Читать книгу Pyhän Markuksen leijona - G. A. Henty - Страница 4

Sisällysluettelo

Salaliitto

"Keitä nuo naiset ovat, Matteo?" kysyi Francis eräänä iltana Matteolta, kun tämä tervehti kahta nuorta tyttöä, jotka saapuivat toisessa gondolissa heitä vastaan Suuressa kanaalissa.

"He ovat minun kaukaisia sukulaisiani, Maria ja Julia Polani; heidän isänsä on rikas venetsialainen kauppias, joka on ollut kolme vuotta Korfussa ja vastikään muuttanut tyttärineen tänne. Suku on hyvin vanha ja ylhäinen. Tytöt ovat Venetsian rikkaimpia perijättäriä, sillä heillä ei ole veljiä. Heidän äitinsä on kuollut."

"He näyttivät hyvin nuorilta", sanoi Francis.

"Maria on kuudentoista ja Julia kaksi vuotta nuorempi."

"Kuka se vanhempi nainen oli, joka istui heidän välissään?"

"Heidän seuranaisensa. Hän on ollut talossa siitä saakka, kun tytöt olivat aivan pieniä, ja heidän isänsä luottaa häneen täydellisesti. Mutta tarpeen se onkin, sillä Maria herättää aivan varmaan pian nuorten aatelismiesten huomiota."

"Sen voin kyllä uskoa", sanoi Francis, "koska hän on sekä kaunis että rikas. Mutta varmaankin hänen isänsä on jo edeltäpäin määrännyt hänen tulevaisuutensa."

"Luultavasti kyllä", sanoi Matteo.

"Tuo kirous seuraa ylhäistä sukuperää. Nuorten tyttöjen täytyy tyytyä siihen mieheen, jonka heidän isänsä heille määrää, eivätkä he saa valita vapaasti oman mielensä mukaan. Minun mielestäni niin tärkeässä asiassa pitäisi jokaisen saada itse määrätä kohtalonsa."

"Samaa mieltä minäkin olen — ainakin toistaiseksi", sanoi Matteo nauraen; "mutta varmaankin muutan mieleni, kun minun vuoroni on naittaa tyttäreni. Sinun gondolisi on todellakin erinomainen, sillä vaikka meillä on vain yksi soutaja, niin pysymme sittenkin toisten kaksiairoisten tasalla."

"Näkisitpä vain, kun Giuseppe ja minä kumpikin soudamme. Silloin se aivan lentää, enkä näinä kymmenenä päivänä, jolloin se on ollut minun, ole tavannut ainoatakaan, joka olisi päässyt nopeampaa."

"Nopeakulkuinen vene on aina hyvään tarpeeseen", sanoi Matteo; "varsinkin jos sattuu joutumaan pulaan ja joku kaupunginvahdin veneistä on kintereillä."

"Toivottavasti en tule tarvitsemaan sitä sellaiseen."

"En minäkään luule, mutta eihän sitä koskaan voi tietää."

Muutamia päiviä myöhemmin Francis oli jälleen soutelemassa. Kello läheni jo puolta kymmentä, ja heidän soutaessaan erästä autiota sivukanaalia pitkin, pyrki eräs mies heidän gondoliinsa.

"Otammeko hänet mukaan, herra Francesco?" kuiskasi Giuseppe Francisille, sillä monta kertaa ennenkin he olivat kuljettaneet gondolissaan matkustajia. Oli näet usein sattunut, että ohikulkijat olivat luulleet heitä työtä etsiviksi gondolinkuljettajiksi, sillä kumpikin oli tavallisesti paitahihasillaan. Francisia huvitti ottaa selkoa siitä, mitä väkeä iltaisin oli liikkeellä ja minne kukin oli menossa — hän koetti arvata, oliko siinä rakastaja, joka kiiruhti rakastettunsa luo, vai pelaaja, joka oli menossa johonkin hämäräperäiseen paikkaan, vai aivan yksinkertaisesti vain joku myöhästynyt kulkija, joka kiiruhti kotiinsa. Hänestä oli yhdentekevää, mitä tietä hän kulki, kunhan hän vain sai kokea seikkailuja, ja sitä paitsi matkustajien kuljetus tuotti Giuseppelle sievän lisäansion.

"Otetaan hänet vain matkaan", vastasi Francis.

"Ei kai teillä ole kiire päästä levolle?" sanoi mies, kun vene laski rantaan.

"Kyllä me valvomme, kunhan meille maksetaan", sanoi Giuseppe.

Tällaisissa tapauksissa hän johti aina puhetta.

"Te tiedätte, missä San Nicolo sijaitsee?"

"Kyllä, mutta sinne on pitkä matka."

"Teidän pitää odottaa siellä pari tuntia, mutta saatte myös puolen dukaattia."

"Mitäs arvelet?" sanoi Giuseppe kääntyen Francisin puoleen.

"Samapa se", vastasi poika hetkeäkään epäröimättä.

Matka oli pitkä, mutta yö miellyttävä, ja puoli dukaattia houkutteli Giuseppea. Mutta Francis tahtoi tyydyttää uteliaisuuttaan. San Nicolo oli pieni hiekkasaari, uloimpia koko saariryhmässä. Siellä asui vain muutamia kalastajia, ja siksi Francis ihmetteli suuresti, mitähän asiaa sinne saattoi olla tähän aikaan vuorokaudesta miehellä, joka puvusta ja puheesta päätellen kuului yläluokkaan. Sitä paitsi mies oli naamioitu, sen Francis saattoi nähdä tähtien valossa. Mutta siinä ei ollut mitään outoa, sillä nuoret aatelismiehet käyttivät usein naamiota yöllä, kun he eivät tahtoneet tulla tunnetuiksi.

Koko matkan aikana ei kukaan puhunut mitään, gondoli soljui vain tasaisesti eteenpäin. Mutta kun he saapuivat rantaan, sanoi vieras:

"Te soudatte hyvin. Käyttäisin teitä mielelläni toistekin."

"Me olemme aina valmiit", sanoi Francis käheällä äänellä.

"Hyvä. Takaisin palatessamme sanon, milloin tarvitsen teitä jälleen. Toivon, että osaatte olla vaiti ettekä puhu tovereillenne mitään siitä tehtävästä, jonka annan teille?"

"Sen lupaamme", sanoi Francis.

Vieras astui nyt maihin ja kiiruhtaessaan pois hän sanoi: "Voi kestää kaksikin tuntia ennen kuin palaan takaisin."

"Kuulkaahan, herra Francesco", sanoi Giuseppe kun he olivat yksin, "mitä ajattelitte suostuessanne tällaiseen kyytiin? Minä tosin kernaasti ansaitsen puolen dukaattia, mutta nyt pääsemme kotiin vasta myöhään. Ja silloin isäntä suuttuu."

"En suostunut tähän siksi, että sinä ansaitsisit puolen dukaattia, Giuseppe, vaan sen tähden, että toivoin seikkailua. Tässä piilee jokin salaisuus. Aatelismies sitä hän varmaan oli — ei koskaan lähtisi San Nicolon saarelle näin myöhään, jollei hänellä olisi tärkeää asiaa. Varmaankin täällä on jokin salainen kokous, sillä äsken näin kaksi gondolia, jotka suuntasivat myös kulkunsa tänne päin. Joka tapauksessa aion ottaa selkoa siitä, mitä tämä merkitsee."

"Älkää tehkö sitä", sanoi Giuseppe vakavasti. "Olisi parasta palata nyt heti takaisin, sillä ei sitä tiedä, mitä voi tapahtua."

"Koetan ensiksi tutkia asiaa, jos mahdollista. Jää sinä tänne siksi aikaa, niin minä lähden vakoilemaan."

Francis nousi maihin ja aikoi tarkastella lähemmin muutamia kalastajamökkejä, jotka sijaitsivat rannalla, mutta ei missään näkynyt tulta eikä kuulunut vähintäkään ääntä. Hän tiesi, että kauempana rannasta oli myös asuntoja, mutta kun hänellä ei ollut muuta ohjausta kuin tähtien valo taivaalla, palasi hän rantaan.

"En löytänyt mitään jälkiä, Giuseppe."

"Parasta olikin, herra Francesco. On olemassa sellaista riistaa, jota on paras olla pyydystämättä. Tulin oikein iloiseksi, kun palasitte takaisin rantaan. Viisainta on nyt hetken aikaa nukahtaa."

Mutta Francis ei voinut ajatella unta. Hän kävi veneeseen istumaan ja tuumi, maksaisiko vaivaa jonakuna toisena iltana jatkaa tätä seikkailua. Että jonkinlainen salaliitto oli kysymyksessä, siitä hän oli varma. Venetsiassa oli aina kaksi puoluetta, jotka kumpikin tarkoittivat tasavallan parasta, mutta jotka olivat eri mieltä siitä, mitä keinoja olisi paras käyttää sen onnen ja hyvinvoinnin takaamiseksi. Sitä paitsi oli aina köyhiä ja onnettomia, jotka olivat valmiit ottamaan vastaan lahjoja ja auttamaan tasavallan vihollisia. Francis oli englantilainen, mutta hän oli kiintynyt Venetsiaan ja seikkailunhalunsa ohella hän tunsi miltei velvollisuudekseen ottaa selkoa salaliitosta, jonka olemassaolosta hän oli melkein varma.

Giuseppe oli nukkunut veneen pohjalla kaikessa rauhassa, kun rannalta kuului askelten ääniä ja Francis herätti hänet. Itse hän nousi myös ja oikoi jäseniään, ikään kuin hänkin olisi nukkunut.

"Viekää minut takaisin samaan paikkaan, josta lähdimmekin!" sanoi vieras ja istuutui veneeseen. Pojat tarttuivat airoihinsa, ja vene soljui kaupunkia kohti. Mutta juuri kun he saapuivat Suuren kanaalin suulle, ilmestyi kuuden airon soutama gondoli heidän eteensä ja ääni huusi:

"Tasavallan nimessä, keitä te olette!"

"Soutakaa!" sanoi vieras pojille ja nousi pystyyn. "Kymmenen dukaattia, jos saatte minut onnellisesti maihin!"

Jos pojat olisivat olleet tavallisia gondolinkuljettajia, niin tuskinpa he edullisen tarjouksenkaan vuoksi olisivat uskaltaneet uhmata ankaraa käskyä. Mutta Francis ei tahtonut joutua tekemisiin viranomaisten kanssa, ehkäpä vielä joutua vankeuteenkin. Siksi hän käänsi äkkiä gondolinsa ja souti kaikin voimin eteenpäin. Gondoli kiiti kuin nuoli, mutta toinen gondoli, jossa oli kuusi soutajaa, seurasi sen kintereillä, ja epäilemättä se olisi hyvin pian saavuttanut heidät, jollei Francis olisi äkkiä poikennut sivukanaaliin ja sitten ketterästi pujotellut toisesta kanaalista toiseen, kunnes suuri gondoli, joka ei yhtä nopeasti voinut suoriutua monista käännöksistä, jäi hyvän matkaa jälkeen. Vihdoin he kaikessa rauhassa pääsivät määräpaikkaan.

"Pyhän Paavalin nimessä", vieras sanoi, "hyvin tehty! Osaattepa te hyvin ohjata gondolianne ja nopeasti soutaa. Ei minulla ole mitään syytä pelätä heitä, mutta en olisi suonut, että tasavallan kätyrit olisivat sekaantuneet minun toimiini."

Noustessaan maihin vieras antoi Giuseppelle luvatun palkkion. "Ensi torstaina, puoli yksitoista", sanoi hän sitten.

"Tämä näyttää olevan vaarallinen toimi", sanoi Giuseppe epäröiden. "Ei ole mitään lastenleikkiä ruveta uhmaamaan tasavallan upseereja, eikä ole sanottu, että ensi kerralla onnistumme yhtä hyvin."

"Voihan sitä hiukan uskaltaakin, kun hyvä maksu on tiedossa", sanoi vieras kääntyen pois; "sitä paitsi tokkopa me toisella kertaa kohtaammekaan noita valtion urkkijoita."

"Ja nyt kotiin", sanoi Francis. "Tämän parempaa ansiota ei sinulla ole ollut, ja jos minä pääsen vielä jännittävään seikkailuun, niin voimme olla tyytyväisiä."

Seuraavina päivinä Francis tuumi vakavasti, jatkaisiko hän seikkailua. Lopulta hän päätti sen tehdä, koska siihen ei liittynyt mitään todellista vaaraa. Voisihan hän sanoa jos hänet keksittäisiin, että hän oli tahtonut ottaa vain selkoa, olisiko jokin salaliitto valtiota vastaan tekeillä. Ja koska hän oli vain keskenkasvuinen poika, niin tuskinpa hänen sekaantumistaan asiaan pidettäisiin kovinkaan vaarallisena.

Giuseppe ei pannut vastaan, kun Francis selitti, että hän aikoi seuraavana torstaina lähteä jälleen San Nicolon saarelle. Giuseppe tuumi, että jos hän voisi ansaita vielä toisenkin niin suuren summan, niin hän pian voisi mennä naimisiin ja tulla omaksi herrakseen. Ja jollei Francis pelännyt vaaraa, niin eipä hänkään sitä tehnyt. Korkeintaan hän voisi saada pari kuukautta vankeutta.

Ennen tuota määräpäivää Matteo Giustiniani kertoi Francisille uutisen, joka huvitti häntä suuresti.

"Muistathan Serkkuni, Maria Polanin, jonka me kohtasimme kerran

Suurella kanaalilla?" kysyi Matteo.

"Tietysti. Mitä hänestä?"

"Niin, ajattelehan! Ruggiero Mocenigo, tuo aatelismies, jonka kerran näytin sinulle piazzalla ja joka on ollut kaksi vuotta maanpaossa, on kosinut häntä."

"Häntä hän toivottavasti ei saa", sanoi Francis harmistuneena.

"Häpeällistä olisi antaa hänet sellaiselle miehelle."

"Samaa Marian isäkin ajattelee, ja siksi hän antoi heti kieltävän vastauksen. Mutta Ruggiero oli nostanut hirveän jutun sen johdosta ja vannonut, että Polani saisi sitä vielä katua."

"Toivottavasti sukulaisesi ei välitä hänen uhkauksestaan", sanoi

Francis.

"Ei hän siitä välitäkään", vastasi Matteo, "mutta Ruggierolla on mahtavia ystäviä ja hän voi vahingoittaa häntä, puhumattakaan siitä, että hän voi palkata jonkun pistämään Polanin kuoliaaksi jossakin sopivassa tilaisuudessa. Isäni on kehottanut häntä olemaan hyvin varovainen. Ruggiero on vaarallinen vihollinen. Vaikka häntä epäiltäisiinkin salamurhasta, niin olisi melkein mahdoton saada häntä syytteeseen. Hänellä on kaksi sukulaista neuvostossa, ja vaikka hän polttaisi Polanin talon tai ryöstäisi Marian, niin tuskinpa häntä sittenkään rangaistaisiin, varsinkin jos hän pysyttelisi jonkin aikaa poissa kaupungista."

"Tietysti minä sen ymmärrän, että aatelismiehet kaikissa maissa voivat tehdä sellaista, mitä pidettäisiin rikoksena, jos joku muu sen tekisi. Mutta että sellaisessa kaupungissa kuin Venetsiassa yksityiset ihmiset voivat kostaa ja tappaa, on inhottavaa."

"Eihän se ole oikein", sanoi Matteo välinpitämättömästi, "mutta en tiedä, miten se voitaisiin estää. Sitä paitsi täällä ratkaistaan riidat mies miestä vastaan, jota vastoin toisissa maissa aatelisten kiistellessä keskenään sadoittain ihmisiä, joilla ei ole mitään tekemistä itse riidan kanssa, voidaan ottaa hengiltä."

Tältä kannalta Francis ei ollut ennen ajatellut asiaa, ja hänen täytyi myöntää, että niin inhottavaa kuin salamurha olikin, niin se tuotti maalle sittenkin vähemmän kärsimystä kuin sisäiset sodat, mutta sittenkään hän ei tahtonut yhtyä ystävänsä mielipiteeseen.

"Totta kyllä, Matteo, mutta sota on aina rehellinen sota, jota vastoin salamurha on aina konnantyö."

"Ei sotakaan aina ole rehellistä", vastasi Matteo. "Usein linnoja anastetaan, kokonaisia kyliä poltetaan ja ihmisiä teurastetaan niin että heillä ei ole vähintäkään puolustuksen mahdollisuutta. Se ei ole minun mielestäni sen rehellisempää kuin salamurha. Polani tietää, että hänen täytyy olla varuillaan, ja jos hän tahtoo, voi hän palkata salamurhaajan, joka raivaa Ruggieron pois tieltä, aivan niin kuin Ruggierokin voi tehdä."

Torstai-iltana oli gondoli määräpaikalla. Francis oli melkein varma siitä, että mies tällä kertaa kyselisi jotain heidän asunnostaan ja tavallisesta venepaikastaan, ja siksi hän oli käskenyt Giuseppen olla hyvin varovainen vastauksissaan. Heti kellon lyötyä puoli yksitoista saapuikin vieras rantaan.

"Te näytätte olevan täsmällisiä", sanoi hän, "eikä samaa voi sanoa teidän ammatistanne yleensä."

Francis souti kokkatuhdolla ja seisoi selin vieraaseen. Siksipä ei ollut luultavaa, että vieras puhuttelisi häntä, vaan kernaammin Giuseppea, joka souti aivan hänen takanaan. Niin pian kuin he olivat päässeet laguunille, alkoikin vieras kysellä yhtä ja toista Giuseppelta, niin kuin Francis oli otaksunut.

"En voi nähdä teidän kasvojanne, mutta vartaloistanne päättäen olette kumpikin hyvin nuoria, vai kuinka?"

"Minä olen kahdenkolmatta", sanoi Giuseppe, "ja veljeni on minua vuotta nuorempi."

"Ja mikä on teidän nimenne?"

"Giovanni ja Beppo Morani."

"Onko vene teidän omanne?"

"On herra. Isämme kuoli kolme vuotta sitten ja jätti gondolin meille."

"Ja missä on venepaikkanne?"

"Missä milloinkin. Joskus toinen paikka on parempi, joskus toinen."

"Entäs missä te asutte?"

"Emme me asu missään, herra. Kun päivän työ on lopussa, sidomme me veneen paaluun ja nukumme gondolin pohjalla. Se ei maksa mitään, ja kuitenkin meillä on yhtä mukava kuin olkivuoteella."

"Sitten te kai saatte runsaasti rahaa kokoon?"

"Me panemme hiukan rahaa säästöön. Varmaankin me ennemmin tai myöhemmin menemme naimisiin, ja silloin me tarvitsemme oikean asunnon. Sitä paitsi me laiskottelemme myös joskus. Täytyyhän ihmisen joskus saada hiukan huvitellakin."

"Ettekö tahtoisi ruveta palvelukseeni?"

"Olemme mieluimmin omat herramme."

"Teillä ei ole siis mitään varmaa paikkaa, missä päivän kuluessa voisin tavata teitä?"

"Ei, herra. Mutta jos te tahtoisitte kirjoittaa palatsin pilariin, piazzettan varrella, ajan, milloin meidän pitäisi olla saapuvilla, niin voisimme päivän kuluessa käydä siellä katsomassa."

"Osaatko sinä siis lukea ja kirjoittaa?"

"En osaa, herra", sanoi Giuseppe, "mutta tunnen numerot. Sehän on välttämätöntä, sillä mitenkä me muuten voisimme olla täsmällisiä."

"Hyvä on", sanoi vieras, "minä merkitsen siis pilariin, milloin tarvitsen teitä, jollen erotessamme voisi sitä määrätä."

Siihen keskustelu päättyi, ja loppumatkan saaren rantaan asti he soutivat ääneti.

"Tulen takaisin samaan aikaan kuin viime kerrallakin", sanoi vieras noustessaan maihin.

Francis seurasi pimeässä hänen jäljessään. Hän astui ääneti, sillä hän oli avojaloin, ja koska saarella ei kasvanut puita eikä pensaita, saattoi hän esteettä seurata häntä pitemmänkin matkan päästä.

Niin kuin hän oli aavistanut, ei vieras astunut kylää kohti, vaan kulki pitkin saaren rantaa. Äkkiä Francis kuuli aironloisketta, ja vene laski rantaan vähän matkan päässä hänestä. Hän heittäytyi pitkäkseen maahan. Kaksi miestä nousi maihin ja astui samaan suuntaan kuin vieraskin, jota Francis oli veneessään kuljettanut. Francis teki kierroksen, ja pääsi venemiesten huomaamatta jälleen toisten jäljille.

Kun miehet olivat kulkeneet jonkun matkaa rantaa pitkin, he suuntasivat kulkunsa sisemmälle saareen. Francis seurasi pimeässä, ja hetken kuluttua he pysähtyivät mustan rakennuksen eteen ja kolkuttivat ovelle. Kuului epäselvää mutinaa, sitten he astuivat sisään, ja ovi sulkeutui jälleen.

Francis hiipi rakennuksen luo; se oli varsin suuri mökki, joka kohosi kahden hiekkasärkän välissä, eikä minkäänlaista puutarhaa tai aitausta ollut sen ympärillä. Ulkoapäin katsoen olisi luullut sitä asumattomaksi, sillä ikkunoiden edessä oli luukut, eikä vähintäkään valoa tunkeutunut ulos. Francis jäi nurkan taakse oven lähelle odottamaan.

Pian kuului askeleita — kolme kolkutusta ovelle, ja ääni sisältä, joka kysyi: "Kuka siellä?" Vastaus: "Hädänalainen." Taaskin kysyttiin: "Mikä teitä vaivaa?" — "Minä kärsin!" Sitten salvat työnnettiin syrjään, ovi avautui ja sulkeutui jälleen.

Vieläkin neljä henkilöä saapui. Joka kerta samat kysymykset ja vastaukset uudistuivat. Kun kymmeneen minuuttiin ei tullut enää ketään, luuli Francis seuran olevan täysilukuisen. Hän heittäytyi maahan ja alkoi kaivaa tikarilla reikää seinään, joka oli vanha ja mätä, niin että hän helposti saattoi puhkaista sen. Hän painoi silmänsä reikää vasten ja näki kaksitoista miestä pitkän pöydän ympärillä.

Niistä, jotka istuivat häneen päin, hän tunsi neljä, ja he olivat kaikki korkeasukuisia. Kaksi heistä oli suuren neuvoston jäseniä, vaikkeivät he kuuluneetkaan kymmenmiehistöön. Yksi istui pöydän päässä ja puhui. Mutta vaikka Francis painoi korvansa reikää vasten, hän ei voinut erottaa sanoja. Hän nousi nyt pystyyn, tukki reiän hiekalla ja tasoitteli maata siltä kohtaa, missä oli maannut, joskin hän oli aivan varma siitä, että tuuli huomenaamulla hävittäisi kaikki jäljet. Sitten hän kiersi mökin toiselle puolelle ja kaivoi toisen reiän nähdäkseen nekin, jotka olivat istuneet selin häneen.

Ensimmäinen näistä oli Ruggiero Mocenigo. Toista Francis ei tuntenut, mutta vaatteista päätellen hän oli unkarilainen, muut kolme eivät olleet aatelismiehiä. Yhden heistä Francis tunsi, hänellä oli suuri vaikutusvalta kalastajien ja merimiesten parissa. Molemmat muut olivat tuntemattomia.

Kun aikaa oli kulunut noin tunnin verran reikien poraamiseen ja huomioiden tekoon, arveli Francis viisaimmaksi palata veneelleen, varsinkin kun hän huomasi, ettei hän kuitenkaan voisi päästä sen enemmästä perille. Hävitettyään jälleen kaikki jäljet hän palasi hiekkasärkkien yli rantaan.

"Jumalan kiitos, että olette jälleen täällä", sanoi Giuseppe kuullessaan Francisin vihellyksen. "Olen ollut kauheassa tuskassa siitä asti, kun katositte näkyvistäni. Onnistuiko matkanne?"

"Olen keksinyt salaliiton, ja tunnenkin muutamat osanottajista, mutta en voinut kuulla, mitä he puhuivat. Onnistuin sittenkin paremmin kuin uskalsin toivoa, ja olen varsin tyytyväinen."

"Toivottavasti ette palaa tänne enää toista kertaa, herra Francesco. Ensiksikään ei ole varmaa, että aina pääsette huomaamatta pakoon. Toiseksi on vaarallista sekaantua salaliittoihin, olkoot ne mitä puoluetta hyvänsä. Jos tahtoo elää vanhaksi Venetsiassa, on viisainta olla hankkimatta itselleen vihollisia."

"Sen tiedän kyllä, Giuseppe, enkä ole vielä päättänyt, mitä teen."

Neljännestunnin kuluttua vieras palasi, ja he soutivat kiertotietä kaupunkiin ja pääsivät onnellisesti maihin.

"En tiedä, milloin ensi kerralla tarvitsen teitä", sanoi vieras maksaessaan kyydistä, "mutta minä merkitsen ajan pilariin, niin kuin oli puhe. Käykää joka iltapäivä siellä katsomassa."

Ennen kuin Francis sinä iltana nukahti, tuumi hän kauan asiaa mielessään ja päätti lopulta, ettei hän sekaantuisi enempää koko juttuun. Jos hän menisi päivällä San Nicolon saarelle, hän voisi irrottaa laudan mökin takaseinästä, ja siten esteettömästi nähdä ja kuulla kaiken, mitä siellä tapahtui; mutta vaikka hän pääsisikin selville, että suunniteltiin kapinaa Venetsiaa vastaan, niin mitä hyötyä siitä olisi? Jos hän antaisi heidät ilmi, niin parhaassa tapauksessa tasavallan upseerit piirittäisivät mökin ja ottaisivat salaliittolaiset vangiksi, mutta hänen oma asemansa ei sen jälkeen olisi kadehdittava. Hän saisi vain vihollisikseen useita mahtavia aatelisperheitä, ja hänen henkensä olisi alituisessa vaarassa. Heidän katkeruutensa olisi sitä suurempi, koska hän olisi sekaantunut asioihin, jotka eivät liikuttaneet häntä lainkaan. Tähän asti hän oli tyydyttänyt vain poikamaista seikkailunhaluaan, mutta nyt, huomatessaan, että siitä saattaisi koitua juttu, jossa monen ihmisen henki olisi vaarassa, päätti hän olla sekaantumatta asiaan sen enempää.