Читать книгу Troian sota - Fridtjuv Berg - Страница 9

Sisällysluettelo

Kun talvi myrskyineen oli mennyt, kokoontuivat ruhtinaat taas Auliiseen. Ensimmäisenä saapui Agamemnon, ja odotellessaan toisia, vietti hän aikaansa metsästyksellä. Eräällä sellaisella retkellään joutui hän Artemiin uhrilehtoon. Siellä sattui hän näkemään jumalattarelle pyhitetyn emähirven. Innostuneena kohotti hän jousensa ja ampui, nuoli suhahti, ja kaunis eläin virui verissään ruohikossa. Kerskaten huusi silloin Agamemnon:

— Katsokaapa, kuinka onni seuraa miestä! Ei itse Artemiskaan olisi osannut paremmin kuin minä.

Mutta rangaistus hänen uhkamielisyydestään oli lähellä. Juuri kun kaikki olivat koossa ja toista tuhatta laivaa oli sullottuna kylki kyljessä ahtaaseen lahteen, valmiina nostamaan purjeensa, tyynnytti Artemis meren. Agamemnonin täytyi jättää lähtö seuraavaan päivään, vaan kun huomisaamu koitti, oli tyven sama kuin eilenkin. Joka ilta toivoi hän, että aamulla nousisi tuuli, mutta päivän valjetessa läikkyi meri rasvatyynenä, eikä ainoakaan purje hulmahtanut. Aluksi koettivat urhot kuluttaa aikaa parhaansa mukaan kaikellaisilla kisoilla, mutta vihdoin rupesi toimettomuus käymään heille tuskalliseksi. Sellainen tyven oli varmaan jumalain kostoa, arvelivat he. Kova-äänisinä kokoontuivat he Kalkhaan ympärille ja vaativat häneltä tietoa, kuka oli syyllinen. Kun tietäjä ei päässyt heiltä rauhaan, sanoi hän vihdoin:

— Luulonne on oikea. Tämän tyynen sään on toimittanut Artemis kostoksi siitä ylimielisyydestä, jolla Agamemnon kohteli häntä. Mutta jos Agamemnon sitä pyhää hirveä vastaan, jonka nuolellaan kaatoi, uhraa Artemiille tyttärensä Iphigeneian, on jumalatar lepytetty ja antaa meille heti myötäisen tuulen. Ellei näin tehdä, emme ikinä pääse Troiaan.

Kun Agamemnon kuuli tämän, antoi hän akhaialaisten yhteisen airueen Talthybioksen korkealla äänellä julistaa, että koko sotajoukko sai hajaantua, sillä hän ei aikonut koskaan uhrata tytärtään. Sitten sulkeutui hän telttiinsä eikä päästänyt ketään puheilleen.

Mutta kun Talthybios oli asian julistanut, puhkesi leirissä kapina. Soturit ympäröivät Agamemnonin teltin ja vaativat hurjasti huutaen häntä myöntymään; koska hän oli ollut niin innokas pyrkimään heidän ylipäällikökseen, oli hän myös velvollinen pitämään huolta heidän yhteisestä asiastaan, sanoivat kaikki. Agamemnon säikähtyi heidän uhkauksiaan ja pelkäsi, että he surmaisivat hänet paikalla tai seuraisivat häntä Mykeneen, jos hän pakenisi sinne. Senvuoksi pani hän viestin kuningatar Klytaimnestralle, että Iphigeneia heti lähetettäisiin Auliiseen, koska hän muka ennen laivaston lähtöä tahtoi antaa hänet avioksi Akhilleukselle.

Moinen tieto sai Klytaimnestran suuresti hämmästymään, sillä ei hän koskaan ollut kuullut hiiskaustakaan sellaisesta avioliitosta. Kuitenkin riensi hän aarrevarastoon ja valikoi kaikellaisia kalliita esineitä, jotka hänen mielestään soveltuivat myötäjäisiksi. Palvelijain käski hän kantaa kaikki vaunuihin ja valjastaa eteen nopeimmat varsat. Ei hän kuitenkaan tahtonut erota tyttärestään, vaan lähti samaan matkaan ja ottipa vielä mukaan poikansakin, pienen Oresteen, joka matkalla makasi hänen helmassaan ja nukkui.

Saavuttuaan Auliiseen ja saatuaan kuulla, että hänen tyttärensä olikin uhrattava, riensi hän heti Agamemnonin luo ja rukoili tätä luopumaan sellaisesta petomaisesta aikeesta. Mutta Agamemnon ei vastannut sanaakaan. Silloin rukoili Iphigeneia itse henkensä puolesta, lausuen:

— Oi isä, jos olisin Orpheus [tarun mukaan muinaisajan laulaja, joka laulullaan lumosi metsän pedot ja sai puut ja kalliot seuraamaan jälessään] ja voisin lauluni taikavoimalla liikuttaa vuoret ja hellyttää sydämmet, niin sitä taitoani varmaan nyt koettelisin. Mutta eihän minulla ole muuta voimaa kuin kyyneleeni. En laske jalkoihisi oliivipuun oksaa, niinkuin tapa vaatisi — en, vaan lasken oman itseni. Elä murra omaa nuorta umppuasi! Kuinka synkkää onkaan manalan maa kirkkaan päivän rinnalla! Olen ensimmäinen, jonka suusta olet kuullut isän nimen, olen ensimmäinen, jota sinä kutsuit lapseksesi. Sano, muistatko vielä päiviä menneitä, kun minä istuin leikkien polvellasi ja me suutelimme toinen toistamme? Silloin sanoit sinä: saanko koskaan, lapseni, katsella sinua kokoistavana ja terveenä ja onnellisena onnellisen puolison talossa? Painautuen tätä samaa poskea vastaan, jota nyt kädelläni hyväilen, vastasin minä sinulle: saanenko milloinkaan omassa kodissani ottaa hellästi vastaan isäni ja kiitollisuudella palkita harmaalle vanhukselle kaiken sen hoivan, jota hän minulle lapsuudessani antoi? Niin me keskustelimme. Minä puolestani muistan sen niin hyvästi. Mutta sinä olet unohtanut sen, ja tahdot nyt minun kuolemaani.

Mutta Agamemnon ei rohjennut säästää häntä. Silloin painoi Iphigeneia päänsä alas ja lähti nöyränä kuolemaansa kohti. Kaikki oli kunnossa. Tuli paloi alttarilla. Juhlapukuiset tytöt kaunistivat immen nauhoilla ja seppeleillä. Isä seisoi selin sivummalla, peittäen kasvojaan vaipallaan. Lähinnä oli Kalkhas, puettuna komeaan pappispukuun, kädessä pitkä välähtelevä uhriveitsi. Tavan mukaan leikkasi hän ensin immen keltakiharaiselta otsalta hiussuortuvan ja viskasi sen tuleen. Sitten kohotti hän taas veitsensä ja suuntasi sen kohti Iphigeneian paljastettua kaulaa. Mutta katso — samassa laski usvainen pilvi hänen silmäinsä eteen, ja kun se oli jälleen haihtunut, näki hän alttarilla verisen, vavahtelevan hirven. Viimeisessä hetkessä oli Artemiin käynyt sääliksi uhriksi altista Iphigeneiaa, hän oli temmannut hänet pois ja kuljettanut Tauriiseen, papittareksi omaan temppeliinsä. Mutta siitä ei tiennyt mitään kukaan muu, paitse hän itse ja pelastettu neito, Akhaialaiset näkivät vaan, että uhri oli täytetty ja että uhrattava paloi alttarin liekeissä. Kun viimeinen kipinä alttarilla oli sammunut, kuulivat he puitten latvoista huminan, ja kun katsoivat merelle, näkivät he laivansa kiikkuvan aaltoilevassa lahdessa. Jumalatar oli siis lepytetty, tyven oli loppunut. Riemuhuudoin riensivät kaikki telttoihinsa, käärivät ne kokoon ja veivät laivoihin. Ja raittiin tuulen työntämänä lähti koko laivasto ikävöityä Troiaa kohti.

Matka kävi nopeasti, sillä koko ajan oli heillä etelätuuli. Kun kreikkalaiset saapuivat Lemnos saaren kohdalle, täytyi heidän sentään poiketa siihen ottamaan juomavettä. Useat ruhtinaista nousivat saareen, niitten joukossa myös Philoktetes. Hän oli maankuulu jousi-ampuja ja oli hänellä mukanaan ne myrkytetyt nuolet, jotka oli saanut sankari Herakleelta. Kävellessään ympäri saarta, tapasi hän vanhan, jumalatar Athenelle pyhitetyn alttariraunion. Silloin ehdoitti hän, että toimitettaisiin siinä uhri, Ja niin tehtiinkin. Mutta kun Philoktetes lähestyi uhritulta, pujahti esiin kyykäärme ja pisti häntä oikeaan sääreen sekä lymysi sitten vikkelästi kiemurrellen alttarin raunioon. Pisto oli niin ankara, että Philoktetes vaipui tajuttomana maahan, Palamedes, Akhilleus ja Diomedes riensivät apuun, kantoivat hänet laivaan ja sitoivat haavan. Mutta haava ärtyi vaan ja ajettui sekä tuotti niin ankaria tuskia, että Philoktetes ei voinut olla ääneensä valittamatta.

Lemnoksesta otti laivasto suunnan suoraan itään ja tuli Tenedoksen saareen, heti ulkopuolella troialaisen valtakunnan rantaa. Siinä laski Agamemnon laivaston ankkuriin sekä kutsui etevimmät ruhtinaista juhla-aterialle ja sotaneuvotteluun. Ensimmäiset paitse Menelaosta, jotka kutsuttiin saapuville, olivat Nestor ja Idomeneus; heidän jälestään seurasivat molemmat Aias-sankarit sekä Diomedes ja Odysseus, ja vihdoin ne, jotka olivat arvossa alemmat. Nuorta Akhilleusta ei katsottu etevimpien arvoiseksi. Hän suuttui kovasti sellaisesta loukkauksesta ja käski myrmidonejaan panemaan laivansa kuntoon ja lähtemään kotiin. Odysseus riensi hätiin ja koetti saada häntä jäämään. Turhaa oli kuitenkin Odysseuksen puhe, kunnes hänen täytyi kuvitella Akhilleukselle, että suurempi häpeä tulisi siitä, jos hän nyt palaisi takaisin, koska kaikki silloin sanoisivat, että hän pelkäsi, kun näki Troian linnoituksen, eikä rohjennut antautua taisteluun mahtavan Hektorin kanssa. Sitä ei Akhilleus kestänyt. Hän nieli kiukkunsa ja päätti jäädä.

Tyytyväisenä palasi Odysseus ruhtinaitten neuvotteluun. Siinä käyttäytyi Agamemnon ystävineen hyvin ylimielisesti. He söivät ja joivat suunnattomasti ja kerskasivat, että jokainen heistä vastaa hyvästi sataa troialaista, vieläpä kahtakin sataa, jos niin tarvitaan. Parhaan mehkansa aikana kuulivat he käärmeen pureman Philokteteksen päästävän surkeita valitushuutoja. Agamemnon tuli tuskaiseksi ja alkoi pelätä, että sotilaat menettäisivät kaiken miehuutensa, jos he yhtenään kuulisivat sellaista valitusta. Sentähden kutsui hän luokseen Menelaoksen ja Odysseuksen tuumailemaan mitä haavoitetulle oli tehtävä. Silloin päätettiin kuljettaa hänet huomaamattaan takaisin Lemnoksen saareen ja jättää sinne. Odysseus otti täyttääkseen tämän tehtävän. Hän odotti kunnes Philoktetes tuiki uupuneena vihdoin raukeni uneen. Silloin siirsi hän hänet pienempään alukseen ja pani mukaan vaatteita ja aseita sekä ruokavaroja muutamiksi päiviksi. Sitten soudettiin Lemnokseen ja siellä antoi Odysseus miestensä kantaa Philokteteksen erääseen kallioluolaan lähellä rantaa. Nukkuvan viereen jätettiin vaatteet, aseet ja ruokavarat. Kun kaikki oli tehty, riensi Odysseus alukseensa takaisin, nosti purjeen ja palasi muun laivaston luo.

Pian sen jälkeen suuntasi tämä Hellespontokseen ja lähestyi troialaisten rantaa.