Читать книгу Jumalan etsijöitä - F. W. Farrar - Страница 6

Syystä, johon jo olen viitannut — tarkoitan sitä että vanhanajan kirjailijat yleisesti ovat niin vaiteliaita lapsuudenaikansa suhteen — ei ole helppo muodostaa kovinkaan elävää käsitystä siitä kasvatuksen laadusta, mitä roomalaispoika hyvästä perheestä sai viidenteentoista ikävuoteensa mennessä, jolloin hän heitti pois kultaisen amuletin ja ompeleilla kirjaillun toogan astuakseen riippumattomampaan elämänmuotoon.

Muutamia seikkoja me kumminkin voimme kerätä Horatiuksen, Juvenaliksen, Martialiksen ja Persiuksen sinne tänne sinuttelemista viitteistä. Näiltä runoilijoilta me saamme tietää, että koulunopettajat olivat enimmäkseen huonosti palkattuja ja ylenkatsottuja,[7] vaikka heiltä toiselta puolen tiukasti vaadittiin yhtä turhantarkkaa kuin hyödytöntä oppia. Saamme myöskin tietää, että he olivat ylenmäärin ankaroita ruumiillisen kurituksen käyttämisessä; Orbilius, Horatiuksen opettaja, näyttää olleen todellinen tohtori Busby, ja runoilija Martialis muistelee mieliharmilla niitä raakamaisia rankaisuja, joita hänen joka päivä täytyi olla näkemässä.

Oppiaineet olivat pääasiassa laskento, kielioppi — sekä kreikan että latinan — ja tärkeimpäin latinalaisten runoilijain teosten lukeminen ja esittäminen. Runsaassa mitassa harjoitettiin myös lausumista sekä aineitten kirjoitusta kaikenkarvaisista kuluneista historiallisista asioista. Laskento näyttää olleen parhaasta päästä perin yksinkertaista ja tarkan käytännöllistä laatua, etenkin korkolaskua ja korkoa korolle; ja filologia, niin hyvin kielioppi kuin teksti, oli ylipäänsä erittäin ahdassieluista, vailla mielenkiintoa, hyödytöntä. Mitä hyödyntapaistakaan millään ihmisolennolla saattaa olla siitä, jos hän tietää Hekuban äidin tai Ankiseen imettäjän tai Ankemoluksen äitipuolen nimen, tahi kuinka vanhaksi Acestes eli tahi miten monta viiniastiaa sisilialaiset antoivat fryygialaisille? Mutta tällaisetpa arvottomat minutiæ piti siihen aikaan jokaisen opettajan tuntea kuin viisi sormeansa, ja ne ajettiin jokaisen koulupojan päähän vitsan voimalla — ja kuitenkin se romu oli omansa unohtumaan samassa kuin se opittiinkin.

Tämäntapaista, sanoja ja lausetapoja koskevaa tekstinlukemista sekä fantastista muinaistiedettä kohtaan Seneca, joka varmaankin oli kaiken sen kiirastulen läpikäynyt, ilmaisee syvää ja hyvin ymmärrettävää halveksumista. Erittäin huvittavassa kohdassa[8] hän asettaa vastakkain sen hyödyn, mikä lähtisi toiselta puolen filosoofin, toiselta kieliopin opettajan antamasta Virgilius-tunnista. Päästen säkeisiin

Optima quaeque dies miseris mortalibus ævi

Prima fugit; subeunt morbi, tristique senectus.[9]

(Georg. III, 66-7)

filosoofi viittaisi siihen, kuinka ja missä merkityksessä elämän varhaisimmat päivät ovat parhaimmat ja kuinka valeen pahat päivät saattavat seurata niitä ja kuinka siis äärettömän tärkeätä on hyvin käyttää elämämme kultaisia huomenhetkiä. Mutta sanakritiikki tyytyisi huomauttamaan, että Virgilius aina käyttää sanaa fugio ajan vierimisestä ja aina yhdistää "vanhuuden" "tautiin" ja että niinmuodoin nämä sanankäytöt on painettava mieleen ja sitten jäljennettävä oppilaan "omintakeiseen kirjoitelmaan". Samaten, jos selitettävä kirja on Ciceron tutkielma "Valtiosta", niin tämä grammaatikko ei kävisi käsiksi suuriin valtiollisiin kysymyksiin, vaan sen sijaan huomauttaisi, että eräällä Rooman kuninkaista ei ollut isää (mistä puhua) eikä toisella äitiä; että diktaattoreita oli ennen tapana nimittää "kansan päämiehiksi"; että Romulus heitti henkensä auringonpimennyksen aikana; että re ipsa sanan vanha muoto oli reapse, ja että se ipse oli ennen sepse; että kilparadalla lähtökohta, jota nyt kutsutaan nimellä creta, se on "liitu", oli nimeltään calx (kantapää) tai carcer (aitaus); että Enniuksen aikaan opera ei merkinnyt ainoastaan "teoksia", vaan myös "apua", jne, jne. Onko tämä oikeata kasvatusta? kysyy hän. Vai eikö meidän suuri päämäärämme pikemmin ole ylevien aatteiden toteuttaminen jokapäiväisessä toiminnassa? "Opettakaa minua", sanoo hän, "halveksimaan huvituksia ja turhaa kunniaa; sittemmin saatatte opettaa minua halkomaan hiuksia, kuorimaan sanakerrostumia, hämäryyksiä hajoittamaan; mutta nyt opettakaa minulle, mikä on välttämätöntä." Jos muistamme, mitä laatua on paljonkin se, mikä meidän aikanamme käy "kasvatuksesta", me kenties havaitsemme, että Senecan ohjeet eivät ole vieläkään vallan vanhentuneet.

Minkälainen opettaja opetti pientä Senecaa, kun tämä pædagogus elikkä "pojansaattaja" nimisen orjan (siitä meidän sana pedagoogi) hoivassa joka päivä veljiensä kanssa kulki kouluun Rooman katuja pitkin, sitä emme tiedä. Hän on voinut olla ankara Orbilius tahi hän on saattanut olla noita ylevämielisiä kasvattajia, joiden ihannekuvan oppinut ja hyvänsävyinen Quintilianus on piirtänyt niin kaunein värein. Seneca ei ole lainkaan vihjannut, kuka häntä opetti hänen nuoruusvuosinaan. Ainoa koulukumppani, jonka hän nimeltä mainitsee vankkaniteisissä kirjoissaan, on muuan Claranus, raajarikko poika, jota Seneca ei koulusta päästyä kertaakaan kohdannut, ennenkuin molemmat olivat vanhat, mutta josta hän puhuu suurella ihailulla. Kyttyrästään huolimatta Claranus oli kauniskin niitten silmissä, jotka tunsivat hänet hyvin, sen takia että hänen hyveensä ja hyvä ymmärryksensä tekivät paljon voimakkaamman vaikutuksen kuin tuo epämuodostuma, ja "sielun kauneus juhlisti hänen ruumistansa".

Vasta sitten, kun pelkät kouluopinnot olivat päättyneet, poika alkoi vakavasti käydä käsiksi kaunopuheisuuden ja filosofian tutkimiseen, mitkä opinnot sen vuoksi vastaavat tavallaan meidän "yliopistokasvatusta". Gallio ja Mela, Senecan vanhempi ja nuorempi veli, antautuivat täydellä harrastuksella kaunopuheisuuden teorian ja käytännön harjoitukseen; Seneca teki harvinaisemman ja viisaamman vaalin omistautuessaan koko innostuksellansa filosofian tutkimiseen.

Sanon viisaamman vaalin, koska kaunopuheisuus ei ole sellaista, mihin voi laatia reseptin niinkuin hajuveden valmistukseen. Kaunopuheisuus on syvästi elettyjen totuuksien tahi elävästi tunnettujen mielenliikkeiden ylevä, sopusointuinen, tunnehehkuinen ilmaisu. Se on liekki, jota ei voi virittää keinotekoisin välinein. Retoriikkaa voi oppia, jos kenkään arvelee sen maksavan vaivaa; mutta kaunopuheisuus on lahja, yhtä hyvin synnynnäinen kuin henki, josta se lähtee. "Cujus vita fulgur, ejus verba tonitrua", — "kenen elämä pitkäisen tulta, hänen sanansa ukkosen jylinää". Mutta sentapainen puhetaito, joka saavutettaisiin ahkeraan harjoittelemalla lausuilemista siihen suuntaan kuin oli tapana reetorien kouluissa, olisi kovin keinotekoista salamoimista ja jäljitettyä jyrisemistä — ei taivaan tykistön jyminää, vaan puhujalavan kiinalaisen tulen ja pöyhistettyjen kuplien läiskettä. Ei mikään saattanut olla valheellisempaa, ontompaa, turmiollisempaa, kuin ainaisin ponnisteluin totuttaa epälukuisat nuorukaisparvet pelkästään jäljittelemään entisten puhujain maneeria.

Rajattoman deklamoimisen aika, herkeämättömän jaarittelun aika on taimilava, jossa tunteen todellinen syvyys ja ylevyys kantaa epäkelpoja hedelmiä. Tyyli ei ole milloinkaan kehnompaa kuin niinä aikoina, jolloin muuta kuin sitä opetetaan vain hyvin vähän. Sellainen opetus aiheuttaa ajatusten tyhjyyden, joka kätkeytyy sanavuolauden taa. Tämä lukemattomain puhujataidon mestarien aika oli erikoisen silmäänpistävästi rappeutumisen ja kuihtumisen aikakautta. Siinä ilmenee ontto kaiku, sen äänessä falsettisävy, kiusaava kirjallinen väänne sen kirjailijain esitystavassa. Sen nerokkaatkin kirjailijat oli vallitseva muoti pilannut ja turmellut. He eivät osaa mitään sanoa yksinkertaisesti: aina he liikkuvat koturnilla. Vieläpä heidän suuttumuksensakin ja sydämen katkeruutensa, niin todenperäinen kuin onkin, pukeutuu teatraaliseen ilmaisumuotoon.[10]

Täynnä tyhjyyksiä ovat heidän kirjoituksensa. Koko heidän esityksensä tärvelevät teennäinen kätevyys, antiteesit, epigrammit, paradoksit, haetut ilmaisukeinot, puhekuvat ja -käänteet, jotka tavoittelevat muka alkuvoimaisuutta ja syvällisyyttä, vaikka märehtivätkin vain pelkkiä yleisiä jokapäiväisiä lauselmia. Mitä muuta saattoikaan odottaa moiselta aikakaudelta, kun puhujat olivat palkatut ja kasvatetut pintapuolisen puhelun pettävässä ilmapiirissä ja alituiseen jaarittelivat ja höpisivät suurista intohimoista, joita eivät olleet koskaan tunteneet, ja suurista teoista, joita jäljittelemään he kaikkein viimeisinä olisivat ryhtyneet. Alituiseen ruhjottuaan Tarquiniukset ja Peisistratoot pöyhkeilevässä kaunosanaisuudessa he olisivat alentuneet nuolemaan tyrannin kenkien tomuakin. Mitenkä kaunopuheisuus jaksaisikaan enää elää, kun ylevämielisyys ja vapaus, jotka siihen innostavat, olivat kuolleet, ja kun miehet ja kirjat, jotka julistivat sitä opettavansa, olivat täynnä arvottomia osviittoja siitä, missä asennossa puhujan tulee pitää käsiään tai oliko hänelle edullista vaiko ei lyödä läiskähyttää otsaansa tahi pörröttää tukkaansa.

Filosofialla oli poikavuosista asti ollut voimakas vaikutus Senecan palavaan sieluun, ja sen opetus oli ainakin parempaa kuin tämä; ja enemmän kuin yksi hänen filosofian-opettajistaan onnistui voittamaan hänen lämpimän kiintymyksensä sekä kaavailemaan hänen elämänsä periaatteita ja elintapoja. Kaksi heistä hän mainitsee erikoisella kunnioituksella, nim. pytagorealaisen Sotionin ja stoalaisen Attaluksen. Hän kuunteli myöskin sujuvakielisen, sulosanaisen Fabianus Papiriuksen luentoja, mutta näyttää perineen häneltä vähemmän kuin muilta opettajiltaan.

Sotion oli omaksunut Pytagoraan ajatuskannan sielun vaelluksesta, opin, joka tuomitsi liharuuan nauttimisen ihmissyömistä ja isänmurhaa vain hiventä paremmaksi. Jos kohta moniaat hänen seuraajansa olivatkin hylänneet tämän mielipiteen, tahtoi Sotion kuitenkin pitää kiinni siitä, että ellei lihansyönti ollutkaan jumalattomuutta, se oli ainakin julmuutta ja kehnoutta. "Mihin vaikeuksiin neuvoni teidät muka syökseekään?" oli hänen tapansa kysyä. "Minähän vain pelastan teidät nauttimasta korppikotkain ja leijonain ruokaa." Intomielisessä pojassa — sillä tähän aikaan Seneca ei ole voinut olla enemmän kuin seitsentoistavuotias — nämä mielipiteet synnyttivät niin syvän vakaumuksen, että hänestä tuli kasvinsyöjä. Ensimmältä lihasta luopuminen oli hyvinkin tuskallista, mutta vuoden perästä, hän kertoo (ja moni kasvinsyöjä vakuuttanee hänen kokemuksensa todeksi), ei se ollut ainoastaan helppoa, vaan mieluisaakin; ja hän uskoi, vaikkei tahtonut väittää sen olevan juuri niin, että se teki hänen järkensä terävämmäksi ja pirteämmäksi. Kasvinsyönnin hän heitti vain totellen epäfilosoofisen isänsä varoituksia; isä olisi huoletta sietänyt moista houretta, niinkuin hän sanoi, ellei siinä olisi piillyt se vaara, että se saattoi antaa aihetta panetteluun ja syytöksiin. Sillä tähän aikaan Tiberius karkoitti Roomasta kaikki outojen, vierasten uskontojen kannattajat; ja kun moniaissa niistä paastoaminen oli säädetty uskonnonmeno, arveli Senecan isä, että hänen poikansa saattaisi kenties, pidättäytymällä lihansyönnistä, saattaa itsensä sen kauhistuttavan epäluulon alaiseksi, että hän oli kristitty tai juutalainen.

Eräs toinen pytagorealainen filosoofi, jota hän ihaillen mainitsee, oli Sextius. Tältä hän oppi jokapäiväisen itsensä-tutkistelun kiitettävän tavan: — "Kun päivä oli ohitse ja hän käymässä levolle, oli hänen tapana kysyä itseltään: mitä pahaa sinä olet tänään oikaissut? mitä pahetta vastaan taistellut? missä suhteessa sinä olet parantunut?" "Minäkin olen omaksunut tämän tavan", sanoo Seneca kirjassaan Vihasta, "ja joka päivä pohdin asiaani, kun valkea on sammutettu ja vaimoni, joka nyt on selvillä menettelyistäni, on vaipunut uneen; huolellisesti minä mielessäni läpikäyn koko päivän ja tarkalleen tutkistelen tekojani ja sanojani."

Stoalaisella Attaluksella näyttää kuitenkin olleen suurin osuus Senecan kasvatuksessa; eikä hänen opetuksestaan ollut seurauksena mitään käytännöllisiä tuloksia, jotka vanhemmassa Senecassa herättivät vastaväitteitä. Hän kertoo, kuinka ahkeraan hän kävi kuuntelemassa tätä kaunopuheliasta ajattelijaa, kuinka hän ensimmäisenä tuli ja viimeisenä poistui. "Kun kuulin hänen kiivailevan", sanoo hän, "pahetta ja hairahduksia ja elämän inhuutta vastaan, minä useasti tunsin sääliä ihmiskuntaa kohtaan ja katsoin opettajani olevan tavallista ihmisluonnetta ylempänä. Stoalaisten tapaan hän kutsui itseään kuninkaaksi; mutta minusta hänen ylemmyytensä oli enemmän kuin kuninkaallista, kun näin, että hän pystyi langettamaan tuomionsa itsepä kuninkaistakin. Kun hän ryhtyi ylistelemään köyhyyttä ja näyttämään, kuinka raskas ja liikanainen kaiken sen taakka oli, mikä käy yli elämän tavallisten tarpeiden, niin minä useasti halasin lähteä koulusta köyhänä miehenä. Kun hän ryhtyi moittimaan meidän huvituksiamme, kiittelemään turmeltumatonta ruumista, kohtuullista pöytää ja mieltä, jota eivät sumentaneet suorastaan kielletyt, vaan ei edes tarpeettomatkaan huvitukset, niin oli minulle erinomaisen mieluista panna tiukat rajat kaikelle ylensyömiselle ja -juomiselle. Ja nämä elämänsäännöt, paras Lucilius, ovat jättäneet moniaita pysyviä vaikutuksia; sillä minä tartuin niihin kiihkeällä innostuksella, ja perästäpäin, kun jouduin valtiolliselle uralle, säilytin muutamia näistä ensimmäisistä hyvistä tavoistani. Mistäpä johtuu, että minä elämäni kaiken olen kieltäytynyt syömästä ostereita ja herkkusieniä, jotka eivät tyydytä nälkää, vaan kiihoittavat vain ruokahalua; siitä syystä minä tavallisesti vältän hajuvesiä, koska suloisinkaan hajuvesi ei ruumiille ole yhtään mitään; siitä syystä en käytä viinejä enkä kylpyjä. Moniaat tavat, joista kerran luovuin, ovat palanneet takaisin, mutta sillä muotoa, että minä asetan vain kohtuuden kieltäymisen tilalle, mikä kenties on vielä vaikeampi yritys, koskapa helpompi on kerrassaan luopua pois muutamista seikoista kuin nauttia niitä kohtuudella. Attaluksen oli tapana suosittaa kovaa vuodetta, missä ruumis ei voi painua patjoille, ja vanhuudessanikin minulla on sellainen tila, johon ei nukkujan vartalosta jää jälkeäkään. Olen kertonut sinulle näitä pikku piirteitä osoittaakseni sinulle, mitä mahdollisuuksia pienissä koululaisissamme olisi kaikkeen hyvään, jos vain joku sytyttäisi ja innostaisi heitä siihen. Mutta vika on osittain opettajissa, jotka opettavat meille, miten tehdä päätelmiä, eikä kuinka elää; ja osittain oppilaissa, jotka pyytävät opettajiltaan älyn, ei sielun kehittämistä. Tätenpä onkin filosofia alentunut pelkäksi filologiaksi."

Eräässä toisessa vilkkaassa kohdassa Seneca pirteästi maalaa meille kuvan erilaisista oppilaista, joita on kerääntynyt filosoofin kouluun. Huomautettuaan, että filosofialla on vaikutusta sellaisiinkin, jotka eivät siihen erikoisemmin syvenny, aivankuin hajuvesikaupassa istuvat ihmiset vievät mukanaan jotakin sen tuoksusta, hän lisää: "Emmekö sitten tunne ketään, joka on montakin vuotta kuulunut filosoofin kuulijain joukkoon eikä kuitenkaan vähimmässäkään määrässä saanut väritystä hänen opetuksestansa? Tietenkin tunnen, jopa kaikkein hartaimpia ja säännöllisimpiä kuulijoita, joita en kumminkaan voi kutsua filosoofin oppilaiksi, vaan ainoastaan hänen hetkellisiksi kuulijoiksensa. Jotkut tulevat näet kuulemaan, ei oppimaan, juuri samoin kuin menemme teatteriin huvin vuoksi, nauttimaan kielestä tai lauluäänestä tai esityksestä. Saattaa hyvinkin huomata, kuinka iso osa kuulijakunnasta käy filosoofin koulussa pelkästään kuluttamassa joutoaikaansa. Ei heidän tarkoituksensa ole luopua siellä mistään paheista tahi omaksua yhtään lakia, jonka mukaisesti he voisivat sovittaa elämänsä, vaan jotta heidän korvansa saisivat hivelevää nautintoa. Tuleepa taas toisia, käsissä taulut, ei merkitäkseen muistiin asioita, vaan sanoja. Toiset, silmät niinkuin sielukin hartaina, mieltyvät erinomaiseen esitystapaan; heitä viehättää ajatusten kauneus, ei pelkkien sanojen sointu, mutta vaikutus ei ole kestävä. Vain harvoille on suotu voima perintönä tallentaa se ylhäinen sieluntila, johon heidät on kohotettu."

Tähän pieneen viimeiseen luokkaan kuului Seneca. Hänestä tuli stoalainen jo hyvin varhain. Stoalaisuus, epäilemättä ylevin ja puhtain vanhan ajan ajattelijakouluista, oli saanut nimensä siitä seikasta, että suunnan perustaja Zeno oli opettanut Stoa Poikileen maalatussa pylväskäytävässä Ateenassa. Nämä ankarat ja kaunopuheliaat mestarit opettivat siveellisyyttä ja itsensähillitsemistä ja herättivät ylevämielisellä opetuksellaan nuorissa kuulijoissansa oman palavan innostuksensa hyveeseen, ja heidän vaikutuksensa on täytynyt olla uskomattoman arvokas tuona tylsistyneenä ja paheisiin vaipuneena aikana. Heidän oppiansa kehittivät kyynikot kiihkoileviin muotoihin, kyynikot, jotka olivat saaneet nimensä kreikkalaisesta "koiraa" merkitsevästä sanasta siksi, että aikalaisten silmissä heidän tavoissaan oli jotakin koiramaisen raakaa. Pisteliäästi Juvenalis huomauttaa, että stoalaiset erotti kyynikoista ainoastaan tuunikka, jota stoalaiset pitivät, mutta kyynikot eivät. Seneca ei koskaan omaksunutkaan kyynikkojen menoja, mutta usein hän ihaillen puhuu tynnyrikyynikko Diogeneesta ja tiheään viittaa kyynikko Demetriukseen, mieheen, joka hänestä ansaitsee mitä suurinta kunnioitusta. "Kaikkialle minä kanssani kuljetan", kirjoittaa hän Luciliukselle, "tuon miehistä parhaimman, Demetriuksen; minä loittonen niistä, jotka kantavat purppuraa, sekä puhelen hänen kanssansa, joka on puolialaston. Miksi en häntä ihailisi? Olen nähnyt, että hän ei kaipaa mitään. Jokainen saattaa halveksia kaikkea, mutta ei kukaan voi omistaa kaikkea. Lyhin tie rikkauksiin käy kautta loiston ja komeuden halveksimisen. Mutta meidän Demetriuksemme ei elä ikäänkuin hän halveksisi kaikkea, vaan ikäänkuin hän yksinkertaisesti sallisi toisten omistavan kaikki."

Nämä tottumukset ja ajatukset luovat runsasta valoa Senecan luonteeseen. Ne näyttävät, että hän oli kyennyt hamasta lapsuudestaan saakka omaksumaan itsensäkieltämisen elämänsä periaatteeksi ja että hänessä säilyi päiväinsä loppuun asti monta piirrettä, joista hänen yksityiselämänsä sai yksinkertaisen ja kunnioitettavan leiman, jos kohta julkisen elämän vaatimukset olivatkin pakottaneet hänet muuntamaan toisia. Vaikka hän kunnioituksesta isäänsä kohtaan luopui oudosta kieltäymyksen muodosta, on meille kyllin tiettyä ja ilmeistä, että hän vanhoilla päivillään jälleen palasi jäyhän yksinkertaiseen elintapaan, jonka innostusherkässä nuoruudessaan oli oppinut ylevämielisiltä opettajiltaan. Nämä seikat todellakin riittävät joka tapauksessa kumoamaan nuo törkeät syytteet Senecan luonnetta vastaan, joita Dio Cassiuksen tapainen kademieli kreikkalainen myrkyllisesti levittelee, joihin ei ole rahtuakaan luottamista, vaan jotka näyttävät johtuvan pelkästään kateudesta ja parjauksenhalusta. En aio puolestani puuttua noihin häväistysjuttuihin, koska en lainkaan niihin usko. Miestä, joka saattoi "Historiaansa", kuten Cassius on tehnyt, asettaa roomalaisen senaattorin suuhun moisia mielettömiä valheita kuin hän on väittänyt Fufius Calenuksen syytäneen julkisessa senaatin istunnossa Ciceroa vastaan, vallitsi sellainen henki, joka riistää hänen lausunnoiltaan kaiken uskottavuuden. Seneca oli vaihemielinen filosoofi sekä teoriassa että käytännössä. Hän lankesi kieltämättä suuriin hairahduksiin, jotka syvästi himmentävät hänen luonnettaan silmissämme. Mutta mikään irstaileva ja hekumallinen mies hän ei ollut, kaukana siitä. On täysi syy uskoa, että hän keskellä ylellisyyttä ja loistoa ja kaikkia siihen kätkeytyviä kiusauksia säilytti saman tottumuksiensa yksinkertaisuuden ja mielensä suoruuden. Mikä lieneekin ollut hänen viidensadan setripuisen ja norsunluisen pöytänsä melkein tarumainen arvo, harvoin niille levitettiin muuta suurenmoisempaa kuin vettä, kasviksia ja hedelmiä. Mitkä lienevätkin olleet hänen äveriästen ja ylhäisten aikalaistensa kesken vallitsevat huvitukset, me tiedämme, että hänelle korkeinta iloa tuottivat viattomat huvitukset puutarhassa ja että hän liikuntoa saadakseen siellä juoksenteli kilpaa pienen orjapojan kanssa.

3 Luku.