Читать книгу Niitä näitä runouden alalta - Erik Johan Blom - Страница 5

    "Miehet, naiset, onko täällä kuulevata ketäkään,

    Kuinka vanha sota-uros veteleepi virsiään?"

    Näin se alkoi, sen mä muistan, laulu aivan tarkoilleen;

    Kaupungissa käydessäni torilla ma kuulin sen.

    Markkinoita pidettiin nyt, tulvi miestä, tavaraa,

    Kansa näytti karmiaalta, kauppa oli hankalaa;

    Haja-mielin astuttua kadun kulmahan ma sain,

    Kuhun vaunut takertuivat ah'ingossa kulkevain.

    En mä tiedä väkistekö, vaiko mielin seissut lie;

    Ohjillinen ärjyi huimin saadaksensa auki tie.

    Mutta vaunuiss' istui herra ynsiästi kenoten,

    Puuhka rinnaltansa välkkyi helo kirkas tähtien.

    Minä katson katsomista, muistoihini heräjän.

    Nämä kasvot nähnyt o'on, vaan milloinka ja missähän?

    Lapuan ja Salmin luona riviss' ol' hän urosten,

    Silloin Katteinina vasta, nyt jo Kenraal' yläinen.

    Muuttunut hän oli sangen, ehk' ei yksin vuosistaan,

    Asu ynnä korskeamp' ol' ylävällä kohdallaan.

    Ylpeilikö? Kenpä tiesi; katsanto ja ryhtinsä

    Oli tyyni, ehkä kylmä, isoinen ja töykeä.

    Ilo-mielin tapasin ma aina sota-kumppanin,

    Tätä vaan ma katsastelin; sydän kävi jäädyksiin.

    Pöyhistele, arvelin ma, ennen sama-rivikäs.

    Alaisempi olit, ehkä koreampi veressäs'.

    Nyt se kaikui äkkiänsä sama laulu jällehen,

    Markkinoiden hälinässä vapiseva vanhan ään':

    "Miehet, naiset, onko täällä kuulevata ketäkään.

    Kuinka vanha sota-uros veteleepi virsiään?"

    Urho-luonto mäkin jouduin kuulijaksi mieluisan';

    Ylpeästi kääntyneenä selin jalo-herrahan

    Väistihime syrjemmälle kihinästä hiljakseen,

    Siten tullen kuuluville tutisevan vanhuksen.

    Avopäin, mut korkeana, porras-laudall' istui hän,

    Polvellansa nukka-vieru hattu vasen-kä'essähän.

    Tämä käs' vaan oli jäänyt otannaksi almujen;

    Oikeansa oli poissa, sota oli saanut sen.

    Ja hän lauloi ympärinsä, kelle sanat sattuivat,

    Huono laulu, huono palkka, huonot oli kuulijat:

    Likimpänä häntä seisoi pakinoiden yh'essä

    Poika-retkaleita joukko, roima oppilas ja mä.

    Mut hän lauloi korkehita muinais-ajan muistoja,

    Uro-töitä mennehiden, nyt jo muka halpoja.

    Suomen sota oli aine, isänmaamme viimeinen,

    Aika voiton, ahdingon ja kunniamme kultainen.

    "Seisonut jo," lauloi vanhus, "kolmekymmenesti

    Luoti-satehessa, nähnyt näljän, vilun, valvonnon;

    Mieskin olen riviss' ollut, ehkä nyt jo hylkynä,

    Paremp' käten Uumajall' on, toinen saamatonna tää."

    Onko täällä nuorempata, joka kuuli sanan tuon:

    Aseihinne miehet; maasta rauha poissa jo nyt on?

    Silloin tulta mieless' oli, toinen into miehissä,

    Silloin paloi tääki sydän, kylmä kohta, niinkuin jää.

    Hämeenlinna, vielä muistan, kun sun kuutamassa nä'in

    Ensi kerran Hattelmalan harjanteelta alla päin;

    Ilta myöhä ol' ja kolkko, vaan ma, vaikka uupunut,

    Lepoa en etsinynnä, kodosta en huolinut.

    Ei; sun järvihis' ja maihis' tähti nyt mun mieleni.

    Siell' ol' enemmän, kuin koto, enemmän, kuin lepoki.

    Siell' ol' Suomen joukko ko'ossa, nuori, uljas, riipeä;

    Meihin katsoi isänmaa ja meepä isänmaahamme.

    Vanha Klerker kunnian on saava iankaikkisen,

    Seitsenkymmeniäs, ehkä vielä urhomielinen.

    Vielä muistan valkopäänsä, rivitse kun ratsasti

    Sekä silmin, niinkuin isän, poikiansa katseli.

    Kuusituhannella miestä vihollisen vertainen,

    Kerran elämässä vielä suorin seista tahtoi hän.

    Ensinkään ei epäelty, so'assa kaikki mielineen,

    Toinen luotti toisehensa, meihin hän, me hänehen.

    Nyt tul' Klingspor, sota-päällys, ylpeä, kuin kuningas,

    Kaksin leuvoin, yksin silmin, sydämeltä puolikas,

    Nyt tul' Klingspor, otti ohjat nimen suuren vallalla,

    Antoi käskyjä, kuin Klerker, mutta alti pa'eta.

    Kirkas yö sä Hämeenlinnan, valvottuna hangella,

    Et sä vuotten kuluttua murene mun muistista,

    Vaikka pettyi harras into, toivon tähti alas lask',

    Kaikki voiton uneks' muutti sydämetön vennokas.

    Milloinkas hän kerran onpi tilin vielä tekevä

    Noista taka-askeleista, kun ol' meno eellensä,

    Häpeästä nimellemme, kyyneleistä miehien

    Vuotavista, kun ois' ollut verta vuodattaminen?

    Siikajoella, Revolahdell' lähettiinkö pakoisaan?

    Käs' vai jalka nopeampi ol'ko silloin liikkumaan?

    Adlerkreuts ja Kronstedt sekä muutki voisi vastata,

    Mutta urhot, kuulen ma, on miss' ei enää lausuta.

    Jalot mainitsinpa kahdet; kiitos heille ainiaan!

    Moni heidän vertaisensa mennyt on jo manalaan.

    Döheln lepää, Dunker lepää, ja jos kysyt niistä nyt,

    Saa, kuin tässä, kertojana olla uros nääntynyt.

    Miks'en kaatua ma saanut, missä muutki vierelläni',

    Missä Suomen urho joukko vietti juhla-hetkiään,

    Kussa kunniamme loisti kirkkahimmin: aikahan

    Alavuuden, Siikajoen ja Salmin sekä Lapuan?

    Ei ois' pakko paetaksen' ollut Pohjan hankihin

    Taas ja nähdä voitto-riemun tukehtuvan tuskihin,

    Eikä surra tuhansien kohtalota hirveää:

    Kohmettua Tornon jäillä; Kaalisissa kenkättää.

    Kova loppu vaivojemme, raskas ero maastamme!

    Muutamien kanssa tulin tok' mä Ruotsin rannalle.

    Uskollisna punattua tuonkin hiekan verellän'

    Torill' itselleni tässä laulan hengen pidätteen.

    Jumal', auta isänmaata! vähät muusta; soturi

    Heitteä voi hengen, onnen, kädet, jalat, kodonki.

    Jumal', auta isänmaata! se on päätös lauluan',

    Muut jos sanat muuttuvatkin, näillä aina lopetan".

    Ja hän nousi sota-vanhus, läksi ulos hälinään,

    Saipa lantin muutamilta', enimmilt' ei niitäkään;

    Siirtyi sitte herran luo ja kumartaen harmajaa

    Päätä ojensi jo hälle kulunnaisen hattunsa.

    Kenraali nyt, korehine kiiltimine, nauhoineen,

    Synkistyi ja tempas' hatun kä'estä sota-vanhuksen,