Читать книгу Sisaret - Георг Эберс - Страница 8

Sisällysluettelo

Kuulematta Irenen muistutuksia Klea meni nopein askelin temppeliä kohti.

Hän ei pitänyt lukua rukoilijoista, jotka esipihassa kumartelivat hänelle syvään tahi seisoivat kädet korkealle kohotettuina, tahi myöskin, jos olivat egyptiläistä syntyperää, laskeutuivat polvilleen sileälle kivilattialle, sillä hän oli itsekin alkanut jo rukoilla jumalaa.

Sitten hän astui temppelin suureen pylvässaliin, johon saivat mennä ainoastaan vihityt ja temppelin palvelijat, joita hänkin oli.

Täällä oli ylt'ympäri häntä hoikkia pylväitä, jotka olivat kaunistetut, kuten liljan varret, sievästi pyörretyillä kukkaterillä, täällä hän näki patsaitten kannattamassa kivikatossa öisen taivaan ja loistavien, sammumattomain ja ikuisesti rauhallisten kierto- ja pyrstötähtien hiljaa katselevan häntä kultaisista laivoistaan.

Niin, täällä oli kyllin hämärätä ja hiljaista keskustella jumalan kanssa!

Häntä ympäröivät pylväät näyttivät hänestä metsältä, jossa kasvaa jonkun toisen maailman jättiläiskasveja, ja hänen mielestään ne kirjavat kukkakapiteelit, joilla pylväät kannattivat kattoa, olivat levittävinään pyhän savun tuoksua, joka hurmaten vaikutti hänen paastoamisen ja sisällisen liikutuksen kiihoittamaan mieleensä.

Hänen silmänsä olivat käännetyt taivasta kohti, hänen kätensä olivat ristissä hänen rinnoillaan, kun hän astui tämän suuren pylvässalin poikki ja sitten hitain askelin lähestyi erästä pienempää ja alempaa huonetta, jonka äärimmäisessä, synkän-pimeässä taustassa raskaasta, kallisarvoisesta kankaasta tehty esirippu peitti kaikkeinpyhimmän vaski-oven.

Hänenkään ei ollut lupa lähestyä tätä pyhää paikkaa, mutta tänään hän ikävöi niin kiihkeästi jumalan apua, että hän, huolimatta kiellosta, jota hän ei ennen koskaan ollut rikkonut, lähestyi kaikkeinpyhimpää.

Pyhä väristys valtasi hänen sielunsa, kun hän laskeutui polvilleen pyhän huoneen portin eteen, ja hän hiipi aivan kiinni siihen nurkkaan, jonka muudan esiinpistävä pihtipieli muodosti salin peräseinän kanssa.

Se ikävöivä avun tarve, joka ulkopuolelta meitä itseämme etsii meidän elämäämme ohjaavaa voimaa, on kullekin kansalle, kullekin ihmiselle omituinen, niin, se hallitsee jokaisessa järjellisessä olennossa, yhtä varmaan kuin ihminen haluaa tiedustella syytä, kun hän näkee seurauksen, yhtä varmaan kuin hän tahtoo katsella, kun valo valaisee maata, ja kuunnella, kun äänen aaltoilevat väreet koskevat hänen korviinsa. Varmaankin myös uskonnollista tunteellisuutta, niinkuin muitakin ominaisuuksia, on eri ihmisissä eri määrässä. Kleassa se oli vallinnut jo hänen lapsuudestaan saakka, ja hurskas äiti oli sitä vielä opetuksen ja esimerkkien kautta kehittänyt, samalla kun hänen isänsä oli häntä opettanut aina ja yksin-omaisesti olemaan rehellinen, järkähtämättömän rehellinen niin muita kuin itseänsäkin kohtaan.

Hänen toimensa saattoi hänet sitten joka päivä sen jumalan temppeliin, jota hän oli tottunut pitämään kaikista taivaallisista suurimpana ja mahtavimpana, sillä usein, kun sanktuariumin esirippu vetäytyi syrjään ja kun Serapiin kuva, Kalathos pään päällä ja Kerberus jaloissa, näkyi kaikkeinpyhimmän puolihämärässä, hän oli kaukaa nähnyt valosäteen, joka jonkin ihmeen kautta tunkeutui pimeydestä, vilahti jumalan otsalle ja suuteli sen suuta, kun papit laulaen ylistivät hänen hyvyyttänsä.

Toisinaan taas syttyi tuli jumalan rinnalle tai sammui äkkiä itsestään.

Silloin hän mielellään toisten hurskasten kanssa kiitti toisen elämän suurta herraa, joka antoi auringon sammuttua toisen aina kohota taivaalle, joka antoi elämän kasvaa kuolemasta, joka kuolleen elohon elvytti ja kohotti hänet omaan arvoonsa, jos hän maan päällä oli kunnioittanut totuutta, ja jos hänen tuomarinsa toisessa maailmassa huomasivat hänet rehelliseksi.

Totuutta, jota noudattamaan ja elämän korkeimpana hyvänä pitämään hänen isänsä häntä oli opettanut, Serapis palkitsi ennen kaikkia muita hyveitä, totuudella punnittiin hänen edessänsä ihmisten sydämet, ja joka kerta kun Klea häntä mielessään kuvitteli ihmisen muotoiseksi, niin hänellä oli hänen isänsä totiset mutta lempeät piirteet, niin Klea luuli kuulevansa hänen puhuvan sen miehen sanoilla, jota hän kiitti elämästään, joka häneltä liian varhain temmattiin pois, joka rehellisyytensä tähden sai kovaa kokea, ja jonka suusta hän ei ollut kuullut sanaakaan, mikä ei olisi ollut kelvollinen lähtemään itse jumalan suusta.

Samoinkuin Serapista, samoin hän tunsi olevansa myöskin isäänsä lähellä, kun hän, nojautuen kaikkeinpyhimmän pimeään nurkkaan, säälimättä valitteli, että saastaiset halut tunkeutuivat hänen sydämeensä, ja että hän oli ollut epärehellinen sekä itseänsä että Ireneä kohtaan, vieläpä että, jos hänen ei onnistuisi repiä Roomalaisen kuvaa sielustansa, hänen täytyi joko valhetella sisarelleen tahi pahoittaa tuon herkkätuntoisen lapsen surutointa mieltä, jonka tukena ja turvana hän äidin tavoin oli tottunut olemaan.

Yhtä kovasti kuin Ireneä huolestutti aivan vähäpätöinen asia, yhtä helposti hän myöskin tiesi puhaltaa kauvaksi ilmaan kaiken vakavan ja raskaan, kuin olisi se vain höyhen. Klea oli kuten kostea savi, johon perhosenkin hento jalka jättää jäljen, hänen sisarensa kuten peili, josta himmentävä henkäys pian kokonaan katoaa.

"Suuri jumala," hän jupisi rukoillen, "minusta tuntuu siltä, kuin Roomalainen olisi polttanut sieluuni syvän palohaavan. Auta nyt minua sitä parantamaan, auta minua tulemaan entisilleni, että jälleen puhtaana ja rehellisenä saatan teeskentelemättä katsoa Ireneä silmiin ja että saatan sanoa niinkuin ennenkin, ajatelleeni ja toimineeni siten, että isäni siitä iloitsisi, jos hän sen kuulisi". Hän rukoili vielä näin, kun kahden miehen askeleet ja äänet kuuluivat lähestyvän kaikkeinpyhintä ja herättivät Klean hänen hartaudestaan.

Silloin hän äkkiä täydelleen muisti, että hän oli kielletyssä paikassa, ja että häntä ankarasti rankaistaisiin, jos hänet täältä löydettäisiin.

"Sulje tuo ovi," toinen tulijoista kuiskasi kumppalilleen ja näytti pylvässalista prosekokseen vievää porttia, "sillä ei kenenkään vihityistäkään tarvitse tietää, mitä sinä täällä meille toimitat…"

Klea tunsi ylimmäisen papin äänen ja luuli täytyvänsä astua esiin ja tunnustaa rikoksensa, mutta vaikk'ei häneltä muuten puuttunut siihen rohkeutta, niin ei hän kuitenkaan sitä tehnyt, vaan hiipi vieläkin likemmäksi nurkkaa, joka oli tullut aivan pimeäksi, sittenkuin sen ikkunattoman salin vaskinen ovi oli suljettu, jossa hän oli.

Hän näki, miten sanktuariumin esirippu ja ovi avattiin, kuuli, kuinka oraa kierrettiin, näki valon tunkeutuvan sanktuariumista ja kuuli sitten vasaran lyöntiä ja viilan raksutusta.

Hiljainen kaikkeinpyhin oli muuttunut sepän työhuoneeksi, mutta niin kovaa kuin siellä meluttiinkin, Kleasta kuitenkin tuntui, kuin hänen sydämensä sykkisi vieläkin kovempaa, kuin vaskivasara Krateen kädessä, joka oli Serapiin vanhimpia pappeja, jonka hallussa pyhä kalusto oli, joka ei tavallisesti puhutellut muita kuin ylimmäistä pappia ja joka kreikkalaisten maanmiestensäkin joukossa oli tullut kuuluisaksi sen kautta, että hän taitavasti osasi korjata särkyneitä metalli-astioita, valmistaa lujia lukkoja ja takoa hopeata ja kultaa.

Kun sisarukset viisi vuotta sitten olivat tulleet temppeliin, niin Irene oli suuresti pelännyt tätä melkein kääpiömäistä, mutta leveähartiaista ja rotevaa miestä, jonka kurttuiset kasvot olivat korkin väriset, ja jonka jalkoja vaivasi tuskallinen tauti, niin että se useinkin esti häntä liikkumasta; tämä pelko ei ollut ensinkään vastenmielinen sepästä, joka, niinpian kuin hän tapasi tuon silloin yksitoista vuotiaan lapsen, veti huulensa valtavaan, punaiseen nenäänsä kiinni, mulkoili silmillään ja murisi rumasti, lisätäkseen kauhua, jota hän pienokaisessa herätti.

Hän ei ollut pahanluontoinen, mutta hänellä ei ollut vaimoa, ei lapsia, ei veljiä, ei sisaria eikä ystäviä, ja jokainen ihmislapsi tuntee niin elävästi haluavansa, että hän toisissa ihmisissä herättäisi edes jotakin tunnetta, että useasta on mieluisampaa herättää kumminkin pelkoa, kuin jäädä huomaamatta.

Kun Irene oli päässyt pelostaan, niin hän usein omituisella sydäntä viekoittelevalla, hyväilevällä tavallaan pyysi vanhusta, jota kaikki muut temppelin asukkaat pitivät jurona ja ankarana, vielä kerran vääntämään hänen nähtensä kasvojaan, ja sen ukko tekikin silloin ja nauroi, kun tyttönen taasen pelästyi sekä juoksi pois sekä omaksi että hänen iloksensa. Kun Irenen muutamia päiviä sitten täytyi loukkautuneen jalkansa tähden pysyä huoneessansa, niin tapahtui, mitä ennen ei oltu kuultu eikä nähty, että hän sangen osan-ottavaisesti kysyi Klealta, mikä hänen sisartansa vaivasi, ja antoi hänelle Ireneä varten kakun.

Sill'aikaa kun Krates teki työtä, hän ei puhunut sanaakaan ylimmäisen papin kanssa. Sitten hän pani vasaran pois ja sanoi:

"Täntapaista työtä en mielelläni tee, mutta tämä on kuitenkin luullakseni onnistunut. Jokainen alttarin taakse kätkeytynyt temppelin palvelija saattaa nyt sammuttaa ja sytyttää tulet, viisaimmankaan voimatta huomata petosta. Meneppäs nyt suuren salin ovelle ja lausu sanottavasi".

Klea kuuli, miten ylimmäinen pappi noudatti tätä käskyä ja kuinka hän laulavalla äänellä huusi: "Ja niin hän käskee yötä ja se muuttuu päiväksi, ja sammunutta kynttilää ja se valaisee loistoisena. Jos muuten olet meitä lähellä, Serapis, niin näytä itseäsi!"

Kirkas valovirta tunkeutui näitten sanojen jälkeen sanktuariumista ja sammui äkkiä, kun ylimmäinen pappi lausui: "Siis sinä näyttäydyt valona totuuden lapsille, mutta pimeydellä sinä rankaiset valheen lapsia".

"Vieläkö kerran?" Krates kysyi kuten se, joka toivoo saavansa vastaukseksi: "Ei!"

"Minun täytyy sitä pyytää," ylimmäinen pappi vastasi. "Niin, tällä kertaa kuje onnistui vielä paremmin kuin ennen. Minä olin jo entuudestaan varma sinun taidostasi, mutta tällä kertaa, näet, on kuje erittäin tärkeä. Molemmat kuninkaat ja kuningatar tulevat ehkä olemaan läsnä juhlassa, ainakin Philometor ja Kleopatra, ja he pitävät silmänsä auki; sitten vielä Roomalainen, joka jo neljännen kerran ottaa osaa juhlakulkueesen, tulee heitä seuraamaan, ja jos oikein hänet tunnen, niin hän on, kuten useat muutkin hänen kansansa ylimyksistä, niitä, jotka luottavat itseensä, kun heidän täytyy tyytyä isiensä vanhoihin jumaliin, ja jotka eivät sitä mitä me heille ihmeenä voimme näyttää, yksinkertaisella mielellä usko, vaan kylmäverisesti harkitsevat ja punnitsevat sitä. Tällaiset ihmiset, jotka eivät rukoilemista häpeä, eivätkä filosofeeraa, vaan ajattelevat vain juuri niin paljon, kuin on tarpeellista, jotta voisivat oikein toimia, nämät juuri pahimmin halveksivat jokaista ylenluonnollista tapausta".

"Entäs museumin luonnontutkijat?" Krates kysyi. "Eiväthän he pidä totena mitään muuta, kuin sen, mitä voivat nähdä ja havaita."

"Ja juuri sentähden," ylimmäinen pappi vastasi, "he usein pettyvätkin sinun keinojesi kautta, sillä koska he näkevät seurauksen eivätkä sen perustetta, niin he ovat taipuvaisia pitämään ylenluonnollisena sitä syytä, jota eivät voi nähdä. Avaa nyt taas ovi, astukaamme ulos tästä pienestä sivuportista, ja ota sinä itse tällä kertaa auttaaksesi Serapista. Ajattelehan, että Philometor vain siinä tapauksessa vahvistaa pellon lahjoituksen, että hän lähtee temppelistä syvästi liikutettuna. Onkohan mahdollista parantaa uutta suitsutus-astiaa Euergetes kuninkaan syntymäpäiväksi, jota kuuluu vietettävän täällä Memphiissä?"

"Saa nähdä," Krates vastasi. "Ensin minun kuitenkin pitää panna kuntoon Apiin hautakammion ison portin lukko, sillä niin kauvan kuin se on työhuoneessani, voipi sen avata jokainen, joka vaan pistää kyntensä salvan yläpuolella olevaan reikään, ja sulkea työntämällä rautaisen teljen eteen. Kutsuta vaan minua, ennenkuin tämä tulikuje alkaa; huolimatta kurjasta jalastani olen tuleva saatuville. Ainoastaan sen vuoksi, että olen ottanut tämän asian toimekseni, tahdon sen lopettaakin, mutta minä luulen ilman tuollaisia petollisia keinojakin…"

"Me emme petä," ylimmäinen pappi jyrkästi kieltäen keskeytti auttajansa puheen, "me saatamme vain lyhytnäköisten ihmisten huomioon jumalan vallan enemmän käsitettävällä ja huomattavalla tavalla."

Näin sanoen tämä korkea mies käänsi sepälle selkänsä ja lähti huoneesta erään sivu-oven kautta; Krates taas avasi vaski-oven ja sanoi, kooten työkalujaan, niin kovaa, että Kleakin sen selvästi kuuli piilopaikkaansa: "Minusta se on saman tekevä, mutta petos on petos, pettäköön sitten joko jumala kuningasta tai lapsi kerjäläistä."

"Petos on petos," Klea toisti sepän sanoja ja astui, sittenkuin tämä oli lähtenyt salista, piilostaan esiin.

Hän pysähtyi suureen saliin seisomaan ja katseli ympärilleen.

Ensi kerran hän huomasi seinien kuluneet värit, ne vahingot, jotka pylväät aikojen kuluessa olivat saaneet, ja lattian mureat kiviliuskat.

Inhoittavan pahalta pyhän savun haju hänestä tuntui, ja kun hän meni erään ukon ohitse, joka palavalla hartaudella rukoillen kohotti käsiään, niin hän kummastellen katseli häntä.

Sittenkuin hän oli kulkenut varsinaiseen temppeliin liittyvän porttikäytävän lävitse, niin hän kääntyi äkkiä katselemaan sitä ja pudisti kummastellen päätänsä, sillä hän tiesi, ett'ei viime tunnin ajalla ainoakaan kivi ollut muuttunut Serapiin temppelissä, ja kuitenkin se näytti hänestä niin vieraalta, kuin maisema, jonka opimme tuntemaan kevään ihanuudessa ja jonka sitten talvella, lehdet pudonneina, jälleen näemme, kuin naisen kasvot, joita hunnun peittäminä olemme pitäneet kauniina, vaan jotka verhottomina näyttävät ryppyisiltä ja olevan kaikkea suloa vailla.

Kun hän oli kuullut sepän sanat: "Petos on petos", niin hän oli tuntenut rinnassansa haikean tuskan eikä ollut voinut pidättää kyyneleitä, jotka nousivat hänen itkuun tottumattomiin silmiinsä; mutta niinpian kuin hän omin huulin oli lausunut vanhan Krateen tuomion, hänen kyynelensä olivat kuivuneet, ja kun hän nyt liikutettuna ja matkustajan tavoin, joka sanoo jäähyväiset rakkaalle ystävällensä, katseli temppeliä, niin hän hengitti huokeammin, ojensi itsensä suoraksi ja käänsi haavoitetuin sydämin, mutta ylpeänä selkänsä Sarapiin temppelille.

Ovenvartijan asunnon luona tuli hoiperrellen ja käsiään ojennellen häntä vastaan lapsi. Klea nosti sen korkealle ilmaan, suuteli sitä ja pyysi sitten lapsen äidiltä, joka häntä tervehti, leivänpalaista, sillä nälkä alkoi jo tuntuvasti häntä vaivata. Hänen syödessään kuivaa leipää, lapsi istui hänen sylissään ja katseli suurilla silmillään, miten hän talui käsillään leipää suuhunsa.

Poika oli jo viisivuotias, mutta hänen jalkansa olivat niin heikot, että ne tuskin saattoivat kannattaa hänen ruumistaan, mutta muuten hänen kasvonsa olivat sangen sievät. Tosin ne olivat jotenkin elottomat, ja vain silloin, kun pikku Philo näki Klean tulevan, hänen silmänsä loistivat iloisesti.

"Ota tämä maito," pojan äiti sanoi ojentaen neidolle pientä savi-astiata. "Siinä ei ole paljon, enkä minä voisi sitäkään sinulle antaa, jos Philo söisi niinkuin muut lapset; mutta hänen näyttää olevan vaikea niellä. Hän juo pari pisaraa ja syö pienen palasen eikä huoli enemmästä, vaikka häntä lyökin".

"Ethän vaan taas ole häntä lyönyt?" Klea kysyi moittivaisesti ja veti lapsen likemmäksi itseään.

"Mieheni…", vaimo vastasi ja nyppi hämillään vaatettansa. "Lapsi on syntynyt onnellisena päivänä ja onnellisella hetkellä, mutta kuitenkin hän pysyy heikkona eikä opi puhumaan, ja se suututtaa Piankhia".

"Hän turmelee taas kaikki!" Klea huusi tyytymättömänä. "Missä hän on?"

"Häntä huudettiin temppeliin."

"Eikö häntä sitten ilahuta se, että Philo hänelle huutaa, isä, ja sinulle, äiti, ja kutsuu minua nimeltäni, ja että hän oppii ymmärtämään kaikenlaista muutakin?" tyttö kysyi.

"Oi kyllä," vaimo vastasi. "Hän sanoo, että sinä opetat häntä puhumaan kuten kottaraisen poikaista, ja me kiitämme sinua siitä."

"Sitä en halua," Klea häntä keskeytti, "mutta se mitä vaadin, on se, ettette toru ettekä rankaise poikaa ja että te minun kanssani iloitsette, kun näette, miten hänen uinaileva henki raukkansa vähitellen herää. Jos hän samassa määrässä vastedeskin edistyy, niin tulee pojasta vielä varsin viisas ja ymmärtäväinen. Mikä nimeni on, pienokainen?"

"Ke-ea," lapsi vastasi ja hymyili ystävälleen.

"No maistappas nyt, mitä minulla on tässä kädessäni. Mitä se on? Minä näen kasvoistasi, että sen tiedät. Se on: no sano vain hiljaa korvaani. Niin, niin se on oikein, ma-mai-maitoa, niin juuri poikaseni; maitoa se on, se on sen nimi. Avaappas nyt suukkosesi ja sano sievästi minun perästäni — no vielä kerran, vieläkin, ja jos sanot kaksitoista kertaa oikein, niin annan vielä suutakin sinulle. — Nyt olet ansainnut suudelman. Minä suutelen sinua tähän tai tuohon. Mikäs tämä sitten on? Sinun kor —? Korvasi! Niin, se on oikein — ja tämä on nenäsi."

Lapsen silmät loistivat yhä kirkkaammin ja kirkkaammin hänen kuunnellessaan tuota ystävällistä opetusta, eikä Klea eikä oppilaansa väsyneet, ennenkuin tunnin perästä vaskilevyn kauvan kaikuva ääni kutsui hänet pois.

Kun hänen piti lähteä, niin pienokainen hoiperteli itkien hänen perässänsä, mutta hän otti lapsen syliinsä ja vei hänet hänen äidilleen ja lähti sitten asuntoonsa päin, koristellaksensa sisartansa ja itseänsä juhlakulkueesen.

Tiellä pastophoriumiin hän taasen mietti käyntiänsä temppelissä ja rukoustansa.

"Sanktuariumissa," hän puhui itsekseen "ei minun onnistunut vapauttaa sieluani siitä, joka sitä suretti, mutta koettaissani irroittaa poika raukan kieltä se kyllä onnistui. Jumala luullakseni voi valita jokaisen puhtaan paikan kaikkeinpyhimmäksensä, ja eikö lapsen sielu ole puhtaampi kuin alttari, jonka ääressä totuutta pilkataan?"

Irene tuli heidän huoneessansa häntä vastaan. Hän oli jo järjestänyt tukkansa, pistänyt siihen granaattikukan ja kysyi Klealta, oliko hän hänen mielestään kaunis.

"Sinä olet niin kaunis kuin itse Aphrodite," tämä vastasi ja suuteli häntä otsaan. Sitten hän asetti Irenen puvun poimuihin, kiinnitti hänen koristuksensa ja alkoi sitten itse pukeutua. Hänen sitoessaan sandaalejansa, Irene kysyi: "Miksi sinä huokaat niin tuskallisesti?" ja Klea vastasi: "Minusta tuntuu, kuin olisi minulta tänään toistamiseen ryöstetty vanhempani!"