinteillä, alempana rivittäin, ylempänä säännöttömästi hajallaan. Toiset ikäänkuin uhalla ovat sijoitetut tuulisimpiin kulmanteisiin, josta ne näyttävät tähystelevän merelle, toiset ovat arasti ryhmittyneet notkoihin, jossa ovat tuulen suojassa. Yli muitten talojen kohoavat kirkko ja latinakoulu.

Pienessä satamassa on elämä vilkasta. Äärimmäisenä on suuria valtameren kulkijoita, joitten mastossa liehuu norjalainen tai vieras lippu, sisempänä rannikkohöyrylaivoja ja vuonoveneitä; meriaittojen edessä purjelaivoja ja laitureissa veneitä joukottain. Useimmat alukset kulettavat kalaa. Kalaa tuovat jaalat, jotka juuri ovat tulleet pyyntipaikoilta; kalaa lastataan sekä rannikkohöyrylaivoihin että niihin, jotka välittävät liikettä kaupungin ja maailman markkinoiden välillä, kalaa on veneissä, jotka ovat laitureissa. Enin osa siitä, mitä kuljetetaan suunnattomien meriaittojen ovista, on kalaa; ja kaikki ne tehtaat, jotka ovat kaupungin lähistössä ovat tavalla tai toisella riippuvia kalasta. Kaupungin tulee kiittää kalaa olemassa olostaan. Merestä ovat vähitellen kiivenneet nämä valoisat puutalot, jotka näyttävät niin mukavilta ja varakkailta, — merestä ovat nousseet nämä leveät, komeat meriaitat, joihin omistajan nimet ovat maalatut suurilla kirjaimilla, toiset hitaasti ja varmasti, toiset uhkarohkean nopeasti, — merestä ovat kohonneet kaikki nämä valkosiipiset purjehtijat ja savuavat höyryt, — merestä ylenneet kirkko välkkyvine ristineen ja opinahjo, kaupungin ylpeys, latinakoulu. Elinehtonsa saapi kaupunki muutamien peninkulmien päästä, merestä särkkien kohdalta, jossa kiiltäviä kalaparvia eleskelee ja jossa joka vuosi kelluilee sadottain kalaveneitä.

Me jätämme höyryn ja lähdemme astumaan kapeata pääkatua, joka mutkittelee ja on jyrkkä kuin vuoripolku. Talot kadun yläpuolella ovat parin sylen korkuiselle muurille siten rakennetut, että ikkunoiden eteen on jätetty tilaa pienille puutarhoille. Näillä kaistaleilla, joihin pääsee jyrkkiä portaita myöten, kasvaa köynnöskasvia, jotka peittävät muurin ja ulottuvat katukiviin saakka. Kadun alapuolella ovat talot niin alhaalla, että vaan ylimmät ikkunat pilkistävät sen reunan yli. Niillä on takapuoli kadulle päin, talojen ja kadun välillä on syvä kuilu, ja sen pohjalta kohoaa mahtavia puita, jotka vaan ylimmillä oksillaan varjostavat katua.

Siellä täällä lähtee pääkadusta hämäriä solia, joihin aurinko ei koskaan paista. Siellä eletään aivan ujostelematta. Pestään ja pesuvesi kaadetaan maahan, josta se vuolaana purona juoksee kadulle. Vaatteita ripustetaan kuivamaan ja sänkyvaatteita tomuutetaan. Haljenneita kattotiiliä ja vanhaa raudan romua, lasisiruja ja rikkonaisia huonekaluja ja astioita on kaikkialla näitten rotkojen pohjalla. Niissä käyskentelee koiria, kanoja ja hanhia ja ne nuuskivat ja nokkivat ja kaappivat ja ovat erinomaisen tyytyväisiä. Solien perällä on pimeitä inhottavia kapakoita, joista kalastajia, kotimaisia ja vieraita merimiehiä hoipertelee ulos ja sisään.

Tyynessä notkossa kaupungin yläosassa on puiston tapainen, jossa palvelustytöt ajeluttavat pikkulapsia ja latinakoulun opettajat välitunneilla kuljeskelevat edes takasin päivän kuulumia keskustellen.

Oli aikainen kevätpäivä; suuri höyry lähestyi rannikkokaupunkia. Ilma oli tyyni; monista puutarhoista levisi raitista maan ja lehden silmukkain tuoksua. Ovet olivat kaikkialla auki. Puutarhoissa tehtiin työtä, haravoitiin pois keltasenruskeita, kerroksiin pusertuneita lehtiä, edellisen vuoden kuivunutta kesäpukua, lapioitiin ja kaivettiin, istutettiin ja kasteltiin. Alhaalla satamassa lähellä tullihuonetta oli kauppias Vikin talo suurten puitten keskellä viheriän aitauksen ympäröimänä. Puutarhan edusta oli suurilla kivillä peitetty rantaan saakka. Aivan rannalle oli pystytetty lipputanko.

Puutarhassa haravoi nuori neito. Hänellä oli hienot kalpeat vähän surumieliset kasvot. Hän oli hentorakenteinen, käsivarret olivat laihoja ja olkapäät teräviä ja hän liikkui hiukan kumarassa. Kuin höyry lähestyi, heitti hän haravan kädestään ja meni puiston portille. Siihen hän jäi seisomaan ja katseli satamaan, hengitti syvään leutoa ilmaa ja tunsi mielihyvällä sen vienoa hyväilyä kasvoissaan. Hienon hieno puna levisi hänen poskilleen; hetkisen ajan välähti hänen silmissään uteliaisuutta ja toivoa; verettömillä huulilla kuvastui tyytyväisyyttä.

Käytävästä kuului askelia. Talon omistaja tuli portaille ja ojensi laivalle päin puoltatoista kyynärää pitkän kiikarin. Hän oli lyhyenläntä mies, pää oli suuri, kulmakarvat tuuheat ja paksut, tukka jäykkää, lyhyeksi leikattua, jotta saattoi nähdä paksun, lihaisen niskan. Hän oli vääräsäärinen ja ahtaat housut liittyivät tiukasti reisien ja pohkeitten jykeviin lihaksiin. Kädet olivat lyheitä, paksuja ja kovia. Syvälle painuneet suupielet tekivät kasvot julmistuneen näköisiksi.

Läheiseltä laiturilta, johon väkeä alkoi kokoontua, tuli kolme miestä Vikin puutarhaan. Ensimmäinen tulijoista oli kookas mies, posket sileäksi ajetut, harmaa tukka huolellisesti leikattu, hiukkasen kalju, kaulus jäykkä ja kiiltävä ikäänkun suorastaan silitysraudan alta tullut. Se oli laivanomistaja, kalakauppias, tehtaanomistaja, pankinpäällikkö y.m.m. Klaus Hamre, kaupungin vanhin ja rikkain »talo».

Sitä, joka seurasi hyvin puettua ja siistiä rahamiestä, olisi saattanut pitää rihkamakauppiaana, joka haki matkustavaisia heistä hyötyäkseen. Musta nuttu oli kiiltäväksi kulunut, samoin musta kaulahuivi, joka oli moneen kertaan kääritty kaulan ympäri. Hän tallusteli kengissä, jotka olivat liian suuret. Tuhkanharmaa, tuuhea parta ympäröi paksua neekerisuuta; hänellä oli melkein valkeat silmät ja pienet kuihtuneet likaiset kädet. Puutarhaan astuessaan oli hän kompastua omiin jalkoihinsa ja tuli siten tallanneeksi muutamia äsken istutettuja kukkia, josta hän kuitenkaan ei ollut milläänkään. Tämä suurkauppiaan vähäpätöisen näköinen seuralainen ei kuitenkaan ollut sen vähäpätöisempi mies kuin kaupungin latinakoulun yliopettaja ja paikkakunnan virallisen lehden toimittaja, Kristoffer Björnholt.

Björnholt oli sekä teologian ja filologian kandidaatti. Hän oli hyvin oppinut mies. Kaikki, mikä tunki näihin omituisiin aivoihin, tarttui kiinni ja jäi sinne ikuisiksi ajoiksi. Hänelle ennustettiin suurta tulevaisuutta. Mies, jolla oli hänen ihmeellinen muistinsa ja harvinainen järjestämiskykynsä ei saattanut välttää korkeimpia arvonasteita.

Niinkuin sanottu oli hän kaupungin virallisen lehden toimittaja. Siinä toimessaan oli hän tunnettu erinomaisesta aististaan, jolla hän jo kaukaa vainusi kaikki yhteiskuntaa uhkaavat vaarat, ja siitä ankarasta kurista, jossa hän piti puoluettaan. Ei missään lehdessä sitä paitse ollut niin paljon »ankkoja» ja niin monta, useinkin hieman kaksimielistä vanhaa pappistarinaa. Hänen lehtensä olikin yli maan kuulu ja miestä itseään pelättiin pikku rannikkokaupungissa kuin kuolemaa. Hän, kuten sanottiin, »pisti nokkansa jokaiseen pataan» koko kylässä, ja käytti tietojaan hyväkseen taistellessaan niinkuin hän sanoi »yhteiskunnan pyhimpien etujen puolesta». Rehtori pelkäsi häntä yhtä hyvin kuin »tukkukauppias»: Hamre. Edellinen pelkäsi niitä salaisia tietoja, joita Björnholtin arveltiin lähettävän mahtaville ystäville pääkaupunkiin; jälkimmäinen pelkäsi hänen lehteään. Mutta ei häntä yksin puollettu pelosta vaan myöskin sen vuoksi, että myönnettiin hänen todellakin oivallisesti suojelevan mainituita pyhiä etuja vastustuspuoluetta vastaan, joka oli pikku kylänkin niskoilla.

Viimeinen sisääntulijoista oli mies, jolla kaikki oli pyöreätä. Pää hänellä oli pyöreä kuin pallo ja kalju, vatsa pyöreä, kädet pyöreät ja korvat pyöreät ja niissä lyijyrenkaat. Se oli entinen laivuri, nykyinen koroistaan eläjä Kurt Stubb.

»Te odotatte kai sisarenpoikaa?» Vik sanoi tukkukauppiaalle. Hänellä oli syvä, kumea ääni. Hamre nyykäytti päätään ja istuutui viheriälle penkille, joka oli portailla.

»Ja tiedättekö ketä muita me saamme odottaa?» yliopettaja kysyi poraten keppiään syvälle äsken valmistettuun kukkapenkkiin.

Vik katsoi kysyväisesti häneen.

»Knut Holtia.»

»Vai niin —»

»Niin minä näin laivanisännän Holtin satamassa», sanoi entinen laivankapteeni.

»Niinpä niin! Saamme taas valmistautua mellakkoihin», Björnholt jatkoi. »Muistatteko häntä Vik? Työ väenkokouksessa? Ja asianajaja Höjsenin lehdessä? Yllyttäjä, tulikekäle, rahvaan villitsijä parasta lajia. Mutta sillä kertaa me teimme hänet mahdottomaksi. Minäpä melkein luulen, että minä voin sanoa hänet sillä kertaa kunnolleen nutistaneeni. Minä sain hänet äänestetyksi ulos työväenyhdistyksestä, klubista, ateneumista — niin, minä voin sanoa: äänestetyksi ulos hyvistä piireistä tässä kaupungissa ja merkityksi kerrassaan koko maan sivistyneen yleisön silmissä, Hän luupottikin tiehensä — hän oli, niinkuin sanoin, käynyt mahdottomaksi.»

»Niin, hän oli koko huimapää», kapteeni sanoi.

»Halpamainen mies», puuttui Hamre puheisiin ja nyrpisteli nenäänsä.

»Röyhkeä», Björnholt sanoi ratkaisevasti. »Muistatko, Hamre, vielä sitä kertaa, kuin hän piti kuuluisan puheensa vapauden sankareista, noista kotkista, jotka yläilmoista syöksyvät alas uinaileviin yhteiskuntiin, iskevät kyntensä niitten kylläisiin, kunniamerkeillä koristettuihin tyranneihin ja synnyttävät vähän terveellistä suuttumista ja kauhistusta.»

»Perhanan hyvä muisti teillä on», Stubb huudahti oikein ihmetellen.

»Mutta leikkiä kai se kuitenkin oli?»

»Leikkiä? Leikkiäkö, ukko rukka? Hittoakin. Mutta kuulkaas jatkoa.

Huomaa se sinä Hamre; sillä sinua hän tarkoitti näillä kylläisillä

— — Noo, siinä hän oli muuten oikeassa; sinä näytät siltä kuin sinä

aina olisit niin kylläinen, ylen kylläinen — ha, ha, ha!» —

Kurt nauroi täyttä kulkkua. Vik ei myhähtänytkään. Hamre vähän naurahti, mutta näytti samalla siltä kuin hän olisi maistanut jotain katkeraa.

Björnholt jatkoi, jäljitellen keskustelun alaisen käytöstapaa ja liikkeitä: »minä tiedän, että tätä miestä peljätään ja vihataan. Kuin hän taistelee kummittelevia ennakkoluuloja ja tapoja vastaan, joita vallassa olijat ylläpitävät ainoastaan valtansa tueksi, silloin me kaikki suljemme häneltä talomme ja sydämmemme, vieläpä me päästämme yhteiskunnan poliisit, nämä koristuksiin ja uniformuihin puetut vetelykset hänen kimppuunsa, ajamme hänet maanpakoon tai annamme hänen nääntyä jossain niistä monista vankiloista, joita yhteiskunnat ylläpitävät niitä varten, jotka ilmaisevat hallitsevien halpuuden. Mutta minä rakastan semmoista oivallista, kapinoivaa luonnetta, semmoista kaikkea tyranniutta hehkuvasti vihaavaa, uhkarohkeaa henkeä, jota ei mikään yhteiskunnallinen poliisi saata peljästyttää — minä rakastan tätä ylpeätä ja rohkeata miestä, jolla on tulevaisuuden kuva silmässään ja minä tahdon ajaa hänen asiataan!»

»Perhanan muisti —», Kurt Stubb taas alkoi, mutta joutui niin oman ihastuksensa valtaan, ettei päässyt pitemmälle.

Kornelia oli lähestynyt portaita ja kuunteli hämmästynein silmin Björnholtin puhetta. Hän ei oikeastaan ymmärtänyt, mitä nämä oudot sanat merkitsivät; mutta hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi katsonut sepän ahjoon ja hengittänyt tulikuumaa ilmaa. Hän tunsi omituista pelkoa, jotain outoa, kiihkeätä, hänestä tuntui, että oli lähellä jotain, joka uhkasi kukistaa jokapäiväisen elämän rauhan. Mutta ei hän ainoastaan pelännyt, hän oli myös utelias. Hän oli muutamia vuosia sitten usein kuullut isän ja Björnholtin puhuvan kauheasta Knut Holtista, ja hän muisti, mihin kiihkoon tämä oli saattanut kaupungin, viimeksi kotona käydessään. Ainoa tavallisuudesta poikkeava, joka koskaan oli hänen lähelleen tullut, liittyi tähän mieheen; hänen muotonsa kuvautui sen vuoksi kummallisen salaperäisenä ja uhkaavana hänen katseensa eteen.

»Mutta muistatteko, mitä minä vastasin tähän suurisuiseen yllyttäjälyriikkaan?» Björnholt kysyi.

»Tuolla tulee pastori Fonn», Hamre keskeytti nähtävästi kevennetyllä mielellä. Hän ei yhtä suuresti ihaillut Björnholtin muistia kuin Stubb.

Björnholt kääntyi. »Ja hänen lähin alipäällikkönsä», hän lisäsi. Hän lähestyi sitten Stubbia ja alkoi vähän hiljempaan: »Kuulkaas, tiedättekö, mitä kerrotaan Fonnista ja hänen uudesta kilpailijastaan pastori —»

Stubb rykäsi kovasti, veti sitten Björnholtin syrjään ja kuiskasi:

»Hiljaa — ettekö te muista — Vikhän on —»

Toinen vihelsi. »Samaa sorttia! Saakeli, sehän on totta.»

Molemmat uudet vieraat tulivat puutarhaan. Pappi oli nuorenpuoleinen mies, joka näytti pitkältä varrelta, jonka päässä on suhteettoman raskas kukka. Pitkät jalat olivat paljasta luuta ja nahkaa; kapeat kädet olivat aina kylmiä ja kosteita. Tukka oli sileästi korvan taa kammattu. Kasvojen väri oli harmahtavaa, iho sileätä kuin öljyllä kiiloitettu. Poskia varjosti hieno, harva parta. Mutta kivuloisissa, verettömissä kasvoissa oli kaksi kaunista, syvää, epäluuloista silmää, jotka eivät koskaan katsoneet siihen, jonka kanssa hän puhui. Hän näytti siltä kuin hän aina olisi »urkkinut ihmisten häjyjä ajatuksia», niinkuin Stubb kerran oli hänestä sanonut.

Papin »lähin alipäällikkö», kaikkien lähetysseurojen esimies, kirkkoväärti, entinen maallikkosaarnaaja, nikkarimestari Vildhagen oli lihava mies, jalat raskaat, leveät, vähän sisäänpäin kääntyneet, ja kasvot pulleat, keltaisenkalpeat, tuuhean, tukanvärisen parran ympäröimät. Imelä hymyily ja naisekas heikko ääni olivat suurelle ruumiille vastakkaisia.

»Me puhuimme Knut Holtista», Björnholt sanoi, kuin oli tervehditty.

»Muistattehan häntä Fonn?»

»Muistan — innokas kansan puhuja», pappi sanoi sävyisästi, mutta äänenpainolla, joka aivan siivosti työnsi keskustelun alaisen kunnioitettavan seurapiirin ulkopuolelle.

»Muutoin —», puuttui laivankapteeni puheeseen, »oli Knut Holtissa hyvääkin. Hänellä oli rohkeutta. Kuin minä kuljetin hänen isänsä laivaa, teki hän minun kanssani matkan Mustallemerelle. Silloin hyppäsi hän mereen pelastamaan merimiestä, joka ei osannut uida ja oli pudonnut. Aalto oli korkea ja piru vieköön jos minä olisin itse uskaltanut sen tehdä. Mutta hän pelasti miehen.»

Laiva oli laskenut ankkurinsa. Veneet ympäröivät sitä ja alkoivat tulla maihin saaliineen. Vikin puutarhaan kokoontuneet lähtivät satamaan. Juuri heidän tullessa laski harmaaksi maalattu vene laituriin, ja englantilaiseen matkapukuun puettu nuori mies juoksi portaita ylös. Se oli Hamren sisarenpoika ja perillinen, konsuli Robert Gil. Hänellä oli omituisen pitkät kasvot, hiukan riippuva alahuuli ja suuret, petomaiset hampaat. Hän oli kaupungin ensimmäinen sporttimies. Joka kesä matkusteli hän vuonoissa puettuna nahkahousuihin ja rauvoitettuihin kenkiin — ja koko joukko kalakärpäsiä Stanleyhatussa, sekä puoli tusinaa koiria matkassa. Nimensä hän lausui »Djil» ja karttoi kaikkia norjalaisia sanoja, joita hän ei voinut lausua kieli paksuna. Hän halveksi kaikkia muita kieliä paitse englannin eikä sen vuoksi puhunut oikeastaan mitään tunnettua kieltä, muuta kuin silloin kuin oli englantilaisia kaupungissa — jokapäiväisissä oloissa hän vaan mörähteli, sehän kuitenkin vähän muistutti sitä ainoata kieltä, jota hän kunnioitti.

»Rynt, rynt», hän sanoi antaessaan enolleen kättä ja nostaessaan muille hattua. Hamre ei hievahtanutkaan. Toisella silmällään hän katsoa sujautti pitkin täksi päiväksi lipuilla koristettuja meriaittojaan ja tehtaitaan, toisella hän halveksi kansajoukkoa.

Tukkukauppias kutsui ystävät juomaan lasin viiniä »päivän johdosta», niinkuin hän sanoi. Kutsumukseen suostuttiin ja lähdettiin astumaan pitkin maantietä, Kornelia jäi laiturille.

Ylhäällä maantiellä seisoi mies mustassa nutussa, joka höllästi verhosi hänen laihaa ruumistaan. Hän nojautui keppiään vasten ja katsoi jännitettynä laivaan. Kuin ystävät menivät hänen sivutseen, tervehtivät he hitaasti. Päällysnuttuun puettu mies kääntyi kokonaan heihin päin, nosti syvään hattua paljastaen terävän pään, jonka yli oli kammattu ohutta tukkaa toisesta korvasta toiseen, saamatta kuitenkaan kaljua päälakea peittoon. Tervehtiessään hän ojensi kaulaansa, pitkä, kapea nenä käyristyi, ohuet huulet aukenivat ja paljastivat rivin hohtavan valkeita hampaita. Se oli omituinen hymyily, siitä ikäänkuin tuikahti valoa ja se oli samalla kohtelias ja ivallinen. Hän näytti haukalta joka kohteliaasti tervehtii varmaa saalistaan.

Se oli laivanisäntä Arne Holt. Hän oli lähettänyt veneen laivaan, hän odotti näet poikaansa kotiin monivuotiselta ulkomaan matkalta.

Äkkiä riensi hän laiturin portaille — hän oli nähnyt veneen lähtevän laivasta matkustaja muassaan. Hän astui alas portaita ja jäi seisomaan viimeiselle. Kuin vene tuli niin lähelle, että hän saattoi tuntea poikansa, loistivat hänen terävät haukankasvonsa, hänen silmänsä kostuivat, ja hän nauroi pidätettyä suonenvedon tapaista naurua.

»Tervetulleeksi! Tervetulleeksi! Olitpaan sinä kuitenkin muassa», hän sanoi ja pudisti kiihkeästi poikansa kättä, kuin tämä — ijältään hiukan yli kolmenkymmenen — astui veneestä, »Minä en päässyt tulemaan laivaan —.»

Knut Holt ei ollut isänsä näköinen. Hän ei ollut vaalean eikä tumman värinen, keskikasvuinen, harteikas, mutta vähän litteärintainen. Parrattomissa kasvoissa oli aivan suora nenä ja kaksi harmaata hiukan himmeätä silmää. Hän näytti etusijassa vähän suuttuneelta, kuin hän sikariaan pureskellen tervehti isäänsä ikäänkuin olisi ollut vain vähän soutelemassa.

He astuivat ääneti laituria pitkin. Vikin talon kohdalla he kulkivat Kornelian sivu. Knut näki kaksi uteliasta silmää, jotka katselivat häntä ikäänkuin syvältä piilosta, kuin hän kasvot puoleksi heihin käännettyinä meni puutarhan portista. Knut antoi sikarin pudota ja pysähtyi. »Kuka se oli?» hän kysyi.

»Kornelia Vik.»

»Vai niin. Minä en olisi häntä enää tuntenut. Hänestähän on tullut — hän on muuttunut.»

Holt ei vastannut.

He menivät edelleen. »Sinä voit hyvin?» isä kysyi hiukan hämillään.

»Ky-yllä.»

Kuin he tulivat kadulle, joka kulki Holtin talon sivu, pysähtyi Knut taas ja katsoi ympärilleen. »Kummallista, kuinka kaikki on entisellään täällä kotona», hän sanoi. »Minä esimerkiksi luulen, etten minä koskaan ole noussut maihin mihinkään norjalaiseen kaupunkiin, jottei laivan ankkuriin käydessä, olisi tullut laivaan muutamia lihavia, punakoita ihmisiä, tervehtineet päällikköä tuttavallisella 'Morning', kiskasseet tupakkahuoneen oven auki meluten niin kovasti kuin suinkin ja tilanneet seltterivettä ja konjakkia. Minusta tuntui niin ihmeen kodikkaalta, kuin tänään tapahtui juuri samalla tavalla. Ja katso sitten tuota kulmassa olevaa kauppaa, ikkunassa korutavaroita, kivikaluja, öljyvaatteita ja onkia! Ja tuolla — kirjakaupassa — myödään, Jumala paratkoon, vieläkin etupäässä suklaatia ja hajuvettä ja siinä sivussa blankettia.» Hän meni ikkunaan. »Aivan oikein! — Vilockin hunajarohtoja — Israelin hajuvettä — niin, niin! Ei pienintäkään muutosta.»

»Eihän toki», vanha Holt nauroi. »Meidän mielilauseemme on: 'Me tiedämme, mitä meillä on'.»

Holtin talo, »linnaksi» kutsuttu, oli korkealla mäellä, ja sitä ympäröi puutarha, joka ulottui toiselta puolen katuun ja toiselta mereen. Kuin he olivat tulleet puutarhaan, osoitti Knut erästä penkkiä ja kysyi: »No — vieläkö siellä pyydetään ihmisiä?»

»Vielä, vielä», laivaisäntä vastasi tyytyväisesti. »Se on oivallisessa kunnossa. Niin todellakin — ha, ha! — sepä minun pitää kertoa sinulle! Tiedäpäs, kuin tässä muuanna päivänä sain pyydykseeni — ajatteleppa — sain — itseni!»

»No, silloin sinun pyydyksesi liekin hyvä.»

»Ha, ha, ha! Niin, näeppäs, — minä kuljeskelin täällä puistossa lukien sanomalehtiä. Kävellessäni tulin penkin luo, enkä muistanut että se ei ollut oikea, istuuduin — ja olin satimessa. Mutta minä olen pyytänyt muitakin. Entäs sitten puiston veräjä! Se sinun sitten pitää nähdä. Se on tehty siten, että kuka tahansa pääsee sisään, mutta ei kukaan ulos, jollen minä auta — ha, ha!»

»Ei, kuules nyt isä, eläkäämme sivistyneitten ihmisten tavalla. Etkö sinä voi tyydyttää pyydystyshimoasi hiirillä ja rotilla tai muilla eläimillä ja jättää ihmiset rauhaan.»

»Ei, juuri ihmistä, sitä vaarallista eläintä —»

»Minä en ymmärrä, miksi sinusta ei ole tullut orjakauppiasta tai urkkijapoliisia tai muuta semmoista halpamaista rahjusta.»

»Ha, ha, ha! Sinä olet yhtä leikkisä kuin ennenkin, minä näen», Holt nauroi ja hieroi käsiään.

He astuivat ylös maahan muuratulta portaita, jotka veivät talon edustalle.

»Kuka nyt hoitaa sinun talouttasi?» Knut kysyi pysähtyen ylimmälle portaalle.

»Hoitaa taloutta —?»

»Niin.»

»Hm — se on Katriina», änkytti Holt ja kävi tulipunaiseksi.

»Katriina? Sekö paksu, sisäpiika?»

»Hm — min. Erinomaisen sukkela», Holt mutisi ja alkoi astua taloa kohti.