Читать книгу Jumalan etsijöitä - F. W. Farrar - Страница 3

Sisällysluettelo

Olen koettanut seuraavilla sivuilla laatia helppotajuisen esityksen kolmen suuren pakanallisen filosoofin elämästä ja mielipiteistä, sikäli kuin käytettävissäni oleva tila salli. Kirjan nimessä olen kutsunut heitä "Jumalaa etsiviksi", ja he ansaitsevat tosiaan tämän nimityksen, mikäli se voidaan antaa miehille, jotka uskomattoman vaikeissa olosuhteissa ja siveellisesti turmeltuneessa yhteiskunnassa antausivat mitä vakavimpiin tutkimuksiin etsien totuuksia sellaisia, jotka voisivat tehdä heidän elämänsä "Herralle otolliseksi".

Jumalallinen lupaus "anokaa, niin teille annetaan; etsikää, niin te löydätte; kolkuttakaa, niin teille avataan", ei ole sovellettavissa yksinomaan kristikuntaan. Olisipa se tosiaan lemmetön ja ahdasmielinen maailmanhistorian käsityskanta, joka pyytää kieltää tunnustuksensa niiltä siveellisiltä periaatteilta ja siltä siveelliseltä elämältä, jota näkymätönnä työskentelevä Jumalan henki synnytti monessa pakanassa. Me tiedämme, että heidän joukossaan oli semmoisia, joiden hyveitten, huolimatta heidän hämärästä ja epätäydellisestä tiedostaan, pitäisi saada monikin kristitty häpeämään; meidän pitäisi teeskentelemättömän iloisina tunnustaa, että he "etsiessään Herraa, jos ehkä voisivat hapuilla hänen luokseen ja löytää hänet, tulivat käsittämään, sen syvän ja ylhäisen totuuden, jonka jotkut heidän omat runoilijansa ovat tulkinneet sanoen: 'me olemme myös hänen sukuansa'."

Epiktetos ja Marcus Aurelius eivät ainoastansa ole vanhanajan filosoofeista selvänäköisimmät moralistit, vaan vieläpä, jos luemme pois Sokrateen, parhaat ja puhtaimmat luonteet, mitä vanhalta ajalta on olemassa. Monessa suhteessa on Seneca aivan arvoton asetettavaksi heidän rinnallensa, enkä olekaan koettanut kaunistella hänen hirvittäviä epäjohdonmukaisuuksiansa. Mutta virheistänsä huolimatta hän kuitenkin oli hyväsydäminen ja hyväätarkoittava ihminen, ja meidän on pakko niitä vastaan, jotka hillittömästi ja epäjalosti tuomitsevat hänet, viitata Goethen rankaiseviin sanoihin:

Und steh' beschämt, wenn Du bekennen musst:

Ein guter Mensch in seinem dunkeln Drange

Ist sich des rechten Weges wohl bewusst.

Jos käytettävänäni olisi ollut enemmän tilaa, niin hänen kirjoitustensa lähempi tarkastelu, joka sisältyi alkuperäiseen suunnitelmaani, olisi kukaties voittanut hänelle lukijan arvonantoa enemmässä määrässä; mutta minä syvennyinkin hänen elämänsä yksityiskohtiin, siksi että tarkoitukseni oli lisäksi osoittaa, minkälainen roomalaismaailman siveellinen ja valtiollinen tila siihen aikaan oli ja minkälaisten vaikutelmain ilmapiirissä kristinuskon oli pakko työskennellä. Toiset kaksi elämäkertaa näyttänevät meille, kuinka, olkoon elämä millä kannalla tahansa, Jumalan armo on riittänyt antamaan ihmisille voimaa menestyksellä taistelemaan äärettömiä kiusauksia vastaan, — riittänyt tekemään puhtaaksi ja hurskaaksi jokaisen, ken sellaiseksi pyrki, — riittänyt lainaamaan nöyryyttä ja kärsivällisyyttä ja lempeyttä itsevaltiaalle roomalaiselle keisarille ja vapautta ja tyytyväisyyttä ja kuninkaallista ylevämielisyyttä vainotulle fryygialaiselle orjalle.

Toisinaan puhutaan ja kirjoitetaan kuin jos pakanallinen totuus ja kristillinen totuus olisivat kaksi eri asiaa; mutta totuus tulee yksin hänestä, joka on totuus itse, eikä juutalainen profeetta enempää kuin pakanallinen filosoofi ole voinut saavuttaa sitä tai toimia sen mukaan ilman Hänen apuansa. Lukija ei olisi käsittänyt tätä kirjaani, jos se hänestä olisi jonkinlainen stoalaisuuden ylistys kristinuskon kustannuksella tai että luonnollinen uskonto siinä asetetaan ilmoitetun vastakohdaksi. Varmasti tietämättöminkin saattaa niistä johtaa jokaisen pyhäkoulun opetuksen:

Hentokin ääni julistaa

Kirkasta totuutta saattaa;

Mökin mummo nyt opettaa,

Min viisas, vaikk' kuolis', ei arvaa.

Vähäpätöisinkin kristitty lapsi olisi saattanut Senecalle. Musonius Rufukselle, Epiktetokselle, Marcus Aureliukselle opettaa lohdutusta, kaitselmusta, toivoa, joka olisi kyennyt luomaan heidän elämäänsä valoa ja rauhaa sellaista, mitä he eivät ennen koskaan olleet kokeneet, tyynnyttämään heidän pelkonsa, lievittämään heidän kiusaustensa rajuuden ja huojentamaan heidän huoltensa taakan. Ja kuitenkin: kaikkine tietoinemme ja valistuksinemme olemme heistä paljon jäljellä; me olemme vähemmän ankaria vikojamme kohtaan, vähemmän valppaita, vähemmän itsensäkieltäviä ja vähemmän lempeitä toisiamme kohtaan. Me etevämpine lahjoinemme, varmempine toivoinemme, runsaampine armoneuvoinemme, jotka meille suodut ovat — millaisia meidän pitäisikään olla? Meidän olisi pitänyt päästä paljoa korkeammalle siveelliselle kannalle kuin he; mutta emmepä olekaan. Häpeällä ja surulla myöntäkäämme, että moniaat näistä pakanoista osoittivat olevansa ylevämpiä, jalompia, pyhempiä, vapaampia turhamaisuudesta, vapaampia vilpillisyydestä, hengessä rikkaampia, ymmärtäväisempiä muutamissa hyvinkin valaistuissa kohdissa kuin monet meistä. Aikamme onnettomuus on juuri siinä, että Kristinuskon korkea siveellinen ihanne on riistetty alas ja verhottu yleisillä, arkisilla, sovinnaisilla määräyksillä. Kukaties me seuratessamme pakanankin siveellistä pyrkimystä, nähdessämme, miten pitkälle hän pääsi hyveessä ja lujamielisyydessä, edes jossakin vähässä määrässä havahdumme itse toivomaan jotakin uskonnollisessa ja siveellisessä suhteessa korkeampaa ja jalompaa kuin mihin tavallisesti on totuttu. Siinä tapauksessa näitä rivejä ei ole kirjoitettu aivan suotta.

F. W. Farrar.