Читать книгу Vanha kauppiaskoti - Gustav Freytag - Страница 4
ОглавлениеAntonin arkaillen vastattua, että hän halusi päästä herra Schröterin puheille, astui sisemmästä konttorista ulos kookas mies, jolla oli ryppyiset kasvot, korkea paidankaulus ja koko olennossaan englantilainen sävy. Anton katsahti tulijaa nopeasti kasvoihin, ja tämä ensimmäinen hätäinen katse antoi hänelle jälleen rohkeutta. Hän huomasi noilla kasvoilla kaikkea sitä, mitä hän viime viikkojen aikana oli niin hartaasti toivonut näkevänsä, hyväsydämisyyttä ja rehellistä mielenlaatua. Ja kuitenkin tuo herra näytti sangen ankaralta, ja hänen ensimmäiset kysymyksensä olivat lyhyet ja jyrkät. Anton otti sukkelasti kirjeensä esiin, mainitsi nimensä ja kertoi hätäisesti ja tukahtuvalla äänellä, että hänen isänsä oli kuollut, ja että hän oli kuolinvuoteeltaan lähettänyt tervehdyksensä herra Schröterille.
Ystävällinen välke tuli kauppiaan silmiin, hän avasi kirjeen vaieten, luki sen hitaasti läpi, ojensi sitten Antonille kätensä ja sanoi: "Olkaa tervetullut." Sitten hän kääntyi erään konttoriherran puoleen, jolla oli yllään viheriä takki ja oikeassa käsivarressa harmaa suojahiha: "Herra Anton Wohlfart liittyy tästä päivästä lähtien meidän liikkeeseemme." Silmänräpäyksen ajaksi kaikki kuusi kynää pysähtyivät rapisemasta, ja niiden käyttäjät katsahtivat yht'aikaa Antoniin, mutta johtaja lausui Antonille suopeasti: "Te olette tietenkin väsyksissä, herra Jordan näyttää teille huoneenne. Levätkää kunnollisesti, huomenna puhelemme enemmän."
Näin sanottuaan hän nyökkäsi Antonille keveästi ja palasi sisäkonttoriin, jossa myöskin kuusi kynää rapisi sinisellä kirjepaperilla ja nyt niin vimmattua vauhtia, että sulat tärisivät, sillä vanhan seinäkellon viisari ennusti juuri ratkaisevaa lyöntiä.
Ainoastaan viheriätakkinen herra veti harmaan suojahihan käsivarreltaan, silitti sen suoraksi, lukitsi sen ynnä kasan papereita pulpettiinsa ja kehoitti Antonia käymään kanssaan hänelle varattuun huoneeseen. Jälleen kulki Anton samasta ovesta, josta hän vasta kymmenisen minuuttia sitten oli astunut sisään, mutta nyt hän oli kerrassaan toinen mies; hänen kohtalonsa oli ratkaistu, nyt hänellä oli koti, nyt hän kuului jäsenenä suureen kauppaliikkeeseen. Siksipä hän ohimennessään läimäytti lemmekkäästi isoa tavarakääryä, niinkuin vanhaa tuttavaa läimäytetään olalle, ja viheriätakkinen herra kääntyi hyväntuulisena ympäri ja sanoi hänelle alentuvasti; "Puuvillaa." Kolme askelta myöhemmin Anton taputteli tuttavallisesti suunnatonta tynnöriä, joka seisoi nurkassa mahtavana ja isomahaisena kuin jokin rikas tilan vuokraaja, ja viheriä herra kääntyi jälleen selittämään hänelle: "Korintteja." Nyt ei Anton enää kompastellut vipuvarsiin, jopa hän rohkealla potkaisulla siirsi itsekin sellaisen syrjään, ja vastaantulevaa nahkarintaista jättiläistä hän tervehti varmasti ja tuttavallisesti kuin kotiväkeä ainakin, ja tunsi suloista mielenliikutusta, kun jättiläinen tervehti kohteliaasti vastaan, ja varsinkin kun viheriä herra jälleen lausui alentuvasti: "Lastaajain päällysmies."
Pihan poikki vei mutkitteleva polku takarakennukseen, jossa he nousivat kolmet kuluneet portaat ylöspäin. Siellä avasi herra Jordan erään huoneen oven ja huomautti Antonille, että se todennäköisesti oli hänen vastainen asuntonsa; aikaisemmin siinä oli asunut muuan herra Jordanin hyvä ystävä, joka äskettäin oli eronnut liikkeestä ja alottanut oman kaupan. Huone oli hyvin pieni, huonekalut yksinkertaiset ja kauan käytetyt, mutta akkunoissa oli valkeat verhot ja valkeat kaihtimet, ja kirjoituspöydällä soma kipsinen kissa, joka nahankeltaiseksi maalattuna näytti aivan elävältä. Kissan oli huoneen entinen asukas jättänyt perinnöksi seuraajalleen.
Herra Jordan kiiruhti takaisin konttoriin, jossa hänen täytyi olla ensimmäisenä ja viimeisenä, koska osa avaimista oli hänen hoteissaan, ja Anton jäi yksin. Ystävällisen palvelijan avulla, joka tuotapikaa laittoi huoneen auttavaan kuntoon, hän siisti ja järjesti pukunsa, kun portailta kuuluva monien jalkojen kopina tiesi kertoa, että hänen uudet virkaveljensä saapuivat kukin huoneeseensa.
Jälleen ilmaantui viheriä herra Antonin luo ja ilmoitti hänelle, että herra Schröter oli mennyt johonkin kokoukseen, joten häntä ei voinut tänään enää puhutella. Sen sijaan hän oli sitä mieltä, että uuden tulokkaan asiana oli käydä tervehtimässä toisia konttoriherroja, jotta pääsisi säädyllisellä tavalla heidän tuttavuuteensa. Hännystakki ei ollut tarpeen.
Anton laskeutui saattajansa kanssa alempaan kerrokseen, ja herra Jordan oli juuri koputtamaisillaan eräälle ovelle, kun huoneen asukas tuli itse ovelle vastaan; solakka, kaunis mies, jonka ylimyksellinen olemus oli omiaan syvästi tehoamaan ujoon sankariimme. Hän oli muuttanut pukua ja vetänyt jalkoihinsa ratsuhousut ja kannussaappaat, päässä hänellä oli jokeylakki ja kädessä ratsupiiska, jota hän heilutteli huolettomasti.
"Joko te taluttelette varsaanne riimusta?" hän sanoi hymyillen Antonin oppaalle. Herra Jordan suoristi juhlallisesti selkäänsä ja esitti: "Herra Wohlfart, uusi konttorioppilas, vasta saapunut — herra von Fink, suuren hampurilaisen toiminimen Fink ja Beckerin omistajan poika."
"Maailman suurimman valaanihravaraston j.n.e. perillinen", keskeytti herra von Fink hänet huolettomasti. "Kuulkaahan, Jordan, antakaappas minulle kymmenen taaleria, minun on maksettava ratsurengilleni. Kirjoittakaa summa muistiin muiden velkojen joukkoon." Jordan otti hitaasti setelin lompakostaan ja antoi sen jokeylle, joka rypisti sen palloksi ja työnsi liivintaskuunsa, sanoen sitten alentuvan kohteliaalla sävyllä Antonille: "Jos aikomuksenne oli tulla minua tervehtimään, kuten voin huomata Merkuriuksenne juhlallisesta naamasta, niin valitan etten voi nyt pysyä kotona, sillä minun on lähdettävä ostamaan itselleni uusi ratsuhevonen. Oletan siis tervehdyskäyntinne jo tapahtuneeksi ja kiitän siitä kaikella asiaankuuluvalla juhlallisuudella sekä annan teille täten siunaukseni uuteen toimeenne" Hän nyykäytti välinpitämättömästi päätään ja asteli kilisevin kannuksin portaita alas ja kivitetyn pihan poikki.
Tuon herran kylmähkö käytös antoi Antonin mielihyvän tunteelle pahan kolauksen, ja hän ajatteli arkaillen: jos kaikki toisetkin ovat samaa maata, niin tulee sangen vaikeaksi seurustella heidän kanssaan. Myöskin herra Jordan näki tarpeelliseksi hiukan selittää jokeyn silmiinpistävää käyttäytymistä, ja hän sanoi tuttavallisesti: "Fink kuuluu vain puolittain liikkeeseemme; hän on ollut täällä vasta vähän aikaa. Isänsä toimitti hänet New Yorkista tänne saamaan vähän järkeä."
"Eikö hän sitten olekaan oikein järjissään?" kysyi Anton uteliaasti.
"Hän on vain liiaksi raju ja urheiluvimmainen, mutta muuten hyvä seuramies", sanoi herra Jordan. "Muut herrat olen kutsunut omaan huoneeseeni, jotta yhdellä kertaa tulette jokaisen tuttavaksi; juomme siellä kupin teetä. Huomenna käytte sitten tervehtimässä kutakin erikseen heidän huoneissaan."
Herra Jordanin huone oli suurin takarakennuksen pienistä huoneuksista, joissa konttoriherrat asuivat yksin tai kaksi yhdessä, ja sen perusteella sekä isäntänsä vierasvaraisen luonteen takia sitä välistä käytettiin yhteisenä salonkina; siksipä siinä olikin oikein fortepiano ja muutamia nojatuoleja. Seinillä riippui paljon posliinikuvia, jotka enimmäkseen esittivät jaloa naisellisuutta keskiajan pyhimysten, madonnain ja Loreleyn hahmossa. Huoneessa herrat istuallaan tai seisoallaan odottelivat uutta tulokasta. Anton suoriutui kunnialla yhteisesittelystä, puristi jokaisen kättä erikseen ja pyysi perästäpäin kaikilta yhteisesti osakseen herrojen hyväntahtoisuutta ja ystävällistä apua, koska hän oli aivan kokematon liike-elämässä ja muutenkin tottumaton olemaan vieraiden ihmisten parissa. Tällainen avomielisyys teki läsnäolijoihin ilmeisesti hyvän vaikutuksen. Sitten alkoi rauhallinen seuranpito, jota suolattiin monin pikku kaskuin ja viittauksin, jotka uudelle tulokkaalle olivat niin käsittämättömät kuin suinkin saattoi olla. Anton kuunteli äänettömästä päästä ja koki parhaansa mukaan päästä perille kunkin herran yksilöllisestä luonteenlaadusta. Ensiksi tuli kysymykseen kirjanpitäjä, herra Liebold, vanhanpuoleinen pieni mies, jolla oli huilumainen ääni ja kasvoilla arkaileva hymy, jolla hän näytti tahtovan pyydellä koko maailmalta anteeksi, että häntä ylipäänsä oli olemassakaan. Hän puheli sangen vähän, ja kun hän jolloinkin puhui, oli hänellä tapana peruuttaa jälkilauseessa se, mitä hän etulauseessa oli sanonut, esim. "Luulenpa melkein, että tämä tee on liian heikkoa, mutta toisekseen on väkevä tee sangen epäterveellistä." Sitten seurasi herra Pix, tuo mustan siveltimen itsevaltias heiluttaja eteisestä, sangen päättäväinen ja jyrkkäsanainen mies, joka näytti olevan taipuvainen pitämään kaikkia inhimillisiä olosuhteita joukkona pieniä, vaikkakin huomioonotettavia vähittäiskauppatehtäviä. Kun huoneessa oli liian vähän tuoleja sellaiselle joukolle, veti hän häikäilemättä pienen pöydän teevehkeiden viereen ja istui koko illan sillä hajareisin kuin satulassa. Edelleen herra Specht, joka puhui paljon ja teki rohkeita väitteitä, joita kaikki muut kohta kävivät kumoamaan. Hän esim. väitti, että Kiinassa oli perustuslaillinen hallitusmuoto, joka vain aivan vähän erosi Englannissa vallitsevasta, ja kannatti kiivaasti sitä mielipidettä, että etanasoppa oli ollut Herrassa nukkuneen keisari Napoleonin lempiruoka. Sitten sillä oli vielä heiveröinen ja hurskasmielinen herra Baumann, joka piti tukkaansa lyhyeksi leikattuna ja kävi joka pyhä kirkossa, antoi raha-apua kaikille lähetysseuroille ja, kuten hänen toverinsa väittivät, hautoi vahvasti ajatusta ruveta itsekin myöhemmin lähetyssaarnaajaksi. Toistaiseksi häntä oli sitä toteuttamasta pidättänyt jonkinlainen lapsellinen kiintymys kotimaahan ja siihen kauppaliikkeeseen, jonka hyödyksi hän tätänykyä aherteli. Anton huomasi ilokseen, että herrojen kesken vallitsi kohtelias ja hienotunteinen käytöstapa ja puheensävy. Tuntien itsensä hyvin uupuneeksi hän sanoi pian toisille hyvästit, ja kun hän ei ollut puhunut ketään vastaan, vaan päinvastoin käyttäytynyt huomaavaisesti kaikkia kohtaan, oli hänen poistuttuaan herrain yksimielinen mielipide, että siitä pojasta lupasi tulla hyvä toveri.
* * * * *
Tällävälin asteli Veitel Itzig tottuneen kuljeskelijan huolettomuudella ja syntyperäisen suurkaupunkilaisen varmuudella pitkin häliseviä katuja. Ilta-auringon punertava hohde oli katukivitykseltä kiivennyt talojen seinille, siirtynyt akkunarivistä ylempään aina katoille asti, ja iltahämärä peitti jo verhoonsa ahtaat kujat vanhassa kaupunginosassa, joka sijaitsee pitkin virran viertä. Erään sellaisen kujan varrella oli iso, leveäpäätyinen talo. Sen alikerroksen akkunat olivat varustetut rautaristikoilla, ylemmässä kerroksessa reunustivat valkeiksi maalatut kehykset isoja peililasiruutuja, mutta katonrajassa olivat vintinakkunat aivan sokeat, paksun lian tahrimat ja paikotellen ruutuja vailla. Talo oli kaikkea muuta kuin arvokkaan näköinen, se oli kuin vanha mustalaisakka, joka on kietaissut uuden kirjavan huivin resuisen hameensa päälle.
Tähän taloon kävi Veitel Itzig sisään, viskaten ovella seisovalle pyntätylle palvelustytölle mäjähtävän lentomuiskun, jonka tämä torjui kädellään kuin surisevan paarman. Likaiset portaat johtivat valkeaksi maalatulle paraatiovelle, jolla paistoi isossa messinkikilvessä nimi "Hirsch Ehrenthal". Veitel tarttui soittokellon paksuun porsliinikahvaan ja helisti, kunnes vanhanpuoleinen nainen rypistynyt myssy päässä avasi oven raolleen, työnsi siitä ulos nenänsä ja kysyi hänen asiaansa; sitten hän avasi takanaan olevan huoneenoven ja huusi: "Täällä on joku Ostrausta, sanoo nimekseen Itzig Veitel ja tahtoo tavata herra Ehrenthalia". Huoneesta kuului vastaan isännän ääni: "Odottakoon!" ja lautasten helinä tiesi kertoa, että arvoisa liikemies ensin tahtoi nauttia perheonnen suloista illallispöydässä ennenkuin otti vastaisen miljoonienomistajan puheilleen. Ovenvartijatar katsahti epäluuloisesti tungeksijaan ja paiskasi ulko-oven kiinni hänen nenänsä edessä.
Veitel istahti portaille ja tuijotteli jäykästi messinkikilpeä ja valkoista ovea, ihaili messinkilevyn pyöreitä nurkkia ja koetti mielessään kuvitella, miltä Itzigin nimi näyttäisi samanlaisella kilvellä ja samanlaisella valkealla ovella. Siitä hänen ajatuksensa välittömästi siirtyivät siihen tosiasiaan, että paljon vielä puuttui, ennenkuin hän rikkaudessa pääsi Hirsch Ehrenthalin rinnalle; hän tunnusteli puolta tusinaa tukaatteja, jotka hänen äitinsä oli neulonut nahkapalasen suojaan hänen liivinvuoriinsa, ja punnitsi mielessään, kuinka paljon hänen onnistuisi päivittäin säästää kokoon — edellyttäen, että tuo rikas mies antoi hänelle ansiotilaisuutta. Hän oli vajonnut syviin mietteisiin kiiltonahkaisen saapasparin hinnasta, jotka hän kuvitteli kuuluviksi jonkin nuoren teikarin jalkoihin ja jotka hänen olettamuksensa mukaan olivat kolmesti sen neljän groshenin kolikon arvoiset, jonka hän aikoi niistä teikarille tarjota; silloin avautui ulko-ovi paukahtaen, ja herra Ehrenthal ilmestyi omassa persoonassaan reppuriparan eteen. Hän ei enää ollut sama mies kuin aikaisemmin iltapäivällä vapaaherran tilalla; hänen nöyristelevä ystävällisyytensä oli haihtunut jäljettömiin kuin ruusun tuoksu helteisen päivän illalla, hän oli pelkkää majesteetillisuutta, itsetuntoa ja hirmuvaltaisuutta; tuskinpa mikään aasialainen keisari voi sen ylpeämmin silmätä jalkainsa juuressa ryömiviin maan matosiin kuin hän tuohon Ostraun kasvattiin. Itzig tajusi suuren miehen mahtavuuden yhtä hyvin kuin oman mitättömyytensäkin — noista kuudesta liivinvuoriin neulotusta tukaatista huolimatta —, kavahti pystyyn kuin vieterin kohottamana ja seisoi pää nöyrästi painuksissa mestarinsa edessä. "Tässä on kirje Baruch Goldmannilta, jolle herra Ehrenthal on luvannut ottaa minut liikkeeseensä", hän alotti ja kurotti mahtavalle miehelle kirjeen.
"Minä olen kirjoittanut Goldmannille, että hänen pitää lähettää joku ihminen nähtäväksi, jotta saan päätellä kelpaako hän mihinkään; mutta sen pitemmälle ei asiassa ole vielä sovittu", lausui Ehrenthal ylhäisesti ja avasi kirjeen.
"Olen kuitenkin tullut teidän nähtäväksenne", vastasi Veitel.
"Ja miksi tulet niin myöhään, nuori Itzig? Ei nyt ole enää aika puhella liikeasioista", murisi talonisäntä.
"Tahdoin ilmoittautua herra Hirsch Ehrenthalin palvelukseen vielä tänä iltana, jos hänellä olisi antaa minulle jotain tehtävää huomisaamuksi."
"Siitä kerkiää puhua huomenaamulla", sanoi Ehrenthal ärtyneesti, sillä hänestä oli edullista antaa tarjokkaan jo ensi hetkestä lähtien kokea, miten vähän arvoa ja merkitystä hänen persoonallaan oli. Itzigistä tällainen menettely oli vallan paikallaan, ja huomatessaan tilanteen hänelle toistaiseksi vielä epäsuotuisaksi hän kiiruhti parantamaan sitä käymällä suoraapäätä asioihin käsiksi: "Ehkä minä voin olla joksikin avuksi huomisaamuna, kun silloin on toripäivä, sillä minä tunnen useimpain niiden herrain kuskit, jotka tuovat lanttukuormia kaupunkiin."
"Mitä lantuista? Mitä minä lantuilla teen? Mitä hän liikeasioista lörpöttelee?" jyrisi Hirsch Ehrenthal entistä tuimemmin nöyrälle orjalleen.
Mutta järkähtämättä silitteli Veitel edelleen kelpoisuuttaan kuin silkkistä kaulahuivia: "Minä olen muutenkin kaupungissa tunnettu, minä tunnen kaikki välittäjät ja pikku kauppiaat, ja minä pystyn auttamaan herraa missä liikeasiassa hyvänsä sekä kotona että kaupungilla." Ja saattaakseen pestijutun lopulliseen päätökseen hän lisäsi alistuvaisesti: "Minä en ole niin ylpeä, että tahtoisin asua herra Hirsch Ehrenthalin luona; jollei herra Ehrenthalilla ole talossaan minulle vuodetta, niin tahdon etsiä itselleni yösijan jossakin läheisessä majatalossa."
Tällainen vaatimattomuus liikutti herra Ehrenthalia siihen määrään, että hän vielä kerran silmäsi paikananojaa kiireestä kantapäähän ja kysyi sitten suopeammin: "Ovatko paperisi kunnossa, niin etten joudu sinun takiasi mihinkään hankauksiin poliisin kanssa?"
Veitel kykeni tämän tärkeän kohdan suhteen antamaan rauhoittavan vastauksen; ikivanha iso lompakko lennähti äkkiä jollain salaperäisellä tavalla näkyviin hänen risaisen takkinsa poimuista; siitä hän kaivoi passinsa esiin.
Herra Ehrenthal tarttui paperiin, kasvoillaan ovelasti osattu inhon ilme sen kellastunutta väriä kohtaan, ja luki sen tarkoin lävitse, allekirjoitukset, sinetit ja kaikkityyni, jopa piti sitä päivääkin vastaan. Veitel odotteli jännityksellä, pitäisikö hän sen itsellään: jos niin kävi, niin oli pestiasia selvä.
Kun herra Ehrenthal huolettomasti kiikutteli paperia hyppystensä nenässä, yritti Itzig jouduttaa häntä ratkaisuun hymyilemällä nöyristelevästi. "Jos otan sinut palvelukseeni", lausui talonisäntä, "niin tulee sinun tehdä talossani kaikki mitä annan toimeksesi, tahikka mitä rouva Ehrenthal tahi poikani Bernhard Ehrenthal antaa; sinun on aamuisin harjattava saappaat ja rouvani kengät, sinun on noudettava keittiöön, mitä keittäjätär käskee, liikkeessäni saat juosta kaikilla asioilla, minne sinut lähetän, ja mitä poissaollessani tulee tilauksia, ne sinä kirjoitat muistiin."
"Sen tahdon, herra Ehrenthal", lupasi Veitel nöyrästi, "minä tahdon tehdä kaikki mitä vaaditaan, niin että varmasti tulette olemaan minuun tyytyväinen."
"Aamiaista ja päivällistä antaa sinulle keittäjätär, iltaisin kello seitsemästä olet oma herrasi." — Veitel alistui yhtä alttiisti näihinkin ehtoihin, huomauttaen vain: "Enkö voi saada aamuisin pari tuntia omalle varalleni?"
"Et", sanoi Ehrenthal jyrkästi; "en voi sietää, että minun palveluksessani oleva henkilö tekee kauppoja omaan laskuunsa."
Koska Veitel oli lujasti päättänyt kaikesta huolimatta tehdä kauppoja omaan laskuunsa, ja herra Ehrenthal tiesi sen yhtä hyvin kuin Veitel itse, niin ei tähän arkaan kohtaan sen enempää kajottu.
"Palkkaa saat joka kuukausi kaksi taaleria, ja jos teen kauppoja sinun avullasi, niin saat sinäkin voitosta osuutesi."
"Kuinka suuren osuuden tulen saamaan?" kiirehti Veitel kysymään.
"Kuinkako suuren osuuden?" tärähdytti herra Ehrenthal tylysti; "mitä sinulle tulen osuutta antamaan, se sinulle on tarpeeksi suuri."
"Suuri kyllä herralle itselleen, mutta ei minulle", intti Veitel rohkeasti vastaan, sillä hän ymmärsi, että tähän pääpykälään nähden päättäväisyys oli paikallaan.
"Se tullaan näkemään, kun olet palvellut koeaikasi. Neljä viikkoa on sinun palveltava kokeeksi, sen jälkeen voimme ruveta puhumaan sinun ansiostasi."
Sen enempää Veitel ei kohtuuden mukaan voinut vaatiakaan, hän nosti myttynsä portailta ja sanoi alamaisesti: "Minä olen tyytyväinen, jos herra Ehrenthal vielä tahtoo antaa minulle vanhat housut ja takin, etten häpäise häntä ihmisten edessä."
"Housuista ja takista ei puhettakaan", vastasi herra jyrkästi.
"Antakaa sitten housut ja takki neljän viikon kuluttua, kun koeaikani on päättynyt." Tämä vaatimus tiesi lumppupörssin taksan mukaan kolmen tai neljän taalerin lahjaa, mikä Ehrenthalin mielestä oli aivan liian paljon; hän katsahti vielä kerran tutkivasti poikaa, tämän nöyrää asentoa ja tavattoman julkeita silmiä, ja päätteli näkemästään, että veitikkaa voi käyttää johonkin, jonka vuoksi hän oli taipuvainen osoittamaan jalomielisyyttä. "Olkoon menneeksi", sanoi hän, "neljän viikon päästä sitten. Yömajasi voit ottaa Löbel Pinkuksen luona tuolla lähimmässä kadunkulmassa, jotta tiedän mistä sinut tavoitan." Sen jälkeen herra Ehrenthal avasi ulko-oven ja huusi sisään: "Rouva, Bernhard, Rosalie, tulkaa ulos." Kaksi kamarinovea ja keittiönovi aukenivat ja talonväki ilmestyi näkösälle, takana keittäjätär rypistynyt esiliina yllään.
Rouva Ehrenthal oli täyteläinen nainen, vahvat kulmakarvat ja riippukiharat korpinmustat ja puku mustaa silkkiä; hänellä oli suuret taipumukset olla miellyttävä, ja hän miellyttikin useimpia ihmisiä. Ainakin sitä väittivät enemmän tai vähemmän siivoin sanoin nuoret aatelisherrat, jotka toisinaan varhaisina aamuhetkinä tulivat herra Ehrenthalin puheille raha-asiain vuoksi; ja vaikka tällaiset vakuuttelut olivat tavallisesti sitä lämpimämmät, mitä kylmempi vastaanotto oli ollut talonisännän taholta, niin totta puhuaksemme pitivät sellaisetkin ihmiset, joiden ei ollut tarvis pyytää maksuajan pitennystä, rouva Ehrenthalia sangen muhkeana naisena. Mutta hänen tyttärensä vasta oli oikea kaunotar, vartalo kookas ja jalomuotoinen, silmät säkenöivät, iho mitä puhtain ja nenä vain aivan vähäsen kyömy. Mutta mikä käenpoikanen perheen perillinen olikaan! Hän oli miltei lapsellisen pieni varreltaan, kasvot olivat kalpeat ja ryppyiset, ryhti kumara; nuorukaiseksi hänet tunsi vain herkkäpiirteisestä suusta ja silmien kirkkaasta katseesta; hänen pukunsakin oli huolimattomampi kuin herra Ehrenthalin pojalle olisi sopinut, ja ruskeassa tukassa riippui vielä näin myöhäisenä iltahetkenäkin pieluksesta irtautuneita höyheniä. Talonväki ja Veitel mittailivat ääneti toisiaan katseillaan, mutta herra Ehrenthal huomautti jonkinlaisen itsetyydytyksen sävyllä: "Tämä on Veitel Itzig, jonka olen ottanut palvelukseemme." Reppuri parka oli yhdellä silmäyksellä käsittänyt äidin mahtailevan ylpeyden, tyttären nenännyrpistyksen ja pojan hajamielisen katseen; hän päätti kohta mielessään olla äärimmäisen nöyrä ja alamainen äidille, rakastua tyttäreen ja harjata huonosti Bernhardin saappaat, tarkastellen samalla sopivan tilaisuuden tullen, eikö harjattavan takin taskuun ollut sen hajamieliseltä omistajalta unohtunut joku taalerinraha.
Tämän esittelyn jälkeen herra Ehrenthal sanoi, että Veitel sai lähteä matkoihinsa ja palata huomisaamuna kello kuudelta. Ulko-ovi sulkeutui kauppiaan perheen jälkeen, mutta portaille jäänyt nuori veitikka tunsi, että nyt oli hänessäkin jo kauppamiehen vikaa, olihan hänet otettu liikkeen toimimieheksi. Hän hymyili tyytyväisesti astuessaan portaita alas; ilmeisesti hän oli tulokseen tyytyväinen. Olihan hän jo mitellyt voimiaan mahtavan liikemiehen kanssa ja päässyt siinä voiton puolelle. Sillä vaikka hän olisi ottanut pestin ilman lupausta vanhoista vaatteistakin, niin piti hän neljän viikon kuluttua perittäviä housuja ja takkia nerokkaana liikevoittona ja arvosteli uutta isäntäänsä sen mukaan. Tosin ajatus: "mutta entäpä jos se onkin vain kesätakki!" lennähti mustana pilvenä hänen sieluunsa; mutta sen karkoitti lohdullisempi miete: "housut ovat varmaankin Bernhardin, ja hän käyttää verkahousuja helteisenä kesäpäivänäkin!" Siispä hän rauhoittuneena heitti mytyn selkäänsä ja lähti astua patistelemaan Löbel Pinkuksen majataloon.
Löbel Pinkus oli talonomistaja ja piti alikerroksessa pientä paloviinakauppaa ja kapakkaa, jossa kävi paljon ihmisiä. Kuitenkin oli arvattavissa, ettei kunnianarvoisen Pinkuksen lihava, rasvaiselta paistava ruho eikä hänen vaimonsa paksu kultainen kaulaketju olleet pelkän kapakkatoimen hedelmiä, ja naapuristossa synnytti paljon päänvaivaa se arvoitus, kuinka ihmeessä rouva Pinkuksen kannatti aina paistaa päivällispöytään kaikkein kalleimmat hanhet, jopa välistä kalkkunoitakin. Mutta koska hänen miehellään oli taattu luonne ja maine, mikä kuvastui hänen käyttämästään karkeasta ja päättäväisestä puhetavasta, koska hän myyskenteli paloviinaa, mikä vanhastaan on kansanomainen ammatti, ja koska hänellä sen lisäksi oli rahoja lainattavaksi tavattoman korkeaa korkoa vastaan, niin kunnioittivat ja pelkäsivät naapuriston pikku käsityöläiset häntä suuresti. Hänen mainettaan ja kansalaiskuntoaan vastaan ei kenelläkään ollut muistuttamista. Vartiopoliisi poikkesi kernaasti ohi astuessaan hänen kapakkaansa ottamaan ryypyn, josta isäntä aina kieltäytyi ottamasta maksua; hän suoritti täsmällisesti kaikki veronsa, ja ihmisten kesken häntä pidettiin ryöstövoudin hyvänä tuttavana, jopa luotettuna ystävänäkin. Mutta itse asiassa herra Pinkus oli niitä onnellisia luonteita, jotka osaavat imeä hunajaa kaikenlaisista kukista, yksinpä pahanhajuisistakin. Talonsa yläkerrassa hän piti hiljaista yömajaa parrallisille ja parrattomille miehille, joita yhdisti yhteinen kammo sian sukua ja kaikkia sen jalostettuja tuotteita kohtaan. Nämä ikivanhan rodun jälkeläiset panivat toisinaan arvoa huokeaan ja piilosalla olevaan yökortteeriin, jonka isäntä ei kirjoitellut kovin isoja laskuja eikä liioin vaatinut vierailtaan passiakaan; he tulivat säännöllisesti myöhään iltahämärissä ja hiipivät jälleen varahin aamulla ulos kaupungin syrjäkujille tahi maantielle — vaatimattomia reppureja ja lumppusaksoja, jotka laskivat voittonsa grosheneissa ja penneissä. Paitsi näitä yövieraita ilmaantui jolloinkin toisiakin, epäsäännöllisesti kuin pyrstötähdet, vaihtelevaa ikää, sukupuolta ja uskontunnustusta, joilla oli paljon salaisia neuvotteluja isännän kanssa ja jotka eivät voineet sietää, että yöpimeässä raapaistiin tulta rikkitikkuun heidän kasvojensa lähettyvillä. Pinkuksen vanhoilla kantavierailla oli tosin omat ajatuksensa tuollaisesta tahallisesta salaperäisyydestä, mutta he eivät pitäneet viisaana tuhlata liiaksi sanoja sen johdosta.
Tähän taloon tultuaan Itzig kompuroi pimeitä portaita myöten yläkertaan, sitten likaista seinää pitkin eteenpäin, kunnes tuli raskaalle tammiovelle, jossa oli valtainen lukko, ja kun hän sai sen vaivoin avatuksi, joutui hän isoon autioon saliin, joka oli miltei koko rakennuksen pituinen. Keskellä lattiaa seisoi vanha pöytä, sillä kehno öljylamppu ja ympärillä muutamia jakkaroita; oviseinää vastapäätä oli iso seinäkomero ja siinä paljon pikku ovia, joista toiset olivat auki, niin että voi huomata komeron olevan jaetun kapeihin, erillisiin osastoihin, joista toisissa oli vaatekoukkuja, toisissa laatikoita. Kadulle päin antavien pienten akkunain kaihtimet olivat alaslasketut, vastakkaisella pitkällä seinällä olevasta avoimesta ovesta tuli ilta-auringon kajastusta huoneeseen; ovi vei puiselle parvekkeelle, joka kulki talon ulkopuolella koko kapakan pituuden mitan.
Itzig heitti myttynsä seinäkomeroon ja kävi ulos parvekkeelle. Kun hän ei sielläkään nähnyt ketään muuta vierasta, rupesi hän ihailemaan parvekkeelta avautuvaa näköalaa yhtä tarkasti kuin jokin hollantilainen arkkitehtuurimaalari olisi sitä ihaillut, vaikka Itzigin mielessä ei sentään ollut esteettisiä ajatuksia. Rakennuksen juurella vyörytti virta savisia vesiään aika joutua eteenpäin ja muodosti kapean vesiväylän, jota kummallakin rannalla paarsivat rappioituneet puutalot. Miltei joka talossa ja joka kerroksen tasalla oli samanlaisia ulkonevia parvekkeita, joita kannattivat ruskettuneet tukipölkyt. Monesti yhtyi kolme neljä parveketta yhteen; silloin oli kerrosta ylempänä olevien permanto alempien kattona. Vanhoina aikoina oli nahkurien kunnianarvoinen ammattikunta asunut tämän kadun varrella; silloin oli puuaine ollut sileää ja uutuuttaan kiiltävää, ja heleän värisiä lampaan- tai vuohennahkoja oli riippunut kaidepuilla, kunnes olivat käyneet kyllin pehmeiksi ja notkeiksi kelvatakseen kauppaylimysten käsineiksi ja heidän vaimojensa irtotaskuiksi. Nyt olivat nahkurit siirtyneet etäisempiin kaupunginosiin, ja nahkojen asemasta riippui kaidepuilla köyhän kansan kurjia pesuvaatteita. Vielä paistoi päivä sen verran, että sen kajastus synnytti heleitä valkoisia, punaisia ja sinisiä väriläikkiä kuivamassa olevissa ryysyissä, ja kummasti taittui sen valo parvekkeiden pylväisiin ja kannatinpölkkyjen päihin joenpuolisten päätyjen karkeatekoisiin veistoskoristuksiin ja vedestä harvakseen kohoaviin pylväisiin. Ketä hyvänsä olisi kammottanut asua täällä, paitsi taiteilijoita, kissoja ja köyhää väkeä.
Itzig oli jo jolloinkin ennen käynyt tässä talossa, mutta aina suuremman seuran matkassa. Tänään hän huomasi, että hänen parvekkeensa päästä vei pitkä katettu porras alas aivan veteen asti; hän näki myöskin lähellä tätä porrasta toisen samanlaisen naapuritalossa ja päätteli siitä, että portaalta toiselle voi hyvin kulkea kastelematta enempää kuin kenkänsä! edelleen hän keksi, että tämänkesäisen vedenvähyyden aikana oli mahdollista kulkea taloriviä pitkin sangen kauas veteen, ja ihmetteli mielessään, olikohan ketään, jota sellainen kävely olisi miellyttänyt tai hyödyttänyt. Yövartioita ja poliiseja ei siellä ainakaan tarvinnut pelätä. Tällaiset mietteet kiihottivat niin suuresti hänen mielikuvitustaan, että hän palasi juoksujalkaa vierassaliin, ryömi auki oleviin seinäkomeroihin ja tunnusteli koputellen ja raoitellen niiden lautaseiniä. Ällistyksekseen hän keksi, että myöskin takaseinä oli laudoista ja kumahteli ontolta. Kun hän tiesi tällä kohtaa sen ulkoseinän kulkevan, joka erotti Pinkuksen talon naapuritalosta, tuntui tuo ontto ääni hänestä merkilliseltä; ja hän oli juuri aikeissa käydä erään suljetun lokeron kimppuun tarkastaakseen, eikö sen takaseinässä ollut rakoa, josta pääsi pitemmältä näkemään, kun äkkiä kuulemansa kumea murina pidätti hänen kättään. Hän käännähti ympäri ja näki — ei vallan pahasti rohkeuttaan häveten — että hän ei enää ollutkaan yksin salissa. Sen perimmäisessä nurkassa makasi kauhtanaansa kietoutuneena ja musta patalakki päässä muuan galizialainen kulkukauppias olkipatjalle käpristyneenä. Hän oli pannut tavaramyttynsä samaan komeroon, jonka kimppuun Itzig oli juuri ollut aikeissa käydä, ja piti nyt tarpeellisena ilmaista murinalla vastalauseensa moisen tungettelun johdosta. Itzig koetti päästä puheisiin yövieraan kanssa; mutta kun tällä näkyi olevan enemmän halua nukkumaan kuin juttelemaan, asettui hänkin vastakkaiseen nurkkaan toiselle olkipatjalle ja istua kyyrötti siellä tehden innokkaasti laskelmia ja suunnitellen kauppoja mielessään, auttaen toisinaan mielikuvitustaan vilkkailla käsien ja jalkojen liikkeillä, kunnes parvekkeen puoleisesta ovesta kuumotti sisään musta yö ja pieni öljylamppu rupesi öljyn puutteesta ratisemaan ja käryämään. Vielä kävi isäntä Pinkus itse salissa kynttilä kädessä katsastamassa vieraitaan; hän laski vesikannun pöydälle ja lukitsi poismennessään oven ulkopuolelta. Pimeässä Itzig otti taskustaan kuivan leipäkannikan ja nakerteli sen loppuun; sitten hän vihdoin nukahti huonetoverinsa kuorsaukseen, ohut olkipatja allaan ja peittonaan vanha takkirisansa.
* * * * *
Samaan aikaan hänen matkatoverinsa kauppiasylimyksen talossa kääriytyi tikattuun vuodepeitteeseensä, katsahti vielä kerran väsynein silmin ympäri huonetta ja oli unenpöpperössä huomaavinaan, että kirjoituspöydällä oleva keltainen kissa liikutteli jalkojaan, rupesi käpälillään sukimaan karvaansa, jopa viimein heitteli hänelle lentomuiskujakin, Ennenkuin hän oli kerinnyt ruveta mietiskelemään syytä kipsikuvan tavattomaan ystävällisyyteen, oli hän jo nukahtanut sikeästi. Molempain nuorukaisten sisäisten silmien eteen laskeutui se harmaja harsoverho, jolle unettaren on tapana kutoa kirjavia kuviaan. Anton näki itsensä istuvana isolla tavarakääryllä ja lentävänsä sen kera ilmojen halki, erään tietyn neitosen jäädessä kurottelemaan käsivarsiaan hänen peräänsä; ja Veitel Itzig keksi suureksi riemastuksekseen, että hänestä oli tullut parooni, jolta Hirsch Ehrenthal kerjäsi almua. Hän oli näkevinään, kuinka hän antoi vanhalle Ehrenthalille nuo kuusi tukaattiaan, ja kuinka tämä siitä mauruten häntä kiitteli. Moisesta jalomielisyydestä hän itsekin säikähti unipäissään niin, että potki ja viuhtoili ankarasti jaloillaan ja käsillään.
Seuraavana aamuna molemmat nuorukaiset kävivät uuteen toimeensa. Anton istui konttoripaikalleen ja jäljensi kirjeitä, ja Veitel seisoi, sittekun ensin oli harjannut kaikkien Ehrenthalin perheen jäsenten saappaat ja kengät ja tunnustellut Bernhardin taskuja, väijymässä kaupungin suurimman hotellin edustalla erästä maalaisherraa, joka oli riitautunut Ehrenthalin kanssa liikeasioissa ja jonka nyt pahoin peljättiin kutsuneen toisia liiketuttuja puheilleen hotellihuoneesensa. Anton oppi kirjeitä jäljentämällä oikeata liikemieskieltä ja -tyyliä, ja Veiteliä kohtasi hotellin edustalla vaaniessaan sellainen onnenpotkaus, että hän pääsi puheisiin erään ohimenevän ylioppilaan kanssa, joka taloudellisista syistä tahtoi myydä hopeaisen taskukellonsa.
Ensimmäisinä lomahetkinään Anton piirusti muististaan linnan, sen seiniä kiertelevät köynnöskasvit, parvekkeen ja nurkkatornit parhaalle paperille, mitä hänen onnistui koko kaupungista saada. Hän panetti kuvan kultakehyksiin ja ripusti sen sohvansa yläpuolelle.
5.
Antonilla oli ensi viikkoina aika työ perehtyessään oikein siihen uuteen maailmaan, johon hän niin äkkiä oli tullut siirretyksi. Rakennus itsessään, taloudenpito ja kauppaliike olivat niin vanhanaikaisen vankkaa ja suurenmoista tyyliä, että niiden olisi täytynyt vaikuttaa valtavasti kokeneempaankin maailmankansalaiseen.
Schröterin liike oli kauppa- ja välitysliike, jommoiset nykyään käyvät yhä harvinaisemmiksi, kun rautatiet ja sähkölennätin yhdistävät meren ja sisämaan suoraan toisiinsa, kun jokainen merikaupunkien kauppias voi asiamiesten välityksellä myydä tavaransa kauas sisämaahan jo melkeinpä ennen niiden satamaan saapumistakaan; — niin harvinaiseksi, että jälkeläisistämme tällainen kaupanteko saattanee tuntua yhtä oudolta kuin meistä Timbuktun markkinat tai tsulukafferikylän tanhualla tapahtuva vaihtokauppa. Ja kuitenkin oli tämä vanha, laajalti tunnettu sisämaankauppaliike ylpeässä, jopa ruhtinaallisessa maineessa, ja mikä vielä enemmän, se oli alustapitäen perustettu ja sitten kaiken aikaa johdettu sellaisten periaatteiden mukaan, että sen omistajilla ja asiakkailla oli varma itsetunto ja luja luottamus siihen. Sillä siihen aikaan oli meri vielä kaukana, hyvät liiketilaisuudet harvinaisemmat mutta sitä edullisemmat, ja siksipä täytyi kauppiaankin silmän kantaa paljon kauemmas ja hänen toimintansa olla itsenäisempää. Kauppaliikkeen arvo ja merkitys perustui silloin tavarain paljouteen, jotka se oli hankkinut omilla varoillaan ja piti omalla uhallaan varastoituina. Virran vierisissä pitkissä makasiiniriveissä säilytettiin enempi osa ulkomaisia tavaroita, pieni osa vanhan liiketalon omissa kellariholveissa ja loput naapuristossa olevissa suojuksissa ja aitoissa. Monilukuiset maaseudun kauppiaat hankkivat tämän liikkeen varastoista kaikki kaupaksi pitämänsä siirtomaantavarat ja ulkomaantuotteet, jotka ovat tulleet meille yhtä välttämättömiksi kuin jokapäiväinen leipä. Mutta myöskin avaralta oman maan rajojen ulkopuolella, itään ja etelään päin, aina Turkin rajoille saakka, oli liikkeellä asiamiehensä, ja tätä liikehaaraa pidettiin tähän aikaan kaikkein tuottoisimpna, vaikka se kenties olikin säännöttömämpää ja epävarmempaa kuin kotimaankauppa.
Siten tarjoutui uudelle oppilaalle joka päivä miltei rajaton määrä tilaisuuksia saada mitä erilaisimpia vaikutelmia ja tutustua jos jonkinlaisiin ihmisiin ja oloihin. Paitsi merikaupunkien asiamiehiä, jotka melkein päivittäin toivat tavaranäytteitä, ja pörssivälittäjiä, jotka hoitivat talon raha-asioita, ostivat ja möivät vekseleitä, kävi etukonttorin läpi aamusta iltaan kirjava kulkue jos jonkinlaista väkeä. Siinä oli maaseudun siirtomaatavarainkauppiaita, vanhanaikaisia miehiä, joiden lakinkuosi vaihteli yhtä rajattomasti kuin heidän sivistys- ja luotettavaisuustasonsa; he ostivat tarpeensa, puristelivat käsiä ja vaativat osakseen vanhoille kauppatutuille tulevaa kohtelua; edelleen maakunnan kaikensäätyisiä tilanomistajia, jotka myyskentelivät peltojensa tuotteita, viljaa, heiniä, väri- ja juurikasveja j.n.e.; sitten Puolan juutalaisia, joilla oli pitkät mustat kähärät korvallisilla ja pitkät mustat silkkikauhtanat yllään, ja jotka välistä ostivatkin jotakin, mutta tavallisesti tarjoskelivat kotiseutunsa tuotteita, villoja, hamppua ja pellavaa, potaskaa ja talia. Heidän kanssaan kävi kaupanteko vähimmin vakavasti, ja heidän ilmestymisensä konttoriin synnytti joka kerta suurta iloa nuoremman henkilökunnan keskuudessa. Välillä kävi kerjäläisiä ja kaikenlaisia muita avunpyytäjiä, talon liiketuttuja, kuorma-ajureita, jotka vaativat rahtiseteleitään, lastaajia ja makasiinirenkejä, jotka saivat asiatoimituksia. Antonin oli hyvin vaikea tässä loppumattomassa ovienavailussa ja sekavassa puheenhälinässä keskittää ajatuksiaan siihen yksinkertaiseen työhön, jonka hän oli saanut tehtäväkseen.
Äsken oli juuri saapunut herra Braun, erään hampurilaisen liittolaisliikkeen asiamies, ja oli taskustaan ottanut esille joukon kahvinäytteitä. Johtajan näitä tarkastellessa tuo pieni ja terhakka asiamies heilutteli kultanuppikeppiään kiihkeästi Antonin läheisyydessä ja kertoi kotipaikallaan vallinneesta ankarasta lumimyrskystä ja sen aiheuttamista vahingoista. Silloin narahti ulko-ovi ja köyhästi puettu nainen astui sisään. Herra Specht kavahti pystyyn ja tiukkasi tältä: "Mitä te haluatte?" Kuultiin surkeita ääniä, jotka muistuttivat kipeän kanan piipitystä, kauppias sieppasi nopeasti kukkaronsa esiin, ja piipitys muuttui imaraksi kotkotukseksi. "Huoneenkorkuisia laineita, sanon minä!" huusi hampurilainen. — "Jumala sen teille tuhatkertaisesti kostakoon", kotkotti pyytelijä. — "Summa on 550 markkaa 10 killinkiä", ilmoitti herra Braun johtajalle.
Nyt tempaistaan ovi kiivaasti auki ja sisään käy tanakka mies, rahapussi kainalossa, jonka hän viskaa voitonriemuisesti marmoripöydälle ja huutaa kajahuttaa kuin ainakin mies, joka suorittaa kelpo teon: "Kas tässä minä olen, ja tässä ovat rahat!" Kohta nousee herra Jordan sijaltaan, käy tulijan luo ja sanoo hänelle tuttavallisesti: "Hyvää päivää, herra Stephan, mitä Wolfsburgiin kuuluu?" — "Hirvittävä hiirenkolo", päivittelee herra Braun. "Missä niin?" kysyy Fink. — "Ei kaupunki itsessään niin kehno ole, mutta vähän on liikettä siellä", puolustelee herra Stephan. — "Tietystikin laivan runkoon", jatkaa herra Braun äskeistä kertomustaan. — "Viisikahdeksatta säkkiä Kuba-kahvia", vastaa johtaja erään konttoriapulaisen kysymykseen.
Herra Stephanin kertoillessa kotikaupunkinsa kuulumisia, muun muassa jonkin oppipojan surullisesta lopusta, joka oli isosta avaimesta tekemällään pistoolilla ampunut itsensä, ja herra Jordanin kuunnellessa kärsivällisesti tätä välttämätöntä johdantoa uusien kauppojen solmiamiseen, avautuu ovi jälleen ja sisään astuu yht'aikaa liveripukuinen palvelija ja muuan Brodyn juutalainen. Palvelija tuo johtajalle kutsun joillekin päivällisille, ja juutalainen hiipii siihen nurkkaan, missä Fink istuu.
"Mitä te taas täältä haette, Schmeie Tinkeles?" ärähtää Fink tuikeasti; "olenhan teille jo sanonut, ettemme ryhdy mihinkään kauppoihin teidän kanssanne."
"Mihinkä kauppoin?" parkasee poloinen Tinkeles, rääkyen niin kurjaa saksankieltä, että Antonin on vaikea häntä ymmärtää. "Vot villa semmotti, kuin minä tuon ei olemas koko maass'."
"Mitä sentneri maksaa?" kysyy Fink, kirjoittaen edelleen ja katsahtamattakaan juutalaiseen.
"Sanomas se jo viimest' kerta", vastaa juutalainen.
"Te olette narri", sanoo Fink, "suittikaa tiehenne!"
"Eikä mikään luotsi voinut sitä auttaa", jatkoi herra Braun järkähtämättä myrskyjuttuaan.
"Kunnioittavat terveiseni herra kauppaneuvokselle", sanoo johtaja palvelijalle.
"Tulitikulla hän sen lataamansa avaimen sytytti", huudahtaa herra
Stephan ja silmää ylös kattoon.
"Ai vai!" parkasee kauhtananiekka, "mitäs tämä: suittimas tiehes?
Tiellä ei mikä kauppa syntymäs."
"Mitä siis tahdotte villastanne?"
"41 2/3", sanoo Tinkeles.
"Ulos!" komentaa Fink.
"A miks' te alituisest' sanomas 'ulos'?" vaikeroi epätoivoinen juutalainen. "Sanomas itte, mitä antamas?"
"Jos te niin hävyttömästi vaaditte, niin emme anna mitään", vastaa
Fink ja alottaa kirjeessään uuden sivun.
"A sanomas toki itte, mitä tahtomas maksaa?" pyytelee juutalainen.
"Sitten vasta sanon, jos osaatte käyttäytyä siivosti", sanoo Fink ja katsahtaa ensi kerran juutalaiseen.
"Vot siivo mies minä olemas", vastaa juutalainen hiljaa, "mitä siis antamas?"
"39", sanoo Fink.
Nyt joutuu Schmeie Pinkeles vallan suunniltaan, pudistelee mustia korvalliskutriaan ja vannoo sielunsa autuuden nimessä ja vahvasti parkuen, että hän ei voi myydä alle 41:n, johon Fink vastaa huomauttamalla, että makasiinirenki viskaa hänet ulos kadulle, jos hän jatkaa sellaista räyhäämistä. Sitten lähtee juutalainen katkeruudesta puuskuttaen ulos, mutta pistää heti jälleen ovenraosta päänsä sisään ja huutaa: "Mitä te antamas?"
"39", sanoo Fink ja katselee juutalaisen kiihkoista viittoilua ja irvistelyä samanlaisella kylmällä mielenkiinnolla, jolla fysiikantutkija seuraa galvaaniseen elementtiin ripustetun sammakon potkimista. Luku 39 synnyttää juutalaisen sielussa uuden räjähdyksen, hän käy uudestaan sisään ja vannoo sielunsa hornan alimmaiseen höyrykattilaan ja julistaa olevansa maailman inhottavin aatta, jos uskaltaisi myydä alle 41:n. Kun hän ei voi malttua noudattamaan Finkin monia kehotuksia olla ihmisiksi, huudetaan makasiinirenki todella sisään. Tämän jättiläisen ilmautuminen vaikuttaa niin tyynnyttävästi herra Tinkeleksen tunteisiin, että hän sanoo voivansa lähteä omin avuin ja lähtevänsäkin omin avuin, mutta jää siitä huolimatta aloilleen ja vaatii 40 1/2. Hampurilainen asiamies, maaseutukauppias ja konttorin muu henkilökunta ovat tällävälin vaienneet ja kuuntelevat jännitettyinä kaupanhierontaa; tällä kertaa Fink tyytyy lausumaan Schmeie paralle sydämellisen toivomuksen, että hän vihdoinkin suittisi matkoihinsa, koska hän oli täydellinen hupsu, jonka kanssa kukaan järki-ihminen ei ruvennut kauppoihin. Sen kuultuaan juutalainen kääntyy loukkautuneena ovea kohti ja katoaa todellakin näkyvistä. Ja jälleen alottaa uupumaton Braun keskeytyneen kertomuksensa: "Tämä myrsky oli tavallaan harvinainen onnettomuus, ja seurauksena siitä on, että kahvin hintain täytyy kohota"; ja herra Stephan todistelee, että itsemurhat ja muut tihutyöt ovat lisäytyneet luvussa sen jälkeen kuin rikkitikut keksittiin; ja Fink sanoo johtajalle, joka lukee äsken saamaansa kirjettä: "Hän suostuu kyllä kauppaan, jos lisään vielä puoli taaleria. Tahdotteko maksaa 39 1/2 taaleria?"
"Kuinka paljon villoja on?" kysyy kauppias.
"120 sentneriä", sanoo Fink.
"Ostakaa ne", sanoo kauppias ja lukee edelleen.
Jälleen tempaistaan ovi auki, sorina ja hälinä jatkuu entistä menoaan, ja Anton koettelee turhaan ymmärtää, kuinka on mahdollista tehdä villakauppoja, kun kerta myyjä on lähtenyt niin päättäväisesti matkoihinsa. Mutta silloin, juuri kun kolme tai neljä ääntä puhelee yht'aikaa ristiin rastiin huonetta, ovi avautuu jälleen aivan hiljan, ja Tinkeles hiipii varpaisillaan Finkin tuolin taa, laskee kätensä arastellen tämän olkapäälle ja kysyy alakuloisen tuttavallisesti: "Vot, mitä te oikke antamas?"
Fink käännähtää ympäri, hymyilee hänkin tuttavallisesti ja sanoo: "No, koska myyjänä olette juuri te, Tinkeles, niin annamme 39 1/2, mutta ainoastaan sillä nimenomaisella ehdolla, ettette hiisku siitä kellekään, muuten tarjous peruutetaan."
"Ei hiiskumas mittä", vastaa juutalainen, "siis antamas 40?"
Fink tekee närkästyneen eleen ja viittaa ovelle päin. Juutalainen meneekin, mutta pyörähtää kynnyksellä ympäri.
"Nyt se tulee", sanoo Fink. Jonka jälkeen juutalainen palaa takaisin hänen luokseen ja sanoo tavallista arvokkaammin: "Olkko menneks' 39 l/2, jos ottamas koko parttia."
Hetken epäröityään Fink vastaa kuin sattumoilta: "Olkoon menneeksi." Ja silloin on Schmeie Tinkeles aivan toista miestä, vannoo olevansa kauppaliikkeen uskollisin ystävä ja palvelija ja tiedustelee kohteliaasti johtajan vointia.
Ja jälleen narahteli ovi tämän välinäytöksen päätyttyä narahtelemistaan, uusia ostajia ja myyjiä saapui, kaikki puhuivat kilpaa, kynät ratisivat paperilla ja rahavirta vyöryi katkeamatta.
* * * * *
Myöskin se uusi kotipiiri, johon Anton nyt oli liitetty jäseneksi, tuntui hänestä oudolta ja suurenmoiselta.
Itse talo oli vanha, epäsäännöllinen rakennusryhmä, jossa oli siipi- ja takaosia ja niiden välillä pikku pihoja, täynnä jykeviä muureja ja pieniä portaita, salaperäisiä läpikäytäviä, joissa saattoi vastaansa odottaa vaikka mitä, korridooreja, isoja ja pieniä seinäkomeroita ja lasiaitauksia.
Se oli kerrassaan monimutkainen rakennus, jota esivanhemmat olivat vuosisatojen kuluessa lisäilleet ja muutelleet tehdäkseen jälkeentulevaisilleen olon siinä niin vaikeaksi ja käsittämättömäksi kuin mahdollista. Ja kuitenkin se kokonaisuutena oli sangen rattoisa talo ja sulki ulkomuuriensa sisään kokonaisen maailman monenlaisia ihmisluonteita ja ihmisharrastuksia. Koko rakennuksen itsensä, jopa pihamaankin alla oleva tila oli holvattu kellareiksi ja luotu katonrajaa myöten täyteen tavaroita; koko pohjakerros oli varattu kauppaliikkeelle ja sisälsi pelkkiä konttorihuoneita ja varastosuojia. Seuraavassa kerroksessa kadun puoleisessa osassa olivat isännän itsensä asumat huoneet. Herra Schröter oli ollut naimisissa vain perin lyhyen ajan ja kadottanut samana vuonna sekä vaimonsa että lapsensa, niin että vanhempainsa kuoltua hänellä oli perhettä vain ainoa sisar.
Kauppias piti liikkeessään ankarasti kiinni vanhoista perinnäistavoista. Kaikki konttorin naimattomat herrat asuivat hänen talossaan, kuuluivat hänen talouteensa ja söivät säännöllisesti päivällistä kello yhdeltä isännän pöydässä. Antonin tulon jälkeisenä aamuna herra Schröter oli vaihtanut hänen kanssaan vain muutaman sanan ja sijoittanut hänet herra Jordanin johtamaan maaseutuosastoon. Nyt, moniaita minuutteja ennen päivällisen alkamista, Anton oli käsketty saapumaan yläkertaan tullakseen esitellyksi talon emännälle. Jännitettynä hän nousi leveitä matollisia portaita myöten asuinkerrokseen, missä miespalvelija avasi hänelle oven ja johdatti hänet monien huoneiden halki vastaanottosuojaan. Matkallaan Anton katseli ihmetellen levollisen loistoisaa sisustusta, isoja seinäpeilejä, raskaita ikkuna- ja oviverhoja, tauluja, kukkapöytiä ja monilukuisia vaaseja ja hedelmämaljakkoja kivestä ja käsinmaalatusta posliinista. Sitten palvelija veti eräät oviverhot syrjään, ja Anton teki liukkaalla parkettilattialla syvän kumarruksen, kun johtaja esitti hänet aivan nuorelle naiselle, lisäten: "Sisareni Sabine."
Neiti Sabinella, joka oli puettu upeaan kesäpukuun, oli hienot kalpeat kasvot, joita reunusti korpinmusta tukka. Hän ei ollut Antonia vanhempi, mutta hänen ryhtinsä ja käytöksensä oli arvoltaan emäntämäinen. Hän pakotti nuorukaisen istumaan ja kyseli osanottavaisesti, miten tämä oli järjestänyt huoneensa ja kaipasiko hän sinne vielä jotakin.
"Sisareni hallitsee meitä kaikkia", sanoi kauppias, katsahtaen ystävällisesti neitoseen; "tulkaa tekin tänne tunnustuksille, jos teillä sattuu olemaan joitakin taloutta koskevia toivomuksia; hän on se hyvä hengetär, joka pitää kotimme järjestyksessä."
Anton loi katseensa hengettäreen ja vastasi ujosti: "Minusta on tähän saakka kaikki ollut paljon loisteliaampaa, kuin mihin lapsuudenkodissani olen tottunut."
"Elämänne tulee kuitenkin ajanpitkään tuntumaan yksitoikkoiselta", jatkoi kauppias. "Talossamme vallitsee ankara täsmällisyys, ja teitä odottaa paljon työtä ja sangen vähän huvituksia; minun aikani menee tarkoin liiketoimiini konttoriajan päätyttyäkin. Mutta jos haluatte missä asiassa hyvänsä saada neuvoa tai apua, niin pyydän teitä kääntymään suoraan minun puoleeni."
Tämän lyhyen virallisen vastaanoton päätyttyä hän nousi tuoliltaan ja vei Antonin ruokasaliin. Matkalla sinne hän selitteli suojatilleen liikeoppilaan asemaa ja toimia. Perille tultua Anton näki virkatoverinsa jo saapuneiksi ja seisovan valmiina tuohensa takana vaatimattomassa arkiasussa; nyt astui Sabinekin sisään, seurassaan vanhan puoleinen nainen, eräs perheen etäinen sukulainen, joka auttoi nuorta neitiä taloudenpidossa ja joka näytti erittäin hyväntahtoisen näköiseltä. Konttoriherrat kumarsivat naisille, ja Anton sai paikkansa pitkän pöydän alipäässä, liikkeen nuorinten apulaisten joukossa. Häntä suoraan vastapäätä pöydän yläpäässä istui Sabine, toisella puolellaan veljensä, toisella tuo naissukulainen, tämän vieressä herra von Fink ja sitten kaikki muut liikkeen jäsenet tarkasti arvon ja palvelusajan mukaan. Päivällinen syötiin jokseenkin äänettömästi, Antonin naapurit puhelivat sangen vähän ja hillityllä äänellä, ja puhetta piti miltei yksinomaan isäntä itse. Ainoastaan eilinen jokey käyttäytyi huolettoman vapaasti, kertoili pieniä hullunkurisia kaskuja, osasi matkia erinomaisesti toisten ihmisten ääntä ja käytöstä ja omisti pöytänaapurilleen, tuolle hyväntahtoiselle vanhalle tädille, miltei liioiteltua huomaavaisuutta. Anton, jonka oma sydän oli tulvillaan harrasta kunnioitusta ja palvontaa, näki jonkinlaisen hurskaan kauhun valtaamana Finkin kohtelevan koko pöytäkuntaa, kuin olisi päivällinen ollut katettu yksistään häntä varten, ja että herra Schröter vain senvuoksi piti kauppaliikettään, että Fink, hänen vapaaehtoinen tarjokkaansa, saisi päästellä pilojaan ja puhutella kaikkia muita läsnäolijoita julkean kevytmielisesti. Samalla hän oli huomaavinansa, että kauppias itse kohteli tuota nuorta herraa jokseenkin kylmästi, ja edelleen, että Fink näytti sangen vähän välittävän isännän pidättyvästä käytöksestä häntä kohtaan. Mustaan hännystakkiin puettu miespalvelija tarjoili ruokia mallikelpoisen täsmällisesti, ja kun konttoriherrat olivat nousseet pöydästä ja kumartaen kiittäneet isäntäväkeä, lähti Anton ruokasalista siinä varmassa vakaumuksessa, ettei hän ollut vielä koskaan syönyt päivällistä niin hienosti ja juhlallisesti.
"Kaikkien kanssa minä tullenen hyvin toimeen, mutta ei vain tuon herra Finkin", arveli Anton itsekseen perästäpäin; "hän on liiaksi julkea ja ylpeä. Ja istumaankin hän jäi vielä pöytään, kun kaikki toiset nousivat pystyyn ja lähtivät pois. Ei hän tänne sovi ollenkaan", päätteli uusi tulokas mielessään, osottaen siten omaavansa elämänviisautta, joka enemmän sisälsi vaistoa kuin kokemusta. Siitä lähtien Anton vaarinotti herra Finkiä jonkinlaisella arkailulla, mutta hänen täytyi kuitenkin alinomaa häntä vaarinottaa, sillä tuon nuoren herran olemus oli omiaan tehoamaan kehen hyvänsä — tuo jalomuotoinen pää, hienopiirteiset kapeat kasvot, varma ryhti ja sukkela päättäväisyys sekä puheissa että käytöksessä. Anton tuskin rohkeni antautua hänen kanssaan edes puheisiinkaan, eikä Fink antanut hänelle siihen aihettakaan, sillä hän näytti tuskin enää huomaavan uuden oppilaan olemassaoloa. Vain kerran, kun Anton sattui takarakennuksen portaissa kulkemaan Finkin ohitse sanoi tämä hänelle: "No, mestari Wohlfart, miltä olonne tuntuu tässä talossa?"
Anton jäi seisomaan ja vastasi kuten siivon nuorukaisen sopikin: "Erinomaiselta! Minä näen ja kuulen täällä niin paljon uutta, etten tahdo jaksaa sulattaa kaikkea kunnolla."
"Kyllä te siihen vielä totutte", sanoi Fink nauraen; "kuten yksi ainoa päivä kuluu täällä kokonainen vuosi ilman vähintäkään vaihtelua. Sunnuntaisin on ylimääräinen ruokalaji ja lasillinen viiniä itsekunkin lautasen kohdalla, ja silloin kuuluu asiaan, että te kiskotte pitkäntakin hartioillenne. Nyt on teidät rattaana liitetty iäti pyörivään koneistoon ja teiltä odotetaan, että raksutatte koko vuoden ympäri täsmällisesti."
"Tiedän kyllä, että minun tulee työskennellä ahkerasti saavuttaakseni herra Schröterin luottamuksen", vastasi nuori poroporvarimme, hiukan ärtyneenä vapaaehtoisen tarjokkaan kapinallisesta puheesta.
"Perin siveä ja säädyllinen huomautus", ivasi Fink; "mutta jo muutaman viikon kuluttua te tulette huomaamaan, mikä hirvittävä ero on olemassa liikkeen pääherran ja niiden miekkosten välillä, jotka kirjoittelevat hänen kirjeitään ja palvelevat hänen kauppatuttujaan. Ei ainutkaan ruhtinas elä niin ylväänä ja yksinäisenä alamaistensa keskuudessa kuin tämä kahvikuningas omassa valtakunnassaan. Älkää muuten minun puheistani paljonkaan välittäkö", lisäsi hän hiukan hyväntahtoisemmin, "koko talo on valmis kertomaan teille, että minä olen syyntakeeton ja puhun pelkkää palturia. Mutta kun te minusta näytätte toivorikkaalta konttoristin alulta, niin tahdon antaa teille rehellisen neuvon. Ostakaa itsellenne englannin kielioppi, lukekaa sitä ja joutukaa ajoissa muuanne, ennenkuin ruostutte tänne. Mitä hyvänsä te täällä opittekin, se ei vielä riitä tekemään teistä pystyvää miestä jollei teissä itsessänne ole ainesta sellaiseksi. Hyvästi!" Näin sanoen Fink käänsi selkänsä Antonille ja jätti tämän taas äkäilemään "jokeyn" käyttämää mahtailevaa puheensävyä.
* * * * *
Tosin sankarimme tunsikin moniaitten viikkojen kuluttua keskellä liike-elämän hyörinää päivien ja hetkien iankaikkista yksitoikkoisuutta; tosin se häntä toisinaan väsyttikin, mutta ei siltä tehnyt häntä onnettomaksi, sillä vanhempansa olivat totuttaneet hänet pienestä pitäen järjestyksenrakkauteen ja täsmälliseen uutteruuteen, ja nämä molemmat totutut hyveet auttoivat häntä selviämään monesta ikävästä hetkestä.
Herra Jordan suoritti kaikella ahkeruudella hänelle annetun toimen vihkiessään nuoren harjoittelijan tavaraopin salaisuuksiin; ja se hetki, jolloin Anton ensi kerran kävi liikkeen makasiiniin ja oppi tuntemaan siellä säilytetyt sadat tavaralajit ja niistä käytetyt merkilliset nimitykset, pysyi hänen herkästi vastaanottavaisessa mielessään erikoislaatuisen runouden ikuisena alkuna ja lähteenä — runouden, joka ainakin oli samanarvoinen monen muun runollisen tuntemuksen kanssa, jota kaikki uusi ja salaperäinen kykenee herättämään ihmissielussa.
Se oli iso holvattu huone talon pohjakerroksessa, joka sai hämärää valoa pienistä rautaristikkoisista akkunoista ja jossa säilytettiin tavaranäytteet ja joka päivä tarvittavat pienet varastot. Tynnöreitä, laatikkoja ja kääryjä oli siellä läjittäin, vierekkäin ja toistensa päälle asetettuina, niin että kapeat kujanteet vain johtivat niiden lomitse. Melkein kaikki maapallon maat, kaikki ihmisrodut olivat valmistaneet ja tänne koonneet tuotteitaan, jotta sankarimme oppisi ymmärtämään ja erottamaan toisistaan, mitä vain oli hyödyllistä ja arvokasta. Itä-Intian kauppayhtiön uiva palatsi, siivitetty amerikkalainen pikapurjehtija, hollantilainen vanhanaikainen kömpelö arkki olivat sitä varten kierrelleet maapallon ympäri; vahvakaariset valaanpyyntilaivat olivat hieroneet nokkaansa pohjois- ja etelänavan jäihin, nokiset höyrylaivat, kirjavapurjeiset Kiinan dshonkit, malaijien keveät ruuhet, joissa vain bambutanko oli mastona, kaikki ne olivat levittäneet siipensä ja puskeneet myrskyjen ja aaltojen halki täyttääkseen tämän holvin tuomisillaan. Niinimatot olivat hindunaiset kutoneet, tuon laatikon kylkeen oli uuttera kiinalainen maalannut mustia ja punaisia hieroglyyfejä, tämän ruohokudoksen oli virginialaisen viljelijän palveluksessa oleva Kongo-neekeri käärinyt puuvillapaalin ympärille; tuo väripuunrunko oli vieritetty hiekalle, jonka Meksikonlahden aallot olivat rantaan kasanneet, tämä neliskulmainen jakarandapölkky oli aikoinaan kasvanut Brasilian hetteisissä aarniometsissä, ja apinat ja kirjavat papukaijat olivat pitäneet iloaan sen oksilla. Säkeissä ja tynnöreissä oli kahvipensaan vihertäviä marjoja melkein kaikista maanosista, karkeatekoisissa niinikoreissa oli tupakkakasvin kokoonkäärittyjä lehtiä, taatelipalmujen ruskeita hedelmiä ja sokeri-istutusten kellertävää kristallia. Sadat eri kasvit olivat luovuttaneet puunsa, ytimensä, kaarnansa, nuppunsa, hedelmänsä ja mehunsa tämän kellarin täyttämiseksi. Kummituksen kaltaisiakin haamuja kuumottaa kaiken tuon kaaoksen keskeltä: tuon avoimen, punakeltaisella tahtaalla täytetyn tynnörin takana — siinä on Afrikan itärannikolta tuotua palmuöljyä — makaa vatsallaan muodottoman näköinen ihme-eläin — se on puolalaista talia, joka on neulottu kokonaisen lehmänvuodan sisään; vierellä viruu jättimäisenä käärynä, köysillä ja rautavanteilla yhteenpuristettuna, viisisataa kapakalaa, ja vastapäisessä nurkassa kohoaa norsunluukasan ylitse jättiläisvalaan hetalekimppu.
Anton seisoi vielä tuntikausia sen jälkeen, kuin hänen oppimestarinsa oli selittänyt hänelle kaikki nämä ihmeet, uteliaana ja kummissaan vanhassa kellariholvissa; ja holvikaaret ja seinäpilarit muuttuivat hänen silmissään isolehtisiksi huojuviksi palmuiksi, kadun kolina ja hälinä kuului hänen korviinsa kuin etäisen meren kohina, jonka laineet säännöllisessä rytmissä löivät sen rannikon partaita vastaan, jolla hän niin vakavasti seisoi.
Tämä hurmaus outoon maailmaan, johon hän oli päässyt niin vaarattomasti tunkeutumaan, täytti hänen mielensä vielä pitkät ajat jälkeenpäin. Pyrkiessään oikein ymmärtämään kaikkien noiden erilaisten tavarain omituiset laadut hän luki maan- ja kansantieteellisiä kirjoja ja koetti sen kautta tutustua niihin maihin ja maisemiin, joista ne olivat tulleet, ja niihin ihmisiin, jotka ne olivat koonneet.
Siten kuluivat hänen ensi kuukautensa pääkaupungissa sangen sukkelaan, ja hänelle oli onneksi, että hän vapaahetkinään kirjojen avulla seurusteli niin vilkkaasti koko maailman kanssa; sillä yhdessä suhteessa oli Fink ollut aivan oikeassa: huolimatta jokapäiväisestä päivällispöydästä parkettilattiaisessa ruokasalissa pysyivät talon isäntä ja hänen perheensä kuitenkin tuiki vieraina Antonille, ja hän tuli piankin huomaamaan, että isäntäväen ja konttoriväen välillä oli olemassa raja-aita, syrjäisen silmälle kenties näkymätön, mutta silti horjumaton. Hän oli siksi ymmärtäväinen, ettei nurissut tästä edes itsekseenkään, mutta siitä huolimatta tuo huomio häntä monesti masensi, sillä nuoruutensa intomielisyydessä hän oli kohta valmis palvomaan isännässään oikean kauppiaan tosi-ihannetta. Tuon miehen älykkäisyys, varmuus ja tarmokas päättäväisyys ynnä hänen ylväs rehellisyytensä viehättivät nuorukaista; hän olisi niin halusta kiintynyt isäntäänsä haaveksivalla hartaudella, mutta lukuunottamatta konttoritunteja hän ei paljoakaan nähnyt kauppiasta. Jollei tämä ollut iltaisin kokouksissa tahi klupissaan, niin vietti hän iltahetkensä sisarensa parissa, johon häntä yhdisti liikuttavan hellä side. Sisartansa varten hän piti hevosia ja vaunuja, joita hän itse aniharvoin käytti, sisarensa mieliksi hän kävi iltaseuroissa ja toimeenpani itsekin sellaisia, mutta Antonia ja hänen työtovereitaan ei niihin kutsuttu. Silloin vyöryi kiiltäviä ajopelejä portaiden eteen, liveripukuisia palvelijoita lenteli portaita ylös ja alas, ja tummia hahmoja liikkui katurakennuksen valaistujen akkunain takana. Silloin istui Anton alakuloisena yliskamarissaan ja katseli kaihoten pihan yli isäntäväen loistavaa taloudenpitoa, johon hänkin kuitenkin kuului — kaihoten, sanomme, sillä olihan sankarimme vielä tuskin yhdeksäntoistavuotias ja tunsi seuraelämän loistoa vain lukemainsa kirjojen harhaannuttavista kuvauksista. Tosin hänen järkensä tällöin aina huomautti hänelle, että hän ei kuulunut katurakennuksen puolelle, ja mitä kaikkea siitä seuraisikaan, jos hänet koko toveritusinan kera, joiden sivistystaso oli niin erilainen, kutsuttaisiin sellaiseen seuraan vaihtamaan ajatuksia. Mutta kunnianhimo, tuo kevytmielinen nuori neiti, ei aina kuuntele vanhan järki-herran viisaita sanoja; ja Anton palasi monesti haikeasti huoahtaen akkunasta lamppunsa ja kirjojensa pariin ja koetteli väkisin hukuttaa pihan poikki hymisevät katriljin säveleet mielikuvituksessa kuulemaansa leijonan karjuntaan ja troopillisten maiden mölysammakon kurnutukseen.
6.
Vapaaherra von Rothsattel oli itse huolehtinut kaupunkiasuntonsa sisustamisesta. Se ei ollut suinkaan suuri, mutta huonekalujen tyyli, yksinkertaisten seinämaalausten arabeskit, verhojen ja mattojen kuviot olivat niin aistikkaasti yhteensovitetut, että hieno maailma yksin suin kiitteli kokonaisvaikutusta kerrassaan mallikelpoiseksi. Kaiken tuon hän oli hommannut perheensä siitä mitään tietämättä. Vihdoin ajoivat vastahankitut kaupunkivaunut oven eteen, vapaaherra nosti puolisonsa alas niistä ja kuljetti hänet huonejonon lävitse paroonittaren omaan naiskammioon, joka oli kauttaaltaan verhottu valkealla harsokankaalla, katossa valkopoimuinen aurinko ja kaikilla seinillä samanlaisia tähtiä. Silloin paroonitar ihastuneena niin hellästä huomaavaisuudesta lennähti miehensä kaulaan, ja kelpo vapaaherra tunsi itsensä tyytyväiseksi ja ylpeäksi kuin kuningas. Pian tunsi perhe kotiutuneensa uuteen asuntoon, omat kyntöhevoset kuljettivat kotitilalta sinne kaikki välttämättömät arkut, laatikot ja elintarvetavarat, ja sittekun muutama päivä oli mennyt olkien ja pahnojen lakaisemiseen portaista, permannoilta ja matoilta, voitiin ruveta ajattelemaan kaupungin katsastamista ja vieraskäyntien tekemistä.
Suuri osa maa-aatelia vietti kernaasti talvikauden pääkaupungissa, ja Rothsattelin perhe tapasi paljon naapureita, tuttavia ja sukulaisia. Kaikki olivat iloiset saadessaan toivottaa tuon arvossapidetyn perheen tervetulleeksi kaupunkiin, eikä kestänyt montakaan viikkoa, kun tämä jo oli saanut suuren seurapiirin elämäniloista väkeä. Alempi aatelisto kaikkine arvonimineen, joita saksalaiset ruhtinaat niin auliisti jakelivat, muodosti muhkean, rajoistaan jokseenkin tarkasti kiinnipitävän seuramaailman, ja vaikkapa tämän ansiopuolena ei ollutkaan erikoisen henkevä sivistys, niin olivat seuralliset huvitukset ja keskinäinen kiintymys sitä ylenpalttisemmat. Paroonittaresta teki hänen persoonallinen rakastettavaisuutensa naismaailman keskushenkilön; ja myöskin hänen puolisonsa, joka oli kyllä, ensimmäisinä viikkoina kovin kaivannut totuttuja talouskävelyjään ja jokapäiväisiä ratsastusretkiään, alkoi tuntea viihtyvänsä aika hyvin vanhojen nuoruudenystäväin parissa. Hän liittyi erääseen aatelisklupiin, veresti vanhaa biljardinpeluutaitoaan, otti osaa säädylliseen korttipeliin ja harrasti joutohetkinään vähän politiikkaa ja taidettakin. Siten tuli perhe viettäneeksi sangen mieluisan ja iloisen talven pääkaupungissa, ja vapaaherra ja hänen puolisonsa ihmettelivät, etteivät he jo ennen olleet suoneet itselleen tällaista vaatimatonta ja miellyttävää vaihtelua.
Ainoastaan Lenore ei ollut oikein tyytyväinen muuttoon. Hän antoi edelleenkin virikettä äitinsä pelkoon, että hänestä voi kehittyä eriskummallinen luonne. Hänen oli niin kovin vaikea osottaa mieluista kunnioitusta perheen monilukuisille ikäpuolille tädeille, ja vielä vaikeampaa oli hänen olla kadulla tavatessaan ensiksi tervehtimättä ja puhuttelematta hauskoja naapuriherroja, isän hyviä ystäviä, jotka hän tunsi niin hyvin maallaolon ajoilta. Samoin harmitti häntä laukkunsa, jossa hänen piti hinata korkeampaa sivistystä tyttöopistosta kotia. Se oli jonkinlainen käsilaukun ja musiikkisalkun sekasikiö, täynnä ikäviä kouluvihkoja ja pitkäpiimäisiä oppikirjoja. Kun äiti ei kernaasti nähnyt palvelijan kantavan koulukirjoja hänen perässään, heilutteli hän halveksivasti laukkua käsivarrellaan, jäi tavantakaa katselemaan ohikulkevia ja tuijotti mahtavasti kuin Juno kadunkulmissa tappeleviin poikanulikoihin, kinasteleviin ja tingiskeleviin markkinamiehiin ja muihin ihmisrykelmiin, joita hän näki kasautuneen suurkaupungin toreille ja kaduille. Kerran, kun hän orjuudenmerkki käsivarrellaan ja pieni sateenvarjo toisessa kädessä seisoi tällä tapaa kadulla, tuli häntä jalkakäytävällä vastaan sama nuori herra, jota hän kesällä oli kuljetellut puistossa ja soutanut lammikon yli. Lenore oli kohtauksesta iloissaan; muistuttihan se hänelle mieluisasti kotitilaa, ponya ja joutsenparvea. Vielä oli nuorukainen matkan päässä, kun tytön haukansilmät hänet keksivät. Hän tuli lähemmäksi, mutta ei näyttänyt huomaavan odottelijaa. Kun Lenorea hänen äitinsä oli kieltänyt puhuttelemasta ketään herraa kadulla, jäi hän seisomaan tulijan tielle ja koputti sateenvarjollaan käskevästi katukivitykseen. Anton, joka juoksi liikeasioilla, katsahti ylös ja näki mitä suurimmaksi ilokseen, että kesällinen kaunis soutajaneiti seisoi hänen edessään. Hän tempasi punastuen hatun päästään, ja neitonen voi tyydytyksekseen huomata hänen loistavista kasvoistaan, että ei edes koululaukkukaan voinut vähentää sitä valtavaa tehoa, mikä hänen persoonallaan näytti olevan ujoon nuorukaiseen.
"Kuinka jaksatte nykyisin, herraseni?" hän kysyi arvokkaasti ja viskasi niskojaan.
"Oikein hyvin", vastasi Anton; "kuinka olenkaan onnellinen nähdessäni teidätkin kaupungissa."
"Me asumme nyt täällä", sanoi neitonen vähemmin ylhäisesti; "talviosotteemme on Karhukatu 20."
"Saanko kysyä kuinka pony jaksaa?" kysyi Anton kunnioittavasti.
"Ah, ajatelkaas, sen kun piti jäädä kotiin", valitti nuori neiti.
"Entä mitä te nyt puuhailette täällä?"
"Minä palvelen T. O. Schröterin kauppaliikkeessä", vastasi Anton kumartaen.
"Siis kauppias; ja mitä te myyskentelette?"
"Siirtomaantavaroita ja ulkomaantuotteita; se on suurin liike alallaan tällä paikkakunnalla", sanoi Anton hiukan itsetietoisesti.
"Entä oletteko joutunut hyvien ihmisten luo, jotka pitävät teistä huolta?"
"Esimieheni on hyvin suopea minua kohtaan", vastasi Anton. "Pikku asioissa saan itse pitää itsestäni huolen."
"Onko teillä täällä edes tuttavia, joiden kanssa saatte seurustella?" jatkoi neitonen tutkimuksenpitoaan.
"On joitakin harvoja. Mutta minulla on hyvin paljon tekemistä, ja vapaa-aikoinani minun täytyy opiskella."
"Te näytättekin hiukan kalpealta", sanoi neitonen, katsellen häntä äidillisen hyväntahtoisesti. "Teidän täytyy olla enemmän liikkeellä ja kävellä ahkerasti. — Minulle on ollut hyvin mieluista saada tavata teitä; tulen olemaan iloinen kuullessani, että teidän tulee vastakin hyvin käymään", lisäsi hän, palaten jälleen majesteetilliseen puheensävyyn. Hän loi vielä silmäyksen nuorukaiseen, nyykäytti sitten päätään hyvästiksi ja katosi ihmisvirtaan, Antonin jäädessä hattu kädessä katselemaan hänen peräänsä.
Kotia tultuaan Lenore ei pitänyt tarpeellisena mainita mitään tuosta satunnaisesta kohtauksesta. Ainoastaan kun paroonitar joku päivä myöhemmin kysyi puolisoltaan: "Mistähän liikkeestä me rupeamme ostamaan taloustarpeemme?" katsahti Lenore ylös kirjastaan ja sanoi: "Suurin kauppaliike tällä paikkakunnalla on T. O. Schröterin, siirtomaatavaroita ja ulkomaantuotteita!"
"Katsoppas vain, sinähän puhut kuin ammattikauppias", sanoi isä nauraen, "mistä ihmeestä tuon tiedät?"
"Tyttöopistossahan sitä kaikkea saa oppia", vastasi Lenore uhitellen.
* * * * *
Seuraelämän humussa vapaaherra ei unohtanut kaupunkioleskelun päätarkoitusta. Hän hankki itselleen perusteellisia tietoja eri teollisuuslaitoksista, joita toiset tilanomistajat olivat panneet tiluksillaan pystyyn, kävi tarkastamassa pääkaupungin tehtaita ja koetti päästä harjaantuneiden teknikoiden tuttavuuteen. Hän saikin tietoja oikein summakaupalla ja perehtyi jonkin verran koneisiin ja tehdaslaitoksiin. Mutta hänen keräämänsä tiedot olivat niin ristiriitaiset ja hänen itsensä hankkimat käsitykset niin puutteelliset, että hän lopulta piti viisaimpana jäädä odottamaan, kunnes jokin erikoisen kannattava ja mahdollisimman varma liikeyritys tarjoutuisi hänen varalleen.
Ei saa myöskään vaieta, että tähän aikaan perheaartehistoon tuli sievä lisäys: siro, kullatuilla messinkivanteilla kiskoitettu lipas. Se oli tehty juovikkaasta puusta, johon himmeästä metallista tehtyjä koristeita oli upotettu, ja varustettu erittäin taidokkaalla lukolla, johonka varkaan tiirikka ei ottanut mennäkseen, vaan oli pitkäkynnen pakko varastaa koko lipas sellaisenaan. Tähän säiliöön oli sijoitettu viisiviidettä tuhatta taaleria maakuntapankin uusien puhtoisten velkakirjain muodossa. Vapaaherra katseli näitä arvopapereitaan hyvin lemmekkäästi. Ensimmäisinä päivinä hän voi istua tuntikausia avoimen lippaan ääressä, eikä väsynyt sovittelemaan noita pergamenttiliuskoja numerojärjestykseen, iloitsemaan niiden tahrattomasta valkoisesta kiillosta ja suunnittelemaan keinoja pääoman kuolettamiseksi. Senkin jälkeen kuin hän turvallisuuden vuoksi talletti lippaan sisältöineen uudelleen maakuntapankkiin, oli sen muisteleminen hänelle jatkuvan hiljaisen ilon aiheena. Kummittelipa tuon lippaan aave hänen taloudenpidossaankin. Paroonitar joutui ihmeisiinsä kun hänen puolisonsa toisinaan vastoin tapaansa kävi säästeliääksi, kun hän jolloinkin vastusti teatteripilettien ostamista, koska se muka ei käynyt oikein yhteen järkevän taloudenpidon kanssa, tahi kun hän joskus kertoi iloiten ja ylpeänä voittaneensa edellisenä iltana korttipelissä kokonaista kymmenen luisdoria [vanha saksalainen, alkuaan ranskalainen kultaraha, vastaava 20 mk]. Ymmärtäväistä rouvaa rupesi lopulta huolettamaan, että hänen miehensä ehkä oli jonkin ikävän sattuman kautta joutunut rahapulaan, mutta paroonin vakuutellessa aivan päinvastaista ja hänen tällöin tyytyväisesti hymyillessään haihtui paroonitttaren pelko järkiään. Itse teossa nuo pienet säästeliäisyyden puuskat eivät olleet lainkaan johdonmukaisia, eivätkä ne olleet muuta kuin viattomia päähänpistoja, sillä kaikissa suuremmissa asioissa vapaaherra edelleen jyrkästi kannatti totuttua säädynmukaista esiytymistä, eikä hän silloin suinkaan säälinyt rahoja.
Ja itse asiassa olikin mahdotonta ruveta juuri nykyään säästelemään. Sillä elämä suurkaupungissa, asunnon sisustaminen ja kunnossapitäminen sekä seuraelämän välttämättömät vaatimukset eivät tietenkään vähentäneet menoja.
Niinpä sitten kävikin, että vapaaherra, joka oli matkustanut maatilalleen vastaanottamaan talvilaskuja, palasi sieltä hyvin myrtyneessä mielentilassa. Laskuja tarkastaessaan hän oli ikävikseen havainnut, että kuluneen vuoden menot olivat olleet tuloja suuremmat, ja ettei tulevankaan vuoden tuloarvio luvannut vajauksen peittämistä, vaan että päinvastoin tarvittiin lähes kaksituhatta taaleria, jotka oli hankittava keinolla millä hyvänsä. Hänen sydäntään kirveli kun hän ajatteli, että nuo rahat oli otettava valkeasta pergamenttikääröstä; ja tuo mies, joka oli urhoollisesti kestänyt vihollisen luotisateessakin, tunsi kuuman ja kylmän väreitä yhtä haavaa todetessaan, että hän tässä tapauksessa tuli rasittaneeksi tilaansa muutaman tuhannen taalerin todellisella velalla. Hän oli kylliksi järkevä huomatakseen, että hänen rahakeinottelussaan oli sattunut jokin erehdys. Ken tahtoo omaisuuttaan lisätä säännöllisillä pikku säästöillä, sen täytyy vähentää menojaan; hän sen sijaan oli niitä melkoisesti lisännyt. Epäilemättä tuo lisäys oli ollut paikallaan ja aivan välttämätönkin, mutta onnetonta oli, että se oli sattunut juuri näihin aikoihin. Aina luutnanttivuosistaan lähtien ei kelpo parooni ollut kokenut näin tuskallista levottomuutta raha-asioiden takia. Kaupungista hän ei voinut kesken kaiken palata maalle, tuhannet syyt puhuivat sitä vastaan; hänhän oli vuokrannut kaupunkiasunnon moniksi vuosiksi, ja mitä olisivat tuttavat sanoneetkaan niin yhtäkkisestä muutosta, ja kuinka hän olisi saattanut vaatia rakastetulta vaimolta ja tyttäreltä sellaista uhria? Niinpä hän sulki harminsa omaan sydämeensä. Paroonittaren huolestuneisiin kyselyihin hän vastasi kylmettyneensä matkalla ja sentakia tuntevansa itsensä hiukan huonovointiseksi ja masentuneeksi, mutta päiväkausia kalvoi häntä tuo ajatus, että hän oli kärsinyt vahinkoa ja että hänen asiansa olivat joutuneet takapajulle; ja mitä toivorikkaampi hän ennen oli ollut, sitä alakuloisemmaksi hän nyt kävi, Sattuipa toisinaan, että hän kaupunkikävelyillään poikkesi raha-arpojen myyjän konttoriin ja osti itselleen arvan, jotta laupias kohtalo saisi korjata vahingon, jonka se oli hänelle tuottanut. Mutta toiste, varsinkin iltaisin, palatessaan iloisesta seurasta, hän hymyili huolilleen ja moitti itseään hupsuksi. Olihan koko tuo onnettomuus niin vähäpätöinen, mikään elinkysymys se ei toki hänelle ollut; muutamien vuosien kuluessa hän oli saava jälleen asiansa oivallisesti järjestetyksi. Ainoastaan proosallisina aamuhetkinä tuo tukala ajatus pyrki palautumaan mieleen, ilman että hänen onnistui koskaan päästä siitä lopullisesti rauhaan.
