Читать книгу Troian sota - Fridtjuv Berg - Страница 8

Sisällysluettelo

Kaiken aikaa oli Agamemnon osoittanut erinomaista intoa päästäkseen tämän suuren yrityksen ylimmäksi johtajaksi. Hän kulki ympäri kuninkaan luota toisen luo, ja jokaiselle riitti häneltä lämpimiä kättenlyöntejä ja ystävällisiä sanoja. Kotona loistavassa Mykenessä olivat hänen ovensa kaikille avoinna, eikä niin halpaa vierasta tullut, ettei häntä olisi runsaasti kestitty.

Tämän mielittelevyytensä vuoksi alettiin hänestä lopulta pitää siihen määrään, että ruhtinaat yksimielisesti valitsivat hänet ylipäälliköksi.

Varustautuminen vei pitkän ajan, ja kului useita vuosia, ennenkun Agamemnon voi antaa käskyn, että kaikki osanottajat määrättyyn aikaan saapuisivat hänen luokseen Auliiseen, joka oli pieni satamakaupunki Akhaian manterella, vastapäätä Euboian saarta. Sinne saapuivat sitten ruhtinaat laivoineen, muutamat useammilla, toiset harvemmilla, kukin varallisuutensa mukaan.

Kun kaikki olivat tulleet paikalle, kokoontui koko sotajoukko rannalle anomaan yhteisellä uhrilla Zeukselta onnea ja vahvistamaan itseään uhri-aterialla matkaa varten. Kokonaisia härkälaumoja eli "hekatombeja" tuotiin siinä esiin ja teurastettiin uhreiksi. [Hekatombl, alkuperäisin = uhri, jossa uhrattiin sata nautaa, myöhemmin yleensä = suuri uhri.]

Ja ne uhrattiin jumalille pyhällä alttarilla tuuhean vaahteran suojassa, jonka juurien alta kumpusi esiin mitä kirkkahin lähde. Mutta katso, silloin sattui ihmeellinen enne: kauhea lohikäärme, punaisenkirjava selästään, nousi jumalan lähettämänä alttarilta ja kiemurteli ylös vaahteraan, jonka ylimmällä oksalla lehtien suojassa oli varpusen pesä. Pesässä lepäsi kahdeksan vastahaudottua poikaa, emä yhdeksäntenä. Kaikki kahdeksan poikaa nielasi lohikäärme ahnaaseen kitaansa, ja ne vikisivät surkeasti. Emä lentää räpytteli valittavalla äänellä poikastensa ympärillä, mutta nieltyään ensin kaikki poikaset, tempasi lohikäärme hänetkin suuhunsa. Ja nyt teki sama jumala, joka lohikäärmeen oli lähettänyt, uuden ihmeen: Zeus muutti sen silmänräpäyksessä kiveksi. Kaikki olivat äärettömästi hämmästyksissään tästä näystä, joka pyhää uhria toimitettaissa oli sattunut. Mutta ennustushenkensä vaikutuksesta julisti Kalkhas: Miksi seisotte niin äänettöminä, runsastukkaiset akhaialaiset? [Runsastukkaisiksi kutsuu Homeros akhaialaisia siitä syystä, että heillä oli hiuksia yli koko pään, kun sitävastoin jotkut muut kansat ajelivat päänsä edestä paljaaksi, ettei vihollinen käsikähmässä olisi voinut tarttua tukkaan kiinni.] Kaikkiviisas Zeus on tällä enteellä näyttänyt meille, että me lopultakin tulemme niittämään kunniaa, vaikka meiltä kuluu siihen paljon aikaa. Sillä niinkuin lohikäärme nieli kahdeksan varpusen poikaa ja emän yhdeksänneksi, niin saamme mekin taistella Ilionin edustalla yhdeksän vuotta ja vasta kymmenentenä joutuu se mahtava kaupunki käsiimme.

Ei ollut ilosanoma ruhtinaille sellainen tieto, että vasta kymmenvuotisen sodan jälkeen saisivat valtaansa Troian. Mutta olihan usein havaittu tietäjäin ennustukset turhiksi, eikä Kalkhaan sanoille siis annettu aivan painavaa merkitystä. Moisien valmistuksien jälkeen olisi ollut suuri häpeäkin luopua yrityksestä. He heittivät siis ennustukset mielestään ja lähtivät matkalle.

Onnellisesti saapuivatkin he Vähän Aasian puolelle. Mutta tuntematta väylää Troiaan, antoivatkin he tuulen painaa laivastonsa Mysian rannalle ja ankkuroivat siihen. Pitkin rantaa näkivät he asestettuja vartijoita, jotka huusivat, ettei kukaan muukalainen saanut astua maihin ilman kuningas Telephoksen lupaa. Mutta akhaialaiset eivät välittäneet heidän huudoistaan. Akhilleus ja Protesilaos juoksivat laivoista rannalle, ja heitä seurasi Patroklos, Diomedes, Palamedes sekä Aias Telamonin poika. Useimmat vartijoista hakattiin maahan, ja ainoastaan aniharvoja pääsi pakoon kuningas Telephoksen luo. Tämä keräsi kiireimmän kautta sotajoukon, riensi rantamaahan ja hyökkäsi akhaialaisten kimppuun sellaisella kiivaudella, että heidän täytyi perääntyä. Siinä kulkivat Akhilleus ja Patroklos viimeisinä, ja saattaakseen mysialaisten joukon epäjärjestykseen, viekoittelivat he sen peräytyessään erääseen viinitarhaan. Kun Telephoksen piti rientää eteenpäin viiniköynnösten läpi, sattui hän lankeamaan. Sitä hetkeä käytti Akhilleus hyväkseen, ja juuri kun Telephoksen piti nousta maasta ylös, tapasi Akhilleuksen peitsi hänen vasempaan lonkkaansa. Mysialaiset seisattuivat pelastaakseen kuninkaansa, Akhilleus tempasi peitsensä ja meni menojaan, ja niin pelastuivat akhaialaiset miten kuten laivoihinsa. Mutta heti sen jälkeen puhkesi raju itäinen myrsky, joka ajoi heidän laivastonsa takaisin Euroopan puolelle ja hajoitti heidät minkä minnekin. Akhilleuksen onnistui päästä Skyrokseen, ja sinne hän jäi joksikuksi ajaksi puolisonsa ja appensa luo. Toisetkin ruhtinaat pelastuivat sentään, mutta paljon laivoja ja miehiä oli heiltä mennyt hukkaan, ja kauvan kesti taas, ennenkun he voivat tehdä uutta koetusta.

Kuningas Telephos oli kuitenkin kärsinyt kaikista pahimmin. Hän joutui Akhilleuksen antamasta haavasta tautivuoteelle. Lääkkeet eivät auttaneet ja hän kärsi sietämättömiä tuskia. Epätoivoisena lähetti hän vihdoin miehiä kallisarvoiset lahjat mukana Delphoin kuuluisaan oraakeliin [oraakeli: ennustus, ennustuspaikka, Delphoissa oli Apollonin pyhäkkö, jossa ennustuksia antoi Pythia niminen papitar], kysymään jumala Apollonilta, voisiko hän milloinkaan tulla terveeksi. Silloin antoi Pythia seuraavan vastauksen: Se sama, joka haavan on antanut, on myös parantava sen.

Kun Telephos oli saanut tällaisen tervehdyksen, nousi hän tautivuoteeltaan, kannatutti itsensä laivaan ja purjehti Kreikanmaalle. Sinne saavuttuaan kuuli hän, että akhaialaiset ruhtinaat olivat koossa Agamemnonin luona Mykenessä neuvoittelemassa uudesta sotaretkestä. Telephos pukeutui ryysyiseksi kerjäläiseksi, reppu olalla, vesileili vyöllä, ja hoiperteli sauva kädessä suurella tuskalla Agamemnonin pääkaupunkiin. Hän tiesi joutuvansa hengen vaaraan, jos hänet tunnettaisiin. Päästyään palatsiin meni hän suoraan kehdon luo, jossa Agamemnonin ainoa poika, pieni Orestes nukkui, otti lapsen syliinsä ja riensi perhealttarin ääreen. Sellaista turvan etsimisen tapaa akhaialaiset pitivät erittäin pyhänä eikä kukaan oikeamielinen mies sitä hylännyt. Agamemnon hyökkäsi suuttuneena esiin, mutta Klytaimnestra juoksi heidän väliinsä, sillä hän pelkäsi, että kerjäläinen voisi tappaa heidän lapsensa, jos hänelle tehtäisiin pahaa. Senvuoksi täytyi Agamemnonin luvata Telephokselle täysi rauha ja turvallisuus.

Nyt ilmoitti vieras nimensä ja asiansa ja pyysi Akhilleusta parantamaan haavaa. Jos hänelle se hyvä tehtäisiin, sanoi hän, niin näyttäisi hän AkhaiaIaisille oikean tien Troiaan, ettei heidän toista kertaa tarvitsisi tehdä turhaa matkaa. Akhilleus tarkasti haavaa, mutta selitti, että se oli aivan liian vaikea hänen taidollaan parantaa, etteikä sitä voinutkaan parantaa muuten kuin ihmeen kautta. Kauvan seisoivat kaikki neuvottomina, mutta vihdoin sanoi Odysseus:

— Apollonin vastauksella on toinen tarkoitus, kuin mitä me aluksi olemme luulleet. Sillä, joka haavan on antanut, ei jumala varmaankaan tarkoita Akhilleusta itseään, vaan hänen peistänsä. Sen tässä myös pitää auttaa, eikä miehen yksinään. Vuolkaamme siitä hiukan lastuja haavaan, niin saamme nähdä, eikö jumala tule meille avuksi parantavalla voimallaan.

Niin tehtiin. Peleidi nouti peitsensä ja vuoli siitä veitsellä lastuja. Ja silloin nähtiin ihme — sitä mukaa kuin lastut putosivat haavaan, alkoi se silmin nähden parantua, ja muutaman tunnin kuluttua oli oraakelin ennustus täytetty: sama, joka oli haavan antanutkin, oli myös parantanut sen. Telephos kiitti sekä Akhilleusta että Odysseusta avun saannista. Palkkioksi antoi hän akhaialaisille tarkkoja tietoja Troian asemasta ja kulkuväylästä sinne sekä neuvoi heitä pyrkimään maihin Skamandros joen suulla, koska se oli ainoa kelvollinen satamapaikka. Terveenä ja iloisena palasi hän sitten omalle maalleen.