Читать книгу Pyhän Markuksen leijona - G. A. Henty - Страница 5

Sisällysluettelo

Suuri Kanaali

Ilokseen Giuseppe seuraavana aamuna kuuli, ettei Francis aikonut enää sekaantua San Nicolon salaliittoon. Viime öinä hän töin tuskin oli voinut nukkua, niin levoton hän oli ollut, ja nukkuessaankin hän oli nähnyt vain pahoja unia.

Seuraavina päivinä Francis kävi entistä useammin Pyhän Markuksen torilla, ja saattoi helposti tuntea kaikki ne henkilöt, jotka hän oli nähnyt mökissä, ja ottaa selkoa heidän nimistään ja perhesuhteistaan. Yksi heistä omisti suuria suolakaivoksia mannermaalla; toinen hankki teuraseläimiä Venetsian torille. Francis oli mielissään näistä tiedoista, sillä ei voinut koskaan tietää, milloin ne saattaisivat olla hyödyksi. Varmuuden vuoksi hän kirjoitti muistiin, mitä hän noina kumpaisenakin yönä oli kokenut, sekä kaikkien niiden henkilöiden nimet, jotka olivat olleet läsnä kokouksessa, ja piilotti paperin laatikkoonsa. Giuseppelle hän kuitenkin kertoi, mitä oli tehnyt.

"Ei meidän tarvitse pelätä joutuvamme kiinni", sanoi hän, "oli siksi pimeä, ettei kukaan voinut erottaa meidän kasvojamme. Mutta jos minulle tapahtuisi jotain, jos minä esimerkiksi katoaisin, niin ota tuo paperi ja heitä se jalopeuran kitaan. Ja jos sinua tutkittaisiin, niin kerro koko juttu!"

[Piazzalla oli pronssinen jalopeuran kuva, jonka avonaiseen kitaan kuka tahansa saattoi heittää kirjallisen ilmiannon valtiollisia rikoksista. Siten syytteeseen joutunut henkilö saattoi salaa tulla tuomituksi ja mestatuksi. Joskus tätä keinoa käytettiin väärin, kun tahdottiin vapautua epämieluisista vihamiehistä.]

"Ei minua koskaan uskottaisi, herra Francesco", sanoi Giuseppe.

"Kyllä he uskovat, sillä sinä todistat vain kertomukseni todeksi."

"Miksi ette voi heti antaa ilmi heitä ilmoittamatta nimeänne?" kysyi

Giuseppe. "Silloin voitaisiin tutkia asiaa."

"En tahdo tehdä sitä. Nuo miehet eivät ole tehneet minulle mitään pahaa, enkä minä vierasmaalaisena välitä heidän valtiollisista kapinahankkeistaan. En voisi olla iloisella mielellä, jos tekisin itseni syypääksi kahdentoista miehen vangitsemiseen tai ehkä kuolemantuomioon."

Pariin päivään Francis ei käynyt tavallisilla souturetkillään. Tosin ei ollut luultavaa, että vieras tuntisi heidät, mutta olisihan se sittenkin mahdollista. Ainakin oli varmaa että hän tulisi levottomaksi, kun ei löytäisi gondolia sovitulla paikalla, varsinkin kun Francis kolmena päivänä perätysten oli nähnyt merkit pilarissa.

Viikkoa myöhemmin Giuseppe sai kuulla, että gondolinkuljettajien joukosta oli tiedusteltu venettä, jonka kaksi veljestä, Giovanni ja Beppo omistivat. Tiedustelija, joka oli näyttänyt ylhäisen perheen palvelijalta, oli luvannut viisi dukaattia palkinnoksi sille, joka voisi antaa heistä tietoja. Mutta sen nimisiä ei ollut gondolinkuljettajien luettelossa. Tiedusteluja oli jaettu useampina päivinä, ja yleisesti oletettiin, että kysymyksessä oli jonkun naisen ryöstö, jota yritettiin selvittää näin.

Eräänä iltana Francis oli kävellyt tavallista kauemmin piazzalla yhdessä Matteon kanssa. Käydessään istumaan gondoliinsa hän antoi Giuseppelle käskyn soudella vielä hetken aikaa Suuressa kanaalissa, sillä yö oli kuuma. Kuu ei ollut vielä noussut, ja useimmissa gondoleissa paloivat soihdut. Giuseppen soutaessa aivan rauhallisesti kaksiairoinen vene sivuutti heidät, ja Francis näki soihdun valossa siinä Maria ja Julia Polanin yhdessä seuranaisensa kanssa. Kaksi aseistettua palvelijaa istui heidän takanaan. Francis oletti heidän olevan kotimatkalla jonkun ystävättären luota. Gondoli oli jo ennättänyt varsin kauaksi, kun Francis äkkiä kuuli huudon: "Varokaa!" ja heti sen jälkeen kaksi venettä törmäsi yhteen ja tuskanhuutoja ja aseitten kilinää kajahti ilmassa.

"Souda, Giuseppe!" huusi Francis hypäten paikaltaan ja tarttuen toiseen airoon. Voimakkain aironvedoin pojat saapuivat pian paikalle ja jo ensi silmäyksellä he huomasivat, että kysymyksessä oli edeltäpäin harkittu hyökkäys. Neliairoinen gondoli oli Polanin veneen vieressä, ja gondolinkuljettajat sekä palvelijat puolustautuivat voimainsa mukaan aseistettuja miehiä vastaan, jotka yrittivät kaataa venettä.

Taistelu oli jo melkein päättynyt, kun Francis saapui paikalle.

Toinen gondolinkuljettajista oli syösty veteen, toinen palvelijoista

oli kaatunut ja toisen kimpussa oli kolme, neljä aseistettua miestä.

Molemmat tytöt seisoivat veneessä huutaen apua.

"Pian, hyvät naiset, tänne veneeseen!" huusi Francis, ja laski gondolinsa heidän veneensä kylkeen. Sitten hän kumartui eteenpäin ja auttoi molemmat tytöt gondoliinsa.

Pahasti kiroillen aikoi hyökkääjien johtaja juuri hyökätä Francisin veneeseen, kun tämä iski voimainsa takaa häntä airolla päähän, ja mies putosi raskaasti veteen.

Toiset huusivat kauhusta, mutta gondolit olivat jo eronneet toisistaan, ja Francisin vene kiiti nuolen nopeudella eteenpäin.

"Rauhoittukaa, hyvät naiset!" sanoi Francis. "He eivät seuraa meitä, siitä olen varma. He koettavat pelastaa johtajansa, ja kun he saavat hänet ylös vedestä, olemme jo turvassa."

"Mutta miten käy signorinan?" kysyi vanhempi tytöistä.

"Ei hänellä ole hätää", sanoi Francis. "Luultavasti he koettivat ryöstää teidät, ja kun te pääsitte pakoon, niin eivät he välitä teidän seuranaisestanne. Hän näytti joutuneen aivan pyörälle päästään, sillä kun riistin teidät veneeseen, takertui hän niin lujasti vaatteisiinne kiinni, että pelkään pukunne repeytyneen."

"Tiedättekö te, missä asumme? Kuljette aivan oikeaan suuntaan", sanoi

Maria.

"Polanin palatsissa", vastasi Francis. "Minulla on kunnia olla teidän serkkunne, Matteo Giustinianin ystävä, ja kun eräänä päivänä näimme teidän gondolinne, niin kuulin teidän nimenne."

"Oletteko te Matteon ystävä!" huudahti tyttö hämmästyneenä. "Luulin teitä gondolinkuljettajaksi. On niin pimeä, etten erota kasvojanne, ja ani harvoin täällä näkee jonkun herran soutavan."

"Minä olen englantilainen. Me pidämme urheilusta, ja siksi usein iltaisin, kun ystäväni eivät voi siitä loukkaantua, lähden soutelemaan."

"Kiitän teitä kaikesta sydämestäni sekä omasta että sisareni puolesta!" sanoi Maria. "Koko tapahtuma tuntuu unennäöltä. Me soutelimme kaikessa rauhassa kanaalissa, kun suuri, musta gondoli äkkiä hyökkäsi esiin eräästä sivukanaalista ja oli ajaa meidät kumoon. Pari miestä hyppäsi veneeseen ja siinä syntyi kauhea tappelu, luulin joka hetki veneen kaatuvan. Beppo viskattiin mereen, ja vanha Nicolini sai surmansa. Juuri kun luulimme olevamme hukassa, ilmestyitte te äkkiä ja pelastitte meidät veneeseenne."

Gondoli saapui palatsin portaitten edustalle, ja Francis hyppäsi maihin, soitti kelloa ja auttoi tytöt rannalle. Heti paikalla ovi avautui ja kaksi palvelijaa ilmestyi soihdut kädessä ulos.

He huudahtivat hämmästyneinä nähdessään tytöt vieraan miehen seurassa.

"Minulla on kunnia tulla huomenna tiedustelemaan teidän vointianne, signora", sanoi Francis.

"Ei, te ette saa mennä", sanoi Maria; "teidän täytyy seurata meitä sisään ja tulla tervehtimään isää. Me tahdomme kertoa hänelle mitä on tapahtunut, ja hän olisi kovin pahoillaan, ellei saisi kiittää pelastajaamme."

Francis seurasi tyttöjen mukana.

"Mitä on tapahtunut?" huudahti pitkä, komea mies, joka istui lukemassa komeasti sisustetussa huoneessa. "Missä on seuranaisenne? Ja kuka on tämä nuori vieras herra?"

"Aseelliset miehet hyökkäsivät kimppuumme kotimatkalla", sanoivat tytöt yhteen ääneen.

"Kuka sellaista on uskaltanut?" huudahti herra Polani.

"Sitä emme tiedä", sanoi Maria; ja sitten hän kertoi miten kaikki oli tapahtunut.

"Sehän on häpeällistä", huudahti herra Polani. "Minä vetoan neuvoskuntaan. Nuori herra, olen teille suuressa kiitollisuudenvelassa. Te olette pelastanut tyttäreni. Saanko kysyä, kuka te olette?"

"Nimeni on Francis Hammond. Isäni on englantilainen kauppias, ja hän on asunut täällä jo neljä vuotta."

"Tunnen hänet nimeltä", sanoi Polani. "Toivon pian saavani tutustua häneen lähemmin. Mutta missä on seuranaisenne, tyttöseni?"

"Hän jäi gondoliin. Hän näytti joutuneen niin pyörälle päästään, ettei hän voinut liikkua paikaltaan."

Herra Polani soitti gongongia.

"Lähettäkää heti kuusi aseellista miestä etsimään gondoliamme, ja viekää sana lääkärille, sillä yksi palvelijoistani on haavoittunut, ehkäpä kuollutkin."

Mutta herra Polanin käskyä ei tarvinnut täyttää, sillä jo ennen kuin ehdittiin lähteä matkaan, henkiin jäänyt gondolinkuljettaja palasi seuranaisen kanssa kotiin.

"Huomasitteko gondolissa, joka hyökkäsi teidän päällenne, mitään merkkiä, Maria ja Julia?" kysyi herra Polani.

"Emme huomanneet katsoa sitä, säikähdyimme niin kovasti", sanoi Maria.

"Se oli tavallinen mustaksi maalattu gondoli", sanoi Francis, "ja kaikki miehet olivat mustiin pukeutuneet."

"Mutta miten te tulitte sekaantuneeksi leikkiin, nuori herra?" kysyi herra Polani.

"Minä tunsin tyttärenne gondolin kulkiessa ohitseni, ja tiesin, että he olivat hyvän ystäväni, Matteo Giustinianin serkkuja. Siksi riensin heti avuksi, kun kuulin heidän huutavan."

"Siinä teitte oikein", sanoi Polani sydämellisesti. "Olen varma siitä, että mies, jonka syöksitte veteen, oli hyökkäyksen johtaja. Tuskinpa minun tarvitsee etsiä häntä kovin kaukaa. Huomenna esitän epäilyni jo neuvoskunnalle ja vaadin hyvitystä."

Francis sanoi hyvästi, ja Polani seurasi häntä portaille. "Me tapaamme huomenna", sanoi hän, "tulen tervehtimään isäänne ja kiittämään häntä siitä suuresta palveluksesta, jonka olette meille tehnyt."

Seuraavana päivänä aamiaispöydässä Francis kertoi tapahtumasta isälleen.

"Teit varomattomasti poikani sekaantuessasi kiistaan, joka ei koskenut sinua", sanoi herra Hammond. "Mutta voihan olla, että sinulle tulee olemaan hyötyäkin tästä seikkailusta. Herra Polani on Venetsian ensimmäisiä kauppiaita, hänen nimensä tunnetaan kaikkialla Itämailla, eikä siellä ole ainoatakaan satamaa, jossa hänen laivansa eivät kävisi. Sellaisen miehen ystävyys voi olla minullekin suureksi hyödyksi. Mutta toisaalta olet varmaan hankkinut itsellesi monta vihollista sekaantumalla tunnottoman aatelismiehen hankkeihin, eikä kenenkään, jolla on mahtavia vihamiehiä, ole hyvä oleskella Venetsiassa. Mutta edut ovat kai sittenkin suuremmat kuin vaara."

"Rakas Francis", jatkoi herra Hammond, kun Francis ei vastannut mitään, "sinun pitää koettaa hillitä seikkailunhaluasi. Isäsi ei ole mikään kreivi eikä paroni, eikä sinulle voi olla mitään hyötyä taisteluissa saavutetusta kunniasta. Kauppiaan pitää olla rehellinen ja ahkera. Ja parasta olisikin, jos piakkoin lähtisit kotiin ja rupeaisit työskentelemään liikkeemme konttorissa. Tähän saakka en ole yrittänyt estää aseharjoituksiasi ja seurusteluasi nuorten miesten kanssa, jotka arvoltaan ovat olleet sinua korkeammalla, mutta olen ruvennut epäilemään, tokko tein viisaasti ottaessani sinut tänne ja kadunpa melkein, etten jättänyt sinua kotimaahan. Viime yön tapahtumat osoittavat, ettei sinua enää kauan voi pitää keskenkasvuisena poikana, ja siksi on parasta, että nyt heti antaudut sille uralle, joka on oleva omasi, etkä jatka enää tätä elämää, joka ei kuitenkaan sovellu lontoolaiselle kauppiaalle."

Isän sanat vaikuttivat masentavasti Francisin mieleen, sillä hän tiesi, että muutos tuntuisi kauhean ikävältä, jos hänen nykyisen vapaan elämänsä jälkeen täytyisi sulkeutua konttorin seinien sisälle. Tosin hän oli tiennyt, että tuo kohtalo kerran odottaisi häntä, mutta kun se nyt näin äkkiä nousi hänen eteensä, tunsi hän mitä syvintä vastenmielisyyttä kauppiaan ammattia kohtaan. Hänestä oli kuitenkin mahdotonta nousta isänsä tahtoa vastaan ja valita itselleen toinen elinkeino. Raja aatelismiehen ja porvarin välillä oli sitäpaitsi tänä aikana niin jyrkkä, ettei kukaan voinut uneksiakaan sen rikkomista.

Heti aamiaisen jälkeen soi eteisen kello, ja palvelija ilmoitti herra Polanin olevan ulkopuolella ja haluavan keskustella herra Hammondin kanssa. Tämä meni heti vierastaan vastaan, tervehti häntä kohteliaasti ja saattoi hänet sisään.

"Te tunnette minut varmaan nimeltä, herra Hammond, niin kuin minäkin tunnen teidät", sanoi venetsialainen kauppias. "En ole mikään kursailujen ystävä, eivätkä ne olisikaan paikallaan. Teidän poikanne on varmaan kertonut teille, minkä suuren palveluksen hän on tehnyt minulle pelastamalla tyttäreni, tai oikeammin vanhemman tyttäreni — sillä häntä nuo konnat epäilemättä ajoivat takaa — ja estäen siten hänet joutumasta kaikkein huonomaineisimman nuoren miehen valtaan, mitä tässä kaupungissa on."

"Iloitsen suuresti, herra Polani, että poikani on voinut olla teille avuksi", vastasi herra Hammond. "Olen moittinut itseäni siitä, että olen sallinut hänen elää liiaksi omin päin ja harjoitella aseiden käyttöä, mikä soveltuu paremmin sotaiselle aatelismiehelle kuin rauhalliselle kauppiaalle, mutta se reippaus ja rohkeus, jota aseitten taitava käyttö tuo mukanaan, oli eilen hänelle hyväksi avuksi. Ja siksi en kadu, että häneltä siihen on kulunut aikaa, koska hän siten saattoi tehdä palveluksen tyttärillenne."

"On aina hyödyllistä osata käyttää aseita, yhdentekevää aikooko antautua porvarien rauhalliseen ammattiin vai saavuttaa kunniaa ja mainetta sotilaan uralla", vastasi herra Polani. "Me Välimeren kauppiaat saisimme heti lopettaa kaupankäynnin, jollemme pystyisi puolustamaan laivojamme merirosvoja vastaan, joita vilisee joka salmessa ja saaressa Itämailla. Ja onhan myös jokaisen kansalaisen velvollisuus puolustaa syntymäkaupunkiaan vihollista vastaan. Sitä paitsi kuka hyvänsä voi helposti saada vihamiehiä. Täällä Venetsiassa jokainen on sotilas ja merimies, eikä teidän tarvitse pelätä, että pojastanne tulisi huonompi kauppias sen vuoksi, että hän osaa myös käyttää tikaria ja miekkaa. Jo nyt", hän lisäsi hymyillen, "voi hänellä olla hyötyä tästä taidostaan, sillä Nicolo Polanilla on vaikutusvaltaa, ja tästä lähin tulee teidän poikanne olemaan kaikkein läheisimpiä ystäviäni. Tänään en ennätä kuitenkaan kauan viipyä, sillä olen juuri menossa neuvoskuntaan tekemään valitustani. Useat neuvoskunnan jäsenistä ovat jo luvanneet asettua puolelleni, sillä he ovat kovin suuttuneet tästä ilkityöstä. Jos sallitte, vien poikanne mukanani, jotta hän voisi antaa tarpeellisia tietoja."

"Tietysti hänen velvollisuutensa on seurata mukananne", sanoi herra Hammond, "mutta olen hyvilläni siitä, ettei hän huomannut mitään merkkiä gondolissa eikä voi siis antaa ilmi ketään. Sillä Venetsiassa ei ole hyvä hankkia itselleen vihamiehiä, vaikka olisi miten mahtavia suojelijoita hyvänsä."

Francis seurasi ilomielin herra Polanin mukana, ja hetken kuluttua he istuivat rinnan gondolissa.

"Kuinka vanha te olette, ystäväni?" kysyi vanha herra veneen pujotellessa kanaalien umpisokkeloissa.

"Täytin juuri kuusitoista vuotta."

"Ette sen vanhempi!" sanoi kauppias ihmeissään. "Luulin teitä vanhemmaksi. Tulen juuri Giustinianien luota, ja Matteo sanoi, ettei miekkailukoulussa ole ainoatakaan aatelismiestä, joka vetäisi teille vertoja."

"Pelkäänpä, että olen hukannut enemmän aikaa aseharjoituksiin, kuin rauhallisen kauppiaan pojalle sopii."

"Ette lainkaan. Meidän kauppiaitten täytyy puolustaa vapauksiamme ja oikeuksiamme, tavaraamme ja laivojamme yhtä hyvin kuin aatelistenkin. Sellaista säätyeroa ei täällä Venetsiassa ole. Vanhemmilla ja rikkaimmilla perheillä on tietenkin etuoikeutensa ja heidän jäsenensä muodostavat senaatin ja aateliston. Mutta kaikilla tasavallan kansalaisilla on oikeutensa, joita ei kukaan saa loukata; ja köyhinkin kansalainen yhtä hyvin kuin itse dogi saa harjoitella aseiden käyttöä ja puolustaa isänmaata."

"Olen itsekin", jatkoi venetsialainen, "puolustanut laivojani merirosvoja, genovalaisia ja muita vihollisia vastaan. Olen taistellut kreikkalaisten kanssa ja minun on monta kertaa ollut pakko sekaantua kahakkoihin Konstantinopolin kaduilla, Aleksandriassa ja muissa satamakaupungeissa, ja olen palvellut valtion sotalaivoissa. Kaikki, jotka elävät kaupalla, haluavat elää rauhassa, mutta heidän täytyy myös olla valmiit puolustamaan omaisuuttaan, ja mitä paremmin he kykenevät sen tekemään, sitä kunniakkaampaa heille itselleen."

He saapuivat nyt piazzettalle. Aatelismiehiä seisoi rannassa, ja herra Polani astui heti heidän luokseen ja esitti Francisin tyttäriensä pelastajana. Herrat astuivat palatsiin, mutta Francis jäi ulkopuolelle odottamaan ystävänsä Matteon kanssa, joka myöskin oli saapunut paikalle.

"Onnittelen sinua, joskin kadehdin sinua hiukan", sanoi Matteo. "Olipa se todellakin onni, että saavuit paikalle juuri samassa, kun tuo konna Ruggiero Mocenigo aikoi ryöstää kauniit serkkuni."

"Oletko varma siitä, että se oli Ruggiero, Matteo?"

"Siitä ei ole epäilystäkään. Tiedät, että kun hän oli kosinut Mariaa ja saanut rukkaset, uhkasi hän kostaa. Hän voi tehdä mitä tahansa, sitä paitsi kerrotaan, että hän pelaamalla ja huonolla elämällä on kadottanut omaisuutensa Konstantinopolissa ja joutunut juutalaisten koronkiskurien käsiin. Jos hänen onnistuisi ryöstää Maria, voisi hän selvittää raha-asiansa. En koskaan enää moiti soutamiskiihkoasi, kun tällainen onni on sinua potkaissut, sillä on tosiaankin onni, Francis, että olet voinut tehdä palveluksen Polanille. Monet nuoret miehet Venetsiassa uhraisivat oikean kätensä, jos he olisivat voineet tehdä sen minkä sinä."

"Minä olisin kernaasti tehnyt saman palveluksen mille tytölle tahansa, jota vaara uhkaisi, vaikka kalastajatytöllekin", sanoi Francis, "mutta olen erityisen onnellinen siitä, että nuo tytöt ovat sinun sukulaisiasi, Matteo."

"Puhumattakaan siitä, että he ovat Venetsian kauneimpia neitoja", sanoi Matteo veitikkamaisesti.

"Merkitseehän sekin jotain, vaikka en ole tullut sitä ajatelleeksi. Heitinköhän minä itse Ruggieron veteen", lisäsi Francis vakavasti, "ja onkohan hänet saatu ylös? Hänellä on mahtavia ystäviä, Matteo. Jos olen nyt hankkinut itselleni ystäviä, niin olen myös saanut vihollisia tuolla yöllisellä seikkailullani."

"Aivan niin", sanoi Matteo. "Sinun tähtesi toivoisin, että Ruggiero makaisi kanaalin pohjassa. Hän ei ole tuottanut kunniaa ystävilleen, enkä luule, että kukaan häntä suuresti surisikaan. Mutta jos he ovat pelastaneet hänet, niin sinun täytyy olla varuillasi, sillä Ruggiero on vaarallinen vihamies."

"En tiedä, mitä toivoisin", sanoi Francis. "Jos hän elää, saan hänet vihamiehekseni, mutta en tahtoisi myöskään olla syypää ihmisen kuolemaan."

"Minä sinun sijassasi en siitä välittäisi", sanoi Matteo. "Ellet sinä olisi tappanut häntä, hän varmaan olisi tappanut sinut. Se oli yhtä rehellistä taistelua kuin jos olisit ottanut osaa oikeaan kahakkaan merellä, ja mitä varten sinun tarvitsisi olla huolissasi siitä, että olisit vapauttanut Venetsian sen kehnoimmasta kansalaisesta?"

"Niinkuin tiedät, Matteo, on minut kasvatettu aivan toisenlaisten periaatteiden mukaan. Isäni vihaa kaikkea taistelua, paitsi isänmaan puolustusta, ja vaikkei hän ole moittinut minua yöllisestä kahakasta, huomaan sittenkin, että hän on levoton, sillä hän aikoo lähettää minut pikimmiten Englantiin."

"Toivottavasti hän ei tee sitä", sanoi Matteo vakavasti. "Tähän asti olemme olleet hyviä ystäviä, mutta tästä lähin olemme vieläkin parempia. Polanin ystävät tulevat tämän jälkeen pitämään sinua miltei perheen jäsenenä, ja mieleeni juolahti juuri, että me ehkä parin vuoden kuluttua voisimme ruveta valtion palvelukseen ja tulla komennetuiksi yhdessä sotalaivaan."

"Isäni kauhistuisi jos vain puhuisinkin hänelle jostain sellaisesta. Minulla taas ei olisi mitään sitä vastaan. En mitenkään haluaisi lähteä täältä. Olen ollut täällä onnellinen ja saanut monta hyvää ystävää. Elämä Lontoossa sitä vastoin tuntuisi kovin ikävältä. — Mutta tuolla saapuu oikeudenpalvelija palatsista."

Oikeudenpalvelija tiedusteli, oliko jompikumpi heistä herra Hammond, ja pyysi häntä sitten seuraamaan mukanansa.