Читать книгу Niitä näitä runouden alalta - Erik Johan Blom - Страница 3
Ihmis-kasvot
Оглавление(F. M. Frantsénin mukaan)
Levittää jo purppur'-hunnun
Kerkes' yli setri-kummun.
Helmi välkähteli ve'essä,
Joutsen ui jo suvanteessa
Salmen varjoisan;
Viina hehkui rypälössä,
Kyhky harras metsikössä
Kukers' onneaan.
Mutta ihaninpa puuttui
Maailmassa: – Ruunu puuttui
Vielä luomisen;
Kunnes nousi tomustansa
Ihminen ja kasvoillansa
Hämmästytti sen.
Lumi vuorten synkiäksi
Käv' ja aamu-rusko läksi
Alas tummennut;
Tähti, joka päivän päässä
Istui, eipä olla tässä
Enää julennut.
Eläimetki nousnehellen
Kumartuivat ihmetellen
Tulta silmien,
Joista sulo lempi kiilsi,
Joiden kyyneleissä piilsi
Toivo i'äinen.
Enkel'-parvi, nähtyänsä,
Hänen ihat hempeänsä,
Katsoi Tekijään.
Luoja painoi laatimaansa
Leiman; ja jo kuvastansa
Iloits' hymyen.
Sä, ku väität: "mikä luotu,
Sielua ei sille suotu,
Kaikki tomu se;"
Tyhmä! astu lähtehellen,
Kasvos' näe, ja hävystellen
Kohta vaikene.
Nä'eppäs otsa tiede-niekan
Tuon, ku luonnon joka seikan
Tuopi selkeään;
Näe, kuin silmä leimahtaapi
Sankarin, kun taivuttaapi
Kansat älyllään.
Entäs ydin ihannelman?
Nosta linnikko mun Selman'
Ruso-poskilta;
Katso, sulo silmänteensä,
Katso, tummat hiuksensa
Tuulen vallassa!
Taikka hiivi jälestänsä,
Majahan kun lievitteensä
Viepi surullen;
Katso, kuinka kyyneleitse
Sielun lempi ilmaiseiksi
Lohdutukselleen!
Taivon vilaus näkyvissä,
Enkel'-haamo elävissä,
Muoto ihmisen!
Näenkö sun vaan maailmassa?
Etkös vielä Tuonelassa
Hymy itkien?
Vielä Selma viehättääpi
Kerran Enkelit, kun jääpi
Niiden seurahan;
Selma! vielä Taivahassa,
Tuolla iki-Onnelassa,
Sun ma nähdä saan.
