Читать книгу Sisaret - Георг Эберс - Страница 11

Sisällysluettelo

Memphiin linnoituksen valkean muulin sisäpuolella, jota bastioonit ja vallit ympäröivät, oli vanha kuninkaan palatsi, komea uudestaan savettu tiilirakennus. Sitä kaunistivat lukemattomat pihat, käytävät, huoneet, salit, verandamaiset, kirjaviksi maalatut, puiset lisärakennukset ja kauniit runsaspylväiset juhlarakennukset, jotka olivat kreikkalaista kuosia.

Rehevästi viheriöivät puutarhalaitokset ympäröivät sitä, ja koko joukko työmiehiä hoiteli kukkalavoja, siimekkäitä käytäviä, pensaita ja puita, piti lammikot puhtaina ja ruokki niissä olevia kaloja, vartioitsi eläintarhoja, joissa oli nähtävinä kaikenlaisia, nelijalkaisia eläimiä, aina raskaasti astuskelevasta norsusta kevytkulkuiseen antilooppiin saakka, ja suurissa määrin kaikista maista tuotuja lintuja.

Komeasti rakennetuista kylpysaleista nousi valkoista höyryä, koirankopeista kaikui kova-äänistä haukuntaa, ja pitkistä, avonaisista ratsutalleista kuului oritten hirnuntaa, kavion töminää ja marhaminnan helinää.

Eräs puoli-ympyrän muotoinen uusi rakennus, teaatteri, liittäytyi vanhaan palatsiin, ja puistojen keskellä ja ulkopuolella niitä ympäröivää muuria kohosi useita suuria telttoja, jotka olivat henkivartioita, lähettiläitä, kirjureita ja muita, hovin ruokasaleissa palvelevia varten.

Sotamiesten hallussa oli suuri, kaupungin katujen ja kuninkaan linnan välillä oleva ala, jossa oli varjokkaiden pihojen sivulla vahtimiesten ja vankien huoneet. Muut sotilaat olivat teltoissa ihan varsinaisen palatsin muurin vieressä.

Aseiden kalske ja päälliköiden kreikkalaiset komentohuudot kaikuivat aina niihin huoneisin saakka, joissa kuningatar asui, ja nämät huoneet olivat korkealla asemalla, sillä kuningatar asui kesä-aikaan mieluimmin väljissä teltoissa. Nämät teltat olivat pystytetyt etelän leveälehtisten kasvien ja kokonaisten kukkivien pensaslehtojen varjoon, jotka kasvoivat kuninkaan palatsin tasaisella, marmorisilla kuvapylvästöillä yltäkyllin kaunistetulla katolla.

Yksi ainoa käytävä vei tähän ruhtinaallisella komeudella kaunistettuun, rauhalliseen asuntoon, johon yöt ja päivät virtaili vienoja tuulen viimoja, ja johon ei kukaan kutsumatoin saattanut tunkeutua häiritsemään kuningattaren rauhaa; sillä katolle vieväin leveitten portaiden juurella oli vartioimassa muutamia veteraaneja, makedoonialaisia aatelisia sotavanhuksia, jotka olivat kuningattarelle yhtä ehdottoman kuuliaisia kuin kuninkaallekin.

Tämä ylhäinen joukko päästettiin auringon laskiessa pois ja kuningatar kuuli heitä johtavan upseerin käskyn ja miekkoja sekä lattiaa vastaan kalisevien kilpien helinän, sillä hän oli astunut teltastaan ulos ja katseli länttä kohden, missä laskeutuva aurinko valeli keltaisia ja paljaita Libyan vuoria monine hautoineen ja ryhmittäin olevia pyramiideja ihmeellisillä väreillänsä, jotka vähitellen punasivat ruusun karvaisiksi Memphiin laakson yli kaareilevalla taivaalla olevat kevyet hopeahattarat ja kultasivat niitten syrjät.

Kuningatar oli juuri astunut ulos nuoren kreikkalaisen naisen, hovijahtimestari Zenodotoksen valkoverisen tyttären Zoën kanssa, joka oli hänelle rakkain kaikista hänen kasvin- ja leikkikumppaleistaan, eikä tämä lännen viehättävän loistava näky häneen vaikuttanut, sillä pannen kätensä silmilleen varjoksi, ett'ei aurinko häntä häikäisisi, hän sanoi:

"Minnehän Corneliolainen on jäänyt! Kun me temppelin edustalla astuimme vaunuun, hän oli kadonnut, ja niin pitkälle kuin voin nähdä tietä Sokarin ja Serapiin alueelle päin, ei näy yhtään ajopeliä, ei hänen eikä Euleuksenkaan, jonka piti häntä seuraaman. On vähän epäkohteliasta, kun niin jäähyväisiä sanomatta poistuu, voisipa sitä melkein sanoa kiittämättömyydeksikin, koska olin luvannut hänelle kotimatkalla kertoa veljestäni Euergeteestä, joka on tullut tänään päivällä, ja jota hän ei vielä tunne, koska Euergetes oleskeli silloin Kyrenessä, kun Publius Cornelius Scipio nousi maalle Aleksandriassa. Näetkö tuota mustaa varjoa tuolla kaukana Kakemin viinimäen luona? Se on ehkä hän! Ei vaan, sinä olet oikeassa, ne ovat vain lintuja, jotka lentävät tiheässä parvessa tien yli. Ethän sinäkään muuta näe? Etkö? Ja kuitenkin on meillä kummallakin nuoret ja terävät silmät. Minä olen utelias tietämään, mitenkä Euergetes on miellyttävä Publius Scipiota. Tuskin voipi löytyä kahta erilaisempaa olentoa kun he, ja kuitenkin on heidän kummankin olennossansa jotakin yhteistä."

"He ovat kumpikin miehiä," Zoë keskeytti kuningattaren puheen ja katseli häntä sitten silmiin, ikäänkuin hän odottaisi valtijattarensa hyväksymistä sanoillensa.

"Niin he ovat," Kleopatra ylpeästi vastasi. "Veljeni on tosin vielä niin nuori, että hän tuskin vielä olisi päässyt poika-i'ästä ja olisi vain nuorukaisena muitten ephebien joukossa, joll'ei hän olisi kuninkaan poika, vaan ei hän kuitenkaan edes vanhojen joukosta löydä ketään, joka voittaisi hänet tahdon lujuudessa ja rivakassa toiminnassa. Hän oli jo ennenkuin minä tulin Philometorin puolisoksi, riistänyt itselleen Aleksandrian ja Kyrenen, jonka oikeastaan piti kuuluman minun puolisolleni, vanhimmalle meistä kolmesta, eikä hän siinä tehnyt ensinkään veljellisesti, ja olisi meillä paljon muitakin syitä vihata häntä, mutta kun näin hänen kolmen neljänneksen vuoden perästä, niin minun täytyi unhottaa kaikki ja tervehtiä häntä, ikäänkuin tuo nuori titaani, joka ei kummastuttaisi ketään, jos hänen kerran onnistuisi nostaa Pelion Ossa vuorelle, olisi tehnyt pelkkää hyvää minulle ja veljellensä, joka nyt on Pharaonisuvun ja meidän huonekuntamme tavan mukaan minun puolisoni. Kyllähän minä tiedän, kuinka raju hän useinkin on, kuinka suunnattoman hillitön ja määrätön, mutta helposti annan hänelle anteeksi, koska minunkin suonissani virtailee tulista verta ja koska suvulla, joka on synnyttänyt hänen liiallisuutensa, on voimaa, puhdasta ja pontevaa voimaa. Juuri sellaista ytimekästä voimaa me ihmettelemme etenkin miehissä, koska se on ainoa lahja, jota jumalat ovat meille antaneet niukemmassa määrässä kuin heille. Elämä tosin muuten hillitsee tulvailevia virtoja, mutta minä epäilen, onko sen onnistuva tehdä sitä hänen myrskyiselle kululleen. Hänen laatuisensa käyvät aina rivakasti eteenpäin ja pysyvät lujina loppuun saakka, joka hänet varmaankin kerran äkki-arvaamatta yllättää, ja sellainen raju vesi on minusta mieluisempi kuin tasangolla virtaileva kapea joki, joka ei tee kellenkään pahaa ja joka oikein kauvan elääksensä hälvenee suohon. Hänelle jos kenellekään pitää antaman hänen melunsa anteeksi, sillä yhtä määrättömät ja hämmästyttävät kuin hänen vikansa tai, suorin puhein, hänen paheensa, ovat myöskin veljeni suuret, sekä vanhaa että nuorta kummastuttavat ominaisuudet, jos hän vain tahtoo. Ja kuka Kreikkalainen tai Egyptiläinen voittaisi hänet hengen terävyydessä ja jäntevyydessä?"

"Sinä saatatkin hänestä ylpeillä," Zoë vastasi. "Niin korkealle kuin

Euergetes ei itse Publius Scipiokaan saata lentää."

"Mutta senpä vuoksi puuttuukin Euergeteeltä Corneliolaisen lujaa, rauhallista varmuutta. Miehen, jossa on näiden molempien hyvät ominaisuudet yhdistettyinä, ei luullakseni tarvitse väistyä jumalankaan tieltä."

"Semmoinen olisi ainoa täydellinen meidän puuttuvaisten kuolevaisten joukossamme," Zoë vastasi. "Mutta jumalatpa eivät saata kärsiä ketään täydellistä ihmistä, koska heille sen kautta tulisi se vastenmielinen rasitus, että heidän täytyisi kilpailla omien luomiensa kanssa."

"Tuolla tulee kuitenkin joku, jossa ei ole mitään laittamista," huudahti nuori kuningatar rientäen komeasti vaatetettua, vanhan puolista rouvaa vastaan, joka toi hänen lastansa, vaaleata, kaksivuotiasta poikaa.

Hellästi mutta samalla rajusti ja kiivaasti hän tarttui pienokaiseen, ottaaksensa sen käsivarrellensa; mutta hento lapsi, joka hänelle ensin oli hymyillyt, pelästyi, käänsihe poispäin hänestä ja koetti kätkeä kapeita kasvojansa ylhäisen hoitajattarensa vaatteisin, joka kietoi kätensä hänen ympärillensä.

Kuningatar laskeutui heti polvilleen, tarttui pojan hartioihin ja koetti ensin hyväilysanoilla ja sitten väkisin saada häntä päästämään irti vaatepoimuista, joilla hän peitti kasvojaan, ja kääntymään häneen päin; mutta vaikka rouva, joka oli ollut myöskin pojan imettäjä, ystävällisesti puhuttelemalla häntä auttoi, niin tuskastunut lapsi alkoi kuitenkin itkeä ja sitä ankarammin vastustaa äitinsä hellyyden osoituksia, mitä innokkaammin tämä koki saada häntä itsellensä.

Vihdoin hoitajatar nosti nuoren prinssin korkealle ja tahtoi antaa hänet hänen äidilleen, mutta silloin muuttui niskoittelevan lapsen itku kova-ääniseksi parkumiseksi, ja hän kietoi suonenvedon tapaisesti pienen käsivartensa imettäjänsä kaulan ympäri.

Kun äiti juuri jokseenkin taitamattomasti taisteli lapsensa itsepäisyyttä vastaan, kuului pyörien jyrinää ja kavion kopinaa palatsin pihasta, ja tuskin kuningatar oli sen kuullut, kun hän jo kääntyi huutavasta pojastansa, kiiruhti katon reunalle ja huusi Zoëlle:

"Publius Scipio tulee! Aika on jo hyvin täpärällä, minun pitää pukeutua pitoihin. Eikö tuo ilkeä lapsi vieläkään tahdo kuulla? Vie pois se, Praksinoa, ja muista se, että olen sinuun tyytymätöin! Sinä vieroitat minusta oman lapseni, voittaaksesi tulevan kuninkaan puolellesi. Se on joutavaa tahi osoittaa ainakin, että sinä olet taitamatoin ja ett'et ole kykenevä siihen toimeen, joka sinulle on uskottu. Imettäjän velvollisuuden olet täyttänyt, mutta minä olen etsivä ja löytävä toisen hoitajan lapselleni. Ei mitään vastustusta. Ei mitään kyyneleitä; minä olen jo kyllin kuullut lapsen parkumista!"

Lausuttuansa nämät kovat ja kiivaat sanat, hän käänsi selkänsä kuten kivettyneenä seisovalle Praksinoalle, joka oli ylhäisen makedoonialaisen aatelismiehen puoliso, ja astui telttaansa, jonne juuri oli asetettu muutamia monihaaraisia lamppuja pienille somatekoisille pöydille palamaan.

Nämät, niinkuin kaikki muutkin kuningattaren teltassa olevat kapineet, olivat hohtavaa norsunluuta, joka näytti erittäin kauniilta taivaansinisen, hopealiljoilla ja tähdillä ommellun telttakankaan ja tiikerintaljojen rinnalla, millä patjat ja villaiset valkeat, sinisellä meanderilla reunustetut lattiamatot olivat peitetyt.

Kiivaasti kuningatar heittäytyi vaatetuspöytänsä edessä olevalle istuimelle, katseli niin kauvan peiliin, kuin hän olisi ensi kerran nähnyt kasvonsa ja vaalean punaiset hiuksensa, ja sanoi sitten kääntyen puoleksi Zoë'en, puoleksi Atheenalaiseen lemmikkineitsyesensä, joka muitten palvelijatarten kanssa seisoi hänen takanansa:

"Oli hulluutta, että värjäsimme tumman tukkani vaaleaksi; olkoon nyt sellaisena kuin se on, sillä Publius Scipio, jolla ei ole vihiäkään meidän keinoistamme, pitää tätä väriä harvinaisena ja kauniina eikä hänen tarvitse tietää, mistä se on sellaiseksi tullut. Tuota kotkanpäällä kaunistettua hiuskoristetta, johon pukeutuneena ollessani kuningas minusta enimmin pitää, Lysias ja Roomalainen pitävät barbarimaisena, ja siksi sitä kutsuu jokainen, jolla ei ole Egyptiläisten kanssa mitään tekemistä. Mutta eihän joukossamme tänä iltana ole Egyptiläisiä, ja senpä tähden tahdonkin panna päähäni safiirirypäleillä kaunistetun kultatähkäisen seppeleen. Luuletko, Zoë, siihen sopivan sen läpi näkyvän silkkivaatteen, joka eilen tuli Kos'ista. Mutta en kuitenkaan pane sitä päälleni, sillä se on kudottu liian hienoksi eikä se ensinkään peittäisi mitään, ja minulta puuttuu juuri nyt tarpeellista täyteläisyyttä. Suonet näkyvät taas kaulassani, kyynärpäät käyvät niin suipoiksi, ja minä olen tullut kevyemmäksi. Se tulee noista alituisista vihastumisista, mielenliikutuksista, suruista ja huolista. Miten minun taas eilenkin täytyi nousta neuvostossa, sillä puolisoni antoi vaan aina myöden, suostui ja tahtoi olla myöntyväinen. Silloin kun pitää kieltämän, silloin minun täytyy astua esiin, vaikka minusta onkin sangen vastenmielistä, että minun aina pitää ottaman omille niskoilleni se viha, jota toiveissaan pettyminen ja kielto herättävät, ja josta syystä minua pidetään kovana ja sydämettömänä; ja tämän kaiken teen voidakseni tahramattomana säilyttää puolisolleni tuota hiukan epäiltävää kunniaa, että hän muka on lempein ja ystävällisin kaikista miehistä ja ruhtinaista. Sekin, että poikani on niin itsepäinen, tuottaa mieltä häiritseviä kohtauksia, mutta on se sittenkin parempi, kuin että Philopator heittäytyisi kaikkien syliin. Poikien kasvatus on etenkin siinä, että heitä opetetaan kieltämään. Suostunhan itsekin usein siihen, mihin minun ei pitäisi, mutta minä olen nainen, ja me näytämme myöntyväisinä ollessamme kauniimmilta kuin vastustellessamme, ja mikä olisi meille tärkeämpää kuin se, että olemme kauniita? Otetaan vaan tämä vaalean sininen puku ja pannaan sen yli kultalanka-verkko, jossa on safiireja solmuissa. Se soveltuu hyvin pääkoristeeni kanssa. Vedä varovasti kammallasi, Thaïs, sinä kosketat oikein kipeästi! Minä en saa enää lörpötellä. Zoë, annappas tuo kääry tuolta, minun pitää hiukan koota ajatuksiani, ennenkuin lähden pitoihin miesten kanssa keskustelemaan. Kun on käyty kuolleitten alueella ja Serapiin luona ja kun on muisteltu sielumme kuolemattomuutta ja sen tulevaista kohtaloa, niin luetaan halukkaasti vielä kerran, mitä tuo herttaisin kaikista herttaisista ajattelijoista tietää sanoa senlaatuisista asioista. Tuosta saat aloittaa, Zoë!"

Kleopatran suosikki viittasi toimetointa palvelijatarta vetäytymään pois, istuutui vastapäätä kuningatarta olevalle matalalle patjalle ja alkoi selvästi ja harjaantuneella äänellä lukea, eikä mikään häntä siinä häirinnyt, paitse koristeiden helinä, kalliitten kangasten kahina, kristallimaljoihin kaadetun öljyn ja hajuveden tipahteleminen, kuningatarta koristelevan tytön lyhyet ja hiljaiset kysymykset ja Kleopatran yhtä lyhyet ja hiljaiset vastaukset.