Читать книгу Vanha kauppiaskoti - Gustav Freytag - Страница 5

Eräänä sellaisena aamuna hänelle ilmoitettiin herra Ehrenthalin pyrkivän hänen puheilleen; tällä oli tuotavana hänelle maksu ostamastaan viljasta. Vapaaherran valtasi kiusallinen tunne hänen kuullessaan Ehrenthalin nimen; tuo mieshän se oli neuvonut häntä kiinnittämään tilansa velkakirjoja vastaan. Tosin hän jo kohta seuraavassa silmänräpäyksessä muisti, ettei sama mies ollut neuvonut häntä muuttamaan kaupunkiin; mutta hänellä oli sittenkin kaunaa miestä vastaan, ja hänen tervehdyksensä mahtoi soinnahtaa kylmemmältä kuin tavallisesti. Herra Ehrenthal oli kuitenkin siksi älykäs liikemies, ettei antanut asiakkaittensa satunnaisen huonotuulisuuden saattaa itseään ymmälle. Hän laski rahat pöydälle ja vakuutteli vakuuttelemistaan harrasmielistä palvelusintoaan. Vapaaherra pysyi edelleen jäykkänä, kunnes Ehrenthal poislähtiessään kysyi: "Entä ovatko velkakirjat jo saapuneet, armollinen herra parooni?"

"Ovat", vastasi armollinen herra nyreästi. "Mikä vahinko", säälitteli Ehrenthal, "että viidenviidettä tuhannen taalerin pitää maata kuolleina ja koskemattomina, aivan kuin ei niitä olisi olemassakaan! Herra paroonille on samantekevää, voittaako hän niillä parisen tuhatta taaleria vai ei, mutta meikäläisen miehen laita on toisin. Voisin aivan tässä hetkessä tehdä varman ja edullisen kaupan, mutta rahani ovat kaikki kiinni, ja niin täytyy minun antaa neljän tuhannen taalerin puhtaan voiton mennä suun ohi."

Vapaaherra kuunteli tarkkaavaisesti, ja Ehrenthal sen huomattuaan jatkoi entistä rohkeammin: "Herra parooni, te olette jo monet vuodet tuntenut minut rehelliseksi mieheksi, tiedätte myöskin, etten ole vallan varaton; minäpä ehdotan teille nyt jotakin. Lainatkaa te minulle kymmenen tuhannen arvosta velkakirjojanne kolmeksi kuukaudeksi; minä annan teille lainasummasta omalle nimelleni asetetun vekselin, joka on käteisrahan arvoinen. Puhumastani kaupasta on neljän tuhannen taalerin voitto tiedossa; sen minä korkojen asemasta ja'an tasan herra paroonin kanssa. Teidän osallenne ei tule vähintäkään vahingonvaaraa, ja me teemme kaupan yhdessä. Jos tappiota tulee, kärsin minä yksin sen ja maksan kolmen kuukauden päästä nuo kymmenentuhatta taaleria takaisin armolliselle herralle."

Ovelan liikemiehen sanat kajahtivat vapaaherran korviin kuin vapahtava ryntäyshälytys kesken ikävää yövalvontaa, Hänet valtasi ankara jännitys ja hurja ilo. Tuskinpa hän kykeni levollisesti sanomaan: "Mutta ennen kaikkea minun täytyy tietää, minkälainen tuo ehdottamanne kauppa on laadultaan, johon tarvitsette minun rahojani."

Raha-asioitsija selitti sen perusteellisesti. Hänelle oli tarjottu suuri määrä tukkipuita ostettavaksi. Puut olivat maakunnan pohjoisreunalla uittoväylän varrella. Ehrenthal veti taskustaan esiin laskelman puitten kuutiosisällyksestä, niiden uittamisesta pääkaupunkiin saakka ja siitä todennäköisestä hinnasta, minkä niistä täällä saisi, ja todisteli numeroilla, että kuuden tai kahdeksan viikon kuluttua varma ja melkoinen voitto olisi tiedossa.

Vapaaherra kuunteli tarkkaavaisesti numerojen riemullista sarjaa; jos laskelma piti paikkansa, niin oli voitto ilmeinen; mutta kuitenkin vaati tunnontarkkuutensa häntä tekemään vielä yhden kysymyksen: "Kuinka on mahdollista, että puiden omistaja ei itse tee tuota kauppaa, vaan päästää niin varman voiton käsistään?"

Ehrenthal kohautti olkapäitään. "Ken tekee kauppoja, hän ei voi aina kysyä, miksi toinen antaa tavaransa niin huokealla. Ken on joutunut rahapulaan, hän ei voi odottaa paria kolmea kuukautta. Virta on vielä jäässä, ja mies tarvitsee rahat kahden päivän kuluessa."

"Oletteko varma siitä, että myyjällä on kieltämätön oikeus tukkeihin?" kysyi vapaaherra.

"Siitä miehestä olen aivan varma", vastasi liikemies; "jos voin hankkia hänelle rahat huomisiltaan mennessä, niin tukit ovat minun."

Aatelismiehestä tuntui kiusalliselta käyttää hyväkseen toisen rahapulaa, vaikka hänen sydämensä himoitsikin tuota niin helposti ansaittua voittoa. Hän virkkoi sentähden arvokkaasti: "Minusta on sopimatonta keinotella toisen vahingolla."

"Mitä vahinkoa hänelle siitä tulisi?" huudahti Ehrenthal intoisasti. "Hän on keinottelija itsekin ja tarvitsee tällä hetkellä rahoja; ehkä hän on aikeissa tehdä niillä suurempia kauppoja; siinä tapauksessa hän saa antaa pienemmän voiton toisille. Hän on tarjoutunut myymään koko tukkimäärän kymmenestätuhannesta taalerista. Eihän minun asiani ole kysyä, voittaako hän minun rahoillani enemmän kuin minä hänen tukkipuillaan."

Mitä Ehrenthal nyt sanoi, oli aivan oikein; hän jätti vain mainitsematta erään seikan. Tukkien myyskentelijä oli kovaonninen keinottelija, joka velkojainsa ahdistamana pelkäsi kaiken omaisuutensa takavarikoimista, ja nyt hän tahtoi pelastua siitä myymällä tukkivarastansa salaa ja sukkelaan vieraalle ja sitten kadota maasta saatuine rahoineen. Ehkäpä herra Ehrenthal tuon tiesikin; ehkäpä myöskin vapaaherra aavisti, että noin helposti saavutettuun voittoon liittyi joitakin hankalia sivuseikkoja; ainakin ilmaisi hänen päänpudistuksensa, ettei hän vielä ollut oikein selvillä asiasta. Ja kuitenkin oli hänen edesvastuunsa vähäinen ja vahingonvaaransa aivan olematon; hänhän lainasi rahansa taatulle miehelle, jonka hän oli jo monet vuodet tuntenut vakavaraiseksi ja täsmälliseksi asioissa, ja sen kautta hän itse äkkiarvaamatta vapautuisi rahahuolten painajaisesta. Hän oli liiaksi rauhaton punnitakseen, eikö hän tällä tapaa tullut karkoittaneeksi perkelettä Beelzebubin voimalla, joka on paholaisista ylimmäinen. Hän soitti palvelijaa, tilasi vaunut portaiden eteen ja sanoi rahamiehelle ylväästi: "Tunnin kuluttua saatte rahat."

Ehrenthal kiitteli tulisella tavallaan tästä erinomaisesta mielisuosiosta, kirjoitti kohta paikalla asianmukaisen vekselin saamistaan velkakirjoista ja hyvästeli sitten nöyristelevästi, vapaaherran vain nyökätessä hänelle kuivasti.

Siitä päivästä alkaen vapaaherra eli tuskallisessa odotuksessa. Yhäti oli hänen pakko muistella juurtajaksain Ehrenthalin kanssa pitämäänsä keskustelua. Kun hän istui teepöydässä puolisonsa vierellä ja puhe kävi teatterista ja konserteista, harhaili hänen sielunsa rauhattomana tukkikasojen tyhjissä lomissa tahi murskautui tyyten vyöryvien pitkäin mastopuiden alle; ja kun hän tarkasti tyttärensä kouluvihkoja, irvisteli niiden kansilta ja reunoilta epälukuisia Ehrenthalin naamoja hänelle ivallisesti vastaan. Aina kun hän lähti ratsastamaan, ohjasi hän hevosensa pään virran reunalle, ja synkein silmin katseli ratsastaja sen jäätynyttä pintaa ja näki irtonaisten jäälauttojen ajelehtivan virtaa alaspäin ja kuohuttavan tulvivia kevätvesiä korkealle rantakivien yli.

Ehrenthal ei näyttänyt itseään pitkään aikaan. Kun hän sitten viimein saapui kauniina päivänpaisteisena aamuhetkenä ja teki asianmukaiset syvät kumarruksensa, oli hänellä iso paperikäärö mukanaan, jonka hän riemuiten ojensi vapaaherralle ja huudahti: "Herra parooni, kaupat on tehty! Tässä ovat velkakirjanne takaisin, ja tässä on kaksituhatta taaleria voittoa teidän osallenne."

Paroonin käsi tavoitti kiivaasti kääröä. Sen sisässä olivat samat valkeat pergamentit, jotka hän niin raskain sydämin oli ottanut korulippaasta, ja lisäksi pinkka seteleitä. Tällä kertaa vapaaherra tuskin kuulikaan rahamiehen sanatulvaa, hänen sydämeltään oli raskas taakka pudonnut, hänellä oli velkakirjansa jälleen hallussaan ja hänen oma vaillinkinsa oli peitetty. Ehrenthal sai hyvin armollisen päännyökkäyksen jäähyväisiksi, pergamentit lukittiin uudelleen lippaaseen, ja vapaaherra tunsi voivansa jälleen olla mitä hauskin seuramies. Vielä samana päivänä hän osti kauniin turkoosikoristeen puolisolle, joka oli sellaista jo kauan halunnut itselleen.

Siitä päivästä lähtien vallitsi vapaaherran kodissa kirkas päivänpaiste, ja jos ajatus joskus palasi viime viikkojen raskaisiin huoliin, niin se ilmeni vain pikku asioissa. Puoliveriratsun pää vältti tästä lähtien virtaa yhtä hartaasti kuin se ennen oli sinne kääntynyt, ja jos sen ratsastaja sai kadulla osakseen herra Ehrenthalin nöyrän kumarruksen, niin nousi hänen sieluunsa jälleen kiihkeä vastenmielisyys tuota ovelaa liikemiestä kohtaan, ja sangen huolimaton oli se päännyökkäys, jolla hän satulastaan vastasi toisen tervehdykseen.

Mutta vielä muuan varjo äskeisestä menneisyydestä tuli pienentämään vapaaherran sielunrauhaa. Hän istui vaimonsa kammiossa lueskellen sanomalehteä, ja silloin sattui hänen katseensa osumaan vangitsemismääräykseen, jolla muuatta maasta karannutta ja petollisen vararikon tehnyttä puukauppiasta ajettiin takaa. Hän laski lehden kädestään, ja kylmä hiki kihosi hänen otsalleen. Ja sitten hän, tuo peloton soturi ja ritarismies, otti sanomalehden salaa mukaansa ja piilotti sen syvälle kirjoituspöydällään olevien kirjakasojen alle. Entäpä jos tuo petturi oli sama mies — Ehrenthal ei tosin ollut maininnut mitään nimiä — mutta entäpä jos hän itse, nuhteeton aatelismies, oli rahoillaan ja voitollaan vahingoittanut velkojain laillisia oikeuksia; mitäpä jos hänestä oli tietämättään ja tahtomattaan tullut apuri petosta toimeenpantaessa ja hän oli perinyt maksun avustaan? — — — nuo ajatukset olivat hirveät hänen ylpeälle mielelleen. Hän käveli rauhattomasti edestakaisin työhuoneessaan ja väänteli käsiään; hän kiiruhti kirjoituspöytänsä ääreen kääriäkseen voittorahat myttyyn ja jouduttaakseen ne kiireimmiten pois koko talosta — minne sitten, sitä hän ei itsekään tiennyt, kunhan ne vain joutuisivat pois talosta ja pois hänen sydämeltään. Hän hätkähti huomatessaan, että voittorahoista oli enää vain vähäinen osa jälellä. Kuin halvattuna hän lysähti kirjoitustuoliin ja nojasi päänsä käsiin. Hänessä oli jotain särkynyt, rikkoutunut, sen hän tunsi, ja hän pelkäsi, että rikkoutunutta ei käynyt enää koskaan korjaaminen. Sitten hän hypähti kiivaasti pystyyn, helisytti soittokelloa ja lähetti noutamaan Ehrenthalin puheilleen.

Sattumalta oli liikemies matkoilla. Sen kuultuaan vapaaherra kuuli sydämessään noita ystävällisiä ääniä, joilla ihmismieli aina koettaa viisain ja valituin sanoin vaimentaa tunnonvaivoja ja asettaa kaikki tukalat ja raskauttavat seikat parhaaseen valoon. Kuinka typerä hänen pelkonsa itse asiassa oli ollutkaan! Olihan virran ylisen juoksun varrella satoja ihmisiä, jotka ostivat ja möivät tukkipuita, ja vallan epätodennäköistä oli, että juuri tuo petturi olisi ollut Ehrenthalin kauppatuttu. Ja entäpä jos niinkin oli laita, niin kuinka suuri olikaan hänen osuutensa tuossa petoksessa? Pieni, mitättömän pieni — liikemiesten kesken ei sellaiseen edes sanoja tuhlattaisi. Entä sitten Ehrenthal itse — mitä hän sille voi, jos myyjä oli käyttänyt saamansa rahat velkojiaan pettääkseen? Olihan kauppa ollut joka suhteessa järkiään rehellinen ja laillinen. — Siihen tapaan puhelivat nuo sovittelevat sisäiset äänet vapaaherran sydämessä, ja ah — kuinka tuskallisen tarkasti hän niitä kuuntelikaan!

Kun Ehrenthal vihdoin palautui matkaltaan ja saapui kiireimmän kautta vapaaherran luo, oli tällä kasvoillaan ilme, joka todella säikähdytti tuota kunnonmiestä. "Mikä sen miehen nimi oli, jolta te tukit ostitte?" kysyi vapaaherra kiivaasti hänen vasta kynnykselle päästyään.

Ehrenthal seisoi epäröiden ja hämillään; hänkin oli lukenut tuon sanomalehtiuutisen ja käsitti hyvin, mitä aatelismiehen sielussa nyt liikkui. Hän mainitsi umpimähkään jonkin nimen.

"Entä mikä sen kylän nimi on, josta tukit olivat peräisin?" kuului toinen kysymys, tällä kertaa hiukan tyynemmin. Ehrenthal mainitsi taasen umpimähkään jonkin syrjäisen paikan nimen.

"Onko se totta, mitä nyt sanotte minulle?" kysyi vapaaherra kolmannen kerran ja veti syvään henkeään.

Huomatessaan olevansa tekemisissä sielullisesti sairaan miehen kanssa kävi herra Ehrenthal kohtelemaan häntä lääkärin alistuvalla laupiudella ja lempeydellä. "Mitä turhia huolia herra parooni itselleen laittaakaan!" hän sanoi päätään pudistellen. "Minä luulen että se mies, jonka kanssa kaupat tein, itsekin hyötyi siitä kelpo tavalla. Sanomalehdissä on kuulutettu suuria tammipuunhankintoja, joista siellä ylämaan puolella asuva helposti voi ansaita satakin prosenttia. Ja minä arvaan, että tuo mies ne prosentit ansaitsi itselleen. Kauppa, jonka minä hänen kanssaan tein, oli hyvä ja varma, jollaista mikään liikemies ei päästä suunsa ohi. Ja vaikkapa hän olisi ollutkin tuollainen huono ihminen, niin mitä teidän, herra parooni, tarvitsee siitä huolehtia? Minulla ei ollut yhtään mitään syytä salata teiltä sen miehen ja paikkakunnan nimeä; jätin ne sillä kertaa mainitsematta vain sen vuoksi, että te ette ollut kauppaa tekemässä vaan minä. Minä olin vähän aikaa teidän velallisenne, ja maksoin sitten rahanne takaisin välityspalkkion kera. Sangen sievän välityspalkkion kera, se on totta. Olenhan vuosikausia ansainnut itselleni kauniit summat teitä palvellessani, miksi en siis tällä kertaa olisi suonut teille samaa voittoa, jonka olisin antanut kelle hyvänsä toisellekin, joka olisi minulle rahat hankkinut? Miksikä siis laitattekaan itsellenne suruja joutavista asioista, herra parooni, joita ei kannata surra lainkaan!"

"Sitä te ette ymmärrä, Ehrenthal", sanoi vapaaherra ystävällisemmin; "mutta mieleeni on, että asia on tällä laidalla. Jos tuo petturi olisi ollut sama mies, jonka kanssa te olitte kaupoissa, niin olisin kohta katkaissut kaikki meidän liikesuhteemme, enkä olisi antanut teille ikinä anteeksi, että olitte houkutellut minut vastoin tahtoani osalliseksi petokseen."

Ehrenthal sai armollisen jäähyväisnyökkäyksen, ja vapaaherra tunsi vapautuneensa raskaasta huolesta. Hän päätti hankkia tarkempia tietoja Ehrenthalin mainitsemasta miehestä ja kylästä. Sitä hän ei kuitenkaan tullut tehneeksi; kestämänsä pelko ja hätääntyminen oli tehnyt hänelle vastenmieliseksi noiden seikkain pelkän muistelemisenkin, ja hän koetti parhaansa mukaan unohtaa ne niin täydellisesti kuin suinkin.

Hän oli hienotunteinen, hyvä mies, ja samaa mieltä oli Ehrenthalkin, kun hän portaita laskeutuessaan mutisi itsekseen: "Hän on hyvä, tuo parooni, hyvä hän on!"

7.

Anton oli herrojen Jordanin ja Pixin yhteisen valvonnan alaisena, ja hän tuli piankin keksimään, että hän kuului jäsenenä sangen suureen ja arvokkaaseen valtiorunkoon. Mistä tietämätön ulkomaailma käytti yhteisnimitystä "liikeapulaiset", se hänelle, asioihin perehtyneelle, merkitsi joukkoa sangen erilaatuisia, osittain hyvinkin suuriarvoisia virkoja ja arvoja. Liikkeen kirjanpitäjä, herra Liebold, vallitsi salaisena ministerinä sisäkonttorin akkunapielessä, yksinäisenä ja majesteetillisena, hoitaen salaperäisiä toimia. Herkeämättä hän kirjoitti numeroita suunnattoman isoon kirjaan ja katsahti aniharvoin ylös sen lehdiltä — esimerkiksi silloin, kun varpunen istahti ulkopuoliselle akkunaristikolle tahi kun päivänvalo loi kultaista kajastustaan toiseen akkunapieleen. Herra Liebold tiesi hyvin, että auringonpaisteella ei, maailmankaikkeuden ikivanhojen lakien mukaan, ollut lupa milloinkaan, ei minään vuodenaikana, tunkeutua sen pitemmälle huoneeseen kuin akkunalaudan reunaan saakka, mutta hän ei voinut pidättyä epäilemästä sen taholta kavalia äkkiyllätyksiä ison pääkirjan kimppuun, jonkavuoksi hän epäluuloisesti piti tarkoin silmällä sen vehkeitä.

Hänen nurkassaan vallitsevan levollisuuden vastakohtana oli vastapäisessä nurkassa riehuva iankaikkinen levoton liike. Siellä heilui erikoiseen koppiin suljettuna liikkeen toinen arvohenkilö, kassanhoitaja Purzel, edessään iso marmorilevyinen pöytä ja ympärillään rautaisia raha-arkkuja ja raskaita kassakaappeja. Tuolla pöydällä helisivät hopeataalerit [taaleri, vanha rahayksikkö, arvoltaan 3 Rmk], kilisivät tukaattien [tukaatti, vanha kultaraha, arvoltaan n. 11 mk] kultalevyt, kahisivat paperisetelit aamusta iltaan. Jos olisi tahtonut maalata vertauskuvallisen taulun täsmällisyydestä, olisi herra Purzel ollut ehdottomasti otettava malliksi ja korkeintaan verhottava hänen saapasvarsien yli valuvat sukkansa ja valkoinen paidanrintansa antiikkisen viitan kätköön. Herra Purzelin ajatuksissa koko maailmankaikkeudella oli järkähtämätön, raudanluja arvojärjestyksensä: ensin Jumala taivaassansa, sitten toiminimi T. O. Schröter, sitten iso raha-arkku, sitten vahatanko ja sitten vihdoin leimasin. Joka aamu, kun kassanhoitaja kävi erityiskoppiinsa, hän alotti päivätyönsä siten, että tarttui liitupalaan ja veti sillä valkean viivan pöytälevyyn, jotta liitupala itse tietäisi, missä kohden sen tuli koko päivän mittaan olla. Eikä hän ollut yksin tärkeässä virantoimituksessaan. Hänellä oli lähettinä iäkäs perheen palvelija, joka sai koko päivän ravata rahapussien ja setelitukkujen kera ympäri kaupunkia. Todettiin kyllä, että tuo uskopalvelija aina iltapuoleen näytti naamaltaan sangen tulistuneelta ja että hänen hengityksestään kävi voimakas väkevien löyhkä. Mutta tuokaan seikka ei pystynyt horjuttamaan vanhuksen luotettavuutta ja järkevyyttä, päinvastoin se vain terästi hänen kekseliäisyyttään, sillä jokaisen uuden lasin tyhjennettyään hän työnsi hänelle uskotut rahat yhä syvempään ja luoksepääsemättömämpään kätköpaikkaan, jollaisia hänen vaatekappaleissaan oli vallan uskomaton määrä.

Etukonttorin valtias oli herra Jordan, tavallaan keisarillisen toiminimensä ylimmäinen valtionhoitaja. Hän oli kirjeenvaihtajien päämies, liikkeen ensimmäinen apulainen, hän hoiti prokuraa ja hänen mielipidettään johtajakin välistä tiedusti. Hän oli Antonille ensipäivästä alkaen uskollinen neuvonantaja, uutteruuden ja toimellisuuden esikuva, personoitu terve ihmisjärki.

Konttorin kirjeenvaihtajista, jotka herra Jordanin johdolla kirjoittivat kauppakirjeitä ja hoitivat kirjoja, oli Antonin mielestä ikuisen sangviinikon herra Spechtin rinnalla tuleva pakanain apostoli herra Baumann mielenkiintoisin henkilö. Tämä ei ollut ainoastaan pyhimys, vaan samalla myöskin etevä laskumies. Hän oli erehtymätön muuttamaan mittoja ja painoja vieraan maan mitoiksi ja painoiksi ja päinvastoin; hän se laski hinnat kaikille tavaroille ja teki kaikki tarvittavat arviolaskelmat. Hän tiesi silmää värähyttämättä sanoa, mikä rahakanta Afrikan Kultarannikon maurilaisruhtinailla oli, ja mikä kurssi Preussin taalerille laskettiin Sandwich-saarilla. Herra Baumann asui Antonin lähimpänä naapurina ja hän mieltyi niin sankarimme siivoon käytökseen ja hyvätapaisuuteen, että hän piankin kohteli häntä ystävänään ja kävi iltahetkinä jolloinkin hänen luonaan vieraisilla. Mutta kaikista muista hän pysytteli erillään ja sieti tosi kristillisellä kärsivällisyydellä heidän pilapuheitaan hänen tulevaisuudensuunnitelmistaan.

Mutta konttorin ulkopuolellakin oli toiminimellä vielä moniaita vallanpitäjiä. Sellainen oli ensiksikin herra Birnbaum, tullitoimitsija, jota aniharvoin nähtiin konttorissa ja joka vain sunnuntaisin ilmestyi johtajan päivällispöytään, perin tarkka ja täsmällinen mies, jonka valta-alueena oli pakkahuone. Hänelle oli uskottu liikkeen ulkomainen tulliprokura, tuo verraton etuoikeus kirjoittaa nimi T.O. Schröter kauppaliikkeen tullaus- ja lähetysseteleihin. Jos kuka liikkeen herroista ansaitsi virkamiehen nimen, niin oli se tämä herra, joka aina piti takkiaan napitettuna leukaan saakka, niinkuin hänen hyvät ystävänsä tulliherratkin. Edelleen liikkeen makasiininhoitaja, joka valvoi toiminimen kaikkia tavarasuojuksia kotona ja kaupungilla, huolehti tavarain vakuutuksesta ja toimitti torilla kaikki suuret maalaistuotteiden ostot. Herra Balbus ei ollut mikään hieno mies, hän oli lähtöisin köyhästä kodista ja hänen koulusivistyksensäkin oli hyvin vajavainen, mutta siitä huolimatta johtaja kohteli häntä erittäin huomaavasti. Anton sai kuulla, että hän palkallaan elätti äitiään ja kivuliasta sisartaan.

Mutta kaikkein tulisinta toimeliaisuutta, todella sotaista, hirmuvaltaista sotapäällikön toimeliaisuutta osotti herra Pix, maaseutuosaston ensimmäinen mies. Hänen valtapiirinsä alkoi etukonttorin ovelta ja ulottui läpi koko talon aina kadulle saakka. Hän oli kaikkien maaseudun rihkamasaksojen jumala, joilla oli liikkeessä juokseva tilinsä, he pitivät häntä liikkeen varsinaisena johtajana, ja hän puolestaan osotti heille sitä kunniaa, että välistä tiedusteli heidän vaimojensa ja lastensa vointia. Hänellä oli liikkeen koko välitys- ja lähetystoimi huolenaan, hän komenteli puolta tusinaa makasiinirenkejä ja yhtä monta lastaajaa, morkkasi rahdinajajia, tiesi ja tunsi mitä hyvänsä, oli alati paikalla ja osasi samassa hengenvedossa onnitella jotain rihkamasaksan rouvaa tämän tyttären onnellisen lapsivuoteen johdosta, jylistä julmasti jollekin tungettelevaiselle kerjäläiselle, antaa makasiinirengeille ohjeita ja vaarinottaa ison vaa'an kielen heilahtelua. Kuten kaikki mahtiherrat yleensä, ei hänkään sietänyt vähintäkään vastustelua, ja hän puolusti mielipidettään yksinpä johtajaakin vastaan niin kiivaasti ja itsepintaisesti, että kelpo Antonimme välistä säikähtyi pahanpäiväisesti. Sitäpaitsi herra Pixillä oli kaksi liikemiehelle verratonta, miltei tieteellisen arvokasta ominaisuutta: hän kykeni mistä kahvikourallisesta hyvänsä päättämään heti ensi silmäyksellä, missä maassa kahvi oli kasvanut: ja hän voi talossa ja sen lähiympäristössä yhtä vähän sietää pienintäkään tyhjää tilaa kuin filosoofit myöntävät sellaista löytyväksi maailmanavaruudessa. Missä ikinä hän voi vainuta joutilaan nurkan, vaatesäiliön, porraskomeron tai kellarinloukon, niin kohta marssi herra Pix sinne, tynnörit, tikapuut, nuorakääröt ja muut kompeet mukanaan; ja missä hän ja hänen ryövärijoukkonsa, lastaajajättiläiset, kerran olivat saaneet jalansijaa, sieltä ei mikään mahti maailmassa kyennyt heitä karkoittamaan, ei edes liikkeen johtaja itsekään.

"Missä Wohlfart on?" huusi herra Schröter etukonttorin ovelta eteiseen.

"Ullakolla", vastasi herra Pix kylmäverisesti.

"Mitä hän siellä tekee?" kysyi johtaja ihmeissään. — Samassa silmänräpäyksessä kuului ylhäältä katonrajasta kiivasta sanasotaa, ja Anton törmäsi portaita alas aika vauhtia, kintereillään makasiinirenki, molemmilla sylit täynnä sikarilaatikkoja, ja viimeisenä seurasi täti hyvin punoittavana ja kovin äkämystyneenä.

"Meidän ei anneta viedä sinne mitään", toimitti Anton kiihkeästi herra Pixille.

"Nyt ne jo valtaavat meiltä kuivausullakonkin", valitti täti yhtä kiihkeästi johtajalle.

"Sikarit eivät saa jäädä tänne alas", sanoi herra Pix päättävästi johtajalle ja tädille.

"Kuivausnuorieni alla en kärsi sikarilaatikkoja!" huudahti täti; "mikään paikka koko talossa ei enää saa olla rauhassa herra Pixiltä. Palvelustyttöjenkin suojiin hän on kannattanut sikareitaan; tytöt valittavat, etteivät he voi hengittää tupakanlöyhkän vuoksi."

"Siellä ylhäällä on sopivan kuivaa sikareille", sanoi herra Pix johtajalle.

"Ettekö voi sijoittaa sikareja jonnekin muuanne?" kysyi johtaja herra

Pixiltä vähän aristellen.

"Se on mahdotonta", vastasi herra Pix hyvin jyrkästi.

"Tarvitsetteko te koko ullakon pesuvaatteiden kuivaamiseen?" kysyi johtaja tädiltä.

"Puolikin riittäisi, luulisin", kiirehti herra Pix huomauttamaan.

"Minä toivon, että te tyydytte johonkin nurkkaan", ratkaisi johtaja hymyillen kiistan. "Antakaa talonmiehen heti laittaa ullakolle välikkö sikareja varten."

"Jos herra Pix kerran pääsee ullakolle, niin valtaa hän kaiken tilan ja ajaa pesuvaatteemme pihalle", valitti monesta vahingosta viisastunut täti.

"Tämä on viimeinen myönnytys, minkä hänelle enää teemme", sanoi johtaja tyynnytellen.

Herra Pix nauroi äänetöntä naurua — irvisteli peräti kapinallisesti, kuten täti jälkeenpäin väitti — ja antoi, molempien vallananastajain käännettyä selkänsä, Antonin ja makasiinirengin kantaa sikarit kohta takaisin ullakolle.

Mutta mahtavin oli herra Pix, kun hänen uskotut alamaisensa, toiminimen kauppamatkustajat, lyhyeksi hetkeksi palasivat liikematkoiltaan ja keräytyivät konttoriin. Silloin koko maaseutuosasto kokoutui takarakennukseen pohtimaan maan kuulumisia. Silloin herra Pix esiytyi täydessä loistossaan, hän osotti tuntevansa mitä tarkimmin kaikki maakunnan liikemiehet, heidän varallisuussuhteensa ja mielenlaatunsa, ja määräsi lyhyesti mutta pontevasti, kuinka paljon luottoa ja luottamusta itsekullekin noista pikkukauppiaista sai myöntää. Sitten juotiin totia ja pelattiin soolowhistiä, jota peliä herra Pix parhaiten arvosti sen yksinvaltaisen luonteen vuoksi.

Mutta mikä aikalaisten silmissä herra Pixille antoi hänen valtansa varsinaisen sädekehän, oli se jättiläisten parvi, joka työskenteli ison vaa'an ympärillä hänen käskyjensä ja ohjeittensa mukaan — jyhkeitä, leveäharteisia miehiä, joilla oli Herkuleen voimat. Kun he pyörittelivät suunnattomia tynnöreitä ja nostelivat sentnerin painoja kuten tavalliset ihmiset naulan punnuksia, tuntui uudesta oppilaasta kuin hän näkisi edessään viimeiset rippeet muinaisesta satukansasta, josta hän lapsena oli lukenut ja joka heitteli pallokoppista tornin korkuisilla kivilohkareilla. Mutta pian Anton huomasi, etteivät jättiläiset olleetkaan kaikki samaa rotua. Ensinnäkin heitä oli kuusi makasiinirenkiä, kaikki luonnon muovailemat sitkeäsyisestä puusta ja yli tavallisen ihmisen koon. He kuuluivat kiinteästi kauppataloon, olivat mustan siveltimen välittömiä alamaisia, useimmat heistä asuivatkin talon takaliepeillä ja pitivät vuoron perään yövartiota. Kello yhdeksästä illalla aamuun saakka istui Pluto, talon neidin iso newfoundlandilaiskoira, jättimäisen haamun kera tyhjän aarnin pimennossa. Nämä makasiinirengit, vaikka he olivatkin rotevia sekä kasvultaan että voimiltaan, olivat kuitenkin jossain määrin muiden kuolevaisten miesten kaltaisia ja näköisiä. Mutta kaupungin kauppiaskunnan lastaajat sitävastoin muodostivat erityisen ammatti- ja ihmisluokan, joka piti päämajaansa pakkahuoneen pihalla ja joka sieltä vei tavaralasteja suuriin kauppaliikkeisiin tai päinvastoin. Nämä ne olivat jättiläisistä valtaisimmat, ja monet heistä olivat sellaista kokoa, jota ei missään muussa ammattikunnassa saa nähdä. He työskentelivät monien kaupungin liikkeiden töissä, mutta vanha ja mainehikas toiminimi T. O. Schröter oli se maallinen akseli, jonka ympärille he kernaimmiten kokoontuivat, kun alentuivat seurustelemaan kääpiömäisen myöhäisajan edustajien kanssa. Kauemmin kuin yhden ihmisiän oli tämän liikkeen päämies säännöllisesti ollut heidän ammattikuntansa kunniaesimies. Siten oli heidän ja liikkeen välille kehittynyt samanlainen riippuvaissuhde kuin vanhassa Roomassa oli patriisin ja tämän klienttien välillä. Herra Schröteriä he uudenvuodenpäivänä ensiksi kävivät onnittelemassa, ja hän oli kummina kaikille jättilapsille, joita vuoden kuluessa saatettiin kasteelle ja joiden valtavat pääkopat hätäännyttivät kastemenoja toimittavaa pappismiestä siihen määrään, että hän korotti äänensä ukkosenjylinäksi manatakseen heistä pahat henget kauas.

Näiden nahkarintain joukosta oli Sturm, heidän päällysmiehensä, suurin ja väkevin — mies sellainen, joka mieluimmiten vältti kapeita syrjäkujia, jotta ei hankaisi vaatteitaan molempiin seinävieriin. Häntä aina huudettiin apuun, kun kuorma oli niin raskas, etteivät edes hänen toverinsakaan sille mitään mahtaneet; silloin hän painoi hartiansa kuormaa vastaan ja lykkäsi hirmuisimpiakin aamitynnörejä tieltään kuin olisivat ne olleet vain pieniä pölkkyjä. Hänestä kävi taru, että hän oli kerran tarttunut molemmin käsin puolalaisen oriin neljään jalkaan ja nostanut sen kohona ilmaan, ja herra Specht väitti, että hänelle ei ylipäänsä ollut maan päällä mitään raskasta olemassa. Hänen valtavan ruhonsa jatkona paistoi mitä hyväluontoisin punoittava naama, jolta ei kuitenkaan puuttunut sitä arvokkuuden ilmettä, joka oli ominainen hänen korkeassa asemassaan olevalle miehelle.

Jättiläisellä oli vain yksi lapsi, johon hän oli mitä hellimmin kiintynyt. Poika oli kadottanut äitinsä hyvin varhain, ja isä oli hänet tuonut viisitoistavuotiaana T. O. Schröterin liikkeen palvelukseen, ja siinä pojalla oli tavallaan sangen omituinen asema, jonka isä oli itse määrännyt. Karl Sturmilla oli makasiinirenkien joukossa jokseenkin samanlainen asema kuin Finkillä oli konttorissa, hän oli vapaaehtoinen tarjokas, hän kantoi nahkaista esiliinaa ja pientä nostokoukkua niinkuin isänsäkin, ja omat ansionsa olivat hankkineet hänelle laajan toiminta-alan. Kaikki liikkeen toimihenkilöt luottivat häneen, hän tunsi joka sopen talossa ja makasiineissa, kokoili talteen käärelankaa ja -paperia, nauloja, irtonaisia tynnörilautoja ja vanteita mistä tapasi, ruokki Plutoa ja avusti palvelijaa kenkien harjaamisessa. Hän voi säntilleen sanoa, missä mikin tynnöri, tyhjä tavaralaatikko, laudanpätkä tai jokin vanha tavaravaraston jäännös sijaitsi. Jos tarvitsi lyödä naulaa johonkin, kohta huudettiin Karlia; kohta kun taltta oli joutunut kadoksiin, osasi Karl etsiä sen näkyviin; kun täti kävi panemaan korjuuseen kinkkuja ja makkaroita talven varaksi, ymmärsi Karl parhaiten ripustaa ja säilyttää aarteet talteen: ja jos herra Schröterillä oli jokin tähdellinen tai kiireellinen asia toimitettavana, oli Karl luotettavin lähetti. Alati valmiina mihin toimeen tahansa, aina hyvätuulisena ja koskaan pulaan joutumatta hänestä oli tullut kaikkien suosikki, lastaajat nimittivät häntä "meidän Karl-pojaksi", ja isä kääntyi usein työstänsä luodakseen varkain ylpeän ja hellivän katseen poikaansa.

Ainoastaan eräässä suhteessa tämä ei vastannut hänen toiveitaan: Karl ei näyttänyt lainkaan lupaavan tulla yhtä isoksi ja väkeväksi kuin isänsä. Hän oli sievä, punaposkinen ja keltakiharainen veitikka, mutta kaikki jättiläiset olivat siitä yhtä mieltä, ettei hänestä voinut tulevaisuudessa odottaa sen enempää kuin keskimittaista miestä. Siitäpä sitten johtui, että isä kohteli häntä tavallaan kuin heiveröistä kääpiötä, rajattomalla, hiukan surumielisellä säälillä. Hän kielsi jyrkästi poikaansa nostelemasta raskaita kuormia; ja kun äkillinen isänhellyys hänet välistä valtasi, laski hän kätensä pojan päälaelle hellävaroin kuin munankuorelle, jotta kääpiön pääparka ei vain särkyisi hänen kosketuksestaan.

"Sama se on, mitä hän oppii", sanoi hän herra Pixille, kun hän pojan käytyä rippikoulun vei tämän liikkeen palvelukseen, "kunhan hän vain oppii kaksi tärkeää asiaa: olemaan rehellinen ja olemaan käytännöllinen." Sellainen puhe oli aivan herra Pixin mielen mukainen. Ja isä alotti opetuksensa vielä samassa hetkessä viemällä poikansa isoon varastokellariin, jossa herkkutavarat olivat levällään avonaisissa astioissa, ja sanoi hänelle: "Kas tässä on manteleita ja tuossa rusinoita; nämä tässä pienessä tynnörissä maistuvat paraimmilta, maistahan niitä."

"Ne maistuvatkin aika hyviltä, isä", huudahti Karl maiskutellen suutaan.

"Niinpä luulisin, Peukaloinen", nyökkäsi isä. "Kuulehan nyt, kaikista näistä astioista sinä saat syödä niin paljon kuin tahdot, kukaan ei sinua siitä kiellä; herra Schröter sen sallii ja herra Pix sallii ja minä sallin. Mutta kuuleppas nyt, mitä sinulle sanon. Nyt sinun pitää koetella itseäsi, kuinka kauan voit olla näiden tynnörien lähettyvillä maistelematta niistä laisinkaan. Mitä kauemmin jaksat pidättyä, sen parempi sinulle itsellesi; kun et enää jaksa kauempaa, niin tule sanomaan minulle: nyt se riittää. Tämä ei ole mikään käsky eikä kielto, sanon sen vain sinun itsesi takia ja oman kunniasi vuoksi." Sitten isä jätti pojan yksin kellariin, otettuaan ensin taskustaan ison kolmikuorisen kellonsa ja laskettuaan sen läheisen laatikon kannelle. "Koetahan aluksi tuntikausi", hän sanoi poislähtiessään, "jollei se käy, niin ei vahinkokaan ole suuri." Poika työnsi päättäväisesti kädet housuntaskuihin ja rupesi kävelemään edestakaisin tynnörien väliä. Oli kulunut jo kolmatta tuntia, kun hän kello kädessä saapui isänsä luo ja huusi: "Jo riittää."

"Kaksi ja puoli tuntia", sanoi vanha Sturm ja nyökkäsi tyytyväisenä Pixille. "Se riittää tosiaankin, Peukaloinen, sinun ei tarvitse tänään enää mennä kellariin. Tulehan tänne, nyt saat lyödä tämän laatikon kiinni. Tässä on sinulle oma uusi vasara; se maksaa kymmenen groshenia." [Vanha saksalainen raha, arvoltaan 10 pfennigiä.]

"Se on vain kahdeksan arvoinen", sanoi Karl, tarkastellen vasaraa asiantuntijan tarkkuudella; "sinä maksat aina liian paljon ostoksistasi."

Täten vihittiin Karl Sturm Schröterin liikkeen palvelukseen. Kohta ensimmäisenä aamuna Antonin tulon jälkeen Karl kertoi eteisessä isälleen: "Täällä on nyt uusi oppilas."

"Minkälainen se on miehiään?" kysyi isä.

"Hänellä on vihreä takki ja harmaat housut, kummatkaan ei ole erin hääviä kangasta, eikä hän ole minua paljonkaan isompi. Hän on jo puhutellut minua; näyttää olevan hyvä ihminen. Annahan minulle taskuveitsesi, minun on vuoltava uusi puunaula hänen vaatesäiliöönsä."

"Veitsenikö, sinä Peukaloinen?" huudahti Sturm ja katsahti poikaansa moittivasti; "onhan sinulla itselläsikin veitsi."

"Siitä on terä poikki", sanoi Karl nyreästi.

"Kuka sellaisen veitsen on ostanut?" kysyi Sturm ankarasti.

"Itsehän sen ostit, pappa Goliath; se olikin joutavanpäiväinen kapine, omiaan vain kapalolapsen käsiin."

"Mutta enhän voinut antaa isoakaan veistä sinun pikku kätösiäsi varten", sanoi isä loukkautuneena.

"Siinä sitä taas ollaan", sanoi Karl ja asettui hajasäärin isänsä eteen; "kun kuulee sinun puhuvan minusta, niin luulisi että olen vain tuollainen polvenkorkuinen katupoika, joka vielä napittaa housut kiinni liiviin ja jolla valkoinen paidanhelma vilkkuu housujen taka-aukosta."

Toiset lastaajat nauroivat. "Älä ole niin kapinallinen isääsi vastaan", sanoi Sturm ja laski valtavan kouransa pojan päälaelle.

"Katsos tuonne, isä, tuolla se uusi oppilas on", huudahti Karl ja katseli arvostelevin silmäyksin Antonia, joka hänen mielestään nyt kuului talon kiinteään kalustoon.

Herra Pix esitteli Antonin pääjättiläiselle, ja Anton sanoi tapansa mukaan jälleen kunnioittavasti ja anteeksipyydellen: "En ole vielä koskaan ennen ollut kauppaliikkeessä, niin että pyydän teitäkin auttamaan minua, milloin satun pulaan joutumaan."

"Oppimalla pääsee kaikesta selville", vastasi jättiläinen arvokkaasti. "Katsokaahan tätä minun pikkustani tässä, vuoden ajalla hänkin on jo oppinut kelpo tavalla. Siis ei teidän isänne olekaan kauppias."

"Isäni oli virkamies, mutta hän on jo kuollut", Anton vastasi.

"Ah, säälikseni käy", virkkoi lastaaja murheellisesti. "Mutta äiti rouvanne saa kuitenkin iloita menestyksestänne."

"Hänkin on kuollut", sanoi Anton.

"Oh, oh, oh!" huudahti jättiläinen surkutellen ja pohti hetkisen mielessään Antonin säälittävää kohtaloa. Hän pudisteli päätään pitkään ja sanoi sitten hiljaisella äänellä pojalleen: "Kuulitkos, hänellä ei ole enää äitiä."

"Eikä isääkään", vastasi Karl samaan sävyyn.

"Kohtele häntä hyvin, Peukaloinen", sanoi vanhus, "olethan itsekin tavallasi orpo."

"No niin", huudahti Karl ja lyödä läimäytti lastaajaa esiliinaan, "kenellä on noin iso isä huolehdittavana, hänellä on surua tarpeeksi."

"Tiedätkö sinä, mikä sinä oikein olet? Sinä olet ilkeä pikku peikko", sanoi isä ja hotasi velikultaa leikillisesti tynnörin vanteella.

Siitä ajasta alkaen Karl omisti uudelle oppilaalle täyden mielisuosionsa. Kun hän aamuisin oli liidulla kirjoittanut tämän saappaanpohjiin numeron 14, asetti hän saappaat erikoisen huolellisesti oven taakse; hän neuloi irtautuneet napit jälleen kiinni Antonin vaatteisiin, ja aina kun tällä oli asiaa ison vaa'an luo, hääräsi hän avuliaasti hänen rinnallaan ojentaen hänelle punnittavia tavaroita ja nostellen pienempiä punnuksia vaakalaudalle. Anton palkitsi nämä palvelukset osottamalla vuorostaan erikoista ystävyyttä isälle ja pojalle, hän puheli mielellään tuon virkeän veitikan kanssa, ja tämä puolestaan uskoi hänelle monia pieniä ammattisalaisuuksia. Ja kun seuraava joulu läheni, toimeenpani Anton konttorissa rahankeräyksen, osti siten saaduilla varoilla ison työkalulaatikon ja teki sillä lahjalla Karlin ylen onnelliseksi.

Mutta myöskin liikkeen johtohenkilöiden kanssa Anton oli hyvissä väleissä. Hän vaarinotti kunnioittavan hartaasti herra Jordanin järkeviä mielipiteitä, osotti herra Pixille vilpitöntä ja ehdotonta palvelusintoa, kuunteli tarkkaavaisesti herra Spechtin valtiollisia järkeilyjä, lueskeli herra Baumannin lainaamia lähetyskertomuksia, ei pyydellyt koskaan herra Purzelilta ennakkomaksuja, vaan osasi tulla toimeen sillä vähällä, minkä hänen holhoojansa hänelle lähetti, ja innokkaalla hyväksymisellään hän kiihotti herra Lieboldia lausumaan jonkun ehdottomasti todenperäisen mietelmän, jota tämän ei tarvinnut kohta jälkilauseessa peruuttaa. Kaikkien muiden herrojen kanssa hän oli todella ystävällisissä suhteissa, ainoastaan vapaaehtoisen tarjokkaan kanssa hänen oli vaikea päästä hyviin väleihin.

* * * * *

Eräänä iltapäivänä konttori näytti hämärissä hyvin harmaalta ja kolkolta, vanha seinäkello raksutteli perin alakuloisesti, ja jokainen uusi sisäänkävijä toi ulkoa mukanaan kostean usvapilven, joka ei ollut omiaan korottamaan huoneessa istuvien mielialaa. Silloin antoi herra Jordan sankarillemme kiireisen asian toimitettavaksi erääseen toiseen kauppaliikkeeseen. Kun Anton astui prokuristin pulpetin luo saadakseen asiakirjeen, katsahti Fink ylös työstään ja sanoi Jordanille: "Lähettäkää hänet yksin tein pyssysepälle, se hulttio saa antaa hänen tuoda kiväärini kotiin."

Veri karahti Antonin poskille, ja hän sanoi hätäisesti herra Jordanille: "Älkää antako tuota asiaa minun toimitettavakseni, sillä minä en kuitenkaan sitä suorittaisi."

"Ohoo," virkkoi Fink ja silmäsi häneen kummastuneena, "ja miksi ette, pieni kukkopoikaseni?"

"En ole teidän palvelijanne", Anton vastasi harmissaan. "Jos olisitte itse pyytänyt minua toimittamaan asianne, niin olisin ehkä sen tehnyt, mutta noin loukkaavassa muodossa annettua tehtävää en suorita."

"Typerä nulikka", murahti Fink ja kirjoitti edelleen.

Koko konttori oli kuullut nuo halveksivat sanat, kaikkien kynät pysähtyivät ilmaan ja kaikki katsoivat Antoniin. Tämä oli kovin kuohuksissaan, ja hän huudahti värisevällä äänellä mutta säkenöivin silmin: "Te olette loukannut minua, ja minä en kärsi loukkauksia keneltäkään, kaikkein vähimmin teiltä. Te saatte tänä iltana antaa minulle selityksen käytöksestänne."

"Minä en pieksä kernaasti ketään", sanoi Fink rauhallisesti; "enhän ole mikään keppiä heiluttava koulumestari."

"Jo riittää", huudahti Anton kalmankalpeana. "Te saatte vielä vastata sanoistanne." Ja siepaten hattunsa hän kiirehti viemään herra Jordanin kirjettä perille.

Ulkona oli kylmä tihusade, mutta sitä Anton ei huomannutkaan. Hän tunsi äärimmäistä epätoivoa; väkevämpi oli pitänyt häntä törkeästi pilanaan, loukannut kuolettavasti hänen nuorta, viatonta itsetuntoaan. Koko hänen elämänsä näytti olevan pilalla, hän tunsi itsensä perin yksinäiseksi ja avuttomaksi keskellä vierasta ja kolkkoa maailmaa. Hänen tunteensa Finkiä kohtaan sisälsivät osittain leimuavaa vihaa, osittain väkinäistä ihailuakin; tuo törkeä mies tuntui äskeisen loukkauksenkin jälkeen hänestä niin varmalta, itsetuntoiselta ja häntä itseään korkeammalta olennolta. Hänen sydämensä oli perin raskas, ja kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä. Tässä mielentilassa hän saapui sen talon portille, minne hänen oli kirje jätettävä. Sen edustalla odottelivat herra Schröterin vaunut, hän pujottautui maahanluoduin katsein niiden ohi ja kykeni vaivoin toimittamaan asiansa vieraassa konttorissa, paljastamatta syrjäisille sydämensä surkeutta. Palatessaan jälleen ulko-ovelle hän kohtasi portailla isäntänsä sisaren, joka aikoi juuri nousta vaunuihin. Hän tervehti neitiä ja yritti kiiruhtaa tämän ohitse. Sabine jäi seisomaan ja katseli häntä ihmeissään. Palvelija ei ollut saapuvilla, ja kuski puheli pukiltaan kovalla äänellä erään vaunujen vastakkaisella puolella seisovan tuttavan kanssa. Anton, kävi avuksi, huusi kuskille, avasi vaunujen oven ja nosti neidin istuimelle. Sabine piteli ovea auki ja katsoi kysyvästi noihin mielenliikutuksen murtamiin nuoriin kasvoihin. "Mikä teitä vaivaa, herra Wohlfart?" hän kysyi hiljaa.

"Se menee pian ohi", vastasi Anton värisevin huulin ja sulki vaunujen oven. Sabine silmäsi häneen vielä kerran vaitonaisena, nyökkäsi sitten hänelle ja nojautui takaseinää vastaan, ja vaunut menivät menojaan.

Niin vähäpätöinen kuin tuo tapaus olikin, se antoi kuitenkin Antonin ajatuksille toisen suunnan. Sabinen osanottavainen kysymys ja hänen ystävällinen tervehdyksensä vaimensivat hänen mielensä ankeutta. Neidin käytöksessä voi huomata kunnioitusta, hänen sanoissaan inhimillistä myötätuntoisuutta. Tuo kysymys ja tervehdys, se pieni ritaripalvelus, jonka hän oli saanut tehdä talon nuorelle valtiattarelle, ne muistuttivat hänelle, että hän ei enää ollutkaan mikään lapsi, ei mikään avuton, heikko ja yksinäinen olento. Vaatimattomassa asemassaan hän nautti toisten puolelta arvonantoa, johon hän oli oikeutettu; ja hän tunsi olevansa velvoitettu säilyttämään ja ylläpitämään tätä arvonantoa. Hän kohotti taas reippaasti päänsä pystyyn ja päätti vahvasti mielessään, että kernaammin hän uskaltaisi tehdä mitä hyvänsä kuin alistua kärsimään pilkkaa ja halveksimista. Hän nosti kätensä ilmaan, aivan kuin olisi vannonut pyhän valan.

Konttoriin palattuaan hän päättäväisellä ryhdillä selosti herra Jordanille asiansa toimituksen, astui sitten vaieten ja huolettoman näköisenä paikalleen ja kävi käsiksi työhönsä.

Konttoriajan päätyttyä hän kiiruhti Jordanin huoneeseen. Siellä hän tapasi myöskin herrat Pixin ja Spechtin, jotka olivat juuri puhelemassa taannoisesta kohtauksesta sillä osanottavalla mielenkiinnolla, jota sellainen on omiaan syrjäisissä synnyttämään. Kaikki kolme herraa silmäsivät häneen epäröiden, kuten ainakin säälittävään miesparkaan, jota kohtalo on kovakouraisesti käsitellyt — hiukan hämillään, hiukan surkutellen ja hiukan halveksivastikin. Mutta Anton otti ryhdin, joka oli kiitettävä, kun otti huomioon, kuinka vähän hänellä oli kokemusta kunnianasioissa, ja sanoi kokoutuneille: "Herra Fink on minua loukannut, enkä minä aio sulattaa tuota loukkausta vain ilman muuta. Te molemmat, herra Jordan ja herra Pix, olette minun esimiehiäni, ja minä kunnioitan suuresti teidän kokemustanne. Teidän suustanne ennen kaikkea haluan kuulla, myönnättekö minun taannoisessa riidassa käyttäytyneen oikein."

Herra Jordan vaikeni varovaisesti, mutta herra Pix sytytti päättäväisellä ryhdillä sikarin, istahti uunin vieressä olevalle halkolaatikolle ja sanoi: "Te olette kelpo mies, Wohltart, ja minun mielestäni Fink oli väärässä."

"Se on minunkin mielipiteeni", myönsi herra Specht. "Hyvä oli, että käännyitte meidän puoleemme", virkkoi herra Jordan; "minä toivon, että asia voidaan selvittää hyvällä. Fink on usein tyly ja karkeasanainen, mutta ilkeämielinen hän ei kuitenkaan ole."

"En ymmärrä, miten loukkauksen voisi sovittaa, jollen ryhdy ratkaiseviin toimenpiteisiin", huudahti Anton apein mielin.

"Ettehän toki aikone vedota johtajaan?" kysyi herra Jordan pudistellen päätään; "se olisi varsin epämieluista meille kaikille."

"Kaikista enimmän minulle itselleni", vastasi Anton. "Minä tiedän, mitä minun tulee tehdä, ja minä haluan vain ensin kuulla teidän suustanne, että Fink on kohdellut minua halpamaisesti."

"Hänhän on vapaaehtoinen tarjokas", sanoi herra Jordan, "eikä hänellä ole oikeutta antaa teidän toimittaa hänen asioitaan, kaikkein vähimmän sellaisia, jotka koskevat jänisten ja peltopyiden surmaamista."

"Se riittää minulle", sanoi Anton, "ja nyt pyydän saada virkkaa teille, herra Jordan, pari sanaa kahdenkesken." Hän lausui tämän niin totisen näköisenä, että Jordan vaieten avasi makuuhuoneensa oven ja lähti hänen kanssaan sisälle. Siellä Anton tarttui prokuristin käteen, puristi sitä voimakkaasti ja sanoi: "Nyt pyydän teiltä suurta palvelusta. Lähtekää herra von Finkin puheille ja vaatikaa häntä minun puolestani huomenna konttorissa kaikkien herrojen läsnäollessa pyytämään anteeksi minua kohtaan tekemänsä loukkaus."

"Sitä hän tuskin tehnee", sanoi herra Jordan päätään pudistellen.

"Jollei hän sitä tee", kivahti Anton kiihkeästi, "niin haastakaa hänet sitten taistelemaan kanssani miekalla tai pistoolilla."

Jos herra Jordanin nähden hänen mustetolpostaan olisi yht'äkkiä kohonnut musta sauhu, tuo sauhu sitten tiivistynyt hirvittäväksi kummitukseksi, kuten vanhoissa saduissa kerrotaan, ja kummitus viimein karannut hänen kurkkuunsa, niin hän ei olisi voinut siitä pahemmin hätkähtää kuin nyt kuullessaan sankarimme uhkaavat sanat. "Lempoko teitä oikein riivaakaan, Wohlfart", hän viimein huudahti kun kykeni puhumaan; "te tahdotte antautua kaksintaisteluun herra von Finkin kanssa, joka on mestari käyttämään pistoolia, ja itse olette vasta puolivuotinen oppilas liikkeessämme — ei se käy päinsä, se on aivan mahdotonta."

"Olen käynyt kimnaasin loppuun ja suorittanut erotutkintoni, ja nyt olisin ylioppilas, jollen olisi kääntynyt kauppa-alalle! — Hitoille koko kauppa-ala, jos minä siinä käyn niin halpa-arvoiseksi, etten enää voi haastaa vihamiestäni kaksintaisteluun. Minä menen vielä tänä iltana herra Schröterin puheille ja vaadin eroani", huudahti Anton leimuavin silmin.

Herra Jordan katseli tuiki ällistyneenä ennen niin hyväluontoista oppilastaan, josta nyt äkkiä oli puhjennut hirvittävä jättiläinen. "Älkäähän toki noin kiivastuko, rakas Wohlfart", hän pyysi lepytellen, "minä lähden paikalla Finkin puheille, ehkäpä koko juttu saadaankin hyvällä sovitetuksi."

"Minä vaadin julkista anteeksipyyntöä konttorissa kaikkien kuullen", huudahti Anton samaan kiivaaseen sävyyn.

Tällävälin olisi syrjäisen ollut hauska katsella toiseen huoneeseen jääneitä herroja. Pix oli älykkään sotapäällikön oveluudella potkaissut puulaatikon lähelle makuuhuoneen ovea ja istui sillä näköjään hyvin välinpitämättömänä ja askaroiden vain sikarinsa kanssa, mutta herra Specht ei voinut pidättyä laskemasta korvaansa avaimenreijälle. "Ne tulevat taistelemaan pistooleilla", kuiskasi Specht, ihastuksissaan odotettavista suurista tapauksista ja noin verrattoman ylevien tunteiden ilmenemisestä. "Saattepa nähdä, Pix, juttu saa kamalan lopun; meidän kaikkien täytyy olla mukana hautajaisissa, kukaan ei saa puuttua. Minäpä toimitan asiat niin, että me naimattomat miehet saamme kantaa ruumista."

"Kenenkä ruumista?" kysyi Pix herra kummissaan. "Wohlfart se kai saa henkensä heittää", kuiskutti herra Specht kumealla kalmansävyllä.

"Joutavia", sanoi herra Pix, "te olette kerrassaan aika narri!"

"Narri en ole, ja minä pyydän päästä kaikista loukkauksista", kuiskutti herra Specht julmistuneena, sillä Antonin esimerkki oli hänellekin antanut terästä rintaan.

"Älkää kähiskö tuolla tapaa minun korvaani", sanoi herra Pix järkkymättömänä, "eihän voi kuulla, mitä tuolla sisässä puhutaan." Mutta samassa tuokiossa avautuikin väliovi, herra Specht juoksi akkunaan tuijottamaan välinpitämättömän näköisenä pimeään sadeyöhön, mutta Pix kävi puristamaan Antonin kättä ja julisti, että hän oli kerrassaan kelpo mies, ja että maaseutuosasto oli kokonaisuudessaan hänen puolellaan. — Herra Jordan lähti alikertaan Finkin puheille, mutta palasi kohta takaisin ilmoittaen, että tämä ei ollut kotosalla. Todennäköisesti jokey istui mitään pahaa aavistamatta jossain viinituvassa. Tuon ikävän sanoman saatuaan Anton sanoi: "Minä en jätä asiaa huomiseksi, minä kirjoitan hänelle kirjeen ja annan palvelijan laskea sen hänen pöydälleen."

"Älkää toki niin tehkö", pyysi herra Jordan, "nyt olette vielä liiaksi kiivastunut."

"Olen aivan rauhallinen", vastasi Anton palavin poskin; "enkä minä kirjoita hänelle muuta kuin aivan välttämättömimmän. Teitä, hyvät herrat, pyydän visusti vaikenemaan kaikesta, mitä nyt olette kuulleet."

Sen toiset lupasivatkin. Sitten Anton lähti omaan huoneeseensa ja kirjoitti kirjeen, jossa hän huomautti herra von Finkille, kuinka väärin tämä oli menetellyt, ja antoi hänen vapaasti valita, tahtoiko hän sapelilla vai pistoolilla korjata Antonin loukatun itsetunnon entiselleen. Kirje olisi tehnyt kunniaa mille nuorelle aatelismiehelle hyvänsä, ja se toimitettiin Finkin pöydälle vahatangon viereen, sittekun herra Specht ensin oli portailla teroittanut palvelijan mieleen, että tämä samalla maalaisi liidulla kolme suurta huutomerkkiä pöydänlevyyn, jotta kirje paremmin kiinnittäisi sisääntulijan huomiota. Anton pysytteli lopun iltaa huoneessaan, jossa hän käveli kiihtyneenä edestakaisin, vuoroon eläen uudelleen muistissaan kärsimänsä loukkauksen, vuoroon kuvitellen draamallisia kohtauksia odotettavasta kaksintaistelusta — sanalla sanoen kokien mielessään koko sen järisyttävän tunnelma-asteikon, joka kummittelee jokaisen poika paran sielussa kaksintaistelun edellä käyvinä hetkinä.

Tällävälin oli liikkeen koko henkilökunta kokoutunut suureen sotaneuvotteluun herra Jordanin huoneeseen. Koska herrat Pix ja Specht olivat vannoneet Antonille vaitioloa, rajoittuivat he tekemään niin salaperäisiä ja synkeitä viittailuja, että kaikki toiset rupesivat pelkäämään kamalan murhateon tapahtuneen tahi ainakin kohta tapahtuvan, kunnes herra Jordan vihdoin otti puheenvuoron. "Koska tämä riitajuttu on meidän kaikkien tiedossa ja koskee tavallaan meitä kaikkia, niin on parasta, että keskustelemme siitä yhteisesti ja koetamme kaikki tehdä parhaamme, jotta ikävistä seurauksista vältyttäisiin. Minä olen valveilla siksi kunnes Fink palaa kotiin, ja käyn kohta puhelemaan asiasta hänen kanssaan. Kuitenkin minun täytyy myöntää Wohlfartin käyttäytyneen niin mielevästi, kuin sellaiselta kokemattomalta nuorukaiselta suinkin voi odottaa." Kaikki toisetkin yhtyivät innokkaasti samaan mielipiteeseen. Sitten joutuivat tullitoimitsija Birnbaum ja herra Specht vilkkaaseen sananvaihtoon kaksintaistelun eri muodoista, ja herra Specht väitti kivenkovaan, että ammuttaessa nenäliinan yli piti taistelijoilla olla silkkihuivi silmillään ja heitä oli ensin pyöräytettävä paikoillaan, kunnes erotuomari antoi kepinkopautuksella merkin, jolloin heidän oli lupa ampua mihin suuntaan vain tahtoivat. Herra Baumann erosi ensimmäisenä varkain seurasta ja hiipi Antonin luo, puristeli hartaasti hänen kättään ja pyyteli sydämeenkäyvästi, ettei hän toki parin karkean sanan takia suistaisi kahta ihmishenkeä kuolemaan ja kadotukseen. Hänen viimein poistuttuaan Anton keksi pöydällään pienen uuden testamentin avattuna ja lehden taivutetuksi hiirenkorvalle kohdalta, johon oli alleviivattu sanat: "Siunatkaa niitä, jotka teitä kiroilevat." Anton ei kuitenkaan ollut siinä mielentilassa, että häntä olisi haluttanut seurata tuota ohjetta. Mutta hän istahti kuitenkin kirjan ääreen ja luki siitä kappaleita, joita muinen hyvä äitinsä oli opettanut hänen ulkoa lausumaan. Hänen mielensä pehmeni ja tyyntyi, ja tässä mielentilassa hän kävi levolle.

Illan kuluessa levisi huhu jostakin hirveästä tapauksesta vanhan talon kaikkien avaimenreikien, rakojen ja huoneiden läpi.

Sabine oli aarrekammiossaan. Se oli huone, joka olisi ollut käymätön vieraskamariksi, mutta jokaisen perheenemännän sydäntä se olisi lämmittänyt. Seinillä oli valtaisia kaappeja tammi- ja pähkinäpuusta kauniin upotekoristein, keskellä lattiaa seisoi iso kiemurajalkainen pöytä ja sen ympärillä moniaita vanhoja nojatuoleja. Avoimista kaapeista helotti lampunvalossa näkyviin lukemattomia damastisia pöytäliinoja, jykeviä torneja käsi- ja suuliinoja, alus- ja muita liinavaatteita, kirjavia korukankaita, hopeamaljoja, aistikkaita posliini- ja fajanssiastioita enemmän kuin kolmen sukupolven ajoilta. Ilman täytti se voimakas tuoksu, joka lähtee ikivanhasta laventelista, hajuvesistä ja pesusta juuri tulleista liinavaatteista. Täällä oli Sabine yksinvaltias. Hän ei mielellään nähnyt ketään syrjäistä tässä huoneessa; omin käsin hän otti kaapeista esiin, mitä kulloinkin tarvittiin, ja itse hän talletti sinne, mitä pesusta saapui; vain vanhan uskopalvelijan etuoikeutena oli auttaa häntä raskaina työpäivinä, ja välistä sai tämän ajutantti Karl Sturm kirjoitella komeasti tekstattuja numeroita ruusunpunaisille pahvipalasille, joille pesuun pannessa kunkin eri lajin lukumäärä merkittiin.

Tänä iltana Sabine seisoi vielä sangen myöhäisenä hetkenä pöydän ääressä, jolle oli pinottu kukkuroittain pesusta äsken saapuneita valkeita vaatekappaleita; hän etsi hienojen damastiliinojen numeroita, laski ja lajitteli pöytä- ja suuliinoja, sitoi niitä ruusunpunaisilla nauhoilla isoiksi nipuiksi ja ripusti numerokortit kunkin sivuun. Välistä hän piti jotakin kappaletta valoa vastaan ja katseli ihaillen kauniita valkoisia korukuvioita, joita kankurin taito oli loihtinut kankaaseen. Toisinaan taas lennähti synkkä varjo hänen kasvoilleen, kun hän eräissä hienonhienoissa suuliinoissa keksi pieniä reikiä, kolme tai neljä aina vierekkäin. Vihdoin hän huusi palvelijan paikalle. "Ei tätä enää voi sietää, Frans, taas on n:ssa 24 kolme suuliinaa puhkottu haarukalla reiällisiksi. Joku herroista pistelee huvikseen reikiä pöytävaatteisiin! Sellaista ei meillä toki luulisi tapahtuvan. — Kukahan herroista onkaan niin säälimätön? Joku nuoremmista sen täytyy olla", lisäsi Sabine tuimasti.

"Herra von Fink se on", valitti palvelija; "hän työntää syödessään joka kerta haarukkansa kahdesti suuliinan läpi. Joka kerta kun tuon huomaan, tunnen ihan pistoksen sydämessäni, neiti Sabine. Mutta enhän minä voi siitä huomauttaa herra von Finkille itselleen."

Sabinen pää kallistui puhkottujen suuliinojen yli. "Arvasinhan minä, että hän se oli", hän huoahti. — "Mutta niin ei saa jatkua. Minä annan herra von Finkiä varten oman erityisen numerosarjan, se meidän täytyy uhrata, kunnes sopivassa tilaisuudessa häntä voi pyytää luopumaan vallattomista kujeistaan." Hän kävi kaapin luo ja rupesi etsimään sopivata numeroa. Valinta oli vaikea. Karkeista suuliinoista hän voi surutta kadottaa jonkin tusinan, mutta hienoista oli jok'ainut kappale kallis hänen sydämelleen; muuan laji varsinkin. "Tämä menköön piloille", sanoi hän viimein murheellisesti; "tästä lajista puuttuukin muuten yksi tusinasta." Hän silmäsi vielä kerran liinaan kudottua koristeaihetta, kukkakiehkurain lävitse astelevia pienoiskokoisia riikinkukkoja, ja laski koko sarjan palvelijan käsivarrelle. "Herra von Fink ei saa muita suuliinoja käytettäväkseen kuin nämä", hän sanoi käskevästi.

Frans viivytteli lähteä. "Hän on makuukamarissaan polttanut akkunaverhonkin piloille", sanoi hän levottomasti. "Toista puolta ei voi enää ollenkaan käyttää."

"Ja ne verhot olivat aivan uudet", vaikeroi Sabine. "Ottakaa huomisaamuna ne alas. — Mitä teillä vielä on sydämellänne, Frans? Onko vielä jotain tapahtunut?"

"Ah, neiti", vastasi vanha palvelija salamyhkäisesti, "tuolla piharakennuksessa ovat asiat ihan hullusti. Herra von Fink on pahoin loukannut herra Wohlfartia, tämä on raivoissaan, ja seurauksena tulee olemaan kaksintaistelu, sanoo herra Specht. Herrat pelkäävät suurta onnettomuutta tapahtuvaksi."

"Kaksintaisteluko?" huudahti Sabine, "ja Finkin ja Wohlfartin kesken?" — Hän pudisti epäillen päätään. "Te olette arvatenkin käsittänyt herra Spechtin väärin", hän lisäsi hymyillen.

"Ei, neiti Sabine, täyttä totta se tällä kertaa on. Varmasti tulee käymään onnettomasti, herra Wohlfart meni äsken ohitseni aivan vihan vimmoissa, eikä hän edes ole koskenut teehensä."

"Eikö veljeni ole vielä tullut kotiin?"

"Hän tulee tänään hyvin myöhään, hän on komitean istunnossa."

"Hyvä on", päätti Sabine keskustelun. "Te ette saa tästä asiasta puhua kellekään, kuuletteko, Frans?"

Hän istahti jälleen pöydän ääreen, mutta damastiliinat olivat unhottuneet hänen mielestään. Hän tuijotti jäykin katsein akkunasta pihan yli Finkin akkunoihin. "Hän puhkoo suuliinat", valitti hän hiljaa, "eikä hän varmastikaan saa tunnonvaivoja, vaikka kävisi puhkomaan ihmisrintaakin! Tämä siis oli Wohlfart paran suruna tuonaan päivällä! — Hän tuli meidän luoksemme, tuo raju vieras, kuin myrskytuuli, joka ravistelee kukkivaa pensasta; missä hän sitä vain koskettaa, putoavat kukkaset kuolleina maahan. Hänen koko elämänsä on pelkkää kiihkoa, pauhua ja sekasortoa. Ken häntä vain lähestyy, sen hän tempaa mukaan hurjaan tanssiinsa. Minutkin, ah, minutkin! Sinä ylpeä ja uskalias henki, minunkin sieluni sinä olet pannut kuohuksiin. Minä kamppailen vastaan, taistelen joka päivä hänen lumoaan vastaan, mutta yhä se vain minut kiehtoo. Niin kaunis, niin loistava, niin eriskummallinen kuin hän on! Hän suututtaa minua joka päivä, ja kuitenkin minun täytyy joka päivä häntä ajatella, huolehtia hänestä, surra hänen takiaan. Oi äitini, tässä kohden minä viimeistä kertaa istuin sinun jalkaisi juuressa, tässä sinä luovutit minulle talon avaimet! Sinä laskit kätesi siunaten minun sydämelleni. 'Taivas varjelkoon sinua kovista kohtaloniskuista', sinä sanoit itkien ja suudellen minua. Suojele nyt tytärtäsi, rakkahin äiti, sinä minun esikuvani kaikessa, mielevässä järkevyydessä, talosi kunnollisessa hoidossa, totisessa velvollisuudentunnossa; suojele minua omaa kovin sykkivää sydäntäni vastaan. Tee minut lujaksi häntä vastaan, hänen houkuttelevaa nauruaan ja hänen vallatonta pilantekoaan vastaan."

Näin Sabine rukoili. Kauan hän istui juhlallisesti neuvotellen talon hyvien henkien kanssa, sitten hän viimein pyyhki vedet silmistään ja rupesi päättäväisesti jälleen laskemaan damastiliinoja ja pinomaan niitä hyllyille.

* * * * *

Anton oli jo riisuutunut ja aikoi sammuttaa kynttilän, kun ovelta kuului voimakas koputus ja sisään astui se mies, jota hän kaikista kuolevaisista tänä hetkenä olisi vähimmin osannut odottaa. Se oli herra von Fink, jolla oli tavallinen huoleton ryhtinsä ja ratsupiiska kädessä.

"Ah, joko olette vuoteessa", virkkoi jokey ja kävi hajareisin istumaan lähellä olevalle tuolille; "älkää antako tuloni olla häiriöksi! Te olette kirjoittanut minulle hyvin tunteellisen kirjeen, ja Jordan on kertonut minulle lopun. Tulen nyt suullisesti vastaamaan teille."

Anton oli vaiti ja silmäili pielukseltaan synkein katsein vastustajaansa. "Te olette täällä kaikki niin perin hyväavuista ja arkaluontoista väkeä", jatkoi Fink ja läimäytti ratsupiiskallaan tuolinjalkaan. "Mieleni on paha, että panitte sanani niin kovin sydämellenne, mutta minua ilahuttaa nähdä teidät niin päättäväisenä. Te olette yksin siivosta Jordanistakin tehnyt oikean ihmissuden", hän lisäsi hymyillen.

"Ennenkuin sen enempää kuuntelen puhettanne", sanoi Anton nyreästi, "täytyy minun tietää, aiotteko selittää loukkaavan käytöksenne minua kohtaan toisten herrain läsnäollessa. Minä en tiedä, tyytyisikö joku toinen kunnianasioihin enemmän perehtynyt tuollaiseen selitykseen niin raskaan loukkauksen kärsittyään. Mutta minä tunnen itsessäni, että minun täytyisi siihen tyytyä."

"Silloin te tunnette aivan oikein", sanoi Fink ja nyykäytti päätään; "voitte olla siihen aivan tyytyväinen."

"Tahdotteko siis huomenna antaa minulle tuon selityksen?" kysyi Anton.

"Miksikäs en", sanoi Fink välinpitämättömästi; "eihän minulla ole erityistä halua ampua teitä. Annan kernaasti toiminimen kaikkien kirjeenvaihtajien ja prokuristin kuullen sellaisen selityksen, että te olette sangen järkevä ja toivorikas nuorukainen, ja että minä olen tehnyt väärin loukatessani miestä, joka on minua nuorempi ja — suokaa anteeksi käyttämäni sana — joka on minua hyvin paljon kokemattomampi."

Sankarimme kuuli nuo sanat hyvin sekavin tuntein. Hänen sydämensä keveni melkoisesti; mutta Finkin pöyhkeä käytös oli omiaan uudelleen suututtamaan häntä, ja nousten vuoteessa istualleen hän sanoi hyvin päättäväisellä sävyllä: "Tuollainen selitys ei minua vielä täysin tyydytä, herra von Fink."

"Katsoppas vain", sanoi Fink; "mitä sitten vielä vaaditte?"

"Te ette ole mieleeni tänäkään hetkenä", sanoi Anton. "Olette jälleen minua kohtaan epäkohteliaampi kuin vieraalle on soveliasta. Tiedän kyllä, että olen vielä hyvin nuori ja että varsin vähän tunnen maailmaa, ja uskon teidän olevan monessa asiassa minua etevämmän; mutta juuri senvuoksi olisi teidän puoleltanne kauniimmin tehty, jos käyttäytyisitte ystävällisemmin ja suopeammin minua kohtaan." Anton lausui nämä sanat liikutettuna, minkä hänen vastustajansa hyvin huomasi. Fink ojensi suopeasti kätensä vuoteen yli ja sanoi: "Älkää nyt enää pahoitelko, vaan antakaa minun puristaa kättänne."

"Antaisin kernaasti", huudahti Anton yhä syvemmin liikutettuna, "mutta en vielä voi! Sanokaa minulle ensiksi, että te ette sen vuoksi pidä tätä riitaa pelkkänä pilana, että ajattelette minun olevan kovin nuoren ja mitättömän teidän rinnallanne, tahi siksi että te olette aatelismies ja minä en."

"Kuulkaapas nyt, mestari Wohlfart", sanoi Fink, "tehän panette aivan puukon kurkulleni. Mutta koska te puhtoisessa valkeassa paidassanne näytätte niin tuiki viattomalta, niin tahdon taipua ja alistua pakkosovintoon teidän kanssanne. Mitä minun saksalaiseen aatelisarvooni tulee, niin noin paljon annan sille arvoa" — hän näpsäytti sormiaan — "se on minulle jokseenkin samanarvoinen kuin pari kiiltonahkasaappaita tai kelpo hansikkaat. Mutta mitä minun hienotuntoisuuteeni teidän nuorekkaisuuteenne ja liikeoppilaan toivorikasta asemaa kohtaan tulee, niin pitänee minun ainakin tunnustaa, että kaiken sen perusteella, mitä tänä iltana olen teistä tullut tuntemaan, tahdon vast'edes jokaisen uuden riidan syttyessä antaa teille tyydytystä millä murha-aseilla vain haluatte. Siihen te voitte tyytyä." — Tämän lohdullisen selityksen annettuaan Fink tarjosi sankarillemme toistamiseen kätensä ja lisäsi: "Kas nyt on asia järjestetty, lyökää tuohon käteen."

Anton ojensi kätensä tarjottuun käteen, ja jokey puristi sitä voimakkaasti ja sanoi: "Olemme tänään olleet niin avomieliset toisiamme kohtaan, että meidän on parasta tehdä loppu sen enemmistä puheista, muuten uupuvat meiltä puheenaiheet kesken. Nukkukaa hyvin nyt, huomenna sitten enemmän." Näin sanoen hän otti lakkinsa, nyykäytti päätään ja lähti kilisevin kannuksin ulos ovesta.

Totta puhuen Anton oli niin mielissään tästä ikävän jupakan odottamattoman rauhallisesta selviämisestä, ettei hän tahtonut pitkään aikaan saada unen päästä kiinni. Herra Baumann, jonka makuuhuone oli seinän takana, ei voinut Finkin poistuttua pidättyä koputtamasta seinään ja siten onnitella sankariamme hänen menestyksensä johdosta, ja Anton kiitti osanottavaisuudesta samanlaisella koputuksella.

Seuraavana aamuna oli henkilökunta kokoutunut konttoriin neljännestuntia ennen johtajan tuloa. Fink saapui viimeisenä ja lausui kovalla äänellä: "Vienti- ja maaseutuosaston arvoisat lordit ja gentlemanit, minä kohtelin eilen herra Wohlfartia tavalla, joka nyt, kun olen oppinut hänet tarkemmin tuntemaan, surettaa minua syvästi. Minä annoin jo eilen hänelle asianmukaisen selityksen, ja pyydän vielä tänään teidän läsnäollessanne häneltä toistamiseen anteeksi. Samalla kertaa pyydän huomauttaa, että kelpo Wohlfartimme on tässä kiistassa käyttäytynyt kerrassaan kunnioitettavasti, ja että minä olen iloinen tullessani hänen kanssaan lähempiin tekemisiin." Koko konttori hymyili, Anton kävi Finkin luokse ja puristi uudestaan hänen kättänsä, herra Jordan puristi kummankin käsiä, ja siten oli asia sovittu ja haudattu.

Mutta ilman jälkiseurauksia se ei kuitenkaan mennyt. Kadunvartiseen rakennukseen levisi huhun siivillä myöskin tieto Finkin rehellisestä syynsovituksesta ja riidan rauhallisesta ratkeamisesta. Ja kun Anton Finkin rinnalla ilmestyi päivällispöytään, kohdistuivat molempain naisten katseet häneen täynnä osanottoa ja ystävällistä uteliaisuutta, eikä johtajakaan lainkaan salannut suopeata hymyään. Mutta myöskin Finkiin kohdistui Sabinen kosteana loistava katse, ja aina kun neitonen häneen katsahti, näytti hän tahtovan pyydellä anteeksi jotain suurta vääryyttä.

* * * * *

Konttoriherroihin nähden Wohlfartin asema kerrassaan muuttui, kaikki osottivat hänelle kunnioitusta, jollaista muuten oppilaalle ei yleensä osoteta; herra Specht julisti kaikille tuttaville liikeapulaisille — ja hänen tuttavapiirinsä ei ollutkaan pieni — että Anton oli uudenaikainen Bayard [kuuluisa ranskalainen ritari, "peloton ja nuhteeton", keski- ja uudenajan vaiheilla], Europan viimeinen ritari, peljättävä sotauros kontokurantin maailmassa; herra Liebold kävi kerrassaan rohkeaksi väitöksissään, huomatessaan että Anton oli hänen puolellaan; ja yksinpä herra Pixkin pani tästä päivästä lähtien ilmeistä arvoa kasvattiinsa, luotti hänen vaarinottoihinsa ison vaa'an kielen heilahteluista yhtä lujasti kuin omiinsa, jopa toisinaan uskoi hänen hoiviinsa mustan siveltimenkin, tuon valtansa valtikan ja herruutensa hirvittävän tunnusmerkin.

Mutta suurin muutos kumminkin tapahtui Antonin suhteessa Finkiin itseensä. Muutamia päiviä riidan ja sen rauhallisen ratkaisun jälkeen, kun Anton kiipesi jokeyn kintereillä takarakennuksen portaita ylös, pysähtyi Fink käytävässä ja kysyi: "Ettekö tahdo käydä minun luokseni? Teidän pitää tänään olla minun vieraani ja maistella sikareitani."

Ensi kertaa astui Anton vapaaehtoisen tarjokkaan kynnyksen yli ja jäi ihmeissään seisomaan ovipieleen, sillä huone näytti hänestä hyvin oudolta. Muhkeat huonekalut seisoivat sikinsokin lattialla, lattiata peitti paksu matto, pehmeä kuin sammalmätäs, ja huolestuneena huomasi siisteydestä tarkka sankarimme, että paksulta sikarintuhkaa oli pudoteltu maton komeille kukkaiskuvioille. Yhdellä seinällä oli iso asekaappi, ja sen yläpuolella riippui vierasmallinen satula ja naulanpainoiset hopeakannukset; toista seinää peitti yhtä iso, kallisarvoisesta puulajista tehty kirjakaappi, täynnä ruskeihin nahkakansiin sidottuja kirjoja, ja sen päälle oli levitetty suunnattoman ison linnun musta siipipari, joka ulottui yhdestä huoneennurkasta toiseen.

"Mikä joukko kirjoja teillä onkaan!" huudahti Anton ihastuneena.

"Ne ovat muistoja maailmasta, jossa minun ei ole enää sallittu elää", sanoi Fink.

"Entä nuo siivet, ovatko nekin teidän muistojanne?"

"Ovat, herraseni, ne ovat kondorin siivet, kuten näette, minä ylpeilen sellaisesta metsästyssaaliista", vastasi Fink ja ojensi sikarilaatikon Antonille. "Painakaa puuta, Wohlfart, tarinoikaamme vähäsen, jotta saan nähdä, oletteko te sellainen mainio seuranpitäjä, joksi herra Specht teitä kehuu." Hän lykkäsi jalallaan ison nojatuolin lähemmäksi Antonia. Tämä istahti sen mukaville pieluksille ja puhalsi sikarista sinisiä savuja kattoon, Finkin käydessä hääräilemään hopeisen teekeittiön luona. Sitten isäntä heittäytyi pitkäkseen sohvalle ja sanoi: "Te olitte tuonaan hyvin minun mieleeni, Wohlfart, ymmärrättekö te mitään hevosista?"

"En yhtään", Anton vastasi.

"Olettekos metsästäjä?"

"En sitäkään."

"Entä harrastatteko musiikkia?"

"Sangen vähän."

"No mutta hitoilla, mitä inhimillisiä ominaisuuksia teillä sitten onkaan?"

"Teidän mielestänne tuskin mitäkään", vastasi Anton hiukan ärtyneenä. "Minä voin rakastaa ihmisiä, jotka minua miellyttävät, ja luulen että voin olla uskollinen ystävä; mutta jos joku kohtelee minua ylimielisesti, niin suutun."

"Jo riittää", sanoi Fink, "siltä taholta teidät jo tunnenkin. Alottelijaksi ei ensi esiytymisenne ollut niinkään kehno. Huomaanpa teissä olevan rotuverta. Antakaahan kuulla, mitä muuta te olette. Mistä kuolevaisten ihmisten heimosta olette lähtöisin, ja mikä kohtalon oikku teidät on paiskannut tähän murheelliseen poljinmyllyyn, jossa jokainen lopuksi jauhetaan kasaksi pölyä ja alistuvaisuutta, sellaiseksi kuin Liebold tai parhaassa tapauksessa käin tuo täsmällinen Jordan?"

"Hyväntahtoinen kohtalo se kuitenkin oli", vastasi Anton ja rupesi kertomaan kodistaan ja vanhemmistaan. Lämpimin värein hän kuvasi pientä piiriä, jossa hän oli kasvanut, kouluaikansa seikkailuja ja eräitä hullunkurisia Ostraun tyyppejä, joiden kanssa hän oli seurustellut. "Ja minä pidän sitä suurena onnena, jota te sanoitte onnettomuudeksi", hän päätti puheensa, "koska se johti minut tänne."

Fink nyökkäsi hyväksyvästi ja sanoi: "Lopultakin on suurin erotus teidän ja minun välillä se, että te olette tuntenut äitinne, mutta minä en. Muuten on jokseenkin samantekevää, minkälaisessa pesässä ihminen kulloinkin kasvaa — melkein missä oloissa hyvänsä voi kehittyä kelpo mieheksi. — Olen tuntenut paljon ihmisiä, jotka ovat paljon vähemmällä lemmellä kiintyneet isänkotiinsa kuin te."

"Te olettekin nähnyt maailmaa niin laajalta", sanoi Anton hienotunteisesti. "Kertokaappas, pyydän, kuinka te oikein jouduitte kulkemaan maailmaa niin avaralta."

"Se kävi sangen yksinkertaisesti", alotti Fink. "Minulla on New Yorkissa setä, joka on sikäläisen pörssin ylimyksiä. Tämä ukkeli kirjoitti minun ollessa nelitoistavuotias isälleni, että minut piti panna kääreeseen ja lähettää meren yli hänen luokseen, koska hänellä oli aikomus tehdä minut perillisekseen. Isäni oli siksi etevä kauppias, että hän paikalla noudatti kehoitusta. New Yorkissa minusta tuli sitten aika villitty pikku veijari ja vetelehtijä, minä hulluttelin kaikella mahdollisella tavalla, pidin kokonaisen tallin rotuhevosia siinä iässä, jolloin täällä kiltit mammanpojat vielä syövät voileipää avoimella kadulla ja leikkivät paperileijoilla. Minä ylläpidin laulajattaria ja tanssijattaria ja pahoinpitelin valkoisia ja mustia palvelijoitani potkuilla ja tukistamisilla siihen määrään, että sedälläni piti olla aina kukkaro avoinna maksaakseen vahingonkorvausta noille vapaan maan kansalaisille. Omaiseni olivat tempaisseet minut kodistani kysymättä lainkaan minun mieltäni ja tunteitani; sen vuoksi minäkin välitin sangen vähän heidän tunteistaan. Ja muuten kävi niin, että mitä julkeammin minä hulluttelin, sitä enemmän sain rahoja tuhlatakseni. Olin piankin pahamaineisin kaikista nuorista hulttioista, jotka siellä valtameren toisella puolella matkivat täkäläisen ylhäisön pahoja tapoja. Eräänä syntymäpäivänäni tulin kotia kello kuudelta aamulla pieniltä illallisilta, joilla olin jostakin oikusta leikitellyt kylmän ja kainon nuorukaisen osaa eräitä sangen mukautuvaisia naikkosia kohtaan, ja kotimatkalla selkenivät ajatukseni sen verran että tajusin, että joko tästä elämästä täytyi tulla loppu tahi tuli minusta itsestäni loppu. Sen sijaan että olisin mennyt kotia, meninkin satamaan, ostin matkalla merimiesvaatteet ja puin ne ylleni; ja ennenkuin puolipäivän hetki löi, olin jo laivapoikana matkalla isovatsaisessa englantilaisessa laivassa ulos merelle. Purjehdimme muutamia tuhansia peninkulmia Kap Hornin ympäri ja mantereen toista puolta jälleen ylöspäin. Valparaisoon tultuamme selitin kapteenille olevani kiitollinen laivamatkasta, kestitsin koko miehistön juhlallisesti ja hyppäsin satamassa maihin, taskussani parikymmentä dublonia [espanjalainen kultaraha, arvoltaan noin 25 mk], joilla päätin alkaa omintakeisen elämän. Tapasinkin kohta ymmärtäväisen miehen, joka vei minut maatilalleen, missä lehmipaimenena ja ratsastustaiteilijana niitin jonkin verran laakereita. Oleskelin siellä puolisentoista vuotta ja viihdyin aika hyvin, minua kohdeltiin jonkinlaisena palvelevaisena vierasystävänä, minä rakastuin, minun metsästysonneni ja hurjat ratsastusseikkailuni herättivät ihailua — mitäpä muuta voin pyytääkään? — Mutta kaikki liha on ruohoa, ja kaikki maallinen ilo katoavaista. Meillä oli juuri suuret syysteurastukset, minä olin ahkerassa puuhassa saattaessani ratsain nautoja ruohoaavikolta teurashuoneen portille, kun kesken kaikkea juhlaamme karautti kaksi hallituksen virkamiestä. Nämä kohtelivat minua samalla höyliydellä kuin minä itse jotain nuorta hiehoa, ottivat minut ratsuineni keskeensä ja kuljettivat minut jalustensa välissä täyttä nelistä pääkaupunkiin. Siellä minut luovutettiin Yhdysvaltain konsulin käsiin, ja kun setäni oli pannut taivaan ja hornan vallat liikkeelle saadakseen vainua jäljistäni, ja kun isäni lähettämästä pitkästä kirjeestä totesin, että tämä vanha herra todella hätäili katoamiseni takia, niin päätin tehdä hänen mielikseen ja palata kotia. Neuvottelin konsulin kanssa ja lähdin seuraavalla laivalla Europpaan. Palattuani tälle vanhalle lantatunkiolle selitin isälleni, etten tahtonut ruveta kauppiaaksi vaan maanviljelijäksi. Siitä joutui toiminimi Fink ja Becker aivan suunniltaan, mutta minä pysyin lujana päätöksessäni. Vihdoin teimme jonkinlaisen rauhallisen pakkosopimuksen. Minä lähdin ensiksi eräälle Pohjois-Saksan maatilalle oppimaan ammattia, sen jälkeen minun piti jokunen vuosi työskennellä jossakin konttorissa, jonka kautta minun oikkujeni toivottiin talttuvan. Siten jouduin tähän luostariin. Mutta turhaa vaivaa tuo kaikki on. Minä teen isäni mieliksi ja istun täällä, koska huomaan ukkelin minusta suotta murehtivan, mutta minä pysyn täällä vain siksi kauan, että hän huomaa minun olevan oikeassa. Sitten rupean todenteolla maanmieheksi."