Читать книгу Vaarallista väkeä - Elster Kristian - Страница 4

Sisällysluettelo

Huone, johon Holt vei poikansa, oli melkein komeasti sisustettu, mutta muistutti sittenkin kestikievaria maalla. Sohva oli ikkunan alla, pöydät ja tuolit missä sattui, kartiinit riippuivat vinossa, muutamia sipulikasvia oli tungettu kaulaa myöten kallisarvoisiin vaaseihin ja näyttivät kuin olisivat tukehtumaisillaan. Seinällä oli mitättömiä kuvia ja rumasti tehtyjä valokuvia kallisarvoisten taulujen rinnalla. Kaikki pöydät ja kaapit olivat sekaisin täytetyt kukkuroilleen joutavalla talonpoikaisrihkamalla ja oikeilla arvokkailla marmori- ja alabasterikaluilla. Näytti siltä kuin kaikki, mitä talossa oli sekä romua että taideteoksia, olisi asetettu näytteille tähän huoneeseen. Ilma oli huoneessa ummehtunutta kuin romuhuoneessa.

Knut jäi seisomaan hetkeksi ja katseli ympärilleen. Sitten hän aukasi ikkunan.

»Niin — no nyt sinä taas olet kotona», vanha Holt alkoi, hieroi käsiään ja katseli taas poikaansa puoleksi hämillään, puoleksi hellästi. »Mitä minä saan tarjota sinulle? Lasin viiniä? Tai kahvia? Tai —»

Ovi viereiseen huoneeseen aukesi ja sisään astui lihavanlainen nainen viidennelläkymmenellä. Hän oli puettu puoleksi talonpoikais-, puoleksi kaupunkilaistapaan, sormissa kultasormuksia ja korvissa pallukat. Hänen kasvonsa punottivat, hiki helmeili hänen kiiltävällä otsallaan. Hän näytti tulleen suorastaan kyökkitulen äärestä. Hänen käytöstavassaan ja olennossaan oli sekä luottamusta, että ujoutta — hän nähtävästi ei tiennyt miten hänen piti ottaa vastaan kotiin palaavaa poikaa. Viimein meni hän lattian poikki, ojensi Knutille kätensä ja sanoi koettaen näyttää äidilliseltä: »Tervetulleeksi kotiin, Knut!»

Knut jäi seisomaan hänen lihava, kostea kätensä omassaan ja tuijotti häneen vastaamatta. Hänestä hän katsoi kysyväisesti isäänsä. Syntyi kiusallinen äänettömyys, jolla välin Knut päästi irti lihavan, kostean käden. Viimein istuutui Holt sohvaan ja alkoi yskien ja tavoitellen:

»Etkö tahdo käydä istumaan, Knut. Matkasta väsyneenä —»

Lihava nainen seisoi hetkisen epäröiden keskellä lattiaa, punottaen yhä enemmän. Sitten meni hän päättäväisesti istuutumaan Holtin viereen. Tämä hypähti ylös kuin käärmeen pistämä, mutta malttoi kuitenkin heti mielensä ja kääntyi Knutiin.

»Me — puhuimme — niin, mitä me saamme sinulle tarjota? Katriina, onko sinulla —?»

»Minä olen keittänyt kahvia», vastasi Katriina, joka äkkiä oli kalvennut. Holt katsoi kysyväisesti poikaansa.

»Tahdotko sinä —?»

Knut nyökäytti päätään ja Katriina katosi.

Knut sytytti hitaasti sikarin ja heittäytyi nojatuoliin, joka oli ikkunan ääressä.

»Noo — vai niin», hän sanoi. »Uskallanko minä kysyä, onko minulla sisaria?»

Vanha Holt koitti nauraa, mutta se ei onnistunut.

»Tämä on sinulle odottamatonta — —. Kas, näetkös — hän on vanha palvelija — tullaan niin perhanan tuttaviksi —. Muuten — minä vakuutan sinulle —»

»Oli menneeksi. Sinullahan on oikeus valita seurustelupiirisi yhtä hyvin kuin minullakin. Yksi seikka vaan: minä en tahdo kuulua perheeseen — tee se hänelle selväksi.»

»Minä vakuutan sinulle todellakin», alkoi Holt taas, mutta Knut keskeytti hänet.

»Puhukaamme jostain muusta», hän sanoi. »Sanopas —»

Kahvi tuotiin, mutta sen toi toinen palvelija. Katriina ei enää näyttäytynyt. Kuin palvelija oli mennyt, Knut sanoi kahvia maistellen: »Hän osaa laittaa kahvia — se on hyvä. — Sytytä piippu, isä, ja sitten ala puhallella: Valmista pojallesi muutamia kaupungin lihavista vasikoista.»

»Ha, ha, ha!» Holt nauroi, ja tällä kertaa oli se luontevaa naurua. »Myöhemmin, sitten saat sinä sekä lihavat että laihat. Mutta ensin sinä: kerro minulle matkoistasi.» Hän sytytti piipun, otti tuolin ja istuutui lähelle poikaansa. »Muistatko kuin sinä viimein tulit kotiin ulkomailta? Jumaliste, se oli — se oli — kuin olisi lukenut Darwinia.»

»Sinun isänsydämmesi, isä —»

»Minun isänsydämmeni — no niin — enhän minä voi kieltää — minähän olen täällä istunut yksin kaikki nämä vuodet —.»

Hän rykäsi ja pureksi kiivaasti piipun hammasluuta. Knut katsoi ulos ikkunasta ja oli hetkisen vaiti. »Minulla ei ole mitään kerrottavaa», hän sanoi sitten — hänen äänensä oli aivan viehkeä ja hellä.

»Sinä lasket leikkiä! Sinulla, jolla on niin vilkas käsityskyky, sinullako ei olisi —»

»Minä olen täydellisesti tyhjä, isä.»

Holt katseli hetkisen levottomasti poikaansa ja naputteli koukkuisilla kynsillään edestakaisin suuria hampaitaan.

»No mutta kerro minulle edes, miten asian laita on: Sinähän aioit asettua Lissaboniin —?»

»Niin.»

»Sinä luovuit siitä aikeesta?»

»Niin. — — Tapahtui jotain, joka — —»

»Sinä muutit mieltä äkkiä?»

Knut katsoi tarkasti isään.

»Niin. Oletko sinä kuullut siitä mitään?»

Holt punastui. Hänhän oli pannut liikkeelle kaikki portugalilaiset kauppaystävänsä saadakseen jotain tietää.

»Sinä olet kuullut, että minä aioin mennä naimisiin?» Knut kysyi edelleen.

»Niin — kieltämättä —»

»Se on totta.»

»Mutta —?»

»Hän kuoli.»

Holt katsoi sääliväisesti poikaansa. »Poika parka, sinulla siis on surua. Nyt minä ymmärrän, että sinun mielesi —»

»Sinä erehdyt isä. Minä en häntä sure.»

Holt katsoi hämmästyneenä häneen.

»Kuka hän oli?» hän kysyi hetkisen kuluttua.

»Amerikkalainen nainen norjalaista alkuperää Buenos Ayresista. Minä olin matkustanut edeltä käsin Lissaboniin järjestämään välttämättömintä. Laiva, jolla hän lähti merelle muutamia kuukausia sitten, ei ole tullut perille. Minä en ole vielä voinut saada mitään tietoja sen vaiheista.»

Syntyi hetkeksi äänettömyys. Vanha Holt tunsi itsensä kiitolliseksi mielessään. Tuo amerikkalainen nainen, josta hän muuten ei mitään tiennyt, eikä nytkään tahtonut sen enempää tietää, oli tuottanut hänelle monta unetonta yötä. Hän oli usein ajatuksissaan toivonut sen vieraan naisen, joka uhkasi ottaa hänen poikansa häneltä, meren pohjaan, jossa hän nyt hyväksi onneksi olikin.

Kolkutettiin. Holtin sanottua »sisään» tuli näkyviin nuorekkaat, punakat kasvot, joita ympäröi oivallisin, vaalea, kihara tukka, mitä nähdä voi.

Knut hypähti ylös. »Pietari! Hurraa! Hurraa!» Hän riensi tulijan luo, veti hänet peremmä lattialle, pani kätensä hänen olalleen ja sanoi: »Minä iloitsen todellakin taas nähdessäni sinun hävyttömän kirkkaat kasvosi! Juuri säntilleen samanlaisina kuin silloin, kuin minä läksin! Tulee terveeksi kuin sinua katsoo!»

Nuori mies, kaupanhoitaja Pietari Ström, pudisti Knutin kättä ja katsoi häneen uskollisilla sinisillä silmillään, jotka tällä hetkellä olivat täpösen täynnä kyyneliä, saamatta ainoata ymmärrettävää sanaa huuliltaan.

»Noo! Istu», Knut sanoi ja veti hänet sohvaan. »Isä», hän kääntyi Holtiin, »sinun parasta viiniäsi minun paraalle ystävälleni! Nyt me tahdomme viettää oikein hauskan illan yhdessä.»

Vanhalle Holtille tuli kiire. Hän riensi kyökkiin ja antoi käskyjä, jotka saattoivat kaikki palvelijat hämmästyksiin. Sitten syöksyi hän talon alle kamalan syvään kellariin ja tuli vähän ajan perästä ylös muassaan korillinen kaiken värisiä ja muotoisia tomuisia pulloja. Siinä oli valkeita läpikuultavia pulloja, joissa oli keltainen lakka, — niitten synnyinmaa oli Ranska. Toisia oli solakoita, vihreitä Reiniltä, leveitä, hopeapäisiä champagnepulloja ja lyheitä, melkein mustia ukkosia Capista. Ja ylös ja alas juostessaan hän jupisi: »Jumalan kiitos! Jumalan kiitos! No viiniä hän toden totta saa.» Eikö hän ollut saanut Knutia iloiselle päälle, väsynyt, kyllästynyt katsehan oli kuin tuulen pois pyyhkimä! »Noo, hän saa viiniä, jonka veroista monella ei ole tässä kaupungissa, Jumalan kiitos!»

Kohta he jo kaikki istuivat pöydän ympärillä ja maistelivat Holtin viiniä. Knut oli säteilevän iloinen. Ei hän kuitenkaan puhunut matkoistaan, vaan yksistään omasta ja Pietarin yhteisestä elämästä entisinä aikoina. »Muistatko sinä? Muistatko sinä?» sanottiin lakkaamatta ja taisipa se niin olla, että Pietari muisti! Kaikki, mitä he yhdessä olivat kokeneet, oli uskollisesti tallella hänen sydämmessään. Ja kuinka ylpeä, kuinka onnellinen hän oli, että Knut Holt, hänen koulukumppaninsa ja ystävänsä, paras, suurin ihminen, minkä hän tunsi, todellakin huoli muistaa näitä menneitä aikoja.

Vanha Holt oli ääneti, hieroi alituisesti kynsiään vasten hampaitaan ja ajatteli: »Minun poikani vertaista ei ole toista tässä maassa.»

Kuin oli syöty ja jälleen istuttiin sikarien ja viinin ääressä, sanoi Pietari puoleksi ujosti: »Kansanyhdistyksessä me tietysti olemme yksissä mielin vastustaneet Björnholtia ja Hamrea.»

»Kansanyhdistyksessä — mikä se on?»

»No mutta, etkö sinä muista kansanyhdistystä, jonka sinä itse olet perustanut?»

»Aah — joutavia.»

Pietari kävi tulipunaiseksi.

»Niin no, eihän siitä nyt enää mihinkään ole», hän sanoi vaatimattomasti. »Sen jälkeen kuin sinä läksit ei meillä ole ollut ketään puhujaa. Mutta me olemme koittaneet parastamme. Minä luulen, että me voimme sanoa sen jossain määrässä meidän ansioksemme, ettei Björnholtia eikä Hamrea ole valittu tällä ajalla. Eikö ole totta, Holt?»

Holt nyökäytti.

»Sepä on kauhean sitkeätä», huudahti Knut. »Täällä kotonahan kaikki kestää ijankaikkisesti.»

»Mutta — mutta —», änkytti Pietari, »eikös se ollut oikein?»

»Mene torille, osta ja myö, liho ja käytä korkeita kauluksia niinkuin Hamre, hyvä Pietari. Oli paha, että te estitte valitsemasta häntä. Hän voisi nyt olla ministeri.»

»Hamre? Mutta et suinkaan sinä voi tarkoittaa, että —?»

»Rakas ystävä, ollaan totisia. Oletko sinä nähnyt Hamren esittävän maljaa? No hyvä. Oletko sinä semmoisissa juhlallisissa tilaisuuksissa katsellut hänen nenäänsä? Et. Se on paha se, täytyy aina tehdä havaintoja. Minä sanon, että semmoisessa maassa, kuin tämä meidän, on ministerissä tärkeintä nenä. Sen täytyy olla juhlallisen; ministerillä täytyy olla taipumusta viralliseen mimiikkiin. Hamren nenä on aivan ministerin nenä. Ystäväiseni, anna hänen noudattaa kutsumustaan.»

»Sinä lasket leikkiä!»

»Niin, mitäs tässä muutakaan kannattaisi tehdä? Mitä hittoja te tahdotte? Mihin esimerkiksi sinä Pietari voit päästä? Tahdotko sinä kansanjohtajaksi tai ministeriksi?»

»Minäkö? Jumala varjelkoon!»

»No. Sitten minä sanon uudestaan: mene torille ja pörssiin ja lue klassikoltasi: vehnää raskasta, siirappia maukasta, ja anna liebhaberien yksin taistella keskenään laakeriseppeleistä ja kunniamerkeistä.»

»Mutta suurissa yhteiskunnissa, siellähän taistelevat —»

»Kylläiset ja nälkäiset — ja elämästä ja kuolemasta, ja se taistelu tullee meillekin vielä kerran. Kullakin ajalla on surunsa. Mutta tänä iltana me kuitenkin tahdomme unohtaa suuren sodan suurissa yhteiskunnissa ja pienen pienissä. Sinun pyöreitten, terveitten kasvojesi malja, Pietari. Pidä huolta, että sinun sukusi ei koskaan lopu, ja meidän ei tarvitse peljätä kylläisiä eikä nälkäisiä!»

Aikaisempaan, hilpeään mielentilaan ei oikein enää päästy. »Hän on muuttunut,» vanha Holt ajatteli itsekseen ja tämä havainto tuotti hänelle paljon ajateltavaa. Pietari tunsi sanomattomasti pettyneensä. Hän oli iloinnut ajatellessaan voivansa sanoa nämä sanat Knutille: »Me olemme järkähtämättä pysyneet kiinni sinun ohjelmassasi,» — ja nyt sai hän kuulla, että se kaikki oli vaan joutavaa. Se kävi häneen niin kipeästi, mutta Knut kai oli oikeassa, hän ajatteli; me luultavasti emme ole oikein seuranneet muassa.

Knut huomasi, että hän oli loukannut ystäväänsä, ja hän löi häntä olalle ja sanoi: »Älä huoli siitä, mitä minä sanon! Minä olen tällä hetkellä kuollut kaikille yhteiskunnallisille kysymyksille; minä elän asianhaarain vuoksi yksityisenä. Ja etenkin tänä iltana minä janoan rauhaa, hauskuutta. Sen vuoksi — laula meille vähän. Ethän sinä liene herennyt laulamasta!»

»Ohoh! Hänhän on lauluseuran johtaja,» ilmoitti Holt.

»Laula sitten!»

»Mitä siitä olisi sinulle?»

»Minulle? Minä mieluummin kuuntelen sinun lauluasi kuin paraimpien taidelaulajien, nyt sinä sen tiedät.»

»Sinua!» Pietari sanoi, mutta meni kuitenkin pianon ääreen ja lauloi kauniilla, kaikuvalla äänellä vaikka vähän kiihtyneenä ja ujosti noita vienoja, idyllimäisiä lauluja »meidän lapsuutemme vihannoista laaksoista», »paimenen soitosta», »keijukaisten tanssista ja koskien kohinasta,» vaatimattomia lauluja, täynnä haaveilua, kaihoa ja surumielisyyttä. Knutin mieli niin oudosti heltyi niitä kuunnellessa. Mistä muistuivat hänen mieleensä vanhan klaveerin sävelet kaukaisessa pappilassa, jossa hän oli viettänyt muutamia vuosia lapsuutensa ajasta. Ne olivat niin hienoja, niin viehkeitä ja niin haaveksivia. Niissä kaikissa oli kuivien ruusunlehtien tuoksua. Hänen teki mieli sanoa: »Että nämä laulut todellakin vielä elävät, ja että on ihmisiä, jotka saattavat niitä laulaa niin hartaasti, niin sydämmellisesti ja hellästi.» Hänestä se tuntui kummalliselta, hänen korvissaan vielä soi:

On ääni kaukaa helkkänyt,

Te puutteen lapset riviin nyt,

Nyt ikeet lyökää pirstaleiksi

Ja sortovalta sirpaleiksi,

Punalippu jo uhaten liehuaa,

Tuhatjoukkio vartoo sen suojassa

Ja huutaa työtä tai kuolemaa.

Oli myöhään illalla kuin Pietari sanoi hyvää yötä ja Knut meni huoneeseensa. Hän istuutui ikkunansa ääreen ja katseli kaupunkia. Korkeimmalla olevien talojen katot, kirkontorni ja muutamat kukkulalla olevat mustat puut kuvautuivat selvästi pilvetöntä taivasta vasten. Merellä vilkkui majakka. Muutamissa taloissa näkyi tulta ikkunoissa. Äärimmäisenä oli meri kuin musta ammottava kuilu.

Ikkunastaan saattoi Knut nähdä kauppias Vikin talon edustalla olevan kivitetyn paikan. Hän muisti lapsena usein leikkineensä siinä, Niiltä ajoilta oli hänen mielessään kuva talon asukkaista, joka ei koskaan ollut häneltä hälvennyt. Vikin itsensä hän muisti lauhkeasta talvipäivästä, se oli sunnuntai, lumi oli ollut märkää ja hän oli yhdessä muutamien muitten poikien kanssa rakentanut oivallisia vallituksia ja linnoja Vikin talon edustalle ja he olivat olleet sotasilla. Knut ja hänen puolueensa kävivät juuri vihollisten etuvarustusten kimppuun hurjasti hurraten, kuin Vik joka tuli kirkosta, äkkiä seisoi heidän keskellään mustiin puettuna ja pyhäpäiväisen juhlallisena, ja pelkällä läsnäolollaan sai kuolonhiljaisuuden aikaan. Rohkeinkin tunsi polviensa horjuvan allaan, kuin hän tutkivaisesti alkoi tarkastaa itsekutakin puoleksi ummistetuilla silmillään, ja kuin hän äänellä, joka kuului kuin syvästä kellarista, huusi heille: »Sitenkö teidän vanhempanne opettavat teitä lepopäivää pyhittämään? Laittauttukaa kotiinne ja heittäytykää katuen rukouksessa Jumalan kasvojen eteen!» silloin oli kuin hirmumyrsky olisi samassa silmänräpäyksessä pyyhkinyt pois molemmat sotajoukot ja paikka oli tyhjä.

Sen päivän jälkeen ei Knut koskaan enää mennyt sinne ja kauhistuneena hän karttoi Vikiä, kuin tämä sattui tulemaan hänelle kadulla vastaan. Hänen korvissaan kuuluivat aina sanat: »alas katuen ja rukouksessa» ja hän oli näkevinään Vikin astuvan polvistuneen ihmisjoukon yli ja tallaavan heitä jaloillaan. Vik pysyi salaperäisenä ja peloittavana hänen mielessään siksi kuin hänestä tuli aika mies. Kuin hän luki tai kuuli Israelin kostavasta Jumalasta, niin hän aina näki edessään kauppias Vikin kivenkovat kasvot.

Toinenkin peloittava olento oli näyttäytynyt hänelle Vikin talon kohdalla. Se oli Vikin sisar; suuri nainen, joka aina oli mustiin puettu ja käsissä kiiltonahkamansetit. Hänellekin Knut määräsi paikan vanhan testamentin profeettain ja patriarkkain seurassa.

Korneliaa näki Knut harvoin muualla kuin kirkossa. Siellä istui pieni hento tyttö, jonka kasvot näyttivät niin harmailta ja vilustuneilta, kokoon hykertyneenä kirkon nurkkaan ja katseli seurakuntaa jumalisen huolestuneilla katseilla. Knutilla oli se käsitys, että hän oikeastaan oli kuolleitten maasta kotoisin, ja että hän tuli tähän maailmaan ainoastaan katsellakseen sitä vakavasti ja sääliväisesti. Se oli sen vuoksi hämmästyttänyt häntä hyvin suuresti, kuin hän kerran tapasi hänet Vikin talon edustalla leikkimässä »pataa» heidän naapurinsa, sepän kevytmielisten tyttärien kanssa. Näky katosi kuitenkin heti. »Kornelia!» kuului ankara miehen ääni talosta ja samassa Kornelia riensi tiehensä, ja sepän tytönheitukat peljästyneinä pujahtivat lähimpään solaan.

Mieheksi tultuaan oli hän nähnyt Korneliaa vain sivumennen, ja joka kerran kuin hän kohtasi hänet, tunsi hän varmasti, ettei hän toista kertaa ollut ryöstäytynyt kadulle leikkimään »pataa.»

Hän istui siinä kauvan katsellen kivitettyä paikkaa ja ajatteli niitä, jotka asuivat vihreän aituuksen sisäpuolella.