Читать книгу Kalastajakadun kauppias - Emil Lassinen - Страница 3

Sisällysluettelo

Yli-Tuomon talossa kasvoi kaksi poikaa ja yksi tytär. Vanhemman pojan nimi oli Tapani, nuoremman pojan nimi Topias. Tytär Vappu oli syntynyt Tapanin jälkeen, hän oli rakkain vanhemmille, rakkain veljille.

Topias kasvoi nuoruudessaan veljensä ohi, ollen jo seitsemäntoista vuoden vanhana miehen mittainen, Tapani pysyi naulassaan monta vuotta, mutta venähti sitte verrattain lyhyessä ajassa Topiaan tasalle. Poikain isä oli silloin jo vanha ja riutunut mies. Hän käveli sauvan nojalla eikä löytänyt opastamatta vaimo-vainaansa hautaa kirkkotarhasta.

Yli-Tuomon naapurina oli Ali-Tuomon talo. Ali-Tuomossa olivat tyttäret Martta ja Helka ja poika Perttu. Martta ja Tapani vietiin kasteelle yhtä aikaa, Vappu ja Perttu elivät kauan vallan tietämättöminä toisistaan, ja Helka ja Topias oppivat aakkoset jokseenkin yksiin aikoihin.

Heidän joukkoonsa kuului vielä Simo. Simon vanhemmilla oli pieni tupa A1i-Tuomon maalla. Uudesti rakennettaessa tupa tosin muutettiin kauemmaksi, mutta niinkauan kuin Simo siinä asui, niinkauan oli hän seitsemäntenä seurassa, kesällä ja talvella, poudalla ja sateella.

Molemmat talot olivat yhdensuuruisia manttaaliltaan, tiluksiltaan ja veroiltaan. Samat olivat kummankin talon kohtalot ja kokemukset. Kasvoiko toisen pelto, niin kasvoi toisenkin, milloin Yli-Tuomoon tuli katovuosi silloin tuli Ali-Tuomoonkin. Yli-Tuomon emännän haudan vieressä oli Ali-Tuomon isännän hauta, malmiset ristit olivat lähekkäin ja niiden vuosiluvussa ei ollut suurtakaan eroa.

Simo ei ollut läheskään täysikasvuinen kuin kamala onnettomuus kohtasi isää, puu kaatui hänen päällensä ja löi hänet rammaksi. Lyhyenä aikana, jonka eli vahingon jälkeen, ei hän nähnyt tervettä päivää. Kuolema kuitenkin tuli ja onnettoman tuskat lopetti.

Yli-Tuomon karjaa Simo sitte kaitsi monta vuotta. Miehistyttyään lähti hän ulos maailmaan, teki työtä ja elätti äitiänsä. Äiti ei napissut kohtalon kovuutta, pojasta kuin tuli huolten häätäjä, puutteen poistaja.

Yli-Tuomon emäntää haudattaessa nähtiin Simokin surusaatossa. Luoja oli runsaalla kädellä jaellut antimiaan hänelle. Vartalonsa oli kookas, kasvonsa tuoreet, terveet, astuntonsa reipas, mielensä valkoinen kuin joutsen. Vaikka hän söi vieraan leipää, niin ei hänellä ollut silmissä surua, ei äänessä raskasmielisyyden värähdystäkään…

Yli-Tuomon veljekset eivät milloinkaan eripuraisuudella katkeroittaneet toistensa mieltä. Tapani kaivoi ojat, kylvi pellot ja himoitsi suolaisia ruokia; Topias kutoi verkot, teki kotoaskareet ja söi mieluummin puuroa ja maitoa.

Kuin Tapani sai isältään talonkirjat, nai hän Martan emännäkseen. Häät vietettiin juhannuksena. Hääyö oli tavattoman kylmä, mutta pohjatuuli oli liikkeellä ja varjeli hallanaran viljan. Tyynemmällä olisivatkin rukiin tähkät jäätyneet ja toukojen oraat paleltuneet. Vappu ja Perttu tanssivat häissä itsensä palaviksi; tulivat sitte ulos kylmään yöhön jäähdyttelemään variaan. Kumpikaan ei tuntenut terävää pohjatuulta, joka ahkeraan hääräili heidän ympärillään. He istuivat kaivonkannelle, puhelivat iloisia asioita ja joivat kylmää vettä kaivosta. Kun palavuus pakeni ja heitä molempia hyristytti, niin menivät he jälleen häähuoneesen ja tanssivat hyristyksen pois itsestänsä. Häiden jälkeen sairastui Vappu, eikä parantunutkaan enää. Juhannuksen tullessa uudestaan nukkui hän kuolon uneen. Tulipunaiset ruusut poskillaan valkenivat viimeisessä hengenvedossa lumivalkeiksi, ijäinen kauneus astui katoovaisen kauneuden sijaan. Molemmissa taloissa itkivät ja murehtivat silloin kaikki muut ääneensä, paitsi Perttu. Hänen kyyneleitään ei kukaan nähnyt, hänen valituksiaan ei kukaan kuullut. Kätensä eivät vapisseet kun hän otti mitan ruumiista, huokauksia ei kuulunut kuin hän höyläsi laudat, teki arkun ja maalasi sen valkoiseksi. Mutta Vapun kuoleman jälkeen ei hän koskaan nauranut. Aika lievensi muiden surua, mutta Pertun mieli ei valennut eläissään; hänestä tuli synkkämielinen mies.

Seuraavana juhannuksena veivät Helka ja Topias Tapanin esikoisen ristittäväksi ja Topias pani pojalle oman nimensä. Samana päivänä täytti hän itse yksikolmatta vuotta ja samana päivänä luki Tapani hänelle perintöosuuden käteen. Antaessaan viimeisen setelin sanoi Tapani:

"Nyt on oma kädessäsi."

"Niin on… Ja tosi edessäni."

"Eikä ookkaan kiviä kädessäsi!"

Koska Topiaalla jo entuudelta oli päällyssaappaat, hopeakello ja ketunnahka-kauluksiset turkit, niin vei hän perintörahat yliaittaan, tallehtien ne punaiseksi maalatun kirstun pohjalle. Kaiken omaisuutensa ohessa oli hänellä vielä pulleat posket, kirkkaat silmät, rehellinen ja turmeltumaton sydän. Helka katseli Topiasta kernaammin kuin ketään muuta miestä; aina oli hänellä Topiaan varalle iloinen sana, kaksikin.

Yli-Tuomon ja Ali-Tuomon asukkaat eivät olleet vanhemmissakaan miespolvissa riidelleet keskenään enempää kalavesistä kuin raja-aidoista ja syönnösmaistakaan. Talojen pohjoispuolella levisi ruohoinen Korsijärvi laajoine rantoine, pillistöine, kukkaruohostoine, eteläpuolella oli peltoja monta kivenheiton matkaa. Taloilla oli yhteinen iso nuotta, ja nuottakoppi seisoi Yli-Tuomon palstalla, lähellä järven rantaa. Kopin ja talojen välillä kasvoi tiheätä lepikköä ja koivikkoa, monta tynnyrinalaa kummankin isännän maata. Raja-aidan kaaduttua ja lahottua käytettiin sitä yhteisenä vasikkahakana; se loppui jykevänlaiseen petäjikköön, jossa raja näkyi selvästi…

Kului vuosi osa toistakin, nuoren Topiaan syntymisestä, niin kuoli Yli-Tuomon vanha isäntä. Hän nukkui ikäloppuunsa, henki lähti rinnasta ilman mitään nähtävää tuskaa. Veljekset seisoivat kuolinhetkellä isän vuoteen vieressä ja Tapani sulki kuolleen oikean silmän kiinni ja Topias vasemman silmän. Silloin oli syksy ja puiden lehdet alkoivat kellastua. Kun veljekset olivat valvoneet ruumishuoneessa kolme yötä, puheli Tapani Topiaalle:

"Laita, sinä Topi, kuorma ja lähde kaupunkiin, pitoihin tarvittavia tavaroita tuomaan. Minä sill'aikaa ajelen käskemässä sukulaisiamme hautajaisiin, ja jos ehdin, niin alotan huomenna kyntämään rukiinsänkeä."

Topias laittoi kuorman, puki uudet kapulaiset vaatteet ylleen, pani hopeakellon taskuunsa, valjasti hevosen ja läksi. Ensimmäisellä virstalla ei tullut ketään häntä vastaan.

"Kuinkahan matkani luonnistuu, koska ei tule hyvää eikä huonoa onnea vastaan", ajatteli Topias itsekseen. "Sais mies tulla vastaani ja antaa hyvää onnea, sais vaimo olla tulematta huonoine onnineen."

Sitte alkoi hän vetämään hopeakelloaan teräksisellä avaimella. Avaimen suu olikin säröillä ja meni rikki vetäissä, kello jäi puolivetoon.

"No kun ei vaan tämän pahempaa onnettomuutta tapahtuisi", ajatteli Topias itsekseen. "Avain oli vanha ja huono; kaupungista saan ottaa uuden; siellä saan myös kääntää viisarit kirkonkellon viisarien mukaan."

Hän asetti kellon lakkariin ja antoi rikkinäisen avaimen jäädä renkaastaan hiusvitjoihin.

Vitjat olivat Helan hiuksista ja Helan tekemät.

Toisen virstan lopussa juoksi vanha vaimo pienestä tuvastaan ulos

Topiaan jälkeen Ja kysyi huutaen;

"Menetkö, Topi, Helsinkiin?"

Topias kiinnitti ohjia, katsoi taaksensa ja vastasi:

"Menen, Helsinkiin minä menen."

"Sinähän sitte toimitat minunkin asiani."

"Toimitan halustakin."

Vaimo meni tupaan ja palasi kiireesti. Kädessä oli hänellä täysivarttinaiseen kankaasen kääritty mytty, jonka ojensi Topiaalle, sanoen:

"Veisit tämän minun pojalleni… Siinä on vaan paita, pari sukkia…"

"Simolle", huomasi Topias, asettaen mytyn sopivaan paikkaan rattaitten pohjalle säkkien väliin.

"Hän on piharenkinä venäjänuskoisella kauppiaalla Alekseilla."

"Vai venäjänuskoisella kauppiaalla Alekseilla", toisti Topias, painaen nimen lujasti muistiinsa.

"Vanhan kirkon takana."

"Hyvä juttu."

Topias läksi kulkemaan kolmatta virstaa. Hyvää ja huonoa onnea ei nyt enää ajatellut, Vaan kauppias Alekseita ja vanhaa kirkkoa muistutteli hän virstan loppuessa, toisen alkaessa.

"Kuinka hauska on tavata Simoa", ajatteli hän pitkin tietä itsekseen, "jota en ole nähnyt sitte Tapanin häiden."

"Hopsis!" lausui hän hevoselle. "Mennään nyt niin, että harja sanoo nipsis napsis, niin ehditään, niin joudutaan."

Hevosella oli hyvä halu juosta ja Topias ajoi auringonlaskun ajoissa Hämeentullista kaupunkiin. Norjistuttaakseen pitkällisestä istumisesta puutuneita jalkojaan, astui hän alas rattailta kävelemään hevosen rinnalle. Laiha herra astuskeli joutilaasti ja tarkoituksettomilla askeleilla samaan suuntaan kuin Topiaskin. Topias ohjasi hevosen enemmän syrjään ja rupesi puheisin laihan ja joutilaan herran kanssa. Noukkien heinänrikkoja vaatteistaan kysyi hän:

"Osaatteko suomea?"

"Osaanko suomea? Oh sepä vaan sanominen", vastasi herra tuttavallisesti. "Minä taidan suomet, saksat, ryssät, venäjät…"

"Sittepä varmaankin tiedätte venäläisen kauppiaan Aleksein."

Herra siristi silmiään vastaukseksi.

"Vanhan kirkon takana", auttoi Topias.

"Paikalleen tiedän", virkkoi herra ja tuli lähemmäksi; "perin pennin päälle tiedän…"

Topias katseli tarkemmin laihaa herraa, jonka rinnalla käveli vanhaa kirkkoa kohden, ensiksi silmiin: toinen oli sinisempi, toinen keltaisempi, sitte vaatteisin: housunpolvet ja kyynäspäät kiilsivät vahvemmin kuin saappaanpäälliset. Hattu oli ohrariihen tomun värinen ja useasta kohden taitoksissa. Lakattuaan katselemasta, puhui Topias isävainajastaan muutaman sanan ynnä Tapanista ja Simosta sata sanaa.

Kun joutuivat vanhan kirkon taakse, huomautti herra:

"Nyt ollaan kohdalla. Tämä kolmikerroksinen kivimuuri on venäjänuskoisen kauppiaan Aleksein."

"Ollaan niinkin," varmensi Topias, nähtyään saippuat, kynttilät ja mänttihihnat alakerroksen akkunoissa, kivirakennuksen päässä.

"Mutta voi!" ruikutti samassa herra.

"No mikäs nyt?" kysyi Topias, katsoen häntä keltaisempaan silmään.

"Minun piti menemäni päivällisille…" Herra siristi silmiään ja mietti sanojaan… "Kruununkomisariuksen luo", jatkoi hän sitte sukkelasti, "mutta…"

"Myöhästyitte, eikö niin?"

"Perin pahasti myöhästyin."

"Ja minun tähteni."

"Teidän tähtenne tykkänään."

"Taidatte olla virkanne puolesta kruununsihteeri."

"Sitä vikaa on minussa ikävään asti; mutta niinkuin sanoin, niin myöhästyin komisariuksen päivällisiltä."

Topias avasi eväspussinsa ja katsoi kruununsihteeriä sinisempään silmään.

"Kuttuja siitä, vaikka myöhästyittekin."

"Niin onkin, kuttuja siitä."

Topias veti tupestaan puukon ja antoi sen herralle, virkkaen:

"Tässä sepäntekemä."

Herra leikkasi lampaankinkusta viilekkeitä, paistetusta juustosta nurkan, löi voita väliin ja piiloitti ne ynnä rieskanpuolikkaan pivoonsa.

"Talonisännillä on taloja ja isäntäin veljillä rahaa tuhansin markoin", kiitteli hän sitte ja kääntyi lähtemään. "Aamulla on komisarius vihainen minulle, hän on joka jäsenessään vihainen, mutta sanottuani hänelle syyn, miksi myöhästyin, sanottuani hänelle, että neuvoin tietä talonisännän veljelle, leppyy hän oitis, vieläpä hän kiittääkin minua ja sanoo minun tehneen taiten talonisännän veljeä johdattaissani…"

Sihteeri poistui kähvelästi ja varmoilla askeleilla.

Topias ajoi kauppias Aleksein pihaan; hän heti tapasi Simon. Simon mieli tuli hyväksi, nähtyään Topiaan ja vanhan äidin lähettämät vaatekappaleet.

"Voi veikkonen!" saneli hän iloissaan. "Korjaamme hevosesi ja käymme sisään, sillä minun päivätyöni on jo loppunut."

Simon huone oli pieni, mutta siisti ja puhdas. Pöydällä ei ollut tomua, lattialla ei ollut sylkeä. Suuresta orangekukasta levisi hyvä tuoksu huoneesen. Kukan vieressä oli kolme kirjaa; Uusi Testamentti, katekismus ja virsikirja.

"Sinulla on vielä tallella nuo…"

"Ainoat rikkauteni maailmaan lähtiessäni. Rouva ne kerran näki ja hän tahtoo, että pidän ne aina näkyvissä, vaikka ovatkin kansiltaan mustettuneet."

"Ei minunkaan ole pysyneet puhtaampina."

"Muistatko vielä, miten paimenessa käydessämme lu'imme ulkoa

Jerusalemin hävityksen historian?"

"Muistan, tarkoinkin…"

"Siitä on kauan…"

"On… Sinun on täällä hyvä olla, jaksat kuin prinssi."

"Korkeammalle, veikkonen. Palvellessani herraskartanoissa olin orjana; en muistanutkaan, että olin ihminen. Nyt elän entisen suhteen kuin kuningas."

"Siltä näyttää…"

"Renki ja kadunlakasijakin ovat meidän rouvan mielestä ihmisiä, eikä vaan työkoneita."

He makasivat yön yhdessä, jutellen ahkerasti. Topias kertoi Simolle kotipuolen kuulumiset tuiki tarkkaan; Simo kertoi työstään, palkastaan, joululahjoistaan ja ihmisystävällisestä emännästään. Enimmän ja viimeiseksi puhui hän isännästään. Poikanulikkana oli kauppias Aleksei, ennustaja-akan sanojen johdosta, tullut Helsinkiin, kolme kopekkaa rahaa lompakossa ja sarkavaatteet yllä. Nyt oli hänellä kolme kolmikertaista kivitaloa kaupungissa ja … rahaa niinkuin muutakin paperia!

"Minä uskon", sanoi Simo vakaasti, "että toiset ihmiset ovat määrätyt rikastumaan, toiset köyhtymään."

"Älä niin usko."

"Sanoihan ennustaja Alekseillekin, että häntä täällä Helsingissä odottavat suuret rikkaudet ja pitkä merimatka. Tottapa se sitte oli ennakolta…"

"Hän sanoi sen onnenkaupassa. Muuallakin olisivat…"

"Samat seikat voineet olla häntä vastassa. Niinkö?"

"Niin."

"Voi se olla niinkin, mutta voi se olla toisinkin."

"Turkkilaiset uskovat, ett'ei ihminen voi onnelleen mitään."

"Uskoo moni muukin…"

"Mutta minä uskon, että jokainen ihminen yhden kerran elämässään viskataan oikean onnensa tien alkuun. Ahkeruutta ja hyvää tahtoa sitte vaan."

"Niin kaikki käy parhain päin. On se niinkin, mutta on se joskus toisinkin; on onnikin joskus sokea."

Nukuttuaan vihdoinkin näki Topias unissaan ensin kaikkialla ruostuneita kolmia kopekoita ja laihoja kruununsihteerejä, vaan sittemmin näki hän yhtenään muhkeita kolminkertaisia kivirakennuksia; ja … rahaa niinkuin muutakin paperia!

Myytyään aamulla kuormansa, osti hän Aleksein puodista hautajaispitoihin tarvittavat tavarat, niin rusinat ja rommit kuin sillit ja viinatkin. Sileäleukainen Aleksei itse punnitsi hänelle runsaalla mitalla, runsaalla vaa'alla. Rommiryyppyä tarjottiin kaupantekijäisiksi. Topias kastoi huulensa rommiin, mutta jätti sen ryyppäämättä, ilmoittaen samassa, ett'ei hän vielä koskaan ole kallistanut lasia puolisuoraksikaan, saati sitte kokosuoraksi. Ihmetellen mitenkä niin pitkä ja paksu mies saattaa kammoksua muutamata rommipisarata, punnitsi Aleksei kaksi naulaa prenikoita ryypyn edestä. Ne kelpasivat Topiaalle.

Simo lähetti vanhalle äidilleen Topiaan mukana terveisiä, kahvia, sokuria, rahaa ja tiedon, että hän jouluna pääsee kotona käymään.

Katsellen taakseen kauppias Aleksein kolmikertaista kivirakennusta, kunnes se katosi näkyvistä, läksi Topias kulkemaan vanhan kirkon sivutse kotoa kohden.

"Jospa tulisi pohjalainen povariakka vastaani, niin…" ajatteli hän itsekseen, mutta lopetti ajatuksensa keskeneräiseksi kirjakaupan kohdalla ja astui alas rattailta.

Verevä poliisi, jolla oli pulska poskiparta ja mustat kulmakarvat, oli virkatoimissa kirjakaupan lähellä. Hän kävellen seisoi tai seisoen käveli kyltin kohdalla. Topias tunsi kaupungin lakeja ja asetuksia.

"Menisin kirjakauppaan", sanoi hän poliisille, "mutta…"

"Hevoista ei saa jättää kadulle yksin."

"Ei tässä näy porttiakaan lähellä, mistä ajaa sisään. Ja tämä hevonen on hyvä ja hiljainen, ei pelästy eikä pillastu."

"Hevonen kuin hevonen ja laki kuin laki. Ei käy kuntoon, sanon minä…"

Vaillinaisesti puettu pitkä mies, jolla oli pöhöttyneet kasvot, ja kasvot täynnä pitkänomaisia arpia, tuli samassa poliisin ja Topiaan lähelle, vilkuen ahkerasti ympärilleen ja kävellen vieläkin joutilaammin kuin iltainen kruununsihteeri eli peräti laahaamalla ja vetämällä pitkää vartaloaan.

"Seisoisitteko hetken hevoseni vieressä?" kysyi Topias mieheltä, lukien samassa arpeja kymmenkunta, niistä pari ihka nuorta ja uutta.

"Kyllä, kyllä seison vaikka viisi…."

Mies asetti kerkeästi nenänsä rommipullon lähelle; mutta se ei ollutkaan poliisin mieleen ja hän sekaantui asiaan.

"Mars tuonnemmaksi, veitikas!" tiuskasi hän kiivaasti. "Mars tuonne pääpuoleen, vanha veitikas!"

Mies totteli, mutta hänen muotonsa musteni; nuoremmat arvet ihan irvistivät poliisille, joka jäi seisomaan pullojen liki.

Taivaansiniseen samettipukuun puettu nainen tuli Topiaan edellä ulos kirjakaupasta. Tuuli irroitti riikinkukon höyhenen naisen hatusta ja toi sen suoraan Topiaan syliin. Topias riensi naisen jälkeen, kosketti häntä takaa päin samettiseen hihaan ja lausui:

"Kuulkaa!"

Nainen hypähti, peljästyi ja kiljahti:

"Hui, hui!"

Poliisi nauroi hihitteli, katseli vuoroin Topiasta, joka rauhallisena seisoi, pitäen höyhentä kädessään, vuoroin naista, joka oli pelästynyt itsensä puolipyörryksiin.

"Älkää, hyvä neitsy, minua pelätkö. Teiltä putosi tämä; tuuli sen repäsi hatustanne."

Topias ojensi höyhenen naiselle. Sanaakaan sanomatta otti tämä sen vastaan ja katsoi antajaa, niinkuin mitäkin hirmua. Kasvonsa olivat valkoiset kuin poutavuoden uutisjauhot ja poskilla hieno, heleähkö puna; puvusta löyhkähti hieno haju. Hän meni menojaan ja Topias tuli poliisin puheille.

"Mitä peljättävää hän minussa näki, kosk'ei sanaa saanut suustaan, ei suurta kiitosta…"

"Kiittäkää onneanne, ett'ei hän pyörtynyt ja ett'ette tarvinneet lähteä lääkäriä hakemaan."

"Hän taisi olla niin korkeata herrasväkeä, ett'ei osannut suomen sanaakaan. Tunsitteko te, mikä hän oli?"

"Hienotar hän oli, kuten itsekin näitte; hienohelma hän oli."

Poliisi lähti jälleen virkatoimelleen kyltin kohdalle. Pitkä mies tuli heti hevosen pääpuolelta rattaiden viereen. Hänelle lausui Topias:

"Kiitoksia vaivastanne! Taidatte olla kivensärkijä."

"Ollaan sitäkin … vaan ostakaa minulta jotakin."

Mies alkoi kaivamaan lakkareitaan, kiroten aina, milloin veti kätensä ulos tyhjänä. Topias kielsi häntä:

"Älkää kirotko."

"Ei köyhän puhetta muuten uskota."

Mies kirosi yhä enemmän, mutta silloin uhkasi Topias:

"Joll'ette heti lakkaa kiroilemasta, niin minä en ostakaan teiltä…"

Mies totteli ja piti suunsa kiinni kuni naulattu.

Viimeiseltä löysi hän etsimänsä: se oli kellonavain. Hän sitä piteli hyppysissään ja pyysi pyytämistään:

"Ostakaa se, hyvä isäntä, ostakaa."

Topias katseli ja koetteli avainta; se oli ehjä, uusi ja sopi aivan hyvin hänen kelloonsa, joka oli istunut vedonpuutteesen.

"Sepä hyvä", iloitsi Topias miehelle, "unhotinkin ostaa avaimen, vaikka omani särkyi eilen."

Sitte haki hän viidenkolmatta pennin rahaa kukkarostaan, mutta ei löytänyt. Pienet rahat olivat niin tyyni, ettei jälellä ollut muuta kuin kymmenen penniä.

"Voi kiusattu!" tuskitteli Topias sormitellessaan rahoja.

"Mikä nyt? Ettekö ostakaan…?"

Miehen muoto julmistui, arvet näkyivät kohta rumempina.

"Minulla ei ole pientä rahaa."

"Eikö yhtään?"

"On, mutta kymmenen penniä vaan."

"Oo, en minä enemmästä välitäkään, minulla on itselläni viisi penniä."

Topias laski kolikon miehen kouraan, iloiten samassa:

"Sepä vasta onni, ett'ette välitä enemmästä ja että teillä itsellänne on viisi penniä. Jos tiemme toisten maailmassa sopivat vastuksiten, niin kyllä muistan maksaa ne viisitoista penniä."

Saatuaan rahan lähti mies hypäkkäjalkaa eteenpäin. Topias nousi rattaille ja teki rientoa hänkin, ehtiäkseen kotiin päiväiseen aikaan. Hän ei ollut pelkuri eikä hevosensakaan ollut vauhko, mutta kuuttomana aikana ovat metsävälit ikäviä kulkea yksinäisen matkamiehen. Jos mikä risahtaa, nostaa hevonen korvansa pystyyn ja rohkeinkin mies kavahtaa.

"Mennään, kun on kerran mentävä", sanoi Topias hevoselle. "Ja mennään niin, että harja sanoo nipsis napsis, niin ehditään kotiin auringonlaskeissa."

Mutta kauaksi ei päässyt kuin pieni poika jo hänet pysäytti, huutamalla:

"Pitäkää kiinni, rattaanruuvi putosi ja pyöräkin putoo tuossa paikassa."

Topias hyppäsi alas rattailta, ruuvi oli poissa ja pyörä oli sylkkääntynyt akselin päähän, perin putoamaisilleen.

"Kas halvattua, kuinka oli vaara tulossa, kuinka oli vahinko lähellä."

Poika toi pudonneen ruuvin, Topias väänsi sen vahvoilla käsillään kiinni.

"Kyllä se nyt pitääkin", vakuutti hän itselleen, "mutta varmuuden vuoksi, täytyy se ensimmäisessä pajassa kiertää avaimella lujemmasti ja syvemmälle."

Sitte vasta katsoi hän onnettomuuden ehkäisijään. Poika oli paljasjaloin, silmänsä olivat kyyneleiset, vaatteensa rikki kuluneet.

"Mikä sinun nimesi on?"

"Josu"

Poika vetäytyi pois päin, peittäen kämmenellään rikkinäistä housuaan.

"Älä mene, olet tarkka poika ja sinulla on sievä nimi; mutta mitä varten itket, mikä sinua itkettää?"

"Minulla … oli … viisi penniä."

Kyyneltulva samassa syöksyi ja keskeytti vastauksen.

"Mitä sitte? Sinulla oli viisi penniä. Kadotitko sen?"

"En… Isä otti sen minulta vä … ki … sin."

Poika oli sulaa itkuunsa.

"Mitä olisit ostanut sillä viidellä pennillä?"

"Vehnäleipää."

"Älä nyt mene minnekään. Sano, syötkö mielelläsi prenikoita."

Pojan kyyneleiset silmät kirkastuivat, suu meni nauruun.

"Kaikki pojat syövät mielellä hyvällä prenikoita."

Topias haki Alekseilta saamansa kaupanpäälliset käsille.

"Tästä niitä saat."

Poika katsoi ihmetyksissään suurta pussia.

"Ja näin paljo!"

"Onhan niitä siinä; mutta saat vielä muutakin."

Topias avasi rahakukkaronsa, otti siitä kiiltävän markan ja pudotti sen pojan laihaan käteen, lausuen:

"Näetkös, nuori ystäväni, sinutta olisivat nuo pullot särkyneet."

Pitäen markkaa ja prenikoita ylhäällä pyörähteli poika kantapäillään ympäri kuin kehrä. Mielihyvissään katseli Topias lapsen rajatonta iloa.

"Oi onnenpäivä! Nyt saa äiti rahaa ja Maiju prenikoita. Hei, hei. Nyt kotiin. Hei, hei."

Jalat eivät paljo painaneet, kuin hän mennä vilisti saaliineen.

"Sillä pojalla vasta kova isä", ihmetteli Topias rattaille noustessaan.

"Että julkesi ryöstää rahan lapselta."

Saavuttuaan ulos kaupungista taittoi hän lepästä oksan, vuoleksi oksasta kaksi neliömäistä palikkaa ja numeroitsi palikkain sivut pisteillä, alkaen yhdestä aina kuuteen asti.

Vaikka syksyinen päivä oli kaunis ja vilpoisa ja vaikka ei Topiaalle matkalla sattunut kynnenvertaakaan vastoinkäymistä, unhotti hän kuitenkin sanoa tavanmukaiset kaupunginterveiset sekä Helalle, jonka ohi ajoi kaivon tykönä, että Tapanille, joka tuli häntä vastaanottamaan, hevosta riisumaan ja tavaroita sisään auttamaan.

Hautajaispitojen loputtua ja vieraiden hajottua tuli Tapani pohjanpuoleiseen kamariin puhelemaan Topiaan kanssa. Topias istui pöydän ääressä, pidellen lepänoksasta vuoleksimiansa palikoita kädessään. Kielekkeen muotoinen kirja oli auki pöydällä ja kirjassa oli pyörän kuvia näkyvillä. Miettiväisen näköisenä katseli Topias niitä.

Tapani istahti vuoteenlaidalle, heitti jalkansa ristiin ja katseli Korsijärveä, jossa tuuli ajeli laineita kukkaruohostojen ja pillistöjen yli. Aurinko pilkisti silloin tällöin törmäin ra'oista, kullaten säteillään kuohujen harjat. Nuottakopin ympärillä vihannoivat vielä nuoret, elonvoimasta uhkuvat koivut. Sirkeä petäjikkö seisoi soreana, tuuli huojutteli sen tuuheita latvoja; ohutkaarnaiset rungot taivahtivat hiukan tuulen mieliksi, notkuivatpa paksummatkin petäjät.

Topias katseli vaan palikoita ja pyörän kuvia. Hän tunsi veljensä käynnistäkin: askeleet olivat kiukkuisia ja rohkeita, soveltuen sangen hyvin yhteen kasvojen kanssa, jotka olivat terävämmät kuin Topiaan ja heikosti rokonarpiset. Samanlaiset kirkkaat silmät, samanlainen avoin ja suora katsanto oli heillä molemmilla. Tapani alotti keskustelun. Hän muutti oikean jalan vasemman jalan alta sen päälle ja kysyi samalla:

"Mitä kaikkia ostit kaupungista?"

Topias pudotti arpanopat kädestään pöydälle ja vastasi:

"Arpakirjan."

"Eli onnenpyörän."

"Kuudenkymmenen pennin maksavan."

Tapani hymyili ja seurasi tarkkaan arvanlyöntiä.

"Mitä muuta ostit?"

"Kellonavaimen, kymmenellä pennillä."

Topiaan ääni oli laimea ja hän laski yhteen palikkain pisteitä.

Naurahtaen jatkoi Tapani:

"Kitsas mies! Mitä vielä ostit? Sano salaisuus minullekin, minä sanon sen Martalle ja Martta…"

"En minä mitään muuta ostanut."

Topias käänsi arpakirjan lehteä vasempaan, niin että pyörän kuvat peittyivät ja näkyville tuli numeroittuja suunnikkaita.

Pettymystä ilmausi Tapanin kasvoille. Katseensa siirtyi Topiaasta ja hänen toimistaan Korsijärvelle, kulki sieltä takasin yhteiseen lepikkömaahan ja soreaan petäjikköön.

"Minä luulin sinun ostaneen jotakin Helalle."

Tapanin sanat menivät Topiaan toisesta korvasta sisään, toisesta ulos.

Arpakirjasta hän vaan luki:

"Tee viisaasti tai tuhmasti, edestäsi löydät."

Puheleminen loppui vähäksi ajaksi, hopeakellon raksutus vaan kuului huoneessa. Topias käänsi toistamiseen pyörän kuvat näkyville ja pudotti palikat pöydälle. Muuttaen vasemman jalan oikean alta sen päälle, virkahti Tapani:

"Niin, no; sinä olet minun veljeni ja sinä olet yhtä pitkä kuin minäkin…"

"Yksitoista", laski Topias noppain silmiä yhteen ja kääntäen kirjan lehteä, niin että numeroidut suunnikkaat tulivat jälleen näkyville.

"Ja sinulla on yhtäsuuret silmät kuin minullakin…"

Tapanin kuvanmalliseen lauseesen vastasi Topias arpakirjan sanoilla:

"Jos et sitte katso eteesi, niin katso taaksesi."

Silloin Tapani nousi ylös, läheni arpavehkeitä ja Topiasta. Vasemman käden heitti hän selkänsä taakse, oikealla kosketteli hän arpapalikoita. Hän ne asetti päällekkäin, lausuen vitkalleen:

"Niinkauan kun olet kotosalla, niin teet talon työtä ja syöt talon ruokaa…"

"Isännän vieressä ja talon suuressa pöydässä; suorasti sanottu."

"Talon pöydässä niin, olkoon sitte suuri tai pieni, kyllä sopu suo sijaa, sovussa syöty leipä on herkkua…"

"Eikä leipä sure syöjäänsä, joll'ei syöjä sure leipäänsä", koetti

Topias viisastella.

"Vaan milloin lähdet kotoa pois", puhui Tapani edelleen ja katseensa siirtyi taas multamaiseen vasikkahakaan ja sirkeärunkoiseen petäjikköön, "niin saat hevosen, lehmän, pari lammasta, saat sahratkin, saat vähä joka lajia kädenkäännettävää, ett'et tarvitse paljain sormin alkaa; vaan" — Tapani katsoi jälleen Topiasta ja asetti nopat vierekkäin — "niinkuin äsken sanoin, niin sinä olet minun veljeni ja sinulla on yhtä suuret silmät kuin minullakin. Ei tässä ole ahdasta, olet yksissä töissä, yksissä…"

"Lämpöisissä."

"Vallan niin, yksissä lämpöisissä niin…"

Veljen asiallinen ja sattuva lisäys miellytti Tapania nauruhaluun saakka.

"Kyllähän lähdet kun aikasi olet."

Hän heitti oikeankin kätensä selkänsä taa ja läksi pellolle, kyntämään rukiinsänkeä.

Kolmatta kertaa ei Topias heittänyt arpaa, vaan meni, veljen lähdettyä työmaalle, tupaan. Tupa oli suuri ja korkealla kivijalalla; sen seinät ikimetsän hongista tehdyt ja lainehtiviksi veistetyt. Peränurkassa suuri seinäkello, liidulla uudistettuine viisarine ja numeroine, löi lyöntejään harvaan ja hartaasti…

Poika nukkui kätkyessä, Martta kuumensi juomaa karjalle. Lieden lähellä, seinän vieressä, oli tammesta tehty kaappi, kiehkuroita ja kuvakoristeita veistetty täyteen. Topias otti kaapista aapiskirjan ja liidunpalasen, meni sitte kehdon lähelle istumaan, katsellen kirjan alkulehteen. Martta kohensi padan alle tulta ja nauroi:

"Oletko homeessa?… Ei paljosta puutu, luulen ma, ett'et rupea jo luettamaan poikaa, koska kirjat jo kannat…"

Yskähtäen nauruyskän, nosti Topias vasemman jalkansa oikealle polvelle ja virkahti:

"Vähästä se vääristetään, josta…"

"Kalupuu kasvatetaan. Vähänä vitsa väännetään, nuorena mieli taivutetaan, mutta liika on liikaa sittekin."

Koskettaen liidulla mustaan saapasvarteen päätteli Topias:

"Joka alkaa, alkakoon alusta ja lopettakoon loppuun. Sitte siitä jotain syntyy. Aakkosien alusta piispatkin ovat lähteneet…"

Opetustapansa oli yhtä omakantainen kuin nerokaskin ja johdatti helpommasta vaikeampaan. Hän veti liidulla saapasvarteen kaksi vinosuoraa viivaa lähekkäin toisiaan, yhdisti viivat yläpäistä hevosenkengällä, veti alapäihin koukerot ja iso A oli valmis.

Tyytyväisen näköisenä ihanteli Topias ensimmäistä kirjoituskoettaan.

"Nyt on pää pakolla. Alku vaan…"

"Vaikeata on."

Sitte Topias veti lyhyen viivan, piirsi sen vasemmalle sivulle puolikuun nojaavaan asentoon, teki viivan alapäähän saman muotoisen koukeron kuin äskenkin, niin pieni a oli ison jalkojen juuressa.

Samassa lapsi heräsi ja avasi silmänsä, ja samassa tuli Hela tupaan. Hän meni suoraa päätä kehdon luo, hyväilemään poikaa tuikutuksilla, heittosuukkosilla.

"Ihan sinulla on kummin posket, tui tui," puheli hän pojalle, "ja kummin leuka, tui tui."

Ääni oli hopean heleä, liikkeet vallattoman suloiset, kasvojen iho oli tumma, silmät tuliset ja silmissä pitkät ripset. Syntyperäistä ja luonnollista suloa oli koko hänen olennossaan.

Poika tunsi hyväilijän, äännähteli ilolla ja soperteli sanoja taitojensa takaa.

Sitte vasta huomasi Hela aapiskirjan ja liidunpalasen Topiaan kädessä, ynnä kirjaimet saappaanvarressa. Heitellen suukkosia kehtoon, päivitteli hän:

"No jopahan nyt jotain! Nyt olemme joutuneet tulesta kuumempaan, koska, näen mä, lukemaan ja kirjoittamaan jo poukutetaan. Mikä meitä nyt valaisee? Hukka ja häpeä tulee. Eiköhän vielä osata kummisedän tuutilauluakaan, ei koskaan muisteta sen alkusanaa. Mikä se nyt taas onkaan?"

"Pörhönen", auttoi Topias, survaisten kehdon liikkeesen.

"Pörhönen, niin vainenkin. Tui tui, pörhönen, tui tui."

Pyöritellen sakarisormeaan pojan nenän ympäri, lauloi Hela Topiaan ainaisen tuutilaulun:

"Pörhönen makaa saunanrahilla,

Tuudin ma, tuudin ma lasta."

Laulun loputtua riuhtoi lapsi kätensä peitteen alta ulos ja tahtoi Helan syliin. Martta oli saanut juoman valmiiksi ja Topias lähti häntä auttamaan. Ennen lähtöään leikkasi hän aapiskirjan alkulehdestä levyn taskuunsa; levyn toisella puolella oli kirjoituskirjaimet, toisella puolella kertotaulu.

Helka jäi yksin tupaan pojan kanssa.

"Tui tui", saneli hän tuon tuostakin ja suuteli lemmikkiään.

Mutta äskeinen heleä ilomielisyys oli kadonnut äänestä. Tuitutuksien sekaan varastihe huokauksia. Tuliset silmät katsoivat kaihoten ulos kartanolle; katse jäi vedenviejiin.

Topias edistyi jättiläis-askelilla. Ammentaessaan kylmää vettä kuuman joukkoon, laski hän lukua.

"Kaksi kertaa kaksi on neljä; kaksi kertaa kaksitoista on kaksikymmentäneljä; kaksitoista kertaa kaksitoista on … sataneljäkymmentä … neljä."

Vaan tuvassa lauloi Hela kummipojalleen:

"Tärkin rientää nuoruuteni,

Niinkuin laine rakkaus

Polttava on…"

Martta kuuli laulun, mutta Topias ei sitä kuullut, sillä hän laski kertomiansa lukuja yhteen ja sai niistä oikean summan, kaksi kahdeksatta toistasataa.