Читать книгу Jumalan etsijöitä - F. W. Farrar - Страница 4

Sisällysluettelo

"Ce nuage frangé de rayons qui touche presqu' à l'immortelle aurore des vérités chrétiennes". — Pontmartin.[1]

Johdanto.

Baetisjoen — nykyisen Guadalquivirin — äyräillä ja niitten metsäin alla, jotka kattavat Sierra Morenan etelärinteitä, sijaitsee Córdovan kaunis ja kuuluisa kaupunki. Marcellus oli määrännyt sen roomalaisen siirtolan sijaksi; ja niin moni korkeasäätyinen roomalainen ja espanjalainen oli valinnut sen asuinpaikakseen, että se Augustukselta sai kunniakkaan liikanimen "patriisien siirtola". Keisarikunnan aikakaudella olikin Espanjalla melkoinen vaikutus Rooman kirjallisuuteen ja politiikkaan. Kokonaista kolme suurta keisaria — Trajanus, Hadrianus ja Teodosius — oli kotoisin Espanjasta. Columella, joka kirjoitti maanviljelyksestä, oli syntynyt Cadizissa; Quintilianus, tuo kaunopuhujan kasvatuksesta kirjoittanut suuri kirjailija, oli syntynyt Calahorrassa; runoilija Martialis oli peräisin Bilbiliistä; mutta Córdova saattoi ylpeillä siitä vieläkin suuremmasta kunniasta, että siellä olivat syntyneet Senecat, minkä kunniaksi se oli saanut "kaunopuheisen" nimen.

Matkustajille näytetään meidän päivinämmekin erästä rauniota, jota kansa nimittää Senecan taloksi, todistaen siitä että kaupungissa vielä elää ainakin joku muisto sen mainehikkaista pojista.

Marcus Annæus Seneca, filosoofin isä, oli säädyltään roomalainen ritari. Emme tiedä, mitkä syyt olivat saaneet hänet tai hänen sukunsa asettumaan Espanjaan; ja nimet Annæus ja Seneca ovat hämäriä nekin. On tosin arvailtu, että molemmissa nimissä piilisi jonkunlainen viittaus jonkun tämän suvun esi-isän pitkäikäisyyteen, sillä Annæus näyttää olevan sukua sanalle annus, vuosi, ja Seneca sanalle senex, vanhus. Yleinen mykerökasvi peltovilla on saanut nimekseen senecio valkeista ja untuvamaisista siemenhaivenistaan; ja samaten sanoo Isidorus ensimmäisen Senecan saaneen nimensä siitä, että "hänellä oli syntyessään valkeat hiukset".

Vaikka Senecan isä oli ritarisäätyä, ei hänen sukunsa ollut koskaan kohonnut mihinkään merkittävyyteen; se kuului nousukkaiden luokkaan, nouveaux riches, emmekä edes tiedä, oliko se alkuperältään roomalainen vai espanjalainen. Mutta hänen äitinsä Helvia — harvinainen nimi, joka, omituisen sattuman kautta, oli myöskin Ciceron äidillä — oli espanjatar; ja häneltäpä Seneca, samoinkuin mainio veljenpoikansa, runoilija Lucanus, epäilemättä peri monta heidän älylleen ja luonteelleen ominaista piirrettä. Espanjalaisissa oli havaittavissa mielikuvituksen rikkautta ja loistoa, voimaa ja lämpöä, "tulta ja tunnetta", mitkä me kohtaamme myös näissä kahdessa nerokkaassa miehessä, mutta jotka kokonaan puuttuivat roomalaisen temperamentista.

Yhtä ainoata epigrammia lukuunottamatta ei Seneca Córdovasta itsestään mainitse sanaakaan; mutta tämä epigrammi riittää ilmaisemaan, että hänen on täytynyt hyvin tuntea sen jännittävät ja muistorikkaat perintätarut. Vanhempi Seneca on varmaankin elänyt Córdovassa koko kansalaissodan levottomat vuodet, jolloin hänen kotikaupunkinsa vastusti niin hyvin Pompeijusta kuin Caesaria. Epäilemättä hänellä myöskin olisi ollut kerrottavana muisteloita ylväästä Sertoriuksesta ja kesystä saksanhirven vasasta, jonka takia hänen uskottiin olevan jumalten turvatti; samoinkuin omia omakohtaisia muistelmia siitä kovaonnisen turman päivästä, kun Caesar, suuttuneena siitä että Córdova oli yhtynyt puolustamaan Pompeijuksen poikain asiaa, kosti teloituttamalla 22000 kaupunkilaista. Äidiltään Helvialta Seneca lienee useasti kuullut siitä ankarasta ja kunniakkaasta taistelusta, millä hänen maansa oli ponnistellut Rooman rautaista iestä vastaan. Montakin kertaa hänen on poikana täytynyt kuulla kerrottavan, kuinka pitkään ja sankarillisesti Saguntum oli vastustanut Hannibalin hyökkäystä ja pysäyttänyt hänen voittokulkunsa; kuinka urheasti Viriatus oli kamppaillut ja kuinka häpeällisellä tavalla hänet kukistettiin, ja kuinka viimein se epätasainen ottelu, joka Espanjan painoi maakunnan asemaan, oli päättynyt, kun Numantian sankarilliset puolustajat mieluummin tekivät kaupungistaan verisen soraläjän kuin antautuivat Scipiolle.

Mutta missä määrässä Seneca lie saanutkin vaikutuksia siitä espanjalaisverestä, mikä virtasi hänen suonissaan, ja niistä espanjalaisista taruista, joilla häntä nuoruudessa ruokittiin, Espanjassa ei hänen arpaansa heitetty. Hänen vielä ollessa sylilapsi isä perheineen kaikkineen muutti Córdovasta Roomaan. Mikä lie ollut tämän tärkeän askeleen erikoisena syynä, sitä emme tiedä; mahdollisesti on vanhempi Seneca saattanut, niinkuin Horatiuksenkin isä, ajatella paremman kasvatuksen hankkimista pojillensa kuin mitä saattoi olla tarjona niinkin ylistetyssä maaseutukaupungissa kuin Córdovassa; mahdollisesti — sillä hän kuului ylöspyrkivään sukuun — hän lienee toivonut keisarin kaupungissa voittavansa lisää varallisuutta ja mainetta.

Sinne meidän täytyy seurata häntä; ja kun meidän tarkoituksemme ei ole ainoastaan kuvata yksityisen henkilön luonnetta, vaan myös haahmoitella luonnepiirteitä erittäin muistettavasta ajasta maailmanhistoriassa, täytyy meidän koettaa päästä edes vilaukselta näkemään sitä perhettä, jonka keskuudessa nuori filosoofimme kasvoi, minkälaisen kasvatuksen hän sai ja mitä vaikutuksia hän uskottavasti on kokenut lapsuus- ja nuoruusvuosinaan. Vain sillä tavoin me saatamme oikein arvostella häntä. Ja maksaa vaivan koettaa saada oikea käsitys miehestä, ei ainoastaan siksi että hän oli todella etevä runoilija, kirjailija ja valtiomies, ei ainoastaan siksi että hän täyttää todella huomattavan sijan sen suuren historiankirjoittajan teoksessa, joka on luonut niin kuolemattoman taulun Roomasta keisarien aikakaudella; ei ainoastaan siksi että me hänessä parhaiten voimme tutkia niitä lähtemättömiä merkkejä, jotka nerokkaankin miehen teoksissa paljastavat turmeltuneen kansan ja rappeutuneen kirjallisuuden; vaan siksi että hän oli, niinkuin tämän niteen nimitys sanoo, "Jumalan etsijä". Mitkä lienevätkin olleet hänen elämänsä pimeät ja epäilyttävät teot — ja tässä kertoelmassa meidän on tarkoitus yrittää luoda täydellinen ja koristelematon kuva hänen elämäntavoistaan — varmaa on, että hän sekä filosoofina että moralistina tarjoaa meille suurenmoisimmat ja kaunopuheisimmat totuuden sanat, mihin milloinkaan ihmisajatus, vailla kristinuskon valoa, on päässyt. Vanhanajan puhtain ja ylevin filosoofinen koulu oli "stoalaisten lahko"; eikä stoalaisuus ole koskaan saanut tulisempaa, kaunopuheisempaa tai valistuneempaa kirjallista tulkitsijaa kuin Lucius Annæus Senecan. Niin lähelle hän tosiaan näyttää tulleen kristinuskon totuuksia, että monesta on tuntunut aivan ihmeellä, että hän on voinut tuntea ne saamatta kuulla niitä inspiroiduilta huulilta. Monikin etevimpiä kristillisiä kirkkoisiä yhä uudelleen hyväksyen siteeraa häntä. Tertullianus, Lactantius, vieläpä itse Augustinus toistaa hänen sanojansa ilmeisellä ihailulla, ja Hieronymus nimittää häntä "meidän Senecaksi". Tridentin kirkolliskokous menee vieläkin pitemmälle puhuen hänestä ikäänkuin hän olisi kirkon tunnustettuja isiä. Vuosisatoja monetkin uskoivat oikeiksi eräitä väärennettyjä kirjeitä, joita oli muka vaihdettu Senecan ja apostoli Paavalin kesken ja joissa Senecan suuhun asetetaan toivomus, että hän tahtoisi pakanain keskuudessa esittää samaa siunauksellista osaa, mikä Paavalilla oli kristityssä maailmassa. Myöhemmin tulee tarkastettavaksemme, oliko tuollainen kirjeyhteys heidän kesken mahdollinen, minkälaatuinen ja kuinka laaja se olisi ollut. Tässä tahdon vain saada sanotuksi, että mitä tulee Senecan elämään, meillä ei ole edessämme ainoastaan henkilö, jonka elämä sisältää runsaasti muistamisen arvoisia tapahtumia ja joka sattui aikaan, johon kristinusko uutena valona pimeydessä heitti aamuruskon säteilyn, vaan myöskin henkilö, joka pakanallisen moraalifilosofian kehitti korkeimmille huipuillensa ja jota monessa suhteessa on pidettävä niin sanotun 'luonnollisen uskonnon' kauneimpana edustajana.

Ei ole tarkoitukseni poiketa pois kertomuksen juonesta syventyäkseni siveysopillisiin mietiskelyihin, koskapa sellaiset mietelmät tulevat kymmenkertaisella voimalla, jos itsensä elämäkerran sisällys ne luonnostaan herättää lukijan mielessä. Mutta alun alkaen jokainen ajatteleva lukija kyllin selvästi käsittää, että pakanuuden siveysoppi ja filosofia, vastassaan ilmoitetun totuuden valo ja kristillisen elämän hurskaus, on vain kuin kuutamo päivänpaisteeseen verrattuna. Stoalaisten filosofiaa sopii verrata soihtuun, joka luo kelmeän hohteen sinne ja tänne avaran luolan pimeissä onkaloissa; kristinuskoa aurinkoon, joka verrattomalla voimallaan kirkastaa saman luolan perimmäisiä soppia myöten. Soihdulla ja sen loistolla oli oma arvonsa, mutta verrattuna tämän uuden kirkkauden koittoon se näyttää himmeältä ja tehottomalta, vaikka sen valo olikin todellista valoa ja samasta yli-ilmaisesta lähteestä kotoisin.

1 Luku.