Читать книгу Sisaret - Георг Эберс - Страница 10

Sisällysluettelo

"Suokaa anteeksi, jos häiritsen."

Näillä sanoilla keskeytti erakon huudahduksen eunukki Euleus, joka hiljaa ja huomaamatta oli lähestynyt pastophoriumia, ja kumarsi nöyrästi Publiukselle. "Onko lupa kysyä, mitä liittoa solmitaksensa mies, joka on Rooman jaloimpia poikia, ojentaa kätensä tälle kummalliselle miehelle?"

"Kysyä saapi jokainen," Publius vastasi nopeasti ja tylysti, "mutta kaikkien ei tarvitse vastata, eikä minunkaan tänään. Minä jätän sinut hyvästi, Serapion, vaan en luullakseni pitkäksi aikaa."

"Suvaitsetko, että minä sinua seuraan?" eunukki kysyi.

"Ilman luvattanihan olet minua tännekin seurannut."

"Kuninkaani käskystä olen sen tehnyt ja noudatan vain hänen määräystään, kun nytkin tarjoan sinulle ohjaustani."

"Minä käyn edellä enkä saata kieltää sinua tulemasta perästäni."

"Mutta minä," eunukki vastasi, "pyydän sinua huomaamaan, ett'ei minun arvolleni ole sopivaa, palvelijan tavoin astua sinun jäljestäsi."

"Minä pidän arvossa kesti-ystäväni kuninkaan tahtoa, joka käski sinut minua seuraamaan," Roomalainen vastasi. "Sitä paitse saatat temppelin portilla astua vaunuusi, kuten minäkin omaan vaunuuni; täyttäähän vanha hovimies mielellänsä valtiaansa käskyn."

"Kyllä hän sen täyttääkin," Euleus nöyrästi Roomalaiselle vastasi, mutta samoinkuin käärmeen kidasta pistää nopeasti esiin ja vieläkin nopeammin vetäytyy takaisin kaksihaarainen kieli, samoin hänenkin silmistään välähti ensiksi silmäys täynnä uhkaavaa vihaa ja sitten toinen, joka epäluuloisesti katseli Roomalaisen kädessä olevaa kääryä.

Publius ei pitänyt tästä silmäyksestä väliä, vaan astui nopeasti akaasialehtoon päin; mutta erakko jäi katselemaan tuota erilaista paria, ja kun hän näki mahtavan eunukin astuvan nuorukaisen jäljestä, niin hän pani kätensä lanteilleen, puhalsi lihavat poskensa pulleiksi ja puhkesi kova-ääniseen nauruun, niinpian kuin nämät olivat kadonneet akaasioiden taakse.

Kun Serapion kerran oli saanut naurun päästä kiinni, niin hänen oli vaikea siitä lakata ja hän nauroi yhä vielä, kun Klea muutamia minuuttia Roomalaisen lähdettyä tuli hänen luoksensa.

Iloisesti hän tahtoi ottaa holhottinsa vastaan, mutta katsottuaan häntä silmiin hän huudahti huolestuneena:

"Sinä näytät siltä, kuin sinua olisi kohdannut jonkun vainajan henki. Punaiset huulesi ovat kalpeat ja silmäsi ovat synkät. Mikä sinun on, lapseni? Johan Irenekin on ollut kanssasi juhlakulkueessa, niinkuin tiedän. Oletko saanut vanhemmistasi ikäviä tietoja. Sinä pudistat päätäsi. No, sitten lapseni sinä ajattelet jotakuta enemmän, kuin sinun pitäisi. Kas vaan, miten poskesi punastuvat! Varmaan kaunis Roomalainen Publius on katsonut liian syvälle silmiisi — hän on uhkea nuorukainen, oikea mies, kelpo poika…"

"Heitä jo," Klea keskeytti ystävänsä ja suojelijansa puheen, kieltävästi viitaten kädellään halki ilman, ikäänkuin hän tahtoisi jakaa Serapionin puheen kahtia. "Minä en tahdo kuulla hänestä enää sen enempää."

"Onko hän sopimattomasti sinua kohdellut?" erakko kysyi.

"On," Klea huudahti kovin punastuen ja kiivaasti, vastoin hänen muuten tyyntä mieltänsä. "On, alinomaa hän vainoo minua viettelevillä silmäyksillään."

"Ainoastaanko silmillään?" erakko kysyi. "Mutta katselemmehan me ylhäistä aurinkoa ja suloisia kukkiakin, niinpaljon kuin vain saatamme, eivätkä ne siitä vihastu!"

"Aurinko on liian korkea ja sieluttomat kukat liian alhaisia, jotta ihminen saattaisi niitä vihastuttaa," Klea vastasi; "mutta Roomalainen ei ole enempää eikä vähempää kuin minäkään, silmä ilmoittaa ajatuksen yhtä hyvin kuin suukin, ja hänen silmänsä haluaa minulta sellaista, joka nostaa punan poskilleni ja herättää minussa nytkin vihaa, kun vain sitä ajattelen."

"Sen vuoksi sinä niin hirveästi vältitkin hänen silmäyksiään."

"Kuka sinulle sen on sanonut?"

"Publius itse, ja sentähden että sinun kovuutesi häneen kipeästä koski, hän tahtoi lähteä Egyptistä; mutta nyt olen saanut hänet jäämään, sillä jos on ainoatakaan kuolevaista, jolta odotan apua teille ja teidän omaisillenne…"

"Niin hän se ei suinkaan ole!" Klea lujasti sanoi. "Sinä olet mies ja luulet ehkä, ett'et sinäkään nuorena ollessasi ja kuljeskellessasi vapaasti maailmassa, olisi toisin tehnyt, kuin hänkään miehen oikeudella on toiminut, mutta jos voisit katsoa sieluuni tai tuntea naisen sydämellä, niin ajattelisit toisin! Kuten erämaan hiekka, jota tuuli puhaltaa pelloille, ja joka muuttaa niiden ystävällisen vihreyden rumaksi, harmaan väriseksi, kuten myrsky, joka muuttaa tyynenä kuvastelevan meren sinisen pinnan kohiseviksi, mustiksi pyörteiksi ja vaahtoavaksi kuohuksi, siten tämän miehen viettelevä julkeus on julmasti häirinnyt sieluni rauhaa. Neljättä kertaa hänen silmäyksensä minua vainosivat juhlakulkueessa. Eilen en vielä tuntenut vaaraa, mutta tänään — minun täytyy se sinulle sanoa, sillä olethan sinä minun isänäni, ja kehen muuhun maailmassa turvautuisinkaan? — mutta tänään olen tietänyt välttää hänen silmäyksiänsä ja kuitenkin tunsin juhlan pitkinä, loppumattoman pitkinä hetkinä, että hänen silmänsä lakkaamatta etsivät minun silmiäni. Ett'en ole erehtynyt, sen olisin tietänyt, vaikk'ei Publius Scipio — mutta miksi päästän tätä nimeä huuliltani — vaikk'ei Roomalainen olisikaan sinulle kehunut ahdistaneensa turvatonta tyttöä. Ja että sinun, juuri sinun, piti ruveta hänen liittolaiseksensa! Sitä sinä et tekisi, et todellakaan sinä sitä tekisi, jos tietäisit, millä mielellä olin juhlakulkueessa, kun maahan katsellessani tiesin, että hänen silmäyksensä minua saastuttivat, kuten sade, joka viime vuonna huuhtoi kukat pois temppelimme puhkeamaisillaan olevista viiniköynnöksistä. Tuntui siltä kuin kietoutuisi verkko sydämeni ympäri; mutta millainen verkko! Kuin olisi pellavakuontalon asemasta pantu rukkiin tulisoihtu, se kehrätty hienoksi langaksi ja tästä tulisesta rihmasta kudottu silmuja, siltä se tuntui! Minä tunsin lankojen ja solmujen polttavan syviä haavoja sydämeeni enkä saattanut niitä poistaa enkä voinut itseäni niiltä suojella. Niin, katso vain noin tuskallisesti minuun ja pudistele päätäsi, siten on asian laita, ja palo-arvet koskevat minua nytkin vielä kipeästi, niin kipeästi, ett'en voi selittääkään!"

"Mutta Klea," erakko keskeytti tytön, "olethan varsin suunniltasi, ikäänkuin jokin daimoni olisi sinut vallannut. Mene temppeliin rukoilemaan, tai joll'ei se auta, Asklepiuksen tahi Anubiin luo ja anna heidän manata paholainen itsestäsi."

"En tarvitse ketään jumalistasi," tyttö kovin liikutettuna vastasi. "Niin, minä tahtoisin, että olisit antanut kohtalon kulkea omia kulkujaan, ja että me saisimme olla osallisia vanhempiemme kohtalosta, sillä se, mikä meitä täällä uhkaa, on vieläkin hirmuisempaa, kuin kultahiekan seulominen auringon paahteessa tahi kuutilokiven rikkisurvominen huhmarissa. En tullutkaan luoksesi puhumaan Roomalaisesta, vaan kertomaan, mitä ylimmäinen pappi minulle heti juhlakulkueen jäljestä on ilmoittanut."

"No?" Serapion pitkäveteisellä äänellä melkein tuskallisesti kysyi, ojentaen kaulaansa, vieden pörröisen päänsä likemmäksi tyttöä ja avaten silmänsä niin auki, että alaluomet melkein jäivät niitten alle.

"Ensiksi hän ilmoitti minulle," Klea vastasi, "miten niukat temppelin tulot ovat…"

"Se on totta," erakko häntä keskeytti, "että Antiokhos on ryöstänyt parhaan osan temppelin omaisuudesta, ja että ruunu, jolla aina on rahaa Egyptin jumalien temppeliä varten, vähentää peltojamme lahjoittamalla niistä pois suuria osia; mutta teitä kohdellaan luullakseni jo kyllin itarasti, jopa huonomminkin, kuin kohtuullista olisi, sillä teidän elatukseksenne — sen minä kyllä tiedän, sillä se on minun kätteni kautta kulkenut — on temppeliin maksettu summa, jonka koroilla kymmenenkin nälkäistä merimiestä kyllä itsensä elättäisi, saatikka sitten kaksi tuollaista lintuista, kuin te; sen lisäksi te toimitatte vielä ilmaiseksi vaivalloista työtä. Onhan todellakin hyödyllisempää varastaa kerjäläiseltä hänen ryysynsä, kuin teiltä ryöstää omaisuutenne. Mitä voisi sitten ylimmäinen pappi vaatia?"

"Hän sanoo, että papisto on jo viisi vuotta meitä elättänyt ja suojellut, että vaarat uhkaavat muka meidän tähtemme temppeliä vielä nytkin, ja että meidän pitää joko lähteä temppelistä tai astua kaksoissisarusten Arsinoën ja Doriin sijaan, jotka tähän asti kuolojuhlissa ovat Isiiksi ja Nephthykseksi pukeutuneina laulaneet valituslauluja kuolleen jumalan paarien ääressä ja temppeliin tuotujen ruumiitten siunaamista varten itkien ja valitellen vuodattaneet juoma-uhria. Tytöt, Asklepiodor sanoo, käyvät liian vanhoiksi ja rumiksi tähän tarkoitukseen, mutta temppelin on velvollisuus pitää heitä aina heidän kuolemaansa saakka. Temppelin varat eivät muka riitä enää elättämään kahta muuta jumalan palvelijatarta heidän ja meidän lisäksemme, ja niin tarvitsisi Arsinoën ja Doriin vain vuodattaa uhria, meidän taas pitäisi ottaa toimeksemme valituslaulut."

"Mutta ettehän te ole kaksoisia!" Serapion huusi, "ja vaan sellaiset, kuten asetus määrää, saavat Isiinä ja Nephthyksenä itkeä Osirista."

"Meidät tahdotaan tehdä kaksoisiksi," Klea vastasi, vetäen huulensa halveksivaan kurttuun, "Irenen hiukset tehdään mustiksi, niinkuin minunkin, ja hänen kenkiensä anturat koroitetaan, jotta hän tulisi minun pituisekseni."

"Eipä heidän onnistuisikaan tehdä sinua pienemmäksi kuin olet, ja vaaleat hiukset saattaa helpommin muuttaa mustiksi, kuin mustat vaaleiksi," Serapion sanoi vaivoin hilliten mielikarvauttaan. "Minkä vastauksen annoit tähän merkillisen harvinaiseen ehdoitukseen?"

"Sen kuin saatoin antaa. Minä kieltäydyin, vaan ilmoitin samalla olevani valmis, en pelosta, vaan koska olemme temppelille suuresti kiitollisia, rupeamaan Irenen kanssa kaikkiin muihin toimiin, vaan en tähän."

"Entä Asklepiodor?"

"Hän ei ole minua loukannut ainoallakaan vihaisella sanalla ja hän pysyi, minun häntä vastustaessanikin, ylevänä ja rauhallisena; niin, usein hän aivan hämmästyneenä tarkasteli minua silmillään, ikäänkuin hän huomaisi minussa jotakin aivan uutta ja outoa. Lopuksi hän kuvaili, miten paljon vaivaa temppelin laulun-opettaja oli meistä nähnyt, miten hyvin minun syvempi ääneni sointuisi Irenen korkean äänen kanssa, miten suurta suosiota me saattaisimme saavuttaa ihanilla valituslauluillamme, ja miten mielellään hän käskisi antamaan meille paremman asunnon ja runsaammin ravintoa, jos me vaan rupeisimme kaksoisten virkaan. — Kuten haukkoja kesytetään nälällä, siten hänkin on luullakseni koettanut niukalla ravinnolla tehdä meitä taipuvaisiksi. Minä teen ehkä hänelle väärin, mutta minä olen tänään niin valmis ajattelemaan hänestä ja muista isistä mitä pahinta. Mutta olkoon miten tahansa! Ainakaan hän ei vastannut minulle mitään sen enempää, kun minä pysyin lujana kiellossani, vaan jätti minut hyvästi käskien minut taas kolmen päivän perästä ilmoituttumaan itseni hänelle ja sanomaan, aioimmeko me suostua hänen toiveesensa vai lähteä temppelistä. Minä kumarsin, lähdin ovelle ja olin jo kynnyksellä, kun hän vielä kerran kutsui minut takaisin ja sanoi: 'Ajattele myöskin vanhempiasi ja heidän kohtaloansa!' Hänen äänensä oli juhlallinen, melkeinpä uhkaava, mutta enempää hän ei sanonut, vaan käänsi nopeasti selkänsä minulle. Mitähän hän tarkoitti tällä uhkauksella? Kyllähän minä muutenkin ajattelen joka päivä ja hetki isää ja äitiä ja muistutan heitä Irenelle!"

Erakko jupisi ensin itseksensä miettien ja tyytymättömänä, sitten hän sanoi vakavasti:

"Asklepiodor on puheellansa tarkoittanut enemmän kuin luuletkaan. Joka lause, minkä hän vastustajalleen sanoo, on pähkinä, jonka kuori ensin on avattava, jotta löytäisi sydämen. Kun hän sinulle sanoo, että sinun pitää ajatella vanhempiasi ja heidän kohtaloansa, niin se hänen suussansa ja näissä oloissa tuskin merkitsee muuta kuin, ett'ei teidän pidä unhottaman, miten helposti isänne kohtalo saattaisi teidätkin yllättää, jos yritätte jättää temppelin turvan. Asklepiodor, sen sinä tuskin viikko sitten minulle itse kerroit, ei ole turhaan sinulle ilmoittanut, kuinka usein kaivoksiin pakkotyöhön tuomittujen omaiset sinne perästä lähetetään. Niin, lapseni, Asklepiodorin viime sanalla on hirmuinen merkitys! Se levollisuus ja ylpeys, jolla sinä asiata katselet, tuskastuttaa minua, ja kuitenkin tiedät, ett'en ole pelkuri. Vastenmielistä se tosin on, mitä teille tarjotaan, mutta ottakaa se kuitenkin toimeksenne; eihän se toivottavasti tule kauvan kestämään! Tee se minun ja Irene raukan tähden, sillä kyllähän sinä itse näiden muurien ulkopuolellakin raa'assa, viettelevässä maailmassa tietäisit itseäsi ohjata, mutta Irene, pikku Irene ei sitä voisi. Ja sitä paitse, Kleani, sydänkäpyseni, me olemme löytäneet erään, joka pitää teidän asiaanne omanansa ja joka on suuri ja mahtava; mutta mihin riittävät kolme päivää! Eihän voi olla mahdollista, että näkisi teidät pois ajettuina ilettävässä laivassa vietävän kurjan roistoväen kanssa etelään työhön, joka ensin kuolettaa sielun ja sitten ruumiin! Ethän sinä saata tehdä sitä minun ja Irenen tähden, ethän lemmikkini, sydänkäpyni, sinä et voi, et saa sitä tehdä! Olettehan te minun lapseni, minun pienet tyttäreni ja koko minun iloni, ja nyt tahtoisitte jättää minut yksikseni tähän häkkiin, sentähden että olette niin ylpeät!"

Tämän vahvan miehen oli mahdoton enää puhua ja hänen silmistään vieri iso kyynelhelmi toisensa perästä hänen partaansa ja Klean käsivarrelle, mistä hän molemmin käsin piteli kiinni.

Myöskin tytön silmistä tulvasi kuuma kyynelvirta, kun hän näki karaistuneen ystävänsä itkevän, mutta hän pysyi jäykkänä ja sanoi koittaen irroittaa kättänsä vanhuksen käsistä:

"Tiedäthän, isä, että monikin seikka kiinnittää minua tähän temppeliin: siskoni, sinä ja portinvartijan pikku Philo. Minusta on tuntuva raskaalta, kauhean raskaalta, jättää teidät, mutta mieluummin tahdon sen ja kaiken muunkin kärsiä, kuin sallia Irenen ruveta Arsinoën tai mustakulmaisen Doriin sijaan valituslaulajaksi. Kuvaileppas mielessäsi tätä iloista lasta maalattuna ja rumennettuna paarien jalkopäässä polviaan notkistelemassa, voivottelemassa ja valittelemassa teeskennellyin äänin ja vuodattamassa väkinäisiä kyyneleitä. Hänestä tulisi valhe, joka on lihaa ja luuta, hänelle itselleen inhoksi ja minulle, joka olen hänelle äidin sijassa, alituiseksi kiduttavaksi syytökseksi! Mitä välittäisin itsestäni! Vähääkään huolimatta pukeutuisin jumalattaren vaatteisin, antaisin viedä itseni paarien luo, vaikeroisin ja valittelisin niin, että se tunkisi jokaisen kuulijan sieluun asti, sillä onhan sydämeni surun koti ja onhan se sellainen kuin sokean silmä, joka menettää sen kautta näkövoimansa, että siihen alinomaa vuotaa suolaisia kyyneleitä. Ja valituslaulut vielä huojentaisivatkin sieluani, joka on surua täynnä, kuin partaittensa yli tulvaileva puro; mutta mieluummin minä tahtoisin, että pilvi ijäksi pimentäisi minulta auringon, että sumu himmentäisi jokaisen tähdenkin, ja että musta savu pilaisi sen ilman, jota minun elääkseni pitää hengittämän, kuin että antaisin rumentaa siskoni ruumiin, pimentää hänen sielunsa ja muuttaa hänen heleän naurunsa valitushuudoksi ja hänen iloisen lapsenmielensä synkäksi suruksi. Mieluummin tahdon lähteä täältä ja sinun luotasi menehtyäkseni vanhempineni kurjuuteen ja kuolemaan, kuin sitä nähdä, kuin sitä kärsiä."

Serapion painoi kuultuansa nämät sanat kätensä kasvojansa vasten, mutta Klea käänsi nopeasti hänelle selkänsä ja astui syvään hengittäen huoneesensa päin.

Muulloin oli Irenellä tapana, kun hän kuuli siskonsa tulevan, kiiruhtaa häntä vastaan, mutta tänään ei kukaan tervehtinyt Kleaa, ja heidän huoneestaan, joka jo alkoi pimetä lähenevän yön hämärästä, hän ei heti löytänyt sisartansa, sillä tämä oli kyyristynyt huoneen nurkkaan, peitti kasvojaan molemmin käsin ja nyyhkytti hiljaa.

"Mikä sinun on?" Klea kysyi lähestyen huolestuneena itkevää, kumartui hänen ylitsensä ja koitti häntä nostaa seisomaan.

"Anna minun olla," Irene nyyhki, käänsihe rutosti puoleksi pois sisarestansa ja torjui kuin vastahakoinen lapsi hänen hyväilemisiänsä.

Kun Klea sitten häntä rauhoittaaksensa huolellisesti ja rakkaasti silitteli hänen hiuksiaan, niin hän hypähti seisomaan ja huusi kiivaasti kyynelet silmissä:

"Minun on täytynyt muutamia hetkiä itkeä itkemistäni. Korintholainen Lysias on juhlakulkueen loputtua niin ystävällisesti minua puhutellut, mutta sinä, sinä et ensinkään minusta huoli ja jätät minut niin pitkäksi aikaa yksikseni tähän pölyiseen, ilettävään huoneesen. En todellakaan pysy täällä kauvempaa, ja jos tahdotte minua täällä pidättää, niin pakenen tästä temppelistä, sillä muualla on valkoista ja mieluisaa, mutta täällä on synkkää ja kolkkoa."