Читать книгу Kun nukkuja herää - Герберт Уэллс, Герберт Джордж Уэллс - Страница 6

Siitä hetkestä, jona räätäli kumarrellen lähti Grahamin luota, siihen hetkeen, jona hän joutui hissiin, oli tuskin kulunut viittä minuuttia. Hänen pitkän unensa varjo hämmensi vielä hänen ajatuksiaan; hämmästyksensä, löytäessään itsensä elossa tässä kaukaisessa ajassa, loi kaikkeen salaperäisen epätodellisen valon ja sekoitti todellisuuden ja unen. Hän oli kuin hämmästynyt katsoja keskellä tätä elämää, johon hän vasta puoliksi kuului. Kaikki se, mitä hän oli nähnyt, erittäinkin kansantungoksen parvekkeelta, tuntui suuremmoiselta näytännöltä, jota hän katseli kuten teatterin aitiosta. "Minä en ymmärrä tästä mitään", sanoi hän. "Mitä tuo melu merkitsi? Ajatukseni ovat aivan sekaisin, Mitä he huusivat? Mikä vaara on kysymyksessä?"

"Meillä on ollut vaikeuksia", sanoi Howard. Hänen silmänsä loivat tutkivan katseen Grahamiin. "Nyt on levoton aika. Ja teidän ilmestymisenne, heräämisenne juuri nyt, on tavallaan yhteydessä sen kanssa – "

Hän puhui katkonaisesti aivan kuin hän ei täydelleen hallitsisi hengitystään. Äkkiä hän vaikeni.

"Minä en ymmärrä mitään", sanoi Graham.

"Minä selitän sen myöhemmin selvemmin", sanoi Howard. Hän katsoi levottomana ylöspäin aivan kuin hissi hänen mielestään nousisi liian hitaasti.

"Minä kai ymmärrän kaikki selvemmin, kun ensin olen hiukan tottunut olooni", sanoi Graham ällistyneenä. "Kaikki on kai – on hyvin kummallista. Nyt tuntuu kaikki niin oudolta. Ei mikään tunnu mahdolliselta. Ei mikään. Täytyy tottua yksityiskohtiin ensin. Teidän laskutapanne, ymmärsin minä, on muuttunut".

Hissi pysähtyi ja he astuivat kapeaan, mutta hyvin pitkään, kahden muurin välissä kulkevaan käytävään, jossa oli suunnaton määrä torvia ja johtolankoja.

"Kuinka kaikki täällä on laajaa!" sanoi Graham. "Onko tämä kaikki yhtä ainoata rakennusta? Mikä paikka tämä on?"

"Tämä on kaupungin katu, jota käytetään yleisiin tarkoituksiin kuten valaistuksen ynnä muun sellaisen johtamiseen".

"Oliko se sosiaalinen kapina – se – se siellä suurella torilla?

Millainen hallitus teillä on? Onko teillä poliisilaitosta?"

"Useitakin", sanoi Howard.

"Useita?"

"Noin neljätoista".

"Minä en ymmärrä".

"Se on hyvin luultavaa. Meidän sosiaalinen järjestelmämme taitaa tuntua teistä hyvin monimutkaiselta. Puhuakseni suoraan, en minäkään sitä täydellisesti ymmärrä. Ei kukaan muukaan. Ehkä te sen ymmärrätte – vähitellen. Meidän täytyy mennä Neuvoston luo".

Grahamin huomio kiintyi osaksi kaikkiin niihin odottamattomiin seikkoihin, jotka osuivat hänen tielleen ja joiden johdosta hän kyseli seuraajaltaan, osaksi niihin ihmisiin, joita hän tapasi matkallaan käytävissä ja saleissa. Jonkun aikaa hänen koko huomionsa kohdistui Howardiin ja hänen niukkoihin vastauksiinsa, sitten kadotti hän kokonaan ajatustensa johtolangan muutamien aivan odottamattomien seikkojen vaikutuksesta. Käytävissä ja saleissa näkyi puolet kansasta olevan punapukuisia. Vaaleansinistä väriä, joka oli esiintynyt niin runsaana liikkuvilla katukäytävillä, ei näkynytkään. Kaikki nämät miehet katsoivat häneen ja kumarsivat hänelle ja Howardille.

Howardia seuratessaan tuli hän pitkään käytävään, jossa tyttöjä istui matalilla raheilla aivan kuin koulussa. Hän ei nähnyt opettajaa, hän näki vaan uuden koneen, josta hän kuvitteli tulevan äänen. Tytöt katsoivat hänen mielestään häneen ja hänen seuralaiseensa uteliaina ja kummastuneina. Mutta häntä joudutettiin eteenpäin ennenkuin hän ennätti muodostaa itselleen selvää käsitystä koulusta. Hänen mielestään tunsivat tytöt Howardin, mutta eivät häntä ja ihmettelivät, kuka hän oli. Tämä Howard näytti olevan joku arvokas henkilö. Eikä hän kuitenkaan ollut muuta kuin Grahamin vartija. Se oli kummallista.

Sitten tulivat he käytävään, jossa oli puolihämärää ja käytävässä oli sellainen jalkatie, että hän näki ainoastaan ohikulkijoiden jalat ja nilkat, ei sen enempää. Graham muisti hämärästi kulkeneensa käytävissä, joissa siellä olevat muutamat henkilöt kääntyivät ällistyneinä katsomaan näitä molempia miehiä ja heidän punapukuista vartiostoaan ja seurasivat heitä katseillaan.

Virkistävän juoman vaikutus oli ohimenevää laatua. Tämä tavattoman kiivas kulku alkoi uuvuttaa häntä. Hän pyysi Howardin astumaan hitaammin. Äkkiä tulivat he hissiin, jonka ikkuna oli kadulle päin, mutta sitä ei saanut auki, ja he olivat liian korkealla nähdäkseen liikkuvat katukäytävät. Hän näki vaan ihmisten kulkevan kaapelien avulla tai astuvan omituisia, hentoja siltoja myöten.

Sitten menivät he kadun yli, mutta tavattoman korkealla ilmassa. He kulkivat kapeata siltaa myöten, joka oli kokonaan lasista, ja niin läpikuultava, että häntä huimasi sitä ajatellessaankin. Sen permantokin oli lasista. Ajatellessaan New-Quayn kallioita Boscastlen luona, jotka olivat hänen muistossaan niin lähellä ja kuitenkin samalla niin kaukana, laski hän sillan olevan noin neljäsataa jalkaa liikkuvien katukäytävien yläpuolella. Hän seisahtui ja katseli jalkojensa välitse tuota sini- ja punapukuisten kihisevää parvea, joka näytti niin pieneltä ja vähäpätöiseltä, ja joka yhä pyrki taistellen tuota pientä, tuota pienen pientä parveketta kohden, jolla hän vielä äsken oli seisonut. Ohut usva ja suurten valopallojen loisto verhosi kaiken muun. Eräs mies istuen pienellä kehdon tapaisella avoimella istuimella kiisi kapeata siltaa korkeammalta kaapelia pitkin niin nopeasti kuin jos hän olisi pudonnut. Graham seisahtui ehdottomasti katselemaan miten tuo kummallinen kulkija katosi paljoa alempana olevaan suureen aukkoon, ja sitten hänen katseensa taas kiintyi väentungokseen.

Ylintä, nopeakulkuisinta katukäytävää myöten saapui äkkiä tiuha joukko punapukuisia miehiä. Se lähti liikkeelle lähestyessään parveketta ja riensi alas keskimmäiselle katukäytävälle kiihoittunutta kansanjoukkoa kohden. Heillä näkyi olevan kädessään kepit tai pamput, joilla he löivät ja iskivät. Syntyi suunnaton huuto, kuului suuttumuksen ja tuskan huutoja ylös sillalle asti ja Grahamia huimasi ja pyörrytti. "Tulkaa pois", huusi Howard vetäen häntä käsivarresta eteenpäin.

Toinen mies kiisi kaapelia myöten alas. Graham katsoi äkkiä ylös nähdäkseen, mistä he tulivat, ja näki lasikaton ja johtolankojen ja kaapelien verkon lomitse säännöllisesti ohikulkevia muotoja, aivan kuin myllynsiipiä, ja niiden lomitse näkyi etäällä palanen sameaa taivasta. Howard veti häntä yhä eteenpäin pitkin siltaa ja he saapuivat kapeaan käytävään, joka oli koristettu geometrisillä kuvioilla.

"Minä tahdon vielä katsella", huusi Graham tehden vastarintaa.

"Ei, ei", huusi Howard päästämättä hänen käsivarttaan vapaaksi. "Tätä tietä, teidän täytyy tulla tätä tietä". Ja heitä seuraavat punapukuiset miehet näyttivät olevan valmiina toteuttamaan hänen määräyksiään.

Käytävän päässä näkyi joukko neekeriä, jotka olivat puetut omituiseen keltaiseen ja mustaan univormuun näyttäen sen kautta suurilta vapsahaisilta. Yksi heistä riensi kohottamaan suuren seinälaatan, joka Grahamin mielestä oli näyttänyt ovelta, ja astui heidän edellään. Graham tuli galleriaan, joka oli suuren salin perällä. Musta- ja keltapukuinen palvelija astui sen läpi, avasi uuden oven ja jäi sen viereen odottamaan.

Tämä huone näytti odotushuoneelta. Keskellä oli joukko henkilöitä ja vastaisella puolella oli suuri ja mahtava aukko, jolle johti portaat. Aukossa oli raskas verho, jonka yksi kulma oli nostettu ylös, niin että takana näkyi vieläkin suurempi sali. Graham näki valkoverisiä, punapukuisia miehiä ja musta- ja keltapukuisia neekereitä seisovan tämän porttaalin luona.

Kulkiessaan gallerian läpi kuuli hän kuiskattavan: "Nukkuja", ja huomasi miten päät ja katseet uteliaina kääntyivät häneen. He astuivat sisään toisesta odotushuoneessa olevasta ovesta ja joutuivat rauta-aitauksella varustettuun galleriaan, joka kulki isosta aukosta näkemänsä salin sivulla. He astuivat saliin nurkasta, joten he paraiten näkivät salin suuremmoiset muodot. Vapsahaisunivormuinen mies seisoi vieressä kuten hyvin opetettu palvelija ainakin ja sulki aukon heidän jälestään.

Verrattuina muihin ennen näkemiinsä saleihin näytti tämä sali olevan koristettu mitä komeimmin. Salin perällä ja loistavammin valaistuna kuin mikään muu oli jalustalla jättiläiskokoinen, valkoinen, mahtava ja jäntereikäs Atlaksen veistokuva, kantaen harteillaan maanpalloa. Se ensiksi herätti hänen huomiotaan, sillä se oli niin kookas, niin tarkalleen ja taitavasti tehty, niin valkoinen ja yksinkertainen. Lukuunottamatta kuvapatsasta ja keskellä olevaa koroitusta oli koko salin permanto yhtä ainoata loistavaa pintaa. Koroitus aivan katosi avarassa salissa ja olisi näyttänyt sileältä metallilevyltä, ellei sen päällä olisi ollut seitsemän miestä, jotka seisoivat pöydän ympärillä. Verraten salia heihin tuli huomaamaan salin äärettömän suuruuden. He olivat puetut valkoiseen pukuun, he näyttivät juuri nousseen seisomaan ja katsoivat terävästi Grahamiin. Pöydän päässä näki Nukkuja kiiltäviä koneita.

Howard johti häntä galleriaa myöten aivan Atlaksen eteen. Sitten hän seisahtui. Ne kaksi punapukuista miestä, jotka olivat seuranneet heitä galleriaan jäivät seisomaan Grahamin kummallekin puolelle.

"Teidän täytyy jäädä tähän", kuiskasi Howard, "vähäksi aikaa", ja odottamatta vastausta juoksi hän galleriaa pitkin.

"Mutta, miksi– ?" kysyi Graham.

Hän aikoi seurata Howardia, mutta punapukuinen mies asettui hänen tielleen. "Te saatte odottaa täällä, sire", sanoi punapukuinen.

"Miksi?"

"Niin on määrätty, sire".

"Määrättyä?"

"Niin, meille".

Grahamin epätoivo kuvastui hänen kasvoillaan.

"Missä minä olen?" kysyi hän äkkiä. "Keitä nuo miehet ovat?"

"Ne ovat Neuvoston jäseniä, sire".

"Minkä Neuvoston?"

"Neuvoston".

"Oh!" sanoi Graham, ja koetettuaan turhaan päästä poistumaan toiselle puolelle, lähestyi hän koroitusta ja katsoi valkopukuisiin miehiin, jotka seisaallaan etäältä tuijottivat häneen ja kuiskailivat keskenään.

Neuvosto? Hän huomasi heitä nyt olevan kahdeksan, mistä viimeinen oli saapunut, ei hän tietänyt. He eivät tervehtineet; he seisoivat katsellen häntä samoin kuin yhdeksännellätoista vuosisadalla talonpoikaisryhmä olisi maantiellä katsellut äkkiä etäälle ilmestynyttä ilmapalloa. Mikä mahtoi olla tuo täällä toimiva neuvosto, tuo pieni valkoisen Atlaksen eteen kokoontunut pieni ryhmä miehiä, rauhassa kaikilta urkkijoilta tämän juhlallisen ympäristön keskellä? Ja miksi hän oli tuotu tänne näiden miesten eteen, jotka taukoamatta katsoivat häneen ja puhuivat hiljaa keskenään? Howard ilmestyi jälleen tullen kiiltävää permantoa pitkin heitä kohden. Koroituksen edessä hän kumarsi ja teki muutamia omituisia, luultavasti kunnioitusta osoittavia liikkeitä. Sitten nousi hän portaita ylös koroitukselle ja jäi pöydän päässä olevien koneiden ääreen.

Graham huomasi heidän keskustelevan, mutta ei kuullut sanaakaan. Tuon tuostakin joku valkopukuinen vilkaisi häneen. Graham turhaan höristi korviaan. Kahden keskustelevan miehen liikkeet kävivät kiivaiksi. Hän katseli heitä hetkisen, loi sitten katseensa vartijainsa liikkumattomiin kasvoihin… Kääntäessään päänsä näki hän Howardin ojentavan kätensä ja pudistavan päätään. Hänet keskeytti eräs valkopukuisista miehistä naputtaen pöytään.

Grahamin mielestä kesti keskustelu hyvin kauvan. Hän loi silmänsä kohden liikkumatonta jättiläistä, jonka juurella Neuvosto oli koolla. Sitten loi hän silmänsä salin seiniin. Niillä oli puolijaappanilaiseen tyyliin tehtyjä seinämaalauksia, useat niistä olivat hyvinkin kauniita. Näiden maalausten kehys oli komeata, taidehikasta, tummaa metallia, joka liittyi gallerian metallipäätyihin ja salin suuriin rakennustaiteellisiin piirteihin. Näiden maalausten siro kauneus oli vastakohtana ja kohottamassa salin valkoisen keskuskuvan voimakasta vaikutusta. Graham loi taas silmänsä Neuvostoon ja näki Howardin tulevan portaita alas. Heti kun hän eroitti hänen piirteensä huomasi hän Howardin olevan hyvin punaisen ja mutisevan itsekseen. Hän oli vielä kiihoittunut kun hän vähän ajan kuluttua tuli galleriaan.

"Tätä tietä", sanoi hän lyhyesti, ja he menivät vaiti pientä ovea kohden, joka aukeni heidän lähestyessään. Molemmat punapukuiset miehet jäivät oven kummallekin puolen. Howard ja Graham astuivat sisään, ja Graham, katsoessaan taakseen, näki valkopukuisen neuvoston seisovan liikkumattomana katsellen hänen jälkeensä. Sitten ovi raskaasti sulkeutui hänen takanaan ja ensi kerran heräämisensä jälkeen oli Graham keskellä hiljaisuutta. Astuessaankaan ei kuulunut ääntä.

Howard avasi erään oven, he astuivat etummaiseen kahdesta yhteen kuuluvasta huoneesta. Huone oli sisustettu valkoisella ja viheriällä. "Mikä Neuvosto se oli?" kysyi Graham. "Mistä he väittelivät? Mitä tekemistä heillä on minun kanssani?" Howard sulki huolellisesti oven, huokasi syvään ja sanoi jotain puolikovaa. Hän kulki viistoon huoneen poikki ja kääntyi huokaillen uudelleen. "Uh!" huokasi hän helpoituksesta.

Graham seisoi katsellen häneen.

"Teille täytyy minun selittää", sanoi Howard äkkiä katsomatta Grahamia silmiin, "että meidän sosiaalinen järjestelmämme on hyvin monimutkainen. Puolinainen selitys, vaillinainen kuvaus antaisi teille aivan väärän käsityksen siitä. Todellisuudessa on pääkysymys yksinomaan suurista yhtyneistä eduista – teidän varanne ja siihen myöhemmin lisäksi tullut serkkunne Warmingin rikkaus – ja muutamat muut tulot – muodostavat hyvin suuren omaisuuden. Ja syistä, joita teidän on vaikea ymmärtää, on teistä tullut tärkeä – hyvin tärkeä henkilö – joka vaikuttaa koko maailman asioihin".

Hän vaikeni.

"Niinkö?" sanoi Graham.

"Nykyään on olemassa suuria sosiaalisia häiriöitä".

"Niinkö?"

"Asiat ovat menneet niin pitkälle, että viisainta on sulkea teidät tänne".

"Pitää minua vankina!" huudahti Graham.

"Niin – meidän täytyy pitää teitä syrjässä".

Graham kääntyi häneen päin. "Tämäpä on omituista!" sanoi hän.

"Teille ei tehdä mitään pahaa".

"Eikö pahaa!"

"Mutta teidän täytyy pysyä täällä – "

"Luultavasti siksi, kunnes olen päässyt selville omasta asemastani".

"Juuri niin".

"Hyvä on. Alkakaa siis. Mitä merkitsee tuo: ei mitään pahaa?"

"Sitä en voi nyt selittää".

"Miksi ette?"

"Se kävisi liian pitkäksi, sire".

"Sitä suurempi syy alkaa nyt heti. Te sanoitte, että minä olen tärkeä henkilö. Mitä tiesivät ne huudot, jotka kuulin? Miksi suuri kansanjoukko joutuu intoihinsa kuullessaan uneni loppuneen, ja mitä olivat nuo valkopukuiset miehet suuressa Neuvostosalissa?"

"Kaikki selitetään teille, sire", sanoi Howard. "Mutta ei noin yht'äkkiä, ei noin yht'äkkiä. Nykyään on sellainen rauhaton aika, jolloin kaikki ovat kiihottuneita. Teidän heräämisenne. Ei kukaan odottanut teidän heräävän. Neuvosto miettii ja punnitsee asiaa".

"Mikä Neuvosto?"

"Se Neuvosto, jonka näette".

Graham kävi kärsimättömäksi. "Te teette väärin", sanoi hän. "Minun pitää saada tietää, mitä tapahtuu".

"Teidän täytyy odottaa. Teidän täytyy todellakin odottaa".

Graham istahti äkkiä. "Minä arvelen, että kun minä olen näin kauvan odottanut henkiin heräämistäni, niin voin vielä jonkun aikaa odottaa".

"Sitä parempi", sanoi Howard. "Niin, se on parempi. Ja minun täytyy jättää teidät yksin. Vähäksi aikaa. Minun täytyy ottaa osaa Neuvoston keskusteluun… Pyydän anteeksi".

Hän meni kohden ovea, epäröi hetkisen, ja katosi sitten.

Graham meni ovelle, koetti avata sitä, mutta huomasi sen olevan suljetun tavalla, jota hän ei ymmärtänyt; kääntyi takaisin, käveli hermostuneesti huoneessa ja istui lopulta. Hän istui jonkun aikaa liikkumattomana, käsivarret ristissä ja silmäkulmat rypyssä, pureskellen kynsiään ja koetti selvitellä itselleen niitä vaihtelevia kuvia, jotka hän oli nähnyt ylösnousemisensa ensimmäisen tunnin kuluessa; hän muisteli laajaa liikkuvaa katua, lukemattomia huoneita ja käytäviä, kansanjoukkoa, joka tungeksi ja huusi noilla oudoilla kaduilla, tuota pientä vastenmielisten miesten ryhmää, joka oli kokoontunut Atlaksen kuvapatsaan eteen, Howardin kummallista käytöstä. Hän alkoi ajatella suunnatonta perintöä – perintöä, jota ehkä oli väärin käytetty – joka antoi hänelle ennen kuulumattoman vallan ja etuoikeudet. Mitä hänen tulisi tehdä? Ja tämä hiljainen huone todisti kyllinkin selvästi hänelle, että hän oli vankina.

Grahamin sielussa heräsi voittamaton vakuutus siitä, että tämä suuremmoisten vaikutelmien sarja olikin unta. Hän koetti sulkea silmänsä ja jatkaa unta, mutta kun hän avasi ne jälleen niin ei hän tämän keinon kautta ollutkaan herännyt. Sitten alkoi hän tunnustella toista omituista huonekalua toisensa jälkeen näissä molemmissa huoneissa.

Pitkässä soikeassa peilissä näki hän oman kuvansa suureksi hämmästyksekseen. Hän oli puettu komeaan purppuranpunaiseen ja sinertävänvalkoiseen pukuun, hänellä oli pieni, suippo, hiukan harmahtava parta, ja hänen musta tukkansa, jossa oli valkoisia suortuvia, oli kammattu otsalle oudolla mutta sirolla tavalla. Hän näytti noin neljänkymmenen viiden vuotiaalta mieheltä. Ensi hetkessä ei hän voinut käsittää, että se oli hänen oma kuvansa.

Tuntiessaan itsensä purskahti hän nauruun. "Minun pitäisi tällaisena mennä Warmingin luo!" huudahti hän, "ja mennä ravintolaan hänen kanssaan syömään aamiaista!"

Sitten teki hänen mielensä nähdä toisen henkilön toisensa jälkeen, joiden kanssa hän oli seurustellut nuoruudessaan, mutta keskellä tätä iloista ajatusta muistikin hän, että kaikki ne, jotka hän olisi tahtonut tavata, olivatkin kuolleet jo monta, monta vuotta sitten. Tämä ajatus synnytti hänessä tuskallisen tunteen; hän seisahtui ja kalpeni kauhusta.

Tulvimalla tulivat muistoonsa nuo liikkuvat katukäytävät ja tuon ihmeellisen kadun rakennusten päädyt. Hän muisti huutavan kansanjoukon, ja nuo ynseät, valkopukuiset, mykät neuvostonjäsenet. Hän tunsi itsensä niin pieneksi, niin vähäpätöiseksi ja voimattomaksi, surkean huomattavaksi henkilöksi. Ja kaikki hänen ympärillään, koko maailma oli niin – vieras.