Читать книгу Niitä näitä runouden alalta - Erik Johan Blom - Страница 1

    Armas juoksi aamu-rusko,

    Kulta-siivillä kohosi,

    Ilon tuoja itse päivä,

    Lensi leimuten perässä.

    Valo nousi, varjot haihtui,

    Syttyi kasvot kaiken luonnon,

    Posket metsien punastui;

    Vedet välkkyi, maa mehusi,

    Kaikui kantele Jumalan

    Syntyessä Suomen immen,

    Ilmi-tullessa ihanan.

    Tuuli lasta tuuditteli

    Kedon nurmi-kätkyessä,

    Liekussa lavean luonnon.

    Käki kukkui kätkyellä

    Humisevan hongan päässä,

    Laulu-rastas raikueli,

    Viihdytteli vii'akosta.

    Lähde lempensä lirisi,

    Pisaroitsi taivas-pinta

    Armahan asettumaksi,

    Suosinnaksi Suomen neidon. —

    Siitäpä sydämen lempi,

    Itku-pohjainen ilonsa.

    Kului kuuta, vieri vuotta.

    Heitti herttainen ikänsä,

    Jaksoipa jaloillehensa

    Neito neuvoille omille.

    Silmäeli seutujansa,

    Ilmojansa ihmetteli:

    Astui alhot, kulki kummut,

    Maita, teitä matkusteli

    Vesinensä, vuorinensa,

    Väärinensä, suorinensa

    Luonnon notkelmat lopeti.

    Näki näitä, kuuli noita,

    Keksi käydessä kutakin

    Äänetöntä, ääntävätä,

    Jalan, siivin joutuvata:

    Kaikki tiehensä tilautui

    Mitä Suomen merkillistä,

    Suuren niememme suloista.

    Sieltä neito neuvoksensa

    Oivalsi opin aloja,

    Sydämellensä satoja,

    Tuhansia tunnollensa;

    Sieltä eljet ehkehimmät

    Povellensa puhkesivat,

    Sieltä kirkkahin kipene

    Sätenöitsi sieluhunsa.

    Avarat on luonnon annit

    Luetella suuren lahjat:

    Kevät ehti, ääret hohti,

    Metsä soitti, maa vihersi;

    Sydämeen jo Harto syttyi,

    Laukesipa laulamahan,

    Saaden leivolta sanansa,

    Mieli-johdon joutsenelta. —

    Kohta kerkesi kesäkin:

    Illat hehkui, ilma kiehui,

    Vipasi vesien kalvot

    Luonnon suonet läikkyeli;

    Jopa heltyi hennon mieli,

    Harrastui halu sulohon,

    Kehensihe korkehille. —

    Syksy joutui synkiöiksi

    Kalvasti olennon kasvot

    Tuoden viljalta veroa,

    Hedelmiä helmassansa;

    Tuosta tointui mielellensä

    Surun tyytyvä suvanto,

    Tuostaki totisen arvon

    Elämänsä ehdotteli. —

    Tuli talvi; maa ja taivo

    Kirkas säihkyen kimelsi

    Väkäisessä valkiassa:

    Siitä Raittius sikisi

    Povehensa puhdas toimi,

    Epä-turha tuntohonsa. —

    Näin ne neuvoi neitoselle

    Luonnon kerrat kilpaellen

    Mointa muutakin enemmän.

    Kaikki aikansa odotti.

    Joutui, joski verkkaisehen:

    Siitä maltti mielellensä

    Arvelu heti asettui.

    Kosket kuohui, virrat vuoti,

    Sul'ut särki, salvat sorti

    Juosten juovassa samassa;

    Tulipa urhoksi tuosta,

    Pysyväksi pyrkehissä

    Kerran keksityn uralla. —

    Mehiläinen mettä lensi,

    Keräeli kennoihinsa

    Tarvetta soman talonsa:

    Siitä siivoksi opastui,

    Uta'utui uutteraksi.

    Vuoret lahjoi lause-säilyn

    Sekä pinnan sielullensa.

    Kaikki kalttansa opetti:

    Kuusen kalve kaitsevuuden

    Hoitavuuden hongan varjo,

    Mettinen ujon menonsa,

    Käytöksensä kyhkyläinen. —

    Saipa sieltä, toipa täältä,

    Mikä miksiki osoitti;

    Kaikki katsoi, tuiki tutki,

    Tajunsa yhä teroitti

    Perustellen pienimmänki

    Mutkan muodoissa olennon. —

    Ehevin toki eränsä

    Yksi näiden yhdistymä

    Rikkaus on rinnassansa,

    Povessansa parhas aarre:

    Vaka henkensä vapaus. —

    Siten Impi nyt sivistyi,

    Sukeutui suloinen neito.

    Näin hän astuvi eteemme,

    Siirtähikse silmihimme,

    Puhdas-sieluinen sorea,

    Kaunis-vartinen korea,

    Emon suuren elkehinen,

    Luojan lemmitty ihana. —

    Suosi, suosi, Suomen poika,

    Tätä raitista rakasta,

    Kultoasi kunnioita!

    Ei ole mointa morsianta,

    Neitoa tämän-neroista

    Suotuna suloisempata,

    Paitse, pulskea, Sinulle!

    Siin' on onnea ololta,

    Rikkautta, rakkautta

    Oman kultasi ohella,

    Vierellä viattomasi;

    Suojele vaan suotuasi,

    Varjele valittuasi

    Muiden kärkkyjäin käsistä,

    Reudonnasta riettaisien.

    Siit' on nouseva Sinulle

    Taloutes' itse taivas

    Ilon, toivon tähtinensä,

    Siitä ihme ilmoittava,

    Kaiken maailman kateus

    Riemuksi oman povesi,

    Jalon Suomemme suloksi.