Читать книгу Vaarallista väkeä - Elster Kristian - Страница 5

Sisällysluettelo

Myrskyisenä ja sateisena Marraskuun päivänä tuli kirjansitoja ja kirjanpainaja Olsenin työhuoneeseen laiha mies, jolla oli kauniit, mutta terävät ja laihat kasvot ja suuret, valkeat hampaat. Hän oli juuri tullut ainoalla pienellä höyrylaivalla, joka siihen aikaan kulki vuonoissa, ja kuljetti kaikki tavaransa muassaan pienessä nahkalaukussa, joka riippui hänen hartioillaan. Hän haki työtä ja antoi kirjanpainajalle kirjeen joltain virkamieheltä läheisestä rannikkokylästä. Virkamies, joka oli asioissa kirjanpainajan kanssa, kirjoitti:

»Hän on sukkela mies, mutta levoton luonnoltaan. Hänen isänsä oli juonittelija ja juoppo. Te tekisitte minulle palveluksen, jos voisitte hankkia miehelle työtä, jotta me pääsisimme hänestä.» Kirjanpainaja kynsi korvallistaan. Hänestä ei suosittelu ollut oikein mieleinen. Mutta hän oli velassa samalle virkamiehelle, joka myös vuosittain antoi hänelle jotensakin paljon työtä. Ei käynyt päinsä muitta mutkitta ajaa levoton mies ovesta ulos. Hän alkoi kuulustella vierasta.

»Teidän nimenne on?»

»Holt.»

»Te olette kirjansitojan sälli tai —»

»Minä olen mekaanikko.»

»Me —?» Kirjansitoja katsoi häneen hämmästyneenä.

»Ja seminaristi —»

»Se —?» kirjansitoja jäi seisomaan suu auki. Mitä hän tekisi mekaanikoilla ja seminaristeillä työhuoneessaan.

»Ja sen ohella hiukan puuseppä ja puutarhuri,» lisäsi vieras ja näytti suuria hampaitaan tavalla, joka ei laisinkaan miellyttänyt säädyllistä käsityöläistä.

Hän luki taas kirjeen ja sylki.

»Hitto vieköön, jos minä tiedän, mitä minun pitää sanoa,» hän sanoa tokasi.

»Minä ymmärrän myös vähän kirjanpainamista. Ehkä voisin minä olla avullisena sanomalehden toimituksessa,» toinen sanoi.

Sanomalehden! Sehän on totta. Kirjansitoja toimitti kaupungin ainoata sanomalehteä. Ei sen toimittaminen mikään taikakonsti ollut, mutta kirjansitoja Olsen ei ollut mikään kirjallinen nero. Hänen lehtensä oli aina ollut tunnettu omituisista painovirheistään. Hän tarvitsi sen vuoksi korrektuurinlukijaa, ja koska vieras oli seminaristi, niin hän lienee perehtynyt oikokirjoituksen salaisuuksiin. Tässä oli huokeata apua saatavissa, ja kirjansitoja alkoi hieroa kauppaa. Muukalainen oli taipuvainen ja he sopivat asioista. Siten tuli Arne Holtista pienen rannikkokaupungin asukas.

»Isä oli juonittelija ja juoppo», oli lyhyt elämäkerta virkamiehen kirjeessä. Ja se olikin oikea. Hän oli mies, jota ei onni ollut seurannut. Hän oli oikeastaan puuseppä, mutta sen ohella pyssyseppä, kelloseppä ja laivanrakentaja. Kaikissa näissä ammateissa hän oli tehnyt keksintöjä, mutta aina hän oli myöhästynyt. Sällinä oli hän vaeltanut halki Tanskat ja Saksat, jossa hän muun muassa oli lueskellut valistusajan kirjailijoita, jotka hän jo tunsi vanhan papin kirjastosta. Kotiin tultuaan hän alkoi innokkaasti levitellä saamiaan mielipiteitä, mutta siinäkin hän myöhästyi. Vanha pappi oli kuollut, vanha valistus oli harhaoppia, ja häntä itseään alettiin kohta pitää vaarallisena miehenä. Hän ei saanut työtä, hänet työnnettiin pois kaikista luottamustoimista, jotka hänellä kerran oli ollut, ja hän kävi katkeraksi ja ihmisaraksi, hommaili lopulta vain koneenmallia, jotka eivät koskaan valmistuneet, näki nälkää paljon, joi paljon ja kuoli viimein köyhänä ja unhoitettuna.

Hänen poikansa Arne oli perinyt isänsä hyvän pään, ja hyvän aikaa näytti siltä kuin hän olisi perinyt hänen kohtalonsakin. Hän oli ensin konepajassa, sitten seminaarissa ja oli kaikkialla ensimmäinen. Mutta kuin hän koetti saada vakinaista tointa tutkintojensa ja todistustensa nojalla, joutui hän karille. Hän haki kaikella kunnioituksella ja kaikkein nöyrimmästi, hän uskalsi puhua oikeudestaan, ja hän valitti katkerasti, mutta aina turhaan. Hänen todistuksensa kyllä olivat hyviä, mutta niitä seurasi asianomaisesta asianomaiseen pieni »hm», josta saattoi arvata, että miehessä oli jotain nurin. Hänen onnettomuutensa oli, ettei kukaan häntä suvainnut. Hänen komea ryhtinsä tuntui esimiehistä vaateliaalta, hänen läpitunkeva katseensa röyhkeältä, hänen äkillinen naurunsa, joka paljasti rivin lumivalkeita hampaita, kuin joukon sotamiehiä, jotka kiiltävin asein astuvat auringonpaisteessa, näytti heistä pilkalliselta, ja miehen suora puhe kapinalliselta ja hävyttömältä. Hänen kykynsä — Jumala paratkoon! mutta luonne — hm. Joka tapauksessa hän ainakin oli isänsä poika.

Isän kuollessa jäi hän maailmaan köyhänä ja työttömänä. Perinnöksi sai hän keskentekoisia koneenmallia ja huonomaineisen nimen. Poika oli kuitenkin toista ainetta kuin isä. Hän ei rohkeuttaan kadottanut. Ensinnäkin kävi hän järjestään kaikkien paikkakunnan varakkaiden miesten luona ja pyysi lainaa opiskellakseen. Häntä otettiin vastaan kristillisesti mutta kylmästi. Hänelle kuvailtiin kunnianhimon kiusausta ja nöyryyden suloisia hedelmiä ja neuvottiin menemään tienoon kristillismieliselle sepälle oppiin. Koko saalis oli suosituskirja kirjansitoja Olsenille, jolla hän sai työtä tämän sanomalehdessä ja kirjansitomatehtaassa.

Hän sitoi kirjoja ja luki niitä, latoi ja korjasi sanomalehteä. Jonkun ajan perästä häntä ylennettiin. Kirjanpainaja oli alkanut kunnioittaa hänen hyvää päätään ja tietojaan ja uskoi hänen tehtäväkseen vastuunalaisen toimen, niitten uutisten merkitsemisen punaliidulla, jotka muista lehdistä olivat otettavat »Maakunnanlehteen». Holt teki työtä kuin neljä miestä, kylmi, näki vähän nälkääkin, mutta säästi rahoja. Muuanna päivänä hän pyrki osalliseksi kirjapainoon ja sanomalehteen. Hänen isäntänsä ei ainoastaan hämmästynyt, vaan hän alkoi siitä hetkestä aivan taikauskoisesti kunnioittaa sälliään. Rahojen säästäminen, kuin oli semmoinen palkka, oli taikatemppu, jota kirjansitoja ei saattanut selittää luonnollisella tavalla. Hän oli siihen luuloon etenkin taipuvainen siksi, että hän itse aina oli rahapulassa. Siitä alkaen Holtista tuli lehden ainoa toimittaja. Toimittajana hän teki itsensä heti tunnetuksi kaupungissa ja tavalla, ettei hänen nimensä sen jälkeen enää koskaan joutunut unhotuksiin. Rauhallinen pikku lehti, jonka sinertävässä paperissa raaka-aineen tuottamat tahrat suuresti häiritsivät painon selvyyttä, ei ollut siihen saakka koskaan uskaltanut uutisten ja ilmoitusten puolueettomalta alueelta. Mutta kuin Holt pääsi valtaan muuttui asian laita. Hän kirjoitti kerran hyvin mieskohtaisen kirjoituksen siitä »syvästä horrostilasta», johon kaupunki oli vaipunut. Se tarvitsi tuon tuostakin pientä herätystä, pientä tulinuolta ja toimitus tahtoi vastaiseksi pitää huolta sen puutteen poistamisesta. Ja sitten tulivat nuolet, toinen toisensa jälkeen singahtaen vasten kaikkea melkein mitä kaupungissa oli vanhaa, juurtunutta auktoriteettia. Enemmin ei olisi kauhistuttu jos vuoren perusta olisi auennut ja niellyt kaupungin varakkaimmat perheet. Että saattoikin panna nämä vanhat, korkeasti kunnioitetut nimet kirjansitoja Olsenin sanomalehteen, jossa oli niin vinot kirjaimet ja niin kurjaa painomustetta, ja joka tähän saakka oli ollut kaikkein nöyrin ja kuuliaisin kauppailmoitusten ja kunnallispäätösten edustaja, se oli verraton rikos, eikä mikään rangaistus saattanut olla kyllin kova. Kävi niinkuin kukin saattaa arvata. Kuin Holt jonkun aikaa oli herättänyt palokauhua kaikissa taloissa, herkesivät lehteä pitämästä kaikki oikeamieliset, se on kaikki, joilla oli varaa maksaa se. Siihen päättyi Holtin sanomalehtitoimi. Hänen täytyi maksaa kirjoituksensa osuudellaan lehteen, ja kirjansitoja tarttui taas hallitusohjiin, teki synnintunnustuksen ja sai anteeksi.

Holt möi sen jälkeen osuutensa kirjapainoon ja pani toimeen talonpoikaiskaupan eräässä kellarissa. Se menestyi. Tätä liikettä pitäessään hän huomasi itsessään uusia voimia, hänellä oli myöskin hyötyä tuttavuuksista maaseudulla. Hän ansaitsi rahaa, ja hän huvittelihe. Siitä kellarista lenteli kaupungille purevia, naurua herättäviä sanoja; hän jatkoi tavallaan toimittajatointaan, ja hän oli nyt niin paljon vaarallisempi, kuin ei kukaan saattanut tukkia hänen suutaan lakkaamalla tilaamasta. Oikein ihmisten mieliä kevensi, kuin Holt muutamien vuosien kuluttua lakkasi talonpoikaiskaupastaan ja muutti takaisin kotiseutuunsa. Siellä hän osti kaupan ja edistyi nopeasti. Vuosittain hän lisäsi kalastusveneittensä ja alustensa lukua ja hänestä tuli varakas mies.

Asuessaan pienessä rannikkokaupungissa meni hän naimisiin. Holtin kihlaus- ja naimisjuttu oli pitkät ajat yleisenä keskusteluaineena sikäläsissä perheissä. Hänen vaimonsa oli jo kuolleen piirilääkärin tytär. Hänen äitinsä piti ruokavieraita ja hyyräsi huoneita. Ensi aikoina kaupunkiin muutettuaan Holt asui ja söi lesken luona. Siten hän tutustui tyttäreen, joka siihen aikaan oli kihloissa paikkakunnan etevimmän kauppiaan, tukkukauppias Vikin pojan kanssa. Holt oli usein sisässä lesken luona; häntä huvitti puhella hänen kanssaan; sillä hän oli teräväpäinen ja oli lukenut koko joukon. Tytär istui tavallisesti ompeluksensa ääressä eikä koskaan ottanut osaa keskusteluun. Holtin huomiota ei hän pitkiin aikoihin vetänyt puoleensa, mutta kuin hän oli taas pakinoinut mielin määrin ja muun muassa puhunut »meidän näppäristä pikkuneitosistamme», jotka ihailevat luutnanttia, joilla on hyvin kierretyt viikset, tukkukauppioita, joilla on hyvin hoidetut poskiparrat, ja pappia, joilla on valkeat kaulahuivit, huomasi hän, että tytön silmät, jotka aina olivat olleet kuin ompelukseen kiinni naulatut, olivat häneen käännetyt ja että niissä oli outo katse. Tyttö näytti kuin kivettyneeltä — hänen henkensä näytti kokoontuneen suuriin, tummiin ja syviin silmiin; ne eivät ainoastaan katsoneet häneen, ne koskettivat häntä; hän tunsi niitten lämpimät säteet ja hän käsitti äkkiä, että tämän kalpean, kauniin otsan sisälle oli kiintynyt jokainen ajatus, jonka hän oli pakinoidessaan lausunut, ja että hän, kuin hän ääneti istui työnsä yli kumartuneena, hiljaisuudessa oli miettinyt hänen sanojaan. — »Kuinka ihmeellistä!» sanoivat nämä silmät. »Kuinka ihmeellistä kaikki, mitä sinä sanot, on.»

Siitä hetkestä tuli Holt vieläkin useimmin sisään lesken luo. Hän puhui vastakin paljon, mutta hän ei pilkannut niin silmittömästi. Sen sijaan kertoi hän enemmän siitä mitä hän oli lukenut ja mitä hän oli kokenut. Mutta mistä hän useimmin puhui, oli nuorten naisten mausta. Hän käytti koko sukkeluuttaan, tehdäkseen heidän »ihanteensa» naurettaviksi. — »Minä en ole koskaan kuullut naisesta, joka ihailisi todellista ajattelevaa miestä,» hän alituisesti toisti.

Samaan aikaan kuin Holtin huomio kiintyi äänettömän ompelijan silmiin, teki myöskin hänen sulhasensa Jaakko Vik havaintoja hänen suhteensa. Omituiset, suuret silmät, joihin hän niin usein oli katsonut, alkoivat kätkeytyä häneltä. Ne kiintyivät aina niin itsepintaisesti koruompelukseen ja kuin ne viimeinkin kohosivat, katsoivat ne häneen niin oudon kylmästi ja tutkivaisesti. Sitten hänestä tuntui omituiselta, että hänen morsiamensa niin usein täytyi olla kotona äitiä auttamassa. Viimeinkin hän hämmästyi kuin salama olisi häneen iskenyt, kuin hänen morsiamensa, joka oli kiljaisin ja rehellisin ihminen, minkä hän tunsi kerran useiden läsnäollessa lausui kovin ankaria sanoja muutamista jumalisista naisista, joita kunnioitettiin suuresti Vikin perheessä.

Kihlauksen purkamista ei kauvan tarvinnut odottaa. Muuanna päivänä hän sai morsiameltaan lyhyen ja jyrkän erokirjeen, ja muutamia päiviä sen jälkeen tunsivat kaikki hänen onnettomuutensa ja tiesivät, että Holt oli siihen syypää.

Jaakko Vikin ja Arne Holtin isien välillä oli vallinnut katkera vihollisuus. Jälkimmäinen syytti vanhaa Vikiä etusijassa onnettomuudestaan. Pojat olivat sitä vastoin olleet leikkikumppania, ja sen mukaan mitä tiettiin, ei ollut heidän välillään koskaan ollut mitään kaunaa. Viime aikoina eivät he kuitenkaan olleet seurustelleet, jo monta vuotta oli siitä, kuin he viimmeksi olivat puhelleet, kuin Jaakko Vik, sittenkuin oli tullut tunnetuksi, missä suhteessa hänen entinen kihlattunsa oli Holtiin, tuli vanhan koulukumppaninsa luo ja kysyi, mitä aikeita hänellä oli. Holt koetti päästä hänestä pilkalla, mutta silloin pani Vik raskaan kätensä hänen olalleen ja sanoi: »sinä tunnet minut Arne Holt ja tiedät, etten minä koskaan ole peljännyt. Minä olen tänään tehnyt päätöksen: Jos sinä petät hänet, niin minä surmaan sinut. Minä tiedän, mikä minua odottaa — mutta vaikka minut ijankaikkisesti tuomitaan, minä surmaan sinut sittenkin.»

Keväällä meni Holt naimisiin lesken tyttären kanssa, kesällä tuli Knut maailmaan, kohta sen jälkeen kuoli äiti.

Vielä kerran muutti Holt asuinpaikkaa. Hän myi taas kauppansa ja muutti takaisin kaupunkiin, jonne Jaakko Vik vähäistä ennen oli asettunut. Siitä aikain alkoi Holtin »suuri» aika. Hän uskalsi taas jotain ennen kuulematonta: hän alkoi kilpailla kaupungin etevimpien kalakauppiaitten kanssa. Kaikki kalastuspaikat olivat »vanhojen talojen» omaisuutta. Kalastajat olivat heidän kuuliaisia alamaisiaan. Kaupungin suuret herrat saivat heidän kalansa ja vuotta myöhemmin saivat kalastajat tietää mitä kalastuspaikkojen omistajat suvaitsivat maksaa heidän saaliistaan. Holt sai varman jalansijan muutamilla kallisarvoisista saarista ja sillä oli vanhain yksinvaltius saatettu horjumaan. Hän lähetti myöskin sukkelia asiamiehiään pitkin rannikkoa tekemään suurempia tarjouksia kuin hänen kilpailijansa. Muutamien vuosien perästä oli hänen kalakauppansa lähinnä suurin kaupungissa — Hamren oli ja pysyi ensimmäisenä. Hän osti myös rahtilaivoja, perusti guanotehtaan, tynnöritehtaan ja sahan muutamaan vuonon perukkaan — sanalla sanoen, hän kilpaili vanhojen talojen kanssa kaikilla aloilla ja menestyi. Alussa kaupungin väestö epäillen katseli hänen uhkarohkeita yrityksiään ja ennusti, että kaikki oli loppuva kauheaan räjähdykseen. Mutta kuin räjähdystä ei kuulunutkaan, alettiin ainakin kunnioittaa Holtin toimeliaisuutta.

Enempää, kuin sen kylmän myönnytyksen, ei Holt voinut saavuttaa. Ja kuitenkin koetti hän nähtävästi sovittaa mahtavia, joita hän kerran oli niin säälimättömästi ahdistellut. Hän puhui nyt aina suurimmalla kunnioituksella vallitsevista perheistä; joutuessaan yhteen jonkun kaupungin »paremman ihmisen» kanssa, oli hän melkein nöyrä käytöksessään, ja hän ahdisteli etenkin muutamia virkamiesperheitä tarjoamalla palvelustaan. »Hän kosii meitä,» sanottiin toisilleen, ja sitä pidettiin oikeana — kaikki, jotka koskaan siinä kaupungissa olivat yrittäneet panna vähänkään vastahankaan, olivat siten lopettaneet. Mutta hänen annettiin huokailla. Suurten komeitten huoneitten ovet avattiin vain raolleen, jotta hänen ikävänsä pysyisi vireillä. Holt pääsi vain muutamiin virkamiesperheisiin, mutta eivät nekään kutsuneet häntä suuriin iltamiinsa yhtä vähän kuin tuttavallisiin korttiseuroihinsa. Ne hiljaiset, kuivat pidot, joihin häntä kutsuttiin, olivat erittäin sitä varten toimeen pantuja; ne olivat maksua niistä palveluksista, joita häneltä oli otettu vastaan, ja vieraat eivät olleet tavalliset, vaan valikoima kaupungin nuorempia kauppioita, jotka luettiin Holtin kanssa samaan luokkaan.

Holt ei voinut ymmärtää miksi hänen ei onnistunut päästä seurustelemaan näissä perheissä. Mitä siinä oikeastaan oli tiellä? Rikkauttahan hänellä oli. Oliko se syntyperä? Ei, Vikhän esimerkiksi myös oli lähtenyt »huonommista ihmisistä» — hänen isänsä oli talonpojan poika — ja hän kuitenkin kuului heidän seurustelupiiriinsä, Kornelia oli ystävätär useille virkamiesten ja tukkukauppiaitten tyttärille. Ei myöskään hänen käytöstapansa seuroissa saattanut loukata — siinä suhteessa hän oli yhtä moitteeton kuin Vik ja monet muut. Yhtä vähän saattoi luonteen rehellisyys olla määrääjänä, — niissä piireissähän liikkui moraalisessa suhteessa aivan toisella tavalla epäiltäviä henkilöitä kuin Holt, asianajajia, joista Jumala ja koko maailma tiesi, että he olivat nylkemällä koonneet omaisuutensa, hyvissä varoissa olevia konkurssin tehneitä, jotka olivat saattaneet satoja perikatoon, kristillisiä petturia, jotka pysyttelivät pystyssä pitämällä jumalisia puheita kaikissa hengellisissä kokouksissa, tukkukauppiaan poikia, jotka olivat kuuluisia irstaasta elämästään j.n.e. Kaikkein vähimmin huolittiin kirjallisesta sivistyksestä — sen tapainen ylellisyys oli hyvin harvinaista »vanhoissa taloissa».

Holt unohti, että hän oli tehnyt itsensä syypääksi semmoiseen tekoon, jota ei läheskään niin helposti anneta anteeksi ja unohdeta, kuin petollista konkurssia tai ylellistä elämää. Hän unohti sanomalehden ja kellarin ja palonuolensa. Ja vaikka myönnettiinkin, että hän nöyrästi kosiessaan ylhäisien suosiota, oli sovittanut osan vanhasta synnistään, niin ei likimainkaan oltu vakuutettu, että hän nyt oli saavuttanut sen syvän vakuutuksen kaiken olemassa olevan edullisuudesta, joka suurten tukkukauppiaspäivällisten vieraalla tulee olla. Aavistettiin, että tämä mies vielä saattoi käydä »vaaralliseksi», ja sen vuoksi hänen seurassaan tuntui tukalalta.

Ja vanhat talot eivät erehtyneet. Kerran taas saatiin nähdä haukan taisteluun valmiina kohoavan heidän ylitseen ja kaiken, mikä oli heidän kanssaan yhteydessä.

Siihen aikaan hallitsi Hamre kaupunkia, eikä suinkaan kaikkien mieliksi. Hamre oli johtaja kunnallishallituksessa ja puolittain katkerasti sanottiin, ettei koskaan pienintäkään yritystä pantu toimeen, ei kadun korjaustakaan, jottei siitä olisi ollut hyötyä hänelle itselleen tai hänen ystävilleen. Holt rupesi tyytymättömien puheenjohtajaksi. Hamre oli suuren rannikkohöyrylaiva-osakeyhtiön ensimmäinen johtaja; hän määräsi kaikki kulkuvuorot ja palkkasi ja eroitti miehistön, kuten sanottiin, aivan itsevaltiaasti. Hän oli yhtiöstä tehnyt eläkelaitoksen johtokunnan perheitten rappiolle joutuneille jäsenille. Holtin tulinuolet singahtelivat kohta ilkeästi yhtiön johtokunnan yli. Hamre oli pankinjohtaja, ja kerrottiin, ettei voitu mainita ainoatakaan esimerkkiä, että joku, joka oli hänelle vastenmielinen, olisi saanut apua. Holt ahdisti säälimättä. Yleisen luulon mukaan Hamre se oli, joka monena Herran vuonna oli kaupungin kouluja hallinnut. Hän se oli aivan täyttä totta, joka opettajat nimitti, sillä kuka olisi tahtonut riitaantua sen mahtavan miehen kanssa, jonka vieraina käytiin ja jonka rahoja lainattiin. Holt puuttui siihenkin. Sanalla sanoen tyytymättömät olivat saaneet päällikön, jonka terävyys oli yleisesti tunnustettu, jonka rohkeus ei koskaan horjunut ja jonka työkyky pani hänen vastustajiaankin ihmettelemään.

Ei kauvan kestänyt, ennen kuin Holt anasti Hamren paikan ja nyt hän ryhtyi uudistuksiin. Uusia katuja kivettiin, kaupunkiin hankittiin parempi valaistus, uusi vesijohto ja uudet likaviemärit, ja satamassa tehtiin suuria töitä. Hän perusti uuden höyrylaivayhtiön vuonokulkua varten ja uuden pankin, ja kaikki, mitä hän pani toimeen, menestyi. Hänen kelvollisuutensa oli kestänyt koetuksensa.

Vihdoin kohtasi hän vastustajansa politillisella taistelukentällä. Hamre oli tietysti vanha järkähtämätön tuki ja turva, ja Holt kuului yhtä luonnollisesti vastustuspuolueeseen. Holtia kannattivat käsityöläiset ja — hänen työmiehensä. Nyt ihmiset viimeinkin luulivat löytäneensä selityksen miksi Holt piti niin hellää huolta työmiehistään, maksoi heille korkeat palkat, ja olipa vielä koettanut antaa heille osan voitosta ja etenkin auttoi heitä saamaan oman talon ja maatilkun: eihän saattanut epäilläkään, miten he äänestäisivät. Holt saikin varman voiton. Vuosittain hänet valittiin vaalimieheksi ja odotettiin vain, että hän antaisi valita itsensä kaupungin edustajaksi valtiopäiville. Mutta kaikkein hämmästykseksi hän vetäytyi syrjään — hän tyytyi estämään valitsemasta Hamrea ja hänen ystäviään.

Sillä välin oli Knutista tullut ylioppilas. Sen jälkeen hän jonkun aikaa kävi kauppaopistoa, mutta kuin ei hänen mielensä tehnyt kauppiaaksi, niin hän palasi yliopistoon ja suoritti lääketieteellisen virkatutkinnon. Sitten seurasi hän erästä isänsä laivaa Venäjälle ja oleskeli myöhemmin jonkun aikaa Pohjois-Amerikassa.

Näiltä matkoiltaan palasi Knut kotiin hehkuvana demokraattina, joka, niinkuin hän julkisesti selitti, vain ikävöi taistelua elämästä ja kuolemasta kaikkea tyranniutta vastaan, ruhtinaitten, pappien ja hallitsevien kansanluokkien tyranniutta, vasten »koko herruutta Jumalan armosta, jonka turvissa maailman suurinta ilkeyttä on harjoitettu ja vieläkin harjoitetaan».

Pienessä kalanrasvalle haisevassa rannikkokaupungissa vallitsi syntyperäinen rakkaus kaikkeen vanhaan — vanhoihin ihmisiin ja vanhoihin nimiin, joka onkin kiitettävää, vanhoihin katsantokantoihin ja tapoihin, joka ei aina ole yhtä kiitettävää. Ja Knut, joka oli kuin juovuksissa ylireunoin uhkuvista uusista aatteista, rakasti kaikkea nuorta ja uutta ja tunsi, niinkuin on sanottu, kutsumuksekseen kaiken perityn vastustamisen, joka ei hänestä tuntunut hyvältä ja oikealta. Uudessa seurassa, jonka hän perusti, hän piti »yleishistoriallisia esitelmiä», joissa hän kuvaili kaikkia noita valtaistuimen, sodan ja kirkon sankaria, joista historia kertoo, ihmiskunnan vihollisiksi sen valoon ja onneen edistyessä. Heidän teoistaan pitäisi puhua, hän sanoi, samassa osastossa, kuin niistä suurista ruttotaudeista, jotka aika-ajoittain rasittavat maailmaa ja ehkäisevät sen kehitystä vuosisadoiksi. Siellä hän myöskin kertoi, mitä hän oli kokenut idässä: Hän oli nähnyt jaloja sivistyneitä miehiä ja hienoja, jalomielisiä naisia tuomituiksi ijäkseen viettämään elämäänsä pahantekijäin parissa, miehet lannistumattoman vapaudenhalunsa vuoksi, naiset sentähden, että heillä oli ollut kyyneliä puolisoittensa, isiensä ja poikiensa onnettomuudelle. Siellä hän vielä puhui »vapauden miehestä tulevaisuuden kuva silmissään.»

Saattaa käsittää, että pienen rannikkokaupungin hiljaiset, varovaiset asukkaat, jotka — sitä levottomuutta lukuun ottamatta, minkä vanha Holt oli aikaan saanut — olivat eläneet rauhassa kariensa takana ja myöneet kalaansa ja hautoneet aarteitaan ja tapojaan, rukoilivat Jumalaa armeliaisuudessaan vapauttamaan heitä tästä palokekäleestä ja tähän saakka tuntemattomalla innolla liittyivät Björnholtiin, kuin hän rohkeasti kohotti lipun taisteluun perityn uskon puolesta uutta vastaan.

Valmistauduttiin pitkälliseen taisteluun, mutta kaikkein hämmästykseksi astui Knut hyvin pian alas yleishistorialliselta puhujalavaltaan ja lähti kaupungista ja maasta. Björnholt ojensi itse itselleen sanomalehdessä laakeriseppeleen: hän oli kukistanut sen nuoren miehen. Asian laita oli kuitenkin toinen. Se oli vanha Holt itse, joka kehoitti Knutia luopumaan taistelusta. Hänen omat puoluelaisensa olivat alkaneet peljätä nuorta idealistia, jota he eivät laisinkaan ymmärtäneet. »Väärinajattelevat» yhtä hyvin kuin »oikeinajattelevat» eivät liioin välittäneet »vapauden miehestä tulevaisuuden kuva silmissä». Vanha Holt käsitti, että poika oli turmelemaisillaan hänenkin vaikutuksensa ja että hänen täytyi lähteä pois, kunnes hän oli »asettunut». Hän sanoi sen vuoksi pojalleen: »Älä sinä juurru tämmöiseen nurkkakaupunkiin, kuin tämä on. Matkusta, lue, näe ja opi kaikkea, mitä minä olen halunnut nähdä ja oppia saamatta siihen tilaisuutta.» Kuin samoihin aikoihin kerrottiin suurista työväenliikkeistä useissa Euroopan yhteiskunnissa, sai Knutin helposti taipumaan. Hän riensi suuremmalle taistelukentälle.

Isä ei kuullut juuri mitään hänestä, hänen lähdettyään. Tuli kirje Berlinistä, toinen Wienistä, kolmas Parisista, mutta niissä oli vähän siitä, mitä poika toimitti. Sitten ei pitkiin aikoihin tullut kirjettä ollenkaan. Viimein ilmoitti »Schwabe & Poika» Lissabonista, että Knutia odotettiin Buenos Ayresista. Kohta sen jälkeen Holt sai kirjeen Knutilta itseltään: hän sanoi lyhyesti tulevansa kotiin.

Kotona olivat olot sillä välin muuttuneet. Holtin vaikutusta uhkasi uusi syntyvä mahti. Puuseppämestari Vildhagen, joka tähän saakka oli ollut tunnettu erinomaisen huonoista huonekaluistaan, piti kerran esitelmän »kuolleesta kristillisyydestä», ja siitä tapauksesta sai alkunsa uskonnollinen liike, joka ensin valtasi keskisäädyn, mutta sitten useampien nuorempien pappien kautta tuotiin vanhoihin taloihinkin. Nyt alettiin huomata, ettei Holt koskaan käynyt kirkossa, ei koskaan kuunnellut raamatun selityksiä rukoushuoneessa eikä koskaan antanut mitään lähetyslaitokselle. Kaupungin vallitsevissa perheissä ei tämä hänen käytöksensä koskaan ennen ollut herättänyt vastenmielisyyttä — niissä piireissä ei oltu kovin uskovaisia oltu. Nyt tätä hänen »välinpitämättömyyttään kaikesta korkeammasta», niinkuin sanottiin, käytettiin todistamaan hänen koko elämänsä ontevuutta, ja käytettiin erinomaisella menestyksellä. Paras tuki oli Holtilla työmiehissään. Mutta toivottiin, että sekin murtuisi. Kauppamaailmassa oli vaarallinen seisaus. Kaikkien työnantajien oli täytynyt supistaa liikettään ja alentaa työpalkkoja ja yhä suurempia rajoituksia oli odotettavissa. Holt yksin vielä piti kaikkea täydessä voimassa.

Mutta tämän käsittämättömän uhkarohkeuden piti kostautua, ja taas alettiin puhua räjähdyksestä.

Uusia vaalia oli toimitettava, ja molemmin puolin varustauduttiin ratkaisevaan taisteluun. Vanhat edustajat olivat kieltäneet heitä uudestaan valitsemasta, ja Holtin puolueelta puuttui ehdokasta. Holt tunsi itsensä epävarmaksi vanhain talojen ja nuorten pappien liittoa vastaan. Hän alkoi vanhettua ja tunsi tarvitsevansa huojennusta. Silloin tuli kirje Knutin kotiintulosta. Se oli voitonsanoma. Knut oli oikea mies, hän oli nyt yli kolmenkymmenen, oli talon- ja maanomistaja ja vaalimiehille tunnettu: hänen ei arvattavasti tarvinnut kunnallisvirkojen eikä juhlapäivällisten kautta kulkea politilliseen valtaan. Kysymys oli vaan siitä, oliko hän pysynyt demokraattisissa mielipiteissään ja tahtoiko hän uhrata aikaa ja voimia pieneen sotaan pienessä kaupungissa. Knut oli nyt tullut, mutta vanha Holt oli ensimmäisen illan yhdessäolon jälkeen hyvin levoton. Puolen yötä hän käveli edestakasin makuuhuoneessaan ja mietti, mitä pojan muuttuminen saattoi merkitä. Hän oli »asettunut», sitä ei tarvinnut epäillä. Mutta vanha Holt miltei toivoi, ettei hän olisi tätä muutosta pannut alkuun, lähettämällä hänet toiseen kertaan maailmalle.