Читать книгу Niitä näitä runouden alalta - Erik Johan Blom - Страница 2

    Kun ma muistan muinoisia

    Hetkiäni herttaisia,

    Iltoja iki-suloja,

    Siellä sievässä kylässä

    Kallaveden kainalossa;

    Kohta sielu siipiänsä

    Pyhä lintu laajentavi,

    Kotkana kohottahikse

    Tullaksensa tuttavainsa

    Luokse Luonnon ja Perehen.

    Ei ne eksy mielestäni

    Eikä muistista murene

    Savoni sulot näkymät,

    Koti-maani mainittavat

    Seudut ihmehen ihanat.

    Vieläpä vihertelevät

    Edessäni entisesti

    Kaikki syntymä-sijani

    Maat matalat, mä'et ylävät,

    Leh'ot, laaksot lempehimmät:

    Puijon ukko, pilvi-harja,

    Vesa-rinta Vannunvuori

    Sekä Uuhimä'en sileät,

    Kallaveden katselijat:

    Vielä sieltä silmäelen

    Ääret allani avarat:

    Kuinka järvet kuumoittavat

    Sadan saarosen välistä,

    Lah'et, salmet, lammit kaikki

    Illan paisteessa palavat

    Kuvastaen kukkuloita,

    Kautta taivahan kajaten.

    Vielä kuulen kuikan äänen,

    Valitukset valko-rinnan,

    Vielä virret venhemiesten

    Airon kolkkaissa kohovan

    Moisen armon antajalle,

    Suojalle sulon asunnon.

    Kaikki saavat sieluhuni

    Tuolta nuo ihat tuhannet

    Alat tenhon armahimmat.

    Koko luonto korvihini

    Kutsun kuiskavi lumovan,

    Sinne toivoni sitovi,

    Väkevästi viehättävi,

    Sinne hartahan haluni,

    Halun muita hartahamman.

    Mut jos kuulen kulta-äänen,

    Savoni sorean kielen

    Miesten huulilta mehuvan

    Taikka vielä viettävämmin

    Sulon naisen suusta soivan;

    Silloinpa sydän sulavi,

    Leviävi, lämpiävi

    Harvoin saaduista sanoista

    Etelähän eksyneistä;

    Kieli mielen' kihloavi

    Maamme kanssa, morsiamen

    Köyhän kyllä, vaan ihanan.