Читать книгу Kalastajakadun kauppias - Emil Lassinen - Страница 5

Sisällysluettelo

Ja joulu meni ja Simo meni.

Joululla on oma suuri merkityksensä talven vaiheissa. Se on rajapyykkinä pimeän ja valoisan ajanjakson välillä. Tapaninpäivän jo sanotaan olevan kukonaskelta pitemmän edellyttäjäänsä, joulupäivää. Juhlainen aika kuluu hupaisesti Paavalinpäivään ja Kynttilään, pimein, ikävin vuodenaika onkin silloin päästy läpi ja kevättä ruvetaan lukemaan, sananparren mukaan: "Yötä Uolevista, päivää Paavalista ja kevättä Kynttelistä." Tullaan niin Matinpäivään. "Matti valkean sytyttää, Matti valkean sammuttaa, Matin silmistä vettä tippuu", sanotaan ylistellen, mielukkaasti Matista. Päivät pitenevät pitenemistään, aurinko siirtää nousuaan yhä enemmän itään, tehden jokapäivä yhä suuremman kaaren ja tullaan Mariaan. Nietokset litistyvät alemmiksi, pienemmiksi, hanki kannattaa aamupakkasessa, mutta sydänpäivällä solskuu lumi jaloissa. Ilma on mietoa, siinä on kevään henki, sillä on kesän tavat: hien loihtii otsalle, ahavan poskille. Kuin ulkoolta tullaan huoneesen, näyttää silmissä pimeältä, sanotaan silmien jääneen ulos. Ulkoolla on enemmän valoa, sillä jo aikoja sitte on valkeus voittanut pimeyden. Ja voitto alkoi Tapaninpäivänä kukonaskeleella, niin suuri on joulun merkitys talven vaiheissa.

Yli-Tuomossa ja Ali-Tuomossa oli joulu eletty onnellisesti, murheettomasti, ikivanhoja tapoja noudattamalla. Jouluna ei vielä tiedetty Topiaan aikeita, ei osattu aavistaakaan, mitä tulossa oli. Helka rakasti, toisen tunnin iloiten, toisen tunnin huolehtien; Tapani teki työtä ahkeraan, väsyä ei ehtinyt lyhyenä päivänä, jossa hänen sanainsa mukaan ei ollut kuin kaksi hämärää, aamuhämärä ja iltahämärä; Martta väsyi enemmän.

Oltiin kynttilää lähellä; ulkona jo talvi-ilta hämärti. Illan hämärässä kantoi Topias punaiseksi maalatun kirstun yliaitasta pohjanpuoleiseen kamariin. Kirstu ei ollut painava ja Topias ei ollut ruumiinsa rakennukselta huitukka, mutta kuitenkin hengästyi. Kätensäkin vapisivat, ett'ei tahtonut osata avainta lukonkaraan. Sydän löi oudosti ja hätäilemällä; rinnan alla tuntui kuin olisi hän tehnyt pahan, rikollisen työn, tuodessaan kirstun monivuotisesta olinpaikastaan kamariin.

"Houru mies minä olen", puheli Topias itsekseen, avaimen kirahdellessa lukon herttamaiseen levyyn; "perin lapsihan minä olen… Kaarnaveneitä uittamaankos minussa vaan löytyykin miestä?… E-ei! Tässä täytyy karaista luontoansa…"

"Topias, Topias!" huusi sydän korkealla äänellä. "Nyt sinä pelaat kallista peliä, nyt panet arpaan elämäsi, onnesi."

"Minä tahdon vaan rakastaa onneani", intti Topias itsepäisesti. "Ja minä rakennan sen lujalle pohjalle, kovalle kalliolle."

"Petät itsesi", väitti sydän, "ja pakenet onneasi. Näkevin silmin et näe, kuulevin korvin et kuule…"

Kirstun kansi aukesi paukahtaen ja Topias ei kuullut sydämmen vastaväitteitä. Rahat olivat liikkumattomina vanhassa sukansääressä, joka oli molemmista päistä nahkanauhoilla kiinni sidottu.

"Tässä on isän perintö", virkkoi Topias, setelitukkoa käännellen. "Tässä on suuri summa siunattua rahaa, joka on omiaan onneni kivijalaksi, kulmakiveksi."

"Kyllä rahoissa siunaus on", myönsi sydän, "mutta…"

"No muuta ei tarvitakaan", keskeytti Topias. "Jumala on siellä niinkuin täälläkin…"

Tuvassa Martta tuuti poikaa nukkumaan; Tapani paulotti verkkoa, jonka työn Topias oli alottanut, mutta viimeaikoina milt'ei kokonaan laiminlyönyt. Takassa paloi pystyvalkia iloisesti, räiskyen. Liekit yhä yltyivät ja yltyessään valaisivat laineetkin seinien veistoksissa. Yliluonnollista tenhovoimaa on talvi-illan iloisessa valkiassa. Se vilkastuttaa mielikuvituksen ja elähyttää aatokset liitelemään elettyihin aikoihin, tai tuleviin päiviin… Niinpä Tapaninkin mielikuvitus lähti lentämään. Hän puheli Martalle kevään tulosta, kesästä, jotka Yli-Tuomon ja Ali-Tuomon mailla olivat kahta kauniimmat kuin muualla maailmassa. Martta lauloi hennolla äänellä keveämielistä ja tuntehikasta paimensäveltä, lietsoen siten puhujan lauseet moninkerroin sinisemmiksi, lämpöisemmiksi.

"Ja sitte", virkkoi Tapani, jouduttuaan kauas nimipäivästään ja kukonaskeleesta, joista lentoon lähtenyt oli, "järvi tuolla lainehtii, hauki kutee sen rannoilla, lehti kasvaa hiirenkorvalle…"

Kesken Tapanin lausetta astui Topias sisään.

"Kuule Tapani ja kuule sinäkin Martta", lausui hän vähäisellä hilpeydellä ja ponnistetulla mielenmaltilla; "minä aion lähteä … minä olen vakaasti ja täydellä järjellä päättänyt lähteä isäni majasta, lapsuuteni leikkitantereilta…"

Tapanin sielussa olivat hellimmät tunteet juuri väräjäneet; hän ei uskonut korviaan.

"Mitä puheita ne ovat?" kysyi hän ja veti vetämistään solmuja. "Niin sinä puhut kuin unenpyörryksissä."

"Pois lapsuuteni leikkitantereilta", kertoi Martta Topiaan sanoja aralla äänenpainolla ja ikäänkuin pahinta peläten, mutta samassa hän voitti pelkonsa ja lisäsi: "Miksi moisia pajunkuoria tulet syöttämään Tapanille ja minulle; eihän semmoista pilantekoa…"

"En minä syötä teille pajunkuoria, enkä puhu piloja." Topias katseli saapasvarteen, jossa kirjaimenkäiväröitä kajasti. "Minä lähden tulevan kuun ensimmäisenä päivänä Helsinkiin ja…"

"Tulet seuraavana huomisena kotiin kauniisti", ei Tapani malttanut olla keskeyttämättä. "Ethän toki säkkiin mene maantavaraksi."

"Ei Tapani; en tule kotiin, sillä minä … minä jään sinne … kauppamieheksi!"

Käpy putosi Tapanin kädestä; veljen tavaton laskento- ja kirjoitusinto leimahti kuin palava aivoihinsa.

"No voi rieska maito ja hapan taikina!" huudahti hän kummastuksen sekaisella ärtyisyydellä.

"Mitä ihmettelemistä siinä sitte?" koetti Topias välinpitämättömästi lausua. "Onko se nyt niin kumman kummaa?"

Tuokion aikaa oli hämmästynyt Tapani mykkänä, mutta sitte tulvahtikin sananvirta koskenkuohuna hänen suustaan. Topias kuunteli levollisena, vaan kuin sananvirta huimassa menossaan syöksyi sokeasti lonkeroihin ja ahdinkoihin, niin löi hän, ennenkuin veli ehti tasaiselle uralle takaisin ja uutta vauhtia saamaan, ensimmäisen valttinsa ulos.

"Kuule Tapani!" sanoi hän, katsoen veljeä lauheasti rehellisillä silmillään. "Sinä et vielä tiedä, että olen mitannut ja punninnut, arvellut ja tuuminut asian selväksi kuin viisi sormeani ja kypsäksi kuin pakkaisyö pihlajanmarjan; et myöskään tiedä, että olen jo vuokrannut huoneetkin, mutta pitäisi sinun toki tietämän, että minä olen sanani mittainen mies."

Tapani alkoi kääntelemään Topiaan valttia ja käänteli sen kerrassaan kehnoimmaksi hakuksi.

"Olet sanasi mittainen mies", virkahti hän voittoisalla äänellä, "mutta et ajattele mihin moinen sanansa mittaisuus viepi. Riiputko kiinni järjettömässä päätöksessäsi vaan sen vuoksi, että olet sanasi mittainen? Muistatko mitä rovasti saarnasi Heroteksesta, viisaasta ruhtinaasta, joka hallitsi Juutalaisia ja kuunteli mielellään Johannesta, kastajata? Muistat, joka sanan muistat…"

"Mitä Herotes, viisas ruhtinas, tähän kuuluu?" keskeytti Topias. "On niitä muitakin viisaita."

"Kuuluu enemmän kuin luuletkaan. Pidoissa, syömingissä, juomingissa teki hän lupauksen, äkkiväärän ja rajattomasti ajattelemattoman lupauksen. Hän sitä heti katui, koska tuli surulliseksi; ja, ja, mutta, mutta kuinkas kävikään? Hän tahtoi sittekin olla sanansa mittainen mies. Väärä kunniantunto, sanoi rovasti, eli toisin sanoin, juuri lausumasi sanansa mittaisuus, se se kutkutti ja kutkutti niin kovasti, ett'ei rikkonut äkkiväärää ja mieletöntä lupaustaan. Jumalan mies tapettiin, viisas ruhtinas sai maistaa helvetin tuskain esimakua rinnassaan jo täällä maan päällä. Semmoista, niin siitä seurasi, kuin oltiin sanansa mittaisia. Sinä olet nyt aivan Heroteksen tilassa, olet samassa pyörässä kuin viisas ruhtinaskin; sillä päätöksesi on juopuneen järkesi luoma, tuulen tuoma, löylyn lyömä. Riko se, lyö se tyhjäksi nyt oitis. Muista Herotesta ja Johanneksen kaulanleikkausta."

Voitosta varmana levähti Tapani, odottaen myöntävää vastausta.

"Sinä teet hyttysestä peikon", vastasi Topias kylmästi. "Ei tässä nyt ole kysymyksessä sormenkaan leikkaaminen, sitä vähemmin kaulan katkaseminen. Tässä on nyt vaan kysymys minun onneni rakentamisesta."

"Tai onnettomuutesi alustamisesta", hyökkäsi Tapani puheesen, kerran sileälle osattuaan. "Mitä meikäläisistä on kauppiaiksi? Ei niin iki mitään. Niitä on Helsingissä jo ennestäänkin, niitä on siellä niin turvattomasti. Sinä menet sinne niinkuin menisit päisin koisin avantoon; sinä menet sinne höyhennettäväksi. Sinne pennisi tippuvat kuin tina tuhkaan, kuivuvat kuin sylki kuumille kiville. Monen rahat, suuremmatkin rikkaudet, ovat sinne kadonneet, niin ett'ei savuakaan…"

Tapani levähti pari sekuntia. Topias käytti ne edukseen ja löi paraimman valttinsa esille.

"Venäjänuskoisella kauppiaalla Alekseilla", virkkoi hän intoisasti, "ei ollut Helsinkiin tullessa muuta kuin kolme kopekkaa rahaa taskussa ja sarkavaatteet yllä. Nyt on hänellä kolme kolminkertaista kivimuuria … ja rahaa niinkuin muutakin paperia!"

"Rahaa niinkuin muutakin paperia!" matki Tapani, katkera ajatus huulilla, loukkaava lause kielellä; mutta äkkiä teräväin kasvoin ankaruus lieventyi, tuikea katse heltyi ja loukkaava lause jäi sanomatta, katkera ajatus puhumatta.

"En minä tahdo asettua onnesi tielle." Tapani otti pudonneen kävyn lattialta. "Minä olen sinun veljesi, enkä holhoojasi. Tee miten parhaaksi näet… Minä puhuin mitä ajattelin."

Sitten alkoi hän vetämään solmuja, mutta niin ajatellen ja harvakseen, kuin olisi jokaisen solmun lujuudesta riippunut ihmishenki.

Topias oli nyt astunut vaikeimman askeleen, hän oli hypännyt leveimmän ojan yli, joka näkyvissä oli. Hän hengitti helpommin: veljen ja hänen välinsä oli ehjä, yhtä ehjä kuin ennenkin. Tähän asti oli salaisuus ollut raskaana taakkana; se oli painanut hartioita, mieltä, sydäntä; nyt taakka vierähti, vierähti kauas.

Kuusisesta halosta räiskähti pauka kehtoon. Martta, vaikka istui vieressä ei kuullut paukahdusta, ei nähnyt, että se putosi lapsen päälle. Topias meni kehdon luo, heitti paukan valkiaan ja nosti kehdon Martan edestä peremmälle.

"Ei palo ole ennen pahoja tietänyt", virkkoi hän samassa naurahtaen; "eikä se kai nytkään pahaa ennusta."

"Ilma muuttuu", tuumiskeli hän kamariin mennessään, nähdessään padanpohjan kipinöitsevän. "Huomenna paukkuilee ulkonakin."

Levottomalla kiireellä kattoi Martta illallisen pöydälle; meni sitte Helan luo ja viipyi siellä kauan. Kuin hän palasi, oli tupa pimeä ja hiilos räytynyt mustaksi. Hiiloksen vieressä istui Tapani, mietteisinsä vaipuneena. Martta otti valkean ja kosketti häntä olkapäähän.

"Mitä sanoi Helka?" kysyi Tapani hätäisesti.

"Ei uskonut sanaakaan."

Seurasi lyhyt äänettömyys. Tapani veti Martan syliinsä.

"Hän on sinun ainoa sisaresi."

"Ja hän on sinun ainoa veljesi."

Tuvan peränurkassa löi suuri seinäkello yksitoikkoisesti lyöntiään.

* * * * *

Seuraavina päivinä valmisteltiin Topiasta lähtöön. Martta hääräili punaisen kirstun kanssa, pani siihen vaatteita, pieniä kapineita ynnä kolme samanlaista kirjaa kuin Topias Simonkin pöydällä näki. Topias itse oli pannut rahat alle; arpakirjan hän pani päälle.

Tapani toimitti kalukuorman, jossa oli joku tuoli, pöytä ja sänky, ennen lähtöpäivää rautatieasemalle.

Helka ei tullut muuttopuuhia katsomaankaan. Topias häntä kaipasi, vaan

Martta selitti, ett'ei sisarensa ollut oikein terve.

Lähtöpäivän edellisenä iltana puheli Tapani kauan Topiaan kanssa pohjanpuoleisessa kamarissa. Vanhempana ja kokeneempana neuvoskeli hän nuorempaa ja kokematonta veljeä.

"Pidä silmäsi auki", varoitti hän, kopistaen piippunsa pesää peukalon kynteen, "yöllä ja päivällä, istuessasi ja käydessäsi."

"Ole tarkka viiden pennin perään", jatkoi hän neuvojaan, pannen samalla uutta tupakkia palamaan; "sillä penni on pennin veli. Mutta älä ime kynsiäsi, kuin on kysymyksessä viisi markkaa tai viisikymmentä markkaa. Niitä ei turhanpäiten liikutella, vaan on silloin aina markka, kaksikin ansaittavissa, voitettavissa."

Eroaminen veljestä oli Tapanille raskasta; hän tuli liikutetuksi, kun vaan sitä ajattelikin.

"Älä koskaan unhota", virkkoi hän heleällä äänellä, sanoessaan hyvää yötä, "että sinulla on koti, syntymämaja, johon olet tervetullut köyhänä ja rikkaana, onnettomana ja onnellisena. Jos asiasi hajaantuvat ja menevät viistoon, jos ympärilläsi menee pilveen ja jos pahat päivät tulevat, niin muistatko nyt aina, että sinulla on koti, että sinulla on veli?"

"Muistan. Mutta muista sinäkin, että yksi silmä valvoo meidän kaikkien ylitsemme. Hyvää yötä!"

* * * * *

Tuli niin lähtöpäivä, raikas, talvinen pakkaspäivä.

Kirstu oli kannettu rappusille; Tapani valjasti hevosta tallin edessä ja Martta oli mennyt kotiinsa Helan luo. Siunattuaan kunkin huoneen, erikseen tuli Topias tupaan. Poika vielä nukkui kätkyessä, sillä oli varhainen aamu. Peite oli kulkenut käsien päältä pois. Topias peitti kädet, lausuen hiljaa: