Читать книгу Vanha kauppiaskoti - Gustav Freytag - Страница 6

"Ostatteko itsellenne täällä tilan?" kysyi Anton uteliaana.

"En toki, herraseni", vastasi Fink, "sitä en tahdo. Minusta on mieluisampaa saada ratsastaa aamunkoitosta puolipäivään saakka törmäämättä välillä tilukseni rajapyykkiä vastaan."

"Aiotte siis palata takaisin Amerikkaan?"

"Sinne tai jonnekin muuanne, minä en ole perso valitessani maanosain välillä. Siihen saakka elän tässä luostarissa kuin mikäkin munkki, kuten itse voitte nähdä", sanoi Fink nauraen ja kaasi isosta pullosta rommia lasiin, lisäsi vähemmän määrän toisia aineksia, sekoitti juomaa lusikalla ja kulautti Antonin salaiseksi kauhuksi koko tulisen sekoituksen makoiseen suuhun. "Hei, ottakaappas oppia, naapuri", hän huusi ja työnsi pullon Antonille, "laittakaa itsellenne mieleisenne sekoitus ja käykäämme sitten tarinoimaan hauskasti, niinkuin hyvien toverien ja sovinnon tehneiden vihamiesten tulee."

Siitä illasta lähtien Fink kohteli nuorta sankariamme ystävyydellä, joka erosi suuresti hänen liikkeen toisia herroja kohtaan osottamastaan huolettomasta käytöksestä. Sanalla sanoen Antonista tuli luostarissa kituvan munkkiparan suosikki, usein huusi Fink hänet huoneeseensa, eikä hän itsekään kammoksunut nousta kolmanteen kerrokseen keltaisen kissan pyhäkköön, milloin hänelle pisti päähän viettää iltansa kotona. Niin ei tosin usein sattunut; Anton pani piankin merkille, että hänen uusi ystävänsä oli kaupungilla hyvin tunnettu henkilö, josta paljon puhuttiin, että hän elämäniloisen nuorison keskuudessa hallitsi täydellisenä hirmuvaltiaana, ja että hän oli mieluinen ja tunnustettu johtaja ja makuneuvos ratsastus- ja metsästysretkillä ja muilla enemmän tai vähemmän hyödyllisillä toimialoilla. Hän oli nuori, reipas aatelismies, häntä pidettiin suunnattoman rikkaana ja hän oli mestari kaikessa, mikä vain oli jossain yhteydessä hevoskavioitten, kiväärinpiipun tahi kullatun teelusikan kanssa; ja ennen kaikkea hänen valtansa perustui siihen ominaisuuteen, että hän kohteli jokaista, joka hänen läheisyytensä joutui, jonkinlaisella puolittain ivallisella elämäänkyllästymisen sävyllä, mikä epäitsenäisten ihmisluonteiden suuressa karjassa on varmin yli-ihmisen tunnus. Fink oli kaiken tämän johdosta paljon ulkona seuraelämässä ja palasi usein vasta aamun koittaessa kotia. Anton kuuli hänen toisinaan tulevan, kun hän itse istui kirjansa ääressä: hän ihaili ystävänsä, heltymätöntä elämänvoimaa, sillä pari kolme tuntia levättyään tämä saapui konttoripaikalleen ja työskenteli koko aamupäivän osottamatta väsymyksen merkkiäkään. Talon ankaraa järjestystä vastaan Fink rikkoi siinäkin, että hän sanomattomassa julkeudessaan välistä suvaitsi saapua konttoriin tuntia myöhemmin kuin toiset ja lähti matkoihinsa ennen työajan päättymistä. Anton ei voinut arvata, kuuluiko tällainen harmittava itsenäisyys johtajan mielestä suuriin vai vähäisiin rikkomuksiin. Joka tapauksessa hän salasi visusti ajatuksensa siitä.

Siten kului talvi, ja Anton pani pettämättömistä seikoista merkille, että kevät ja sen jälkeen kesä aikoivat valloittaa maan. Rahtiajurit eivät enää tuoneet konttoriin lumipalleroita saappaissaan, vaan sadepisaroita ja ruskeita kengänjälkiä, ja joskus rohkeni kukkaismyyjätär orvokkikimppuineen ilmestyä väsymättömän seinäkellon lähettyville. Silloin helotti päivä kirkkaasti ja haastoi riitaa herra Lieboldin kanssa hänen akkunakomerossaan, silloin saapuivat tavarainvälittäjät ja kertoivat ihmeellisiä satuja vainioiden kellertävästä heleydestä, ja vihdoin ilmestyi herra Braunkin näkösälle, kesän ensimmäinen ruusu napinlävessään. Kokonainen vuosi oli kulunut siitä, kun Anton oli joutsenparven seuraamana matkannut lammikon yli. Koko vuoden järkiään hän oli tuota matkaa muistellut.

8.

Yhä vielä oli Veitel Itzigillä yösijansa samassa hiljaisessa karavaaniseraljissa, johon hän oli kaupunkiin tulonsa päivänä majoittunut. Jos pitää paikkansa poliisin väite, että jokaisen ihmisen täytyy olla jossakin kotona, ja se kaikkien säädyllisten naisten mielipide, että kodin täytyy olla siellä, missä ihmisellä on vuoteensa, niin oli Veitel Itzig merkillisen vähän kotona. Kohta kun hän pääsi pujahtamaan pois herra Ehrenthalin liikkeestä, maleksi hän pitkin katuja, vaaniskeli jokaista nuorta herraa, jonka voi epäillä tahtovan myydä tai ostaa jotain, ja hänellä oli taito keksiä tarkalleen itsekunkin ohikulkevan ryhdistä ja käytöksestä, oliko tämä taipuvainen pieniin kauppoihin vai ei. Aina oli hänellä jokunen kerskumataaleri taskussa, joita hän osasi näennäisen huolettomasti helistellä niin houkuttelevasti, että vain perin tunteeton ihminen voi jäädä välinpitämättömäksi hänen korvinkuultavasta maksukyvystään. Yhdellä ainoalla silmäyksellä hän keksi käytetyn takin tai liivin salatuimmatkin viat; hänellä oli tyhjentymätön määrä lumoavia puheenparsia asiakkaittensa varalle; periaatteesta hän ei puhutellut edes keskenkasvuista kimnasistiakaan muuten kuin: "Jos armollinen herra sen kaikkein armollisimmasti suvaitsee;" hän osasi — tällaisen kaupanteon ylimpiä hienouksia halliten — antaa nöyristeleväisyydelleen hullunkurisen vivahduksen ja oli voittamaton mestari mitä mauttomimmassa pokkuroimisessa. Hän sai katinkullalla hieromalla vanhan messingin uljaasti kiiltelemään ja antoi vanhalle hopealle mitä heleimmän hohteen; hän oli alati valmis ostamaan vanhoja mustia hännystakkeja — mikä tämän alan erikoistuntijain mielestä oli kerrassaan mielettömän uskaliaisuuden merkki — hän osasi saada muutamalla harjanvedolla niiden nukkavierun pinnan kiiltämään kuin uutena, mikä kiilto kesti parahiksi niin kauan, että nenästä vedetty ostaja ennätti saada vaatekappaleen viedyksi kotiinsa; tällaiset ostajansa hän etsi köyhien koulumestarien, rotevakasvuisten rippikoululaisten ja kisällitointaan alottelevien oppipoikain keskuudesta. Jokaiseen asiamatkaan, minkä hän teki Ehrenthalin liikkeen puolesta, hän koetti yhdistää oman persoonallisenkin hyödyn, ja siten hänen onnistui hankkia itselleen niin laaja asiakaspiiri, että vanhat harmaapartaiset lumppukauppiaat valtasi keltainen kateus. Eikä hän rajoittanut kauppatoimiaan pelkästään käytettyjen esineiden ostoon ja myyntiin, vaikka hän sillä alalla saavuttikin ensimmäiset ja lukuisimmat riemuvoittonsa. Hän rupesi hevossaksain asiamieheksi, liittyi yhteistoimintaan häveliäiden koronkiskurien kanssa ja toimitti sellaisille kunnonmiehille asiakkaita laumottain; lainailipa hän omiakin rahojaan vaatimatta hienotuntoisuudessaan sen suurempaa korkoa kuin viisikymmentä sadalta; mutta hän myönsi vain lyhytaikaisia lainoja ja vastaanotti käteisrahan puutteessa ylen kernaasti minkälaisia myytäviksi kelpaavia esineitä hyvänsä, käyttäen silloin omintakeista arviolaskelmaa, jossa hän oli asiantuntija ja mestari. Sen lisäksi hänellä oli väsymättömyyden hyvä avu; hän oli jalkeilla aamusta iltaan, juoksi muutamasta groshenista vaikka kymmenesti saman matkan, iloitsi kuin voittoisa kuningas jokaisesta valloittamastaan taalerista, ja karkeat sanat — joita hän usein sai kuulla — eivät häneen tehonneet sen enempää kuin vesiryöppy hanhen selkään. Hän ei suvainnut itselleen vähäisintäkään nautintoa, hänen ainoa virkistyksensä oli laskea sormillaan kulloinkin käynnissä olevia voittoja. Ja merkillistä oli, kuinka niukalla ravinnolla hän tuli toimeen; illallisekseen hän söi leipäpalan, jonka oli päivällisen aikaan kähveltänyt Ehrenthalin keittiöstä; lasillisen kaljaa hän ensimmäisenä vuotena kustansi itselleen yhden ainoan kerran, eräänä kuumana kesäpäivänä, jolloin hän oli avustanut muuatta tilanomistajaa ostamaan käytetyt vaunut ja jolloin hän oli kahtena tuntina ansainnut yhtä monta taaleria. Pitovaatteensa hän sai omista kaupoistaan. Kesät talvet hän kulki mustaan hännystakkiin ja mustiin verkahousuihin puettuna; huomasipa hän liikehommilleen edulliseksi ripustaa kullatut kellonperät mustan samettiliivinsä yli, jonka kautta hän esiytyi kuin ruhtinas muiden lumppusaksojen joukossa; hänen periaatteenaan — jota hän kovaäänisesti julisti milloin vain tilaisuutta sattui — olikin, että liikemiehen tulee ulkonaiselta asultaan olla sellainen, että ketään ei hävetä ruveta kauppoihin hänen kanssaan. Kaikki nämä älykkäät toimenpiteet ja edulliset asianhaarat auttoivat häntä sellaiseen loistavaan tulokseen, että ensimmäisen vuoden lopussa hänen kuusi tukaattiaan olivat kasvaneet hedelmää kolmikymmenkertaisesti.

Herra Ehrenthalin liikkeessä hänestä piankin oli tullut kerrassaan korvaamaton jäsen, hänen terävältä silmältään ei välttynyt ainoakaan henkilö, hevonen tai viljavaunu; jokaisen kerrankin näkemänsä naaman hän tunsi heti perästäpäin, joka päivä hän osasi kurssilistan ulkoa, kuten olisi itse ollut valantehnyt pörssivälittäjä. Yhä vielä oli hänellä juoksupojan enemmän hyödyllinen kuin kunniakas asema, yhä vielä hän sai harjata Bernhardin saappaita ja syödä päivällisensä keittiönoven takana; mutta ilmeistä oli, ettei kauankaan kestäisi, ennenkuin kirjoituspulpetti ja nahkapäällyksinen tuoli herra Ehrenthalin pienessä konttorihuoneessa tulisivat hänen varsinaiseksi toimipaikakseen. Tuo tuoli olikin hänen kunnianhimoisten unelmainsa esine, se merkitsi hänelle samaa kuin toisille ylhäinen sija paratiisin iloissa. Sillä vieläkään hän ei ollut täysin perehtynyt herra Ehrenthalin liikkeen syvimpiin salaisuuksiin, yhä vielä hän sai laputtaa matkoihinsa, kun isännällä oli erityisen tärkeä liikekeskustelu jonkin asiakkaansa kanssa. Pianpa hän älysi itsekin, että häneltä vielä puuttui jotakin, ennenkuin hän oli kypsynyt vastaanottamaan tuon viimeisen kunniasijan; hän käytti kyllä saksankieltä puheessa erinomaisen kerkeästi, mutta siinä oli vielä itäinen soinnahdus, enemmän kurkkuääniä kuin kieliopillista täsmällisyyttä; hän kirjoitti myöskin liikekirjeitä ja laskuja, mutta kieli oli niissä kompastelevaa, välimerkit puuttuivat tykkänään ja lausejaksot olivat samanlaisessa yhteydessä keskenään kuin ylelliset paikat kehnossa kenkärajassa; ja mitä kirjanpidon syviin salaisuuksiin tuli, oli hän niistä yhtä tietämätön kuin vastasyntynyt lapsi. Hän kärsi itse suuresti tästä vajavaisuudestaan.

Majapaikassaan hänestä oli tullut arvohenkilö, itse Löbel Pinkuskin kohteli häntä harvinaisen tuttavallisesti. Tämä kaunis suhde oli sekin Veitelin terävän silmän ansiota. Vierastuvassa keksimänsä ontto seinä oli hänelle aiheuttanut mitä palavinta levottomuutta, viikkokausia hän oli odotellut sopivaa tilaisuutta päästäkseen jatkamaan tutkimuksiaan. Viimein hän eräänä sapatti-iltana valitti voivansa pahoin ja jäi kotiin, kun talonisäntä perheineen ja muine vieraineen lähti synagogaan. Silloin hänen viimeinkin onnistui kovertaa seinäkomeron takaseinässä älyämänsä rako isommaksi ja keksiä sen takana jotakin, mikä oli omiaan saattamaan hänet aivan kummiinsa. Hän näki ison, likaisen säiliön, joka oli täpö täynnä arkkuja ja laatikkoja ja mitä houkuttelevimpia irtaimia esineitä. Miesten ja naisten vaatteita, vuoteita sisuksineen, alus- ja pöytävaatteita, kangaspakkoja, kirjavia ovi- ja akkunaverhoja oli sillä kasottain; metalliastioita, ristiinnaulitunkuvia, ehtoolliskalkkeja, kattokruunuja kimalteli hänen tutkivaan silmäänsä huoneen puolihämärästä, ja vielä paljon muitakin houkuttelevia esineitä siellä oli, joiden piirteitä hän ei kyennyt oikein selvästi näkemään. Tuskinpa Aladdinkaan ihmeluolaan astuessaan joutui niin kiihkoihinsa kuin Itzig katsellessaan kaapinraosta takahuoneeseen. Hän juoksenteli ympäri vierastuvan lattiaa ja palasi yhä uudelleen tähystysraolleen, kunnes kotiväki saapui synagogasta. Hän piti keksintönsä omana salaisuutenaan, mutta siitä hetkestä lähtien hän vaaniskeli seinäkomeron lähettyvillä niinkuin kärppä rotanreiän suulla. Joitakin kertoja hän öiseen aikaan kuuli kolinaa tuosta naapuritalon salaisesta aarrekammiosta; kerran hänen onnistui kuulla kuiskailuakin, josta hän pettämättömästi erotti kunnianarvoisen Pinkuksen möräjävän bassoäänen; ja kerran hän, myöhään kotia palatessaan, näki naapuritalon kohdalla lastattavan tynnörejä, arkkuja ja myttyjä pienille vankkureille ja peitettävän valkealla palttinasuojuksella — toimenpide, jota jo Sulamith Salomon Korkeassa veisussa suositti hyödylliseksi, jotta öisin liikkuja ei lankeisi kuninkaan viinamäenvartijan käsiin. Samana yönä katosi majatalosta kaksi vaiteliasta vierasta, jotka olivat ilmeisesti Puolasta kotoisin, palaamatta sinne enää koskaan. Kaikesta havaitsemastaan Veitel teki sen johtopäätöksen, että hänen isäntänsä piti jonkinlaista välitysliikettä kaikenlaisilla merkillisillä tavaroilla, jotka hän pätevistä syistä tahtoi toimittaa matkaan mieluummin yönhämärissä kuin päivännäöllä. — Kirkas sisäinen valo puhkesi paistamaan Veitel Itzigin ihmettelevissä aivoissa. Tavarat menivät järkiään itäänpäin, ne kuljetettiin salaa rajan yli ja hajautuivat sitten syvälle laajaan Venäjänmaahan, jopa aina Aasian rajoille asti, missä vihdoin ahkera kirgiisi herrastelee paidoissa ja nyöritakeissa, jotka saksalaiset räätälit ovat valmistaneet. Johtavana periaatteena tässä kaupassa oli, että mikä Saksassa käy pitämättömäksi, se kelpaa venäläisille. Veitel pani keksintöönsä sellaisen arvon, kuin niin etevältä liikekyvyltä voi odottaakin, eikä hän siitä viittaillut isännällekään sen enempää, kuin että tämä huomasi tarpeelliseksi kohdella häntä erityisen hienotunteisesti.

Eräänä iltana hedelmällisen päivätyön suoritettua Veitel palasi majapaikkaan syviin mietteisiin vaipuneena ja astui vierastupaan. Hän istahti hiljaiseen nurkkaan ja etsi ajatuksissaan sopivaa kirjanoppinutta, joka pystyisi opettamaan hänelle sujuvan kirjoitustaidon ja kirjanpidon salaisuudet mahdollisimman vähäistä korvausta, ehkäpä muuatta vanhaa hännystakkia vastaan, josta hän ei tahtonut millään ilveellä päästä eroon — se oli aikoinaan ollut jättimäisen hautaustoimitsijan hartioilla — koska sitä tavallisen kuolevaisen selkään koetellessa liepeet ulottuivat maahan asti niinkuin itkupajun oksat. Kun hän näihin tuloksettomiin mietiskelyihin vaipuneena sattui katsahtamaan ylös, näki hän pöydän ääressä istumassa vieraan, jolla oli kädessä kynä, jota hän tavantakaa kasteli mustetolppoon; kynämies haasteli hiljaisella äänellä erään reppurin kanssa ja kumartui tuontuostakin papereittensa yli — arvatenkin ikuistaakseen salaisen keskustelun johtopäätöksiä. Ilmeistä oli, että tuon miehen esivanhemmat eivät olleet Mooseksen mukana kulkeneet Punaisen meren poikki. Hän oli pienikasvuinen mutta tanakkatekoinen, vanhanpuoleisissa pyöreissä kasvoissa törrötti punaisen kiuhtava pystynokka, tukka oli harmahtava ja pörröinen, ja silmillä oli vanhat terässankaiset rillit, joiden sankoja hänen oli tuontuostakin tuettava korvain taa, koska ne pitkästä palvelusajastaan huolimatta jyrkästi kieltäytyivät pysymästä oikealla paikallaan. Veitel pani merkille, että rillinokkaisella miehellä oli yllään tavattoman risainen takki, ja että hän tavantakaa nuuskasi vanhasta tinarasiasta ja loi silloin aina reppuriystäväänsä omituisen terävän syrjäsilmäyksen, koettaen samalla antaa kasvoilleen hyväntahtoisen ilmeen, vaikka onnistumatta. Ilmeisesti vieras oli kirjanoppinut, ja Veitel päätti vartoa, kunnes hänellä olisi tilaisuutta puhutella niin mainiota miestä. Vihdoin oli virallinen toimitus lopussa, reppuri sai paperinsa ja laski korvaukseksi pöydälle kolikon, — Veitelin haukansilmä keksi sen kahdeksan groshenin rahaksi — jonka rillinokka herra välinpitämättömästi työnsi housuntaskuunsa. Reppuri meni menojaan, vieras jäi hyväntuulisena, kuten näytti, istumaan paikalleen ja kaasi pienestä viinapullosta viime tähteet ryyppylasiin. Nyt kävi Veitel hänen luokseen, pieni herra katsahti häneen epäluuloisesti, mutta kun hän huomasi Veitelin nöyrän asennon, lennähti luottavainen hymy hänen punoittaville kasvoilleen ja hän sanoi kireällä äänellä; "Käykää vain lähemmäksi, nuori ystäväni, te kaiketi tahdotte minulta lainopillista neuvoa, minä olen valmis palvelemaan teitä."

Veitel alotti epäröiden: "Jos herra on talon tuttuja, niin tahtoisin pyytää häneltä jotakin."

"Antakaa kuulua, poikaseni", sanoi toinen rohkaisevasti, ryypäten lasinsa pohjaan ja katsellen Veiteliin leppeästi.

"Tahtoisin kysyä teiltä, sattuisitteko tuntemaan ketäkään, joka vähäisestä korvauksesta opettaisi erästä tuttavaani kirjoittamaan sellaista tyyliä kuin liikeasioissa käytetään."

"Vai niin?" virkkoi nukkavieru vanha herra; "vai sellaista tyyliä kuin liikeasioissa käytetään? Ja tuo tuttava olette varmaankin te itse, poikaseni?"

"Miksipä sitä salaisin", vastasi Veitel avomielisesti. "Niin, minä itse se olen; mutta minä olen vasta alottelija enkä kykene maksamaan muuta kuin hyvin vähän."

"Joka vähän antaa, se vähän saakin, rakas — mikä teidän nimenne olikaan?" sanoi vanhus välinpitämättömästi ja pyöritteli nuuskarasiaa hyppysissään. "Veitel Itzig on minun nimeni."

"Siis, rakas Itzigini", jatkoi vanha herra, "hyvä opetus maksaa hyvät rahat. Millaista liikettä te harjoitatte?" hän tiedusti edelleen isälliseen tapaansa.

"Olen herra Hirsch Ehrenthalin konttorissa", ilmoitti Veitel itsetuntoisesti.

Vieras kävi tarkkaavaiseksi. "Herra Ehrenthal on äveriäs mies ja älykäs mies, minulla on aikoinani ollut paljon yhteisiä asioita hänen kanssaan, hän tuntee lakia mainiosti. Jos tahdotte oppia kirjoittamaan liiketyyliä ja palvelette herra Ehrenthalia", hän jatkoi harkitsevasti, "niin ehkäpä tässä keksitään neuvo. Minkälaisen palkkion te maksaisitte, jos sellainen opettaja löytyisi?"

Veitelin omatunto ei sallinut ostajan käydä tarjoomaan; senvuoksi hän vastasi pidättyvästi: "Enhän vielä edes tiedä, mitä hän tulisi vaatimaankaan."

"No, puhunpa teille sitten suuni puhtaaksi", sanoi rillinokka herra. "Ehkäpä minä itsekin voisin opettaa teitä, ehkäpä en; sellaista oppia ei anneta vain kenelle hyvänsä; minun täytyy ensin saada teistä lähempiä tietoja. Mutta jos suostun tekemään mieliksenne, niin opetan teitä lähtien siitä näkökohdasta, että te olette alottelija, että olette köyhä, ja että minulla juuri nykyään sattuu olemaan vapaata aikaa, jota kernaammin käytän teoreettisiin kuin käytännöllisiin toimiin, sillä ehdolla että maksatte minulle viisikymmentä taaleria; viisikolmatta taaleria ennen ensimmäisen oppitunnin alkamista, ja viisikolmatta taaleria velkakirjalla, jonka itse panen kokoon, maksettavaksi neljän viikon kuluessa."

"Viisikymmentä taaleria!" parahti Veitel kauhistuneena ja lysähti kokoon kuin halvauksen iskemänä. "Viisikymmentä taaleria!" toistivat hänen huulensa koneellisesti, aivan kuin olisi hänen aivojensa ratasvärkki joutunut pysähdyksiin.

"Jos se on teistä liian paljon", virkkoi rillinokka herra tuikeasti, "niin kuulkaappa mitä teille sanon, nuori Itzig; ensiksikin että tapanani ei ole käydä kauppoihin keltanokkien kanssa, toiseksi että en ole vielä milloinkaan antanut toisille apuani niin halvasta, ja kolmanneksi että lähettäisin teidät hitoille, jollei minua haluttaisi jäädä tähän taloon moniaitten viikkojen ajaksi."

"Viisikymmentä taalerinkolikkoa!" parkui Itzig yhä vielä vallan suunniltaan. "En toki luullut sen maksavan enempää kuin pari kolme taaleria, jos antaisin ehkä vielä kaupanpäällisiksi liivin ja parin hyviä saappaita" — vanha herra tavoitti kiivaasti rillejään — "ja vielä hatunkin, joka on melkein kuin uusi", kiirehti Veitel lisäämään, sillä hän näki myrskyn puhkeavan ja oli huomannut, että vieraan pöydällä oleva hattu oli hyvin nukkavieru.

"Laputa sitten hitoille, mokoma pölkkypää", ärähti vanha herra, äänessään ja katseessaan sellainen mahtavuuden sävy, jollaista Veitel oli tähän asti tottunut sietämään vain isoja tanskalaisia verikoiria taluttavain nuorten herrain taholta. "Etsi itsellesi oppimestari jostakin köyhäinkoulusta."

"Eikös herra olekaan kirjuri?" kysyi Itzig masentuneesti mutta itsepintaisesti.

"En, senkin hölmö", murahti vanhus. "Kuinka saatoinkaan ajatella, että Ehrenthalilla olisi liikkeessään tuommoinen taulapää", hän jatkoi äkeätä yksinpuheluaan. "Tuo tolvana pitää minua kirjoituksenopettajana."

"Mikäs te sitten olette?" tiedusteli Itzig jo vähin loukkautuneena.

"Mikä minä olen, se ei kuulu sinuun", vastasi vieras karsaasti, luoden läpitunkevan katseen Itzig parkaan, nousi tuoliltaan ja lähti parvekkeelle. Siellä hän painautui istumaan perimmäiseen nurkkaan kumarassa kuin vaatemytty, veti takkinsa taskusta esiin asiakirjakääryn ja syventyi innokkaasti sitä lukemaan.

Veitel seisoi kotvan aivan hölmistyneenä yksinäisessä vierastuvassa ja päätti vihdoin lähteä Pinkuksen luo, saadakseen tältä lähempiä tietoja tuosta merkillisestä miehestä. Hän meni jonkin tekosyyn varjolla viina-anniskeluun ja tiedusti mahdollisimman huolettomasti vieraan nimeä ja tointa.

"Ettekö häntä tunne?" kysyi Pinkus ivallisesti hymyillen — Veitelin tietämättä, tarkoittiko tuo hymy häntä vaiko vierasta. "Varokaa vain, ettette opi häntä tuntemaan omaksi vahingoksenne. Mitä hänen nimeensä tulee, niin kysykää sitä häneltä itseltään, hän sen tietää paremmin kuin minä."

"Vaikka te ette osotakaan minulle luottamustanne, niin minä luotan kuitenkin teihin", vastasi Veitel ja selosti isännälle äskeisen keskustelunsa vieraan kanssa.

"Vai hänkö tahtoi antaa teille opetusta?" sanoi Pinkus kummastuneena ja pudisteli paksua päätänsä. "No, viisikymmentä taaleria on kyllä iso summa, mutta monikin rikas mies antaisi mielellään sata kertaa enemmän, jos tulisi tietämään mitä tuo mies tietää, sen minä sanon teille. Muuten en välitä vähääkään, mitä te opitte ja kenen luona opitte", päätti Pinkus karkeasti ja siirtyi likööripullojensa luo.

Veitel palasi yläkertaan, ajatukset vielä paljon sekavampina kuin äsken alas tullessaan, ja istahti jälleen nurkkaansa miettimään, kuinka ihmeellä joku voi vaatia niin paljon rahaa niin jokapäiväisen asian kuin liikemiestyylin opettamisesta. Sitten saapui isäntäkin ylös, pani palavan kynttilän pöydälle ja kattoi vaatimattoman illallisen vieraalle. Vastoin tapaansa tämä oli mielistelevän puhelias häntä kohtaan, antoi hänen taluttaa itsensä parvekkeelta ja piti hänen kanssaan siellä pientä neuvottelua, jonka puheenaiheena Veitel huomasi olevansa.

Kun Pinkus vieraan seurassa jälleen saapui saliin, sanoi hän Veitelille: "Tämä herra jää asumaan tänne muutamiksi viikoiksi eikä tahdo, että siitä pidetään puhetta. Te ette saa mainita kellekään, että hän oleskelee täällä, vaikka kuka sitä teiltä kysyisi."

"Enhän edes vielä tiedä, kuka tämä herra onkaan", vastasi Veitel; "kuinka siis voisin kellekään kertoa, että hän asuu täällä."

"Te voitte luottaa tuohon nuoreen mieheen", huomautti Pinkus vieraalle, joka nyökkäsi välinpitämättömästi. Isäntä jätti tällä kertaa kynttilän palamaan pöydälle ja toivottaen hyvää yötä lähti alikertaan. Vieras kävi ruokapöytään, söi mieluisesti maiskutellen illallista ja silmäili vähäväliä syrjäkarin Veiteliin, niinkuin vanha korppi katselee keltaista kananpoikaa, joka nuorekkaassa kevytmielisyydessään on uskaltanut tulla sen lähettyville.

Sillä aikaa kuin vanha herra silmiään räpytellen tarkasteli saalistaan, lennähti Itzigin mieleen äkisti uusi ajatus: entäpä jos tuo salaperäinen mies, joka vaatii niin suunnattomia, onkin noita ihmiskunnan valittuja; entäpä jos hänen hallussaan on tuollainen resehti, jonka avulla köyhä liikemies parka pystyy kasaamaan itselleen kaikki maailman aarteet, kullan ja kunnian? Tuo ajatus pani hänen suonensa tulena palamaan. Tosin vieras näytti kaikkea muuta kuin rikkaalta ja onnelliselta, mutta ehkäpä hän tahallaan liikkui risaisessa takissaan tuntemattomana, tahi oli hän ylenpalttisen saita, tahi ei hän jostakin salaisesta syystä rohjennut käyttää resehtiään omaksi hyväkseen? Kenties nuo viisikymmentä taaleria olivat juuri tuon tärkeän salaisuuden hinta? Veitel oli jo siksi paljon kokenut maailmaa, ettei hän enää kuvitellut minkään taikavoiteen tai ihmekiven avulla saavutettavan niin suurenmoisia tuloksia, vaan että siihen tarvittiin ennen kaikkea tietoja. Hän tajusi, että tuohon päämäärään pyrkivän piti olla muita ihmisiä paljon älykkäämpi, ja että tällainen äly voi miehelle olla turmioksikin; jopa häntä toisinaan värisytti ajatus, että sellaisen älyn käyttäminen voi syöstä ihmisen saatanan saaliiksi. Mutta kaikki epäilykset voitti tällä kertaa vastustamaton halu saada kuulla asiasta jotain tarkempaa. Hänen kätensä vapisivat kuin kuumeen puistatuksesta, ja hänen muuten kalpeat kasvonsa hehkuivat tulenpunaisina, kun hän nurkastaan kävi jälleen vieraan luokse ja sanoi hyvin hätäisesti: "Pyytäisin vielä tehdä herralle yhden kysymyksen. Olen kuullut kerrottavan, että voi oppia sellaisenkin taidon, jonka avulla onnistuu kaikissa liikeasioissa ja voi tehdä parhaat kaupat parhaisiin hintoihin. Jos sellaista taitoa on olemassa, niinkuin eräs tuttavistani väittää, niin tahtoisin vain kysyä herralta, että tällaistako oppia herra minulle voisi antaa jos tahtoisi."

Vanhus työnsi lautasensa syrjään ja katseli nuorukaiseen vilkutellen silmiään vallan ihmeellisesti. "Sinä olet totta tosiaan merkillisin ihminen, minkä tähän asti olen tavannut in praxi. Joko sinä olet sanomattoman typerä tahi sitten ovelin teeskentelijä mitä maailmassa on."

"Ei, ei, minä olen vain hyvin typerä, mutta tahtoisin mielelläni tulla viisaaksi", sanoi Veitel Itzig.

"Merkillinen mies tosiaankin", huomautti vanha herra huolettomasti ja nykäsi rillinsä jälleen ylös katsahtaakseen Veiteliä oikein visusti, niin että silmälasien kylmä kiilto rupesi melkein pelottamaan nuorukaista. Hyvän aikaa häntä tarkasteltuaan vanhus viimein sanoi alentuvalla sävyllä: "Mitä sinä taidoksi sanot, poikaseni, se ei ole muuta kuin laintuntemusta ynnä älyä osata käyttää lakia omaksi hyödykseen. Ken sen ymmärtää, hänestä tulee maanpiirin suurmiehiä; mikään ei estä häntä tulemasta sellaiseksi, sillä häntä ei voida hirttääkään." Näin sanottuaan vanhus naurahti ilkeätä naurua, joka karmi yksin kelpo Veitelimmekin pintaa, vaikka sitä ei juuri voinut huomata hänen liikkumattomista kasvolihaksistaan.

"Ei ole niinkään helppoa, poikaseni", jatkoi pieni vanhus selitystään, "oppia kiertämään lakeja; se taito saavutetaan vasta pitkällisen harjautumisen kautta, ja siihen tarvitaan älykästä päätä ynnä päättäväisyyttä iskeä juuri ratkaisevana silmänräpäyksenä, ja ennen kaikkea tarvitaan sitä ominaisuutta, jota oppineet sanovat lujaksi luonteeksi." Jälleen kävi oppimestarin suu nauruun.

Veitel tajusi, että hän nyt oli tullut tärkeään käännekohtaan elämässään; hän vei käden taskuunsa ja puristi sen kiihkeästi vanhan rahalompakon ympärille. Sarja hurjia ja tuskallisia tunteita ja kuvitelmia kulki salaman nopeudella hänen sielunsa läpi. Hän ajatteli vanhaa äitiään Ostraussa, rehellistä kelpo muoria, joka oli myynyt kultakäätynsä hankkiakseen pojalleen nuo kuusi tukaattia tulevaisuuden siemeneksi; hän oli tänä hetkenä näkevinään äiti vanhuksen edessään siunaavana häntä viljavin kyynelin ja varoittaen: "Veitel, maailma on niin paha; ansaitse leipäsi rehellisesti, Veitel!" — Hän näki harmajan isänsä makaavan kuolinpaareillaan, valkea parta ulottuen pitkältä laihalle rinnalle — ja hänen täytyi haukata henkeä. Noita viittäkymmentä taaleriakin hän ajatteli; kuinka paljon vaivaa ne olivat hänelle maksaneet, kuinka monesti hän oli niiden takia saanut juosta asioilla, kuinka häntä oli ivattu ja solvattu, jopa uhattu lyönneilläkin kuin mitäkin kiusallista vaapsahaista. Mutta kun viimeinenkin noista kuvista oli kulkenut hänen sielunsa läpi, tempasi hän lompakon kiivaasti taskustaan ja huusi säkenöivin silmin: "Tässä on rahat!" Ja nuo sanat sanoessaan hän tunsi aivan selvästi, että nyt hän sitoi itsensä irroittamattomasti johonkin pahaan, että jokin näkymätön mutta hirvittävä paino laskeutui hänen rinnalleen. Mutta tuokaan ei häntä enää kammottanut, hän oli tehnyt päätöksensä ja tahtoi pysyä siinä. Tuskinpa olivat ne nuoret herrat, jotka huvikseen olivat potkineet tuota tungettelevaa juutalaisnulikkaa alas portaistaan, tulleet ajatelleeksi, että heidän pilkalliset sanansa olivat hurjistuneessa sielu parassa herättäneet eloon demoonin, joka vastaisuudessa tuli syöksemään heidät itsensä kurjuuteen ja turmioon.

Kului tuntikausia, kynttilä oli palanut hyvin matalalle, ja sen punertavassa valossa Veitel istui tuossa autiossa tuvassa yhä edelleen, kuunnellen suu auki, loistavin silmin ja punoittavin poskin vanhan mestarin opetusta. Ja kuitenkin vanhus puheli asioista, joista useimmat kuolevaiset hyvin pian ikävystyvät — tavallisista velkasitoumuksista.

Kynttilä oli palanut loppuun, pieni vanha herra oli tyhjentänyt Veitelin jälleen täyttämän paloviinapullon ja oli sitten pitkästä puhelusta väsyneenä nukahtanut olkipatjalleen; mutta yhä istui Veitel vielä jakkaralla pöydän ääressä. Tänään hän ei ajatellut tavallisia asiakkaitaan, ei edes murehtinut vanhukselle maksamiaan suuria rahoja; hän oli vain kirjoittelevinaan mustille seinille velkakirjoja, joissa asettaja sitoutui niin monin sanoin kuin suinkin mahdollisimman vähäiseen vastuuseen; ja hän kirjoitteli tunnusteita lainaamistaan rahoista, joissa hän huomaamattomien lisäyksien kautta teki velkasumman suorituksen kokonaan riippuvaiseksi hänen mielivallastaan. Näissä mietteissä hän istui kauan lyijynraskaassa pimeydessä, kunnes isoja hikipisaroita alkoi tippua hänen ohimoiltaan. Silloin hän avasi puiselle parvekkeelle vievän oven, astui sinne ja kaiteeseen nojautuen katseli hämärän läpi sysimustaan veteen. Ja jälleen hän kirjoitteli velkasitoumuksia vastapäätä olevain talojen synkkiin varjoihin, ja hän kirjoitteli laskuja tummaan vedenkalvoon, kunnes hänen väsynyt ruumiinsa viimein lysähti kokoon ja hän nukahti parvekkeen nurkkaan, nojaten kuuman päänsä seinälaudoitusta vastaan. Kylmin henkäyksin kulki yötuuli virran yli, ja alhaalla poreili hiljainen aallokko valittavasti äännähdellen pohjaanlyötyjä paaluja ja vanhain talojen ulkonemia vastaan. Mitä hän oli varjoihin kirjoittanut, se hämmentyi järkiään, ja mitä hän oli vedenkalvoon piirrellyt, se huuhtoutui näkymättömiin; ja sittekin oli hänen sielunsa tänä yönä sitoutunut velkasopimukseen, joka kerran tultaisiin häneltä perimään takaisin korkoineen ja koronkorkoineen. Tuuli ulisi ja myrsky mylvi — nuo ikuisen velan hurjat muistuttajat ja korkeimman tuomioistuimen rankaisevat sanansaattajat.

* * * * *

Tuosta ikimuistettavasta yöntienoosta lähtien Veitel jouduttautui joka ilta kiireesti majapaikkaansa, jossa liiketyylin opiskelua uurastettiin täsmällisin oppitunnein. Rillinokka vanha herra oli perusteellinen oppimestari, vekselioikeuden ja hypoteekkiasetusten syvimmätkin salaisuudet hänellä oli tiedossaan, hän tunsi jok'ainoan hiirenkolon, johon juonikas mies voi vetäytyä lailta turvaan, hän oli harjautunut kulkija kaikilla piilopoluilla, joilla pystyvä äly voi välttyä noudattamasta laillisia sitoumuksiaan. Hänen opetusjärjestelmänsä myöskin oli mestarillinen. Asiakirjoja laatiessa ja liike-elämän sitoumuksia suunnitellessa hän otti lähtökohdaksi tavalliset jokapäiväiset muodot, tutustutti opetuslapsensa kaikkiin kulloinkin kyseeseentuleviin lakipykäliin ja teki valaisevin esimerkein opetuksensa miellyttäväksi. Sitten vasta hän opasti oppilastaan jokaisen lakipykälän kohdalla, jokaisessa yksityistapauksessa käyttämään pieniä älykkäitä apukeinoja, joiden avulla pääsi selviytymään vapaaksi annetusta sitoumuksesta. Joka ilta Veitel kirjoitteli muistikirjaansa joitakin kallisarvoisia resehtejä, asiakirjojen kaavakkeita, jotka eivät velvoittaneet allekirjoittajaa mihinkään, ja toisia samanlaisia, jotka velvoittivat tunnustajan paljon enempäänkin kuin mitä kirjoitetut sanat sisälsivät. Välistä vanha herra kirjoitti itsekin sellaisen taidesepityksen ja antoi oppilaan jäljentää sen, ja jäljennöksen valmistuttua hän poltti oman luonnoksensa tarkoin tuhaksi. Kun vierasmajassa, sattui olemaan outoja vieraita, vetäytyivät opettaja ja oppilas johonkin nurkkaan ja keskustelivat kuiskaamalla, ja tämä salamyhkäisyys herätti toisissa läsnäolijoissa mitä suurinta kunnioitusta, sillä Veitelin oli tapana jälkeenpäin selittää heille ottavansa vanhalta herralta opetusta kirjanpidossa ja muissa samanlaisissa hyödyllisissä taidoissa.

Mitä Veitel sai vähitellen tietoonsa oppimestarinsa nimestä, henkilöstä ja kohtalosta, kerrottakoon tässä lyhyesti. Herra Hippus oli aikoinaan nähnyt parempiakin päiviä. Hän oli nuorempana ollut paljon käytetty asianajaja pääkaupungissa. Suuren kaupungin liikemaailmassa saa jokainen asianajaja pian oman määrätyn maineensa — maineen, joka voi olla yhtä epävarma kuin laulajattaren tai tanssijattaren nauttima suosio, mutta joka siltä on mieluisena puheenaiheena laajoille ihmisryhmille. Herra Hippusta pidettiin erittäin taitavana ja avuliaana molempiakin riitapuolia kohtaan, milloin niin vaadittiin, ja kieltämättä mitä päättäväisimpänä ja rohkeimpana miehenä alallaan, kun arveluttava juttu oli väännettävä "hyväksi" jutuksi. Alussa hänellä oli yhtä vähän halua ja taipumusta kuin kaikkein tunnollisimmalla virallisella viskaalilla vääntää väärää asiaa oikeaksi ja sen kautta luoda itselleen loistavaa uraa. Tunsipa hän kiusallista epävarmuutta silloin, kun hän ajoi vääräksi tietämäänsä asiaa; mutta tunnollisemmista tovereistaan hänet tässä suhteessa erotti sellainen pikkuseikka, että hän arkaili hiukan vähemmän kuin nämä ja sen sijaan sitä enemmän rakasti hyvää punaviiniä. Jälkimmäisestä itsessään muuten kiitettävästä ominaisuudesta tuli pian hänen heikko puolensa. Hän osasi murkinoida erikoisen hyvällä maulla, ruokapöydässä hän oli erinomainen seuramies ja sukkela leikinlaskija. Punaviini kehitti hänessä kykyä tuhlaamaan niin paljon rahoja, että hänen täytyi ruveta miettimään keinoja, joilla saisi hankituksi lisää. Älykäs saivartelutaito, jossa hän oli mestari, houkutteli häntä jonkin kerran käyttämään koko tarmonsa ja loistavat hengenlahjansa kehnojen asiain palvelukseen ja viedä ne epäilyttävästä alusta riemulliseen voittoon. Sen kautta häntä kohtasi sama kirous kuin monia muita asianajajia, joilla on ollut onnea epätoivoisissa riitajutuissa: hänen luokseen alkoivat juosta kaikki, joilla oli huonoja juttuja ajettavana. Kauan häntä äkäännytti tuo kaikkea muuta kuin tervetullut asiakasvirta, ja häneltä puuttui vain pikkuruisen voimanponnistusta päästäkseen kerrassaan irti moisesta "konnankoukkuilusta", joksi hän tuota avartunutta työalaansa nimitti; mutta vähitellen, hyvin hiljakseen hän noita kehnoja asioita ajaessaan, joihin hän kulutti suuret taitonsa ja lahjansa, kävi itsekin luonteeltaan kehnoksi. Yhä suuremmaksi kasvoi hänen rahantarpeensa, yhä viekoittelevammaksi kävi kiusaus, yhä pienemmäksi käpristyi hänen omatuntonsa. Siten hänen sielunsa syöpyi ontoksi ja täyttyi myrkkypölyllä kuin mikäkin ukontatti; ulkonaisesti hän edelleenkin oli vielä kauan komea ja kukoistava mies, ja hänestä ennustettiin usein, että hän pääkaupungin eniten käytettynä asianajajana päättäisi uransa yhtenä sen rikkaimmista miehistä. Mutta silloinpa hänelle, älyniekoista kaikkein älykkäimmälle, loistavalle laintuntijalle, sattui sellainen onnettomuus, että hänen lainopillinen toimintansa joutui virallisesti tutkittavaksi, koska hän eräässä epätoivoisen kierossa asiassa, jota kävi vain kieroin keinoin puolustaminen, oli jokseenkin julkeasti menetellyt lain määräyksiä vastaan. Hänet tuomittiin, hänen nimensä ja maineensa poljettiin häpeään, ja hän katosi kuin putoava tähti ammattiveljiensä piiristä. Mitä hänellä oli vielä ollut omantunnon ja rehellisyyden rippeitä, ne hävisivät aikaa myöten raivoisaa vauhtia. Todellisuudessa hän oli kerännyt vain vähäisen omaisuuden, senkin suuremmalta osalta epävarmoja saatavia ja toivottomia velkakirjoja, joiden hankkiminen tosin oli maksanutkin hänelle vain perin vähän vaivaa. Niiden perillevieminen ja lainhakuun saattaminen tuli nyt hänen elämänsä päätehtäväksi, sillä hänellä oli edelleenkin taipumus kuluttaa paljon varoja. Täten tuli hänestä vuosien kuluessa kaikissa oikeusistuimissa "hyvin" tunnettu ikuinen kantaja ja käräjöitsijä. Mitä hän käräjöimisellään ansaitsi, sen hän tuhlasi raa'an aistillisiin iloihin kehnossa seurassa; hänestä tuli juopporatti ja iljettävä mässääjä. Mutta nuokin epävarmat tulot saivat viimein lopun, hänen nimensä katosi vähitellen käräjäluetteloista, eikä häntä itseäänkään enää nähty edes halpa-arvoisemmissakaan ravintoloissa. Mutta hänen toimeliaisuutensa ei siltä tauonnut. Hän vajosi ryyppyanniskelujen vieraaksi ja nurkkasihteeriksi, joka kiihotti ihmisiä joutavaan käräjöimiseen ja jakeli hyviä neuvoja keinottelijoille ja veijareille. Tätä hiljaista toimeliaisuutta jatkui moniaita vuosia, joiden kuluessa hän lietsoi aikaan niin paljon pahaa kuin suinkin kykeni tyydyttääkseen kostonhimoaan sellaisia maallisia suuruuksia vastaan, jotka eivät olleet hänen tavallaan langenneet, ja yhtärinnan yhä pahemmaksi käyvää juomahimoaan. Sen pahempi ei hänen nytkään onnistunut välttää lain kaikkinäkevää silmää. Juuri tähän aikaan häntä virkatoimin etsiskeltiin kiinnipantavaksi luvattoman lainopillisen toimen harjoittamisesta, ja hän näki paraimmaksi vetäytyä joksikin aikaa aivan näkymättömiin, syytellen tuttavilleen pitemmänpuolista asiamatkaa. Hän oli majoittunut herra Pinkuksen luo, jonka ryyppy vieras ja lainopillinen avustaja hän oli toisinaan ollut, ja täten oli hänellä hyvää aikaa opettaa nuorelle Itzigille resehtitaitoaan.

Muuten oli herra Hippus opetustoimessaan sangen varovainen. Aina kun hän oli perehdyttänyt oppilaansa johonkin uuteen koiranjuoneen, huomautti hän pirullisesti irvistäen: "Tämän minä neuvon sinulle vain senvuoksi, että kavahtaisit semmoiseen temppuun ryhtymästä." Tämä lause tuli seisovaksi sananparreksi ja jatkuvan hilpeyden aiheeksi oppimestarin ja opetuslapsen kesken, vielä sittekin kun Veitel oli tavattoman terävällä älyllään osottautunut opettajansa ja saamiensa opetusten arvoiseksi.

Ja opetus kävi vanhukselle kohta oikein sydämen asiaksi. Niin todellakin — sydämen. Sillä vaikka hänestä tosin oli tullut hyvin huono ihminen, jonka sielusta olisi ollut vaikea kynttilänkään valolla löytää mitään hyvää, niin ei se musta kuonakimpale, jota hän kantoi rinnassaan tavallisen lämminverisen ihmissydämen asemasta, ollut vielä tyyten tauonnut hehkumasta; hänellä oli tosin sammumaton tarve vihata, mutta samalla myöskin yhtä polttava tarve saada toisten ihmisten kiitosta ja tunnustusta. Monista pitkistä vuosista hänelle tarjoutui jälleen tilaisuus näyttää laajoja tietojaan ja henkevyyttään ja herättää niiden kautta toisessa lähimmäisessä jonkinlaista ihailevaa palvontaa. Kerran hän oli ollut sivistynyt ja terävä-älyinen lakimies; hänen tietojensa temppeli oli hänen lankeemuksensa jälkeen ja kurjan elämänsä aikana pahoin rappeutunut, mutta siitä oli edelleenkin tarpeeksi pirstaleita jälellä tehotakseen väkevästi tuohon nuoreen villi-ihmiseen; ja tuntien jonkinlaista surumielistä iloa — jalointa tunnetta, mitä tuo kurja mies oli pitkiin aikoihin kokenut — hän avasi nuorukaiselle henkensä raunioituneen temppelin ovet selki selälleen. Veitelin kunnioittava tarkkaavaisuus imarteli hänen turhamaisuuttaan, hän rupesi ajattelemaan tuota veitikkaa sukulaisolentona, ja vähitellen hän rupesi oikein pitämäänkin juutalaisnulikasta, vaikka hän itse kylmäverisesti ivailikin tuota kiintymystään.

Pian kävi vanhukselle oppilaansa mielenkiintoisemmaksi kuin kukaan muu kuolevainen. Kärsimättömästi hän odotteli iltahetkiä, jolloin alotteleva liikemies saapui oppitunnilleen; kävipä joskus niinkin uskomattomasti että hän säästi tähteitä illallisruuastaan ja viinapullostaan Veiteliä varten, ja nähdessään juutalaisnulikan ahmivan nälkäisesti kylmää lihaa yksinäisen talikynttilän väpättävässä valossa tunsi vanhus sydämensä lämpiävän. Ja kun Veitel oli kerran pahalla säällä kylmettynyt ja makasi kuumeen kourissa ohuella olkipatjallaan ja vanha päällystakki peitteenään, sattui niin tuiki ihmeellinen tapaus, että vanha herra toi höyhenpatjan — jonka hän erikoisen huomattavana henkilönä oli saanut isännältä käytettäväkseen — omasta vuoteestaan ja levitti sen nuoren miehen ylle; ja kun Veitel kiitollisesti hymyili hänelle, kävi vanhuksen sydän jälleen iloiseksi.

Veitel ansaitsikin nämä ystävyyden kipinät, jotka vanhan herran rinnassa olevasta kuonakimpaleesta suitsivat, sillä hänkin puolestaan omisti hänelle harrasta kunnioitusta, jollaisesta harva kehuttu opettajakaan voi ylpeillä. Hän tarjoutui parantamaan vanhuksen vaatevaraston sisäänostohintaan ja kamppaili kuin henkensä edestä tinkiessään sopivan päällystakin hintaa, jotta herra Hippus saisi sen niin huokeasta kuin suinkin; muuten perin harvinaisessa anteliaisuudenpuuskassaan hän meni niinkin pitkälle, että täytteli ahkerasti vanhuksen alati tyhjentyvää viinapulloa, koska tiesi sen olevan opettajansa heikon puolen; hän otti hänet uskotukseen pienissä liikemiestoimissaan, toipa välistä illoin kotia tullessaan hänelle vähäisiä lahjojakin, ja kerran erään onnellisen liikepäivän päätyttyä hän juoksi läheiseen lihakauppaan hankkiakseen vanhukselle itsensä pahoin inhoamaa läskimakkaraa. Tosin ei tämäkään sydämellinen ystävyyssuhde ollut vallan okaita vailla. Vanha herra ei aina malttanut olla purkamatta sapekasta luontoaan oppilaan kustannuksella, ja Itzig vuorostaan antoi opettajalle rumia nimiä, kun tämä oli kesken opetusta vaipunut liiaksi seurustelemaan viinapullon kanssa. Mutta ylipäänsä sopeutuivat molemmat kunnonmiehet mainiosti yhteen ja kävivät vähitellen toisilleen kerrassaan korvaamattomiksi ystäviksi.

Veitel oppi niinä kuukausina, jolloin Hippuksen oli asianhaarain pakosta pysyttävä lymyssä, muutakin kuin vain kehnoja veijaritemppuja. Hän oppi puhumaan ja kirjoittamaan saksaa paremmin kuin ennen, lueskelipa hän toisinaan kirjojakin, joita hän oli hankkinut Hippukselle eräästä pienestä lainakirjastosta; varsinkin hän luki erikoisella mielenkiinnolla seikkailuja maalla ja merellä, Amerikan valloitushistoriaa ja muuta jännittäviä juttuja, joihin hänen vilkas mielikuvituksensa voi yhdistää kaikenlaisia liikekeinotteluja. Opettajaltaan hän sai paljon perusteellisia selvityksiä ihmisten ja kansojen elämästä, myöskin sen valtion oloista, jossa hän itse eli ja josta hän siihen asti oli varsin vähän tiennyt. Täten hän muutamassa harvassa kuukaudessa kehittyi siinä määrässä, ettei se jäänyt herra Ehrenthaliltakaan huomaamatta.

Tämä arvonmies pani vähitellen merkille, että Veitelin ulkonainen esiytyminen muuttui vähemmän eriskummalliseksi, että hän puhui ja kirjoitti saksaa entistä paremmin ja varsinkin että hän liikeasioissa osotti varmuutta ja lainopillista asiantuntemusta, jotka hänen veroiselleen oppipojalle olivat kerrassaan tavattomat. Herra Ehrenthal puheli näistä muutoksista perheväelleen jokseenkin samaan sävyyn kuin maanviljelijä kehuu siitossonninsa lupaavia rotuominaisuuksia, ja neljännesvuoden koeajan päättyessä hän omasta ehdostaan lupasi, että saappaiden harjaaminen ja oven takana syöminen saivat tauota ja että hän oli suostuvainen antamaan oppilaalle paikan liikekonttorissaan ja maksamaan hänelle ruokarahain lisäksi hiukan palkkaakin.

Veitel vastaanotti nuo kauan ikävöimänsä edut sangen pidättyvästi; hän kiitti nöyrästi hyväntahtoista isäntäänsä ja lupasi kaikkea mahdollista nykyisyydessä ja vastaisuudessa, mutta lisäsi: "Vielä yhtä asiaa pyytäisin herralta; se on kyllä suuri pyyntö, mutta pyydän teidän suosiollisesti sitä kuulemaan. Tahtoisin saada kunnian syödä kerran viikossa herra Ehrenthalin pöydässä. Koska te osotatte minulle muuten niin paljon hyvyyttä, niin toivon että sallisitte minun oppia, kuinka hyvässä seurapiirissä on käyttäydyttävä ja miten ylhäisten ihmisten kanssa tulee syödä. Voitte sen vähentää ruokarahoistani, jotka hyvyydessänne olette minulle luvannut."

Ehrenthal pudisteli päätänsä kuullessaan noin rohkean vaatimuksen ja sanoi: "Ensin on minun puhuttava asiasta rouvani kanssa, onko hänen mielestään oikein, että saat sivistyä meidän pöydässämme. Odotahan täällä, kunnes olen puhellut hänen kanssaan." Hän lähti vaimonsa puheille ja esitti tälle Veitelin toivomuksen maailmanmiehen kylmällä sävyllä, siten osottaen, kuinka tavaton ja eriskummallinen tuo toivomus hänestä oli. Mutta sydämessään hän kyllä oli sille suosiollinen, sillä hänestä oli eduksi kiinnittää tuo uuttera mies läheisesti liikkeeseen. Vaimolleen hän ei kuitenkaan rohjennut tätä haluaan ilmaista, koska rouva Ehrenthal omisti enemmän sivistystä ja maailmantuntemusta kuin hän itse, ja oli varsinkin kaikissa ylhäistä esiytymistä koskevissa seikoissa pätevä asiantuntija. Hän oli näet erään suuren pääkaupunkilaisen kangaskauppiaan tytär ja hänellä oli varsin kehittynyt maku, mitä kaikkiin muotiuutuuksiin, teeiltoihin, pöytäkelloihin, huonekalukankaisiin ja sen sellaisiin asioihin tuli, joiden kautta sivistynyt ihminen eroaa tökeröstä moukasta. Mutta vastoin herra Ehrenthalin odotusta ei Veitelin pyyntö näyttänyt suurestikaan ihmetyttävän hänen aviopuolisoaan. Se olisi ollutkin luonnotonta, sillä Veitel oli osannut pujottautua talon rouvan suosioon kerrassaan tavattomalla palvelusintoisuudellaan, vaitiolollaan eräiden tärkeiden pikku asioiden johdosta ja osottamalla mitä hartahinta kunnioitusta tätä ylhäistä vallasnaista kohtaan. Siksipä rouva Ehrenthal vastasi miehelleen: "Jos tuo nuori mies tahtoo sivistyä meidän perheessämme, niin ei hän sen parempaa paikkaa mistään löydäkään. Ja koska hän on sinulle avuksi liikkeessäsi, niinkuin sanot hänen olevan, niin on sinulle itsellesikin vain eduksi, että hän oppii syömään ja puhumaan ihmisten kanssa."

Tämän ratkaisun tuloksena oli, että Veitel sai kutsun saapua seuraavana sunnuntaina isäntäväen pöytään syömään hanhipaistia. Ja kun hän astui ruokasaliin yllään paras niistä kuudesta pitkästä takista, jotka hänellä sillä erää oli yksityisessä kauppavarastossaan, uusi valkea hattu kädessä ja pystykauluksinen pumpulipaita syvään kaarretun liivinrinnustan alla, esitteli herra Ehrenthal hänet perheelleen seuraavin arvokkain sanoin: "Nuori Itzig on otettu liikkeeseeni kirjanpitäjäksi. Senvuoksi hänen ei sovi enää auttaa taloustoimissa, ja säädyllisyys vaatii, että kohtelemme häntä tästälähin kuin sivistynyttä ihmistä ainakin. Voitte istua tuonne pöydän alipäähän, rakas Itzig."

9.

Eräänä lämpimänä kesäiltana sanoi Fink konttoriajan päätyttyä Antonille: "Tahdotteko tänään lähteä minun kanssani ulos? Minä aion virralla koetella uutta venettä, jonka olen rakennuttanut itselleni." Anton oli kohta valmis. Nuorukaiset hypähtivät ajurin vaunuihin ja ajoivat virran rantaa pitkin kaupungin ylälaitaan, missä asui pieni siirtokunta lauttureita ja kalastajia matalissa mökeissään. Fink osotti kädellään pyöreälaitaista purtta, joka uiskenteli virrankalvolla kuin mikäkin iso kurpitsinkuori, ja sanoi alakuloisesti: "Tuossa se pesuvati on, mokomakin kummitus. Veistin itse mallin veneenrakentajalle, koska kölillä varustettu vene on jotain tavatonta täällä päin; annoin sille taulapäälle kaikki mahdolliset ohjeet ja mittasuhteet, ja tuollaisen haahkanmunan hän sitten muni maailmaan."

"Kovin pieni se on", sanoi Anton pahojen aavistusten valtaamana.

"Kuulkaahan nyt, hyvä mies", huusi Fink ankarasti veneenrakentajalle, joka saapui heidän luokseen, lakki kunnioittavasti kourassa, "meidän henkemme tulevat teidän omalletunnollenne, sillä tuo teidän kaukalonne hukuttaa meidät ehdottomasti, ja teidän pölkkypäisyytenne on siihen syynä."

"Herra hyvä", vastasi taitoniekka päätään pudistellen, "minähän rakensin purren aivan teidän ohjeidenne mukaan."

"Hittoja kanss'", torui Fink, "ja rangaistukseksi pitää teidän itsenne lähteä meidän kanssamme vesille. Tulette huomaamaan, kuinka oikein ja kohtuullista on, että hukutte yhdessä meidän kanssamme."

"En vainenkaan, herra hyvä, sitä en tee", vastasi mies päättäväisesti, "tällä tuulella en vain minä rohkene lähteä vesille."

"No jääkää sitten maihin ja keittäkää lapsillenne puuroa höylänlastuista. Antakaa masto ja purje tänne." Fink pystytti pienen maston veneeseen, katsoi että purjeiden kuutit juoksivat liukkaasti reikien läpi ja että taljat olivat tiukalla. Kaikki purjehduskompeet huomattiin olevan tyydyttävässä kunnossa. Sitten hän irroitti maston ja purjeen uudelleen, laski ne veneen pohjalle, heitti muutamia rautaharkkoja painolastiksi, kiinnitti peräsimen, tarttui pitkään airopariin ja osotti Antonille tämän paikan. Sitten hän pani airot toimimaan ja souti merimiehen tarmokkuudella rannasta keskelle virtaa. Hän pani kurpitsinkuoren tanssimaan aalloilla rakentajain ja muiden rannalla olijain suureksi hauskutukseksi ja lausui tyytyväisyytensä Antonin pelkäämättömään ryhtiin. "Köliveneellä pääsee kulkemaan vasten virtaakin", hän sanoi, "ja sitäpä tahdoin noille yömyssyille juuri todistaakin." Sitten hän asetti maston jälleen paikoilleen, levitti purjeet, antoi oppilaalleen halkaisijan kuutin käteen ja opasti häntä, miten hänen piti tiukentaa ja hellittää. Tuuli puhalsi epätasaisin puuskin, milloin täyttyivät pienet purjeet ja kallistivat veneenlaidan vedenpintaan asti, milloin taas löivät avuttomasti mastoa vastaan. "Kurja sielunmurhaaja tämä kaukalo vain on", huusi Fink ärtyneenä, "me painumme valtoinamme tuulen myötä ja kellistymme siunaaman perästä veteen."

"Jos niin käy, niin ehdotan että käännymme ympäri", sanoi Anton väkinäisen huolettomasti.

"Ei pelkoa", virkkoi Fink kylmäverisesti, "minä saatan meidät kyllä maihin tavalla tai toisella. Osaattehan te toki uida?"

"Niinkuin lyijykimpale", vastasi Anton. "Jos kaadumme, niin painun varmasti pohjaan. Teillä tulee olemaan aika puuha saadaksenne minut ylös kiskotuksi."

"Älkää vain missään tapauksessa tarrautuko kiinni minuun, jos veteen joudumme", opetti Fink; "se olisi paras keino meidän kummankin päästä tästä maailmasta eroon. Odottakaa vain rauhallisesti, kunnes nostan teidät pintaan. Muuten ei haittaa, vaikka riisutte takin ja saappaat yltänne; vedessä on mukavampi olla ilta-asussaan." Anton noudatti tottelevaisesti saamaansa ohjetta.

"Kas se on oikein", nyökkäsi Fink. "Kurjaa huvia muuten itse asiassa on purjehtia tällaisessa allikossa. Eihän täällä käy edes oikeita laineita eikä oikeata tuulta, eikä täällä ole kunnolla vettäkään, — Kas, nyt kävimme jälleen matalikolle. Lykätkää airolla irti. — Hei, venetoveri, mitä sanoisittekaan, jos tuo katala ranta äkkiä katoaisi ja me keinuisimme säädyllisellä merellä, ympärillämme pelkkää vettä taivaanrantaan saakka, huoneenkorkuisia aaltoja ja vilpas tuuli, joka puhaltaa korvat kuuroiksi ja vääntää nenän vinoon toiselle poskelle?"

"Enpä luule, että se minua erittäin miellyttäisi", vastasi Anton huolissaan.

"Kullakin on makunsa", virkkoi Fink, "ja vähän on tilanteita, jotka eivät voisi, olla vielä huonompiakin. Muistakaahan, että nykyisessäkin asemassamme on meille onneksi, että meillä on nämä viheliäiset pohjalaudat itsemme ja veden välissä. Mutta mitä ajattelisitte, jos ne katoisivat ja me uiskentelisimme vedessä, vailla purtta ja vailla näkyväistä rantaa, mastonkorkuisten aaltojen heiteltävänä?"

"Minä ainakin olisin auttamattomasti hukassa", huudahti Anton vilpittömästi säikähtyneenä.

"Mutta minäpä sanon teille, että minulla on eräs ystävä, ystävistä parhaimpia, johon luotan missä vaarassa hyvänsä, ja hänelle on sattunut tuolla tapaa käymään. Se miekkonen kävelee kerran merenrannalla, päättää lähteä uimaan, heittää vaatteensa rannalle ja käy veteen. Riemumielin hän molskii yhä kauemmas. Aallot nostavat häntä vuoroon harjalleen vuoroon paiskaavat hänet laaksoon, vesi on suloisen lämmintä, ilta-aurinko kimaltelee tyrskyjen läpi kymmentuhansina värikimppuina, ja hänen yllään heloittaa vanha taivas kullankarvaisena. Mies oikein ulvahtelee elämänilosta."

"Ja te olitte kai itse tuo mies?" kysyi Anton.

"Olkoon menneeksi, niin olinkin. — Sitä menoa uin tiiman aikaa, kunnes taivaan hämärtyessä huomasin parhaaksi palata vesikeinusta kuivalle kamaralle. Käännyin ympäri ja rupesin potkimaan maata kohti; ja mitäpä luulette, mestari Wohltart, minun silloin nähneen?"

"Laivan ehkä", sanoi Anton, "tai ison kalan?"

"Ei kumpaakaan", Fink virkkoi; "minä en nähnyt kerrassaan mitään; maakin oli aivan kadonnut näkyvistä. Tähystelin iltahämärässä joka taholle ympärilleni, nousin laineista niin korkealle kuin taisin; mutta mitään muuta en nähnyt kuin pelkkää vettä ja taivasta. Merivirta, joka kulki maalta selälle päin, oli kavalasti kuljettanut minua mukanaan, niin että päädyin aukealle ulapalle. Potkin keskellä Atlantin merta, Amerikan ja Englannin välimailla. Sen verran tiesin asemastani, mutta tuo maantieteen tuntemus ei siinä asemassa ollut minulle vähimmäksikään avuksi. Taivas tummeni tummenemistaan, aaltojen laaksot peittyivät mustiin ilkeännäköisiin varjoihin, vesivuoret nousivat jylhän korkeiksi ja kylmä tuulenviima alkoi puhaltaa pääni yli. Ja muuta en nähnyt millään suunnalla kuin punertavanharmaan taivaan ja vimmaisena vyöryvän ulapan."

"Se oli hirmuista!" huudahti Anton.

"Se oli tosiaan hetki, jolloin mikään pappi ei voi kieltää kurjaa syntistä anomasta paholaiselta apua. Taivaan merkeistä minä luonnollisesti tiesin, missä päin mantere sijaitsi. Mutta nyt nousi vastaani kysymys, kumpi kahdesta voimasta oli väkevämpi, merivirtako vai minun käsivarteni. Alkoi tuima kamppailu vesihiiden kanssa. Täkäläisissä uimakouluissa opittujen vetojen avulla en olisi päässyt pitkällekään; pyörinhän ympäri kuin delfiini, enkä päässyt vastavirtaan enempää kuin kämmenen leveyden joka vedolla. Sitä menoa pitäen arvelin kestäväni vielä parisen tuntia. Ja nyt alkoi työ oikein täydellä todella. Se oli tosiaankin ujakka kamppailu, mahtavin mitä eläissäni olen kokenut. Sillävälin tuli aivan pimeä, smaragdinvihreät laineet kävivät mustan tervan värisiksi, vain niiden harjoilla kohisi valkoinen ärjyaalto; ne irvistelivät ympärilläni kuin tuhannet ruumiinkallot ja sylkivät minua vasten naamaa. Taivaslaki riippui lyijynharmaana pääni päällä, vain jolloinkin tuikahteli yksinäinen tähti pilviusvien lävitse, ja se oli minun ainoa lohdutukseni. Sillä tapaa kelluin mustan ja harmajan vihollisen välillä, yhä vieläkään näkemättä vilaustakaan maasta. Aloin uupua, ja tuo pirullinen synkeys ympärilläni maanitteli minua välistä heittämään turhan työskentelyn sikseen. Pilviröykkiöt taivaalla tihenivät, tähdet katosivat järkiään, aloin käydä suunnastani epätietoiseksi ja tilanteestani yhä epävarmemmaksi. Jo tajusin lopun lähestyvän; rintani puskutti kuin revetäkseen, silmissäni säkenöi lukemattomia tulikipunoita kuin mitäkin paholaisen kiiltomatoja hornantien varrella. Silloin, poikaseni, sattui yht'äkkiä käymään niin, että kun puoleksi tajuttomana luistin aallon harjalta laaksonpohjaan, satuin jalallani tuntemaan jotakin, mikä ei enää ollut pehmoista vettä."

"Se oli matalikko", huudahti Anton. "Niin oli", nyökkäsi Fink, "kova hiekkapohja. Kahlasin maihin noin peninkulman päähän siitä kohdasta, minne olin jättänyt vaatteeni, ja kaaduin siellä hervottomana pitkäkseni kuin kuoliaaksi isketty hylje." Hän keskeytti tarinansa ja silmäsi tutkivasti Antoniin. "Ja nyt pitäkää varanne, toveri", hän huudahti, "nostakaa jalkanne pois tuhdon alta, minä teen luovin ja käännän veneen rantaa kohti. Pysykää vain rauhallisena!"

Samassa silmänräpäyksessä tulla kohisi vedenpintaa pitkin tuima tuulenpuuska, masto narahteli, vene kallistui kyljelleen eikä tauonnut kallistelemasta, ennenkuin köli kääntyi korkealle ilmaan kuin kalan selkäruoto. Anton painui lupauksensa mukaan pohjaan hervottomasti kuin kivi. Salamannopeudella Fink sukelsi virtaan, kiskoi — lupauksensa mukaan hänkin — vajonneen toverin jälleen vedenpintaan ja lykki valtaisin ponnistuksin häntä edellään matalikolle, josta oli mahdollista kahlata rantaan. "Lempo soi, tarttukaahan toki käsivarteeni!" huusi Fink läähättäen. Mutta Anton, joka oli nieleksinyt sisäänsä runsaan määrän joenvettä, ei ollut enää oikein tajuissaan, vaan teki kädellään torjuvan liikkeen.

"Luulenpa että tuo vetelys haluaa vielä kerran painua pohjaan", huudahti Fink ärtyneesti, kääräsi käsivartensa nopeasti voimattoman toverin vyötäisille ja laahasi hänet rantaan.

Sinne oli kokoontunut hyvä joukko ihmisiä, jotka nyt syöksyivät vedenpartaalle, missä Fink piteli nuorta laivapoikaansa sylissään ja kehotteli häntä innokkain sanoin tulemaan jälleen tajuihinsa, Viimein Anton avasi silmänsä ja osotti muillakin eleillä, ettei hän vielä aikonut luopua asemastaan porvarillisessa yhteiskunnassa. "Miltäs tuntuu, Wohlfart?" kysyi Fink ja katsoi häntä huolestuneena silmiin. "Tehän otitte tuon pienen seikkailun aivan liian vakavalta kannalta. Hei hyvät ystävät ja kylänmiehet", huudahti hän ympärillä seisoville, "joutuin tänne kuiva päällystakki ja lasillinen rommia tälle herralle. Niistä on hänelle paras apu."

Muuan posetiivinsoittaja antoi mieluusti vanhan sotilasviitan hartioiltaan, sankarimme kapaloitiin siihen ja talutettiin sitten kuin mikäkin haavoitettu soturi veneenrakentajan taloon. Siellä hänet asetettiin nojatuoliin.

"Tuolla nyt menee se kurpitsinkuoremme purjeineen airoineen päivineen", sanoi Fink nuhtelevasti veneenrakentajalle, "ja takkimmekin jäivät mukaan. Enkö teille jo alusta pitäen sanonut, ettei moisesta kaukalosta tule kalua?" Tuntikauden Fink hoiteli ja hoivaili uhriaan mitä hellimmin, sekoitteli omin käsin sokeria hänen rommilasissaan ja puristi tuon tuostakin hänen kylmää kättään. Oli jo käynyt hämäräksi, kun Anton oli sen verran kostunut että kykeni lähtemään kotiin. He täydensivät pukuaan veneenrakentajan pukuvarastosta lainatuilla vaatekappaleilla ja kengillä ja nauroivat kotimatkalla täyttä kurkkua eriskummaiselle ulkoasulleen. Fink oli jälleen ottanut tavallisen kylmän ryhtinsä, ja sankarimme kompuroi kalpeana mutta hilpeänä hänen vierellään jykevissä valaanihralla rasvatuissa merisaappaissaan. "Kuulkaapas, Fink", sanoi hän ilkamoisesti, "kun te ensi kerran pyydätte minua mukaanne purjehtimaan, niin tahtoisin huomauttaa, että kernaammin joisin jotain muuta ainetta kuin tuota savista pohjasakkaa. Sitä on vatsani vieläkin pullollaan."

"Kuinka olisin voinut ajatellakaan", vastasi Fink, "että te sellaisella kiivaudella kävitte ammentamaan sisäänne puolet virran vedestä, te pyhä viattomuus! En vielä ikinä ole nähnyt kenenkään ihmisen menevän niin mieluisesti pohjaan. Te olette tosiaankin oikea ihmeolento!"

* * * * *

Seuraava päivä oli sunnuntai ja johtajan syntymäpäivä. Sellaisena tärkeänä päivänä jäivät herrat päivällisen jälkeen joksikin aikaa ensi kerrokseen, jossa palvelija tarjoili kahvia ja sikareita. Pöytään käytäessä täti sanoi Finkille: "Koko kaupunki puhuu siitä, että te ja herra Wohlfart olitte eilen hirveässä vaarassa."

"Ei siitä kannata puhua, armollinen rouva", vastasi Fink kevyeen sävyyn, "minä tahdoin vain koetella, millä tapaa mestari Wolhfart käyttäytyisi hukkumisen hetkenä. Minä heitin hänet veteen, ja hän oli viime tingassa jäädä pohjaan, koska oli liiaksi arkatuntoinen vaivatakseen minua pelastuspuuhalla. Niin kohteliaaseen pidättyväisyyteen pystyy ainoastaan kelpo saksalainen."

"Mutta, herra von Fink", huudahti täti kauhistuneena, "tuohan on sallimuksen julkeaa kiusaamista! Ihan hirvittää sitä ajatellakin."

"Hirvittävä oli vain sen savihaudan siivottomuus, jota täälläpäin sanotaan virraksi. Sen pohjassa asustaa totta tosiaan sangen likaisia vedenneitosia. Mutta Wohlfart ei antanut edes savivellinkään pidättää itseään, vaan lankesi intomielin niiden syliin, aivan kuten hänen ylhäisyytensä kuuluisassa laulussa sanotaan; 'Ne puoleks' häntä vetivät, hän puoleks' itse vajosi'. Hän viskasi molemmat jalkansa veneenlaidan yli, ennenkuin se oli tarpeenkaan."

"Olittehan itse neuvonut minua niin tekemään, hyvä herra!" huudahti

Anton puolustautuakseen.

"Niin", jatkoi Fink yhä tädille puhuen, "minä käyttäydyin kuin kelpo ystävä ainakin häntä kohtaan. Minun syytäni ei suinkaan ole, että hän ahmasi vettä sisäänsä niin valtavasti, että veden korkeus on tänään uskomattoman matala ja että liikkeemme sinkkilotjat yläjuoksun varrella lekottavat kuivalla hiekalla. Minä annoin hänelle jo ennakolta kaikkia mahdollisia hyviä neuvoja. Kerroin hänelle pitkän tarinan, kuinka merihätään jouduttua on meneteltävä, ja huomautin hänelle, kuinka on pukeuduttava, jotta voi säädyllisesti tehdä hyppynsä Ahtolaan. Ei olisi veli voinut olla sen huolehtivampi veljestään. Mutta kaikki neuvot menivät kuuroihin korviin. Hän kimposi kuin pistoolin suusta pohjaan ja kaivautui sinne ovelasti kuin karppikala. Minä vakuutan teille kunniasanallani, että häntäkös oli vasta työlästä löytää liejun sisästä. Minä luulen hänen todella jo rakennelleen helliä suhteita joidenkin vedenneitosten kanssa, ja kun hänet perältäkin keksin, viittoili hän minulle vain nurjasti kädellään aivan kuin sanoakseen: Älä tule häiritsemään, minulla on täällä omat hiljaiset huvitukseni."

"Poloinen herra Wolhfart!" huokasi täti ihmetyksissään. "Mutta entä teidän molempain takit! Varahin tänä aamuna kohtasin eteisessä poliisimiehen, jolla oli märkä mytty kainalossaan, ja silloin vasta sain kuulla koko onnettomuuden."

"Takit ongittiinkin vasta tänä aamuna kaupungin alapuolelta", sanoi

Fink, "ja Karl epäilee saako niitä enää koskaan kuiviksi. Mutta

Wohlfartin saappaat ne lähtivät huvimatkalle valtameren ulapoille."

Anton punastui mieliharmista kuullessaan ystävänsä pilkallisen puheensävyn ja katsahti syrjäkarin pöydän yläpäähän. Kauppias mittaili synkin katsein huoletonta Finkiä, ja Sabine istui, kalpeana ja katseli syliinsä; ainoastaan täti oli ylen puhelias säälitellessään pilalle kastuneiden takkien kohtaloa.

Päivällinen oli tavallista juhlallisempi. Paistin jälkeen herra Liebold nousi seisomaan ja suoritti hänen korkeaan virka-asemaansa kuuluvan raskaan urakan esittämällä maljan isännän terveydeksi. Hän näki tuskaa ja vaivaa, jottei vain jälkilauseessa peruuttaisi etulauseessa lausumiaan vilpittömiä onnitteluja. Mutta ei edes hänen maljapuheensakaan onnistunut hajoittaa pöydän yläpäässä vallitsevaa painostunutta mielialaa.

Pöydästä noustua herrat joivat kahvinsa seisten hajanaisina ryhminä isännän ympärillä, ja uskaliaammat luonteet, kuten herra Pix, rohkaistuivat sytyttämään sikarinkin. Sillävälin Anton lähti rohkeasti kiertelemään avointa huonejonoa pitkin, ihaili seinillä riippuvia tauluja, selaili valokuva-albumeja ja koetteli sellaisilla puuhilla pidätellä uhkaavaa ikäväntunnetta saamasta valtaa hänen ylitseen. Hän tarkasteli juuri erään lattiamaton kuvioita ja toivotteli sydämessään, että olisi voinut irroittaa jonkin viisikulmion kuviomallin pakkopaidasta ja sijoittaa sen jonnekin vapaampaan kohtaan, ja oli näissä mietteissä saapunut viimeisen huoneen kynnykselle, kun hän äkkiä jäi hölmistyneenä seisomaan. Muutaman askeleen päässä hänestä seisoi Sabine pidellen molemmin käsin kiinni kukkapöydästä, ja isot kyynelkarpalot tipahtelivat hänen poskiaan, myöten kukan lehdille. Se oli aivan äänetöntä nyyhkytystä; kuin kuumeen kouristuksissa tärähteli tuo solakka vartalo; neitonen kamppaili syvästi tunnetun ja kauan hillityn tuskan puhkeamista vastaan kuin sankaritar, ja tämä huomio oli omiaan tekemään hänen surullisen hahmonsa kahta vertaa liikuttavammaksi mitään aavistamattoman katselijan mielestä. Anton oli peräti hämmästyksissään sattumasta, joka oli tuonut hänet tuollaisen kohtauksen todistajaksi, mutta samalla hänet täytti niin lämmin myötätunto, että hän ei malttanut poistuakaan kynnykseltä. Kun hän vihdoin käännähti poislähteäkseen, kuuli Sabine, hänen kenkäinsä narinan ja katsahti ovelle. Hilliten voimakkaasti mielenliikutuksensa ja pyyhkien nenäliinalla silmiään kävi hän kohta Antonin luo. "Olkaa varuillanne, herra Wohlfart", sanoi hän sydämellisellä sävyllä, "ettei ystävänne hurja rohkeus saata teitä uusiin vaaroihin; veljeni olisi kovin pahoillaan, jos seurustelustanne herra von Finkin kanssa tulisi teille pelkkiä ikävyyksiä."

"Neiti Sabine", vastasi Anton ja katseli neitoseen kostein silmin ja hartaan kunnioituksen ilmeellä, "Fink on luonteeltaan yhtä jalo kuin häikäilemätönkin. Hän pelasti minut hukkumasta oman henkensä uhalla."

"Niin kyllä" huudahti neitonen, ja hänen kasvoillaan ja äänessään oli ilme, jota Anton ei kyennyt oikein ymmärtämään; "herra von Finkistä on mieluista pitää pilanaan kaikkea, mikä muille ihmisille on pyhää ja kallista!"

Samassa tuli herra Jordan kiireisesti huoneeseen ja pyysi neitiä soittamaan jotain flyygelillä, ja sitten kuuli Anton hänen hameensa suhahtavan ohitseen.

Anton oli kiihkeästi liikutettu. Sabine Schröteriä pitivät konttorin herrat niin suuressa arvossa, että hänestä takapihan puolella harvoin edes puhuttiinkaan, saatikka tavallisessa jokapäiväisessä pakinanpidossa. Useimmat nuoremmista jäsenistä olivat, kuten vanhempain toverien pienistä pistoksista ja jolloinkin heidän omista tunnustuksistaankin kävi ilmi, olleet ensikuukausina liikkeeseen liityttyään kiihkeästi rakastuneet talon nuoreen neitiin. Ja kun tuo liekki oli virikkeen puutteessa vähitellen palanut loppuun, oli itsekukin koonnut roviosta kasan hehkuvia hiiliä sydämensä perimmäiseen sopukkaan, missä ne vielä pitkät ajat kytivät kaikessa salaisuudessa. Kaikki herrat olivat valmiit uhmaamaan vaaroja ja kuolemaa talon tyttären puolesta, jos niin tarvittiin. Kaikille hän oli kylmä pyhimys, jonka sydän oli iäti turvattu tavallisia inhimillisiä heikkoudenpuuskia vastaan. Mutta tuo hänen levollinen olemuksensa oli kaikille mieluinen, ja vaikkapa rohkeapuheinen herra Pix häntä välistä sanoikin ylpeäksi, ei hän ollut koskaan lisäämättä: "Mutta hyvä sydän hänellä on, ja kelpo emäntä hän myöskin on."

Oliko Sabine todelliselta olemukseltaan täydelleen sellainen kylmä olento, jona häntä konttorin puolella yksimielisesti pidettiin, sitä ei Anton voinut käydä päättelemään. Hän kyllä tunsi talon nuoren valtiattaren, mutta vain niin kaukaa kuin kuun, joka aina näyttää ihmisille ainoastaan toisen puoliskonsa. Joka päivä hän istui ruokapöydässä Sabinea vastapäätä ja katseli pitkän pöydän yli hänen kasvojensa hienoa kaarevuutta, hänen tummaa tukkaansa ja kauniiden silmien syvää loistetta, joka päivä hän erotti hänen äänensä tasaisesta puheensorinasta, mutta sen enempää hän ei neitosesta tiennytkään. Nyt hän sai yht'äkkiä havaita, että pyhimys ei ollutkaan niin kylmä ja tunteeton kuin takapihan puolella otaksuttiin; arvaamattoman sattuman kautta hänestä oli tullut Sabinen hiljaisen tuskan todistaja. Tuo niin äänettömästi ja niin kauniisti kärsitty tuska kiihotti Antonin osanottavaisuutta aivan intohimoiseksi myötätunnoksi. Hänellähän ei ollut itsellään koskaan ollut sisarta, jollaista hän kuitenkin oli usein kaivannut; tänään hän tunsi todella veljellistä hellyyttä surevaa tyttöä kohtaan; hän olisi antanut vaikka henkensä vapahtaakseen hänet tuosta surusta; hän olisi pitänyt korkeimpana onnenaan, jos olisi saanut tarttua hänen käteensä, painaa hänen päänsä povelleen ja suudella noita itkeviä silmiä. Hänelle selvisi yht'äkkiä, että Sabinen suru oli jossain yhteydessä Finkin persoonan kanssa; hän oli jo kauvan epäillyt, että nuo molemmat ylväät olennot olivat jossain salaperäisessä suhteessa toisiinsa, ja hän oli monesti katsellut tutkivasti Sabinen kasvoja, kun Fink kertoili ruokapöydässä jotain mielenkiintoista juttua. Mutta muuta hän ei ollut milloinkaan keksinyt, kuin että Sabine vältti katsomasta sinnepäin missä Fink istui, ja että hän ehkä vielä harvemmin puhutteli jokeyta kuin toisia herroja. Mutta nyt aavisteli Anton kaikenlaisia suuria suruja tulevaksi ensi kerroksen valtiattarelle; hengessään hän näki intohimojen myrskyn uhkaavan toiminimi T. O. Schröterin loistoisaa rauhallisuutta. Tosin hän edelleenkin tunsi Finkiä kohtaan sitä harrasta kiintymystä, jolla turmeltumaton nuorukainen aina liittyy rohkeaan ja kokeneeseen toveriin; mutta tässä pulmallisessa ristiriidassa hän sielussaan asettui jyrkästi ystävää vastaan, ja hän päätti pitää Finkiä tarkoin silmällä ja tulla neidille jonkinlaiseksi avuksi, veljelliseksi turvaksi, alttiiksi uskotuksi — miksi hyvänsä, kunhan vain kykenisi vapahtamaan hänet tuntemasta tuskaa, jonka näkeminen täytti hänen oman sydämensä syvällä liikutuksella ja palavalla myötätunnolla.

* * * * *

Monias tunti myöhemmin Sabine istui itsekseen akkunakomerossa. Kädet ristissä polvellaan hän tuijotti vaitonaisena eteensä. Punertava iltarusko loi hänen kasvoilleen iloisen hohteen, vaikka hänen sydämensä oli kaikkea muuta kuin iloinen. Veli oli laskenut sanomalehden kädestään ja katseli nojatuolistaan huolestuneena hievahtamatonta istujaa; vihdoin hän kävi hiljaa hänen luokseen ja laski kätensä hänen päälaelleen. Sabine kavahti pystyyn ja kietoi molemmat käsivartensa veljen kaulaan. Siten seisoivat sisarukset toisiinsa nojautuen — kaksi ystävystä, jotka olivat eläytyneet niin hartaasti toistensa tunnemaailmaan, että kumpikin tajusi sanoja vaihtamatta, mitä kulloinkin toisen sydämessä liikkui. Kauppias silitteli hellästi sisarensa tummia kutreja ja sanoi huolestuneena: "Tiedäthän, kuinka tärkeissä liikesopimuksissa me olemme Finkin isän kanssa."

"Tiedän myöskin", vastasi Sabine ja katsahti veljensä silmiin, "että sinä et ole tyytyväinen hänen poikaansa."

"En voinut välttää ottamasta tuota outoa lintua piiriimme, mutta minua se täytymys kaduttaa alati."

"Älä ole niin kova häntä kohtaan", pyysi sisar ja suuteli veljensä kättä. "Muista myöskin, kuinka paljon jaloja piirteitä hänen luonteessaan on."

"En tee hänelle mitään vääryyttä. Mutta ratkaisematonta vielä on, onko hänen elämänlaatunsa toisille onneksi vai turmioksi. Hänen itsetuntonsa, suuret lahjansa, yksinpä hänen itsekkäisyytensäkin uhmaava tarmo, kaikki ne ovat ominaisuuksia, joista voisi muodostaa suuriarvoisen luonteen. Mutta mihin hän käyttääkään kaiken tuon ylitsevuotavaisen voimansa? Jonninjoutaviin oikkuihin, hurjiin, hullutuksiin hän on tähän saakka tuhlannut aikansa; meidän talomme kiinteä pakko on hänelle sietämättömän vastenmielinen. Vielä tähän mennessä on mahdollista, jopa todennäköistäkin, että hänestä tulee kehno ylimys, joka kuluttaa elinvoimansa hienosti harkittuihin nautintoihin, tahi sitten itsekäs rahamies, sellainen kuin tuo sukulaisensa Amerikassa, joka valitsee rahan viimeiseksi kiihottavaksi leikkikalukseen ja julkeasti käyttää toisten ihmisten heikkouksia hyväkseen rakentaakseen heidän murskautuneen onnensa sirpaleista itselleen palatseja."

"Eihän hän kuitenkaan ole sydämetön", supisi Sabine hiljaa, "senhän osottaa hänen käytöksensä Wohlfartia kohtaan."

"Niin, tämän kanssa hän vain leikittelee, viskaa hänet veteen ja onkii hänet jälleen kuiville."

"Eipä", huudahti Sabine, "hän panee arvoa Wohlfartin järkevään mielenlaatuun ja tuntee, että tällä on rikkaampi tunne-elämä kuin hänellä itsellään, vaikkakin vähemmän elämänkokemusta."

"Älä petä itseäsi ja minua", vastasi kauppias synkästi; "minä tiedän mistä tuo on johtunut, kuinka hänen varma olemuksensa, hänen kaunopuheisuutensa ja leikinlaskulahjansa, jotka kohottavat hänet lähimmän ympäristönsä yläpuolelle, ovat sokaisseet ja kietoneet sinut lumoihinsa. Veljellisen mustasukkaisuuden terävällä silmällä vaarinotin sitä hurmausta, jolla tuo vieras muukalainen kykeni sinuun tehoamaan. Pysyin vaiti, sillä voinhan luottaa sinuun. Olinhan itsekin viehättynyt monista hänen tavattomista ominaisuuksistaan. Silloinkin, kun hänen tylyytensä toisia kohtaan vaikutti minuun epämiellyttävästi, vaikenin yhä, sillä huomasin että sinäkin häntä samasta syystä vieroksuit. Mutta nyt kun näen, että hänen eriskummalliset tapansa kiihdyttävät sinua, jopa tekevät sinut onnettomaksikin, nyt täytyy minun pitää suotavana, että hän poistuu keskuudestamme. Hänen pitää hetikohta lähteä talostamme, nimenomaan sinun läheisyydestäsi."

"Oi hyvä Jumala!" parahti Sabine, väännellen käsiään. — "Ei, Traugott, niin ei saa, niin ei saa tapahtua. Minun takiani tuo suhde ei saa särkyä, joka hänen hyväksensä solmittiin. Jos mistään voi olla hänelle apua, jos mikään seikka voi häntä varjella hänen menneisyydestään johtuvista vaaroista, niin on se juuri sinun läheisyytesi, sinun ylevä vaikutuksesi ja esikuvasi. Sinun heltymätön toimeliaisuutesi, sinun kunniassa pidetty kauppatoimesi — niiden jokapäiväinen vaarinottaminen ja niihin tottuminen — ne ovat parantavaa lääkettä hänen sielulleen. Niin, Traugott", hän jatkoi ja tarttui veljensä käteen, "minä en tahdo pitää sinulta mitään salassa! Sinä olet tajunnut minun sydämeni typerän heikkouden, ehkä jo aikaisemmin kuin minä itse. Mutta minä lupaan sinulle, että tuo typerä tunne on minulle oleva vain kuin muisto jostakin kirjasta, joka on jolloinkin kiinnittänyt mieltäni. En sanallakaan, en kasvojen ilmeelläkään tahdo ilmaista, että olen kerran ollut heikko. Oi, älä häneen senvuoksi vihastu, älä erota häntä piiristäsi vihapäin, äläkä suinkaan minun takiani!"