Читать книгу Untuvan avioliitto - Gyp - Страница 3
I.
Оглавление— Upseerinrouva!… Onpa sekin ammatti!… Yhtä mielelläni rupeaisin opettajattareksi!…
Markiisitar de Bray kohautti olkapäitään:
— Kunhan vain saat tietää, kenestä on kysymys…
— Olkoon vaikka herra de Trénestä, jota pidetään niin erinomaisena, minä vaan en huolisi hänestä, joten…
— Etkö sinä muka huolisi hänestä?… Todellako?… Sinun ei käy kuitenkaan, oleminen turhantarkka, sillä…
— "… sillä sinun isäsi ei ole jättänyt jälkeensä muuta kuin velkoja, etkä sinä omista penniäkään…" Oi! tunnen tuon virren!… Sinä olet veisannut sitä minulle niin usein, etten ensi hädässä sitä unohda, ole varma siitä!…
— No niin, siis!…
— Siis!… Vaikka en omistaisi penniäkään… en kuitenkaan menisi naimisiin vasten tahtoani…
— Semminkin — sanoi herra de Bray arasti — kun sinä, joskaan et ole rikas, kuitenkin saat hyvät myötäjäiset.
— Myötäjäiset?… — huudahti lapsi hämmästyneenä — Saanko minä sinulta myötäjäiset?…
Hänen lempeät, vaaleanharmaat silmänsä, jotka hymyilivät ruskeiden, ihmeteltävän pitkien ja tuuheiden silmäripsien lomitse, suuntautuivat hellästi isäpuoleen.
Rouva de Bray, jota keskustelu rupesi hermostuttamaan, lisäsi kylmästi:
— On aivan turha ilmoittaa hänelle sellaista, mitä hänen ei tarvitse tietää… ja tehdä hänet vielä vaativaisemmaksi…
— Mitä, olenko minä muka vaativainen?… huusi Coryse suuttuneena. — Missä suhteessa vaativainen?… Kolme kuukautta sitten täytin kuusitoista vuotta… eikä kukaan ole vielä kosinut minua, mikäli minä tiedän?…
— Onpahan!… Muuan henkilö kosii sinua nyt… ja sinä annat kieltävän vastauksen tietämättä edes kuka hän on…
— Sen tähden, että minä en tahdo mennä naimisiin upseerin kanssa… En ikinä!… Tunnen nuo täkäläiset upseerinrouvat!… niistä ei ole puutetta näissä neljässä rykmentissä… enkä mistään hinnasta haluaisi olla heidän sijassaan!… Se ei sovi minun luonteelleni… En ole kylliksi kohtelias… Tiedän, että jos minun everstilläni olisi sellainen vaimo kuin rouva de Bassigny, esimerkiksi… niin minua ei voitaisi millään pakottaa menemään tervehdyskäynnille hänen luokseen, ei millään!…
Ja kääntyen salin perälle kuin etsiäkseen sieltäpäin tukea hän kysyi:
— Enkö olekin oikeassa, Marc-setä?…
Antamatta Marc-sedälle aikaa vastata, rouva de Bray selitti:
— Tämä ei ole setäsi asia… Tahdotko sinä vai etkö kuulla minua hetkisen?…
Ja hän ilmoitti juhlallisella äänellä:
— Henkilö, joka osoittaa sinulle sen kunnian, että pyytää sinua vaimokseen, on Aubièresin herttua.
Markiisitar pysähtyi odottaen tyttärensä ihmettelynhuudahdusta. Corysen sirot pikku kasvot ilmaisivatkin ääretöntä kummastusta, ja hänen äitinsä piti sitä ihastuksen puuskana sekä kysyi voitonriemuisin ilmein:
— Entä nyt, mitä sinä nyt sanot?…
— No niin, — vastasi tyttönen purskahtaen nauramaan — sanon vain, että minä olen aivan kuin puusta pudonnut!…
Ja välittämättä äitinsä uhkaavista katseista hän jatkoi rauhallisesti:
— Niin… Hän on vähintään neljänkymmenen vuoden vanha, tuo herra d'Aubières, koska hän jo on eversti… Sitä paitsi saattaa hän olla häijy… Ja olen kuullut alinomaa sanottavan, että hänellä on kovin vähän omaisuutta!…
Markiisitar mittasi tytärtään kiireestä kantapäähän ja sanoi halveksivasti:
— Kas! se vielä puuttui!… Nyt hän tahtoo saada rahojakin!…
Coryse ravisti harvinaisen vaaleaa päätänsä.
— Oi! en suinkaan!… Rahoista minä en välitä… siinä tapauksessa nimittäin, etten ole herttua… herttuatar, aioin tietysti sanoa… Katsokaa… Suuri arvonimi ja köyhyys tekevät yhdessä vain naurettavan vaikutuksen… Enhän toki tarkoita sentään, että minä omasta puolestani kiiruhtaisin kätkemään arvonimen, jos minulla olisi sellainen syntymästäni, kellariini vain sentähden, etten ole rikas… En!… Tuo arvonimeni kyllä varmaankin kiusaisi minua… mutta kantaisin sitä joka tapauksessa… koska se ei olisi oma vikani… Mutta eihän hänen herttuallinen arvonsa sitä paitsi ole ainoa syy kieltooni…
— Hänen ammattinsa tähdenkö sinä siis?… — Ennen kaikkea herran itsensä tähden…
— Mutta sinähän olet sanonut ainakin sata kertaa, että herra d'Aubières on ihastuttava… ja että sinä pidät hänestä paljon…
— Pidänkin hänestä totisesti aika lailla!… mutta en mennäkseni naimisiin hänen kanssaan!… Hän on ensinnäkin minun mielestäni niin vanha… ja toiseksi luulisin elämän hänen rinnallaan tulevan ikäväksi…
Markiisitar loi mieheensä epäystävällisen katseen ja vastasi:
— Naimisiin ei mennäkään hauskuuden takia!…
— Vai niin!… Mutta minäpä menenkin naimisiin yksinomaan sen takia!…
— Tyttöhän on hullu!… Ei kannata puhua!… Minä poistun, se on viisainta!…
Ja nousten tavalla, jota hän itse piti hyvin ylhäisenä, mutta joka olikin sangen koomillinen, astui markiisitar pitkin askelin ulos salongista.
Oven sulkeuduttua paukahtaen hänen jälkeensä sanoi herra de Bray lempeästi:
— Sinä teet pahoin, Coryse pienoiseni, kun…
Coryse, joka huolimatta äitinsä äänekkäästä lähdöstä oli pysynyt aivan rauhallisena istuessaan vanhan, haalistuneella silkillä päällystetyn nojatuolin pohjalla, johon hän kokonaan katosi, kavahti vilkkaasti pystyyn:
— Minkätähden sinä kutsut minua Coryseksi?… Mikset sinä sano Untuva.
Oletko siis sinäkin vihainen minulle?…
— En minä ole vihainen, mutta…
— Oletpa, sinä olet vihainen!… Näen sen selvästi, näen kuin näenkin!… Mitä muuten aioit äsken sanoa, silloin kun keskeytin sinut?…
— En mitään… En enää muista…
— Minäpä muistan… Sinä sanoit minun muka tekevän pahoin?…
— Kun väittelet tuolla tavoin äitisi kanssa…
— Mitä?… Pitäisikö minun antaa naittaa itseni vasten tahtoani… puolustamatta?…
— Ei mitenkään…
— Mitä sinä sitten tarkoitat?…
— Tarkoitan, että… että eihän… eihän…
— Näethän nyt!… Sinä höpertelet!…
— Mutta…
— Sinä höpertelet, juuri höpertelet!… Minäpä haastankin sinut selittämään asiaa… On vain kaksi mahdollisuutta. Joko minä en alistu tähän ja siinä tapauksessa väittelen, tai en väittele ja silloin taas alistun kaikkeen…
— Sinähän voisit oikeastaan väitelläkin… mutta toisessa äänilajissa, ja ennen kaikkea toisilla sanoilla… Sinun kielenkäyttösi ärsyttää äitiäsi…
— Niin… Kyllä minä tiedän… Hän rakastaa ylevää tyyliä!…
Kaikki lapsen silmissä loistanut hellyys ja rajaton hyvyys katosi, ja hän lisäsi jäykällä äänellä:
— Hänhän onkin hyvin hienostunut!… Herra de Bray sanoi huolestuneen näköisenä:
— Sinä tuotat minulle paljon, paljon surua…
— Jumalani!… Minähän en tahtoisi milloinkaan tuottaa sinulle surua!… Minä rakastan sinua niin!…
— Minäkin rakastan sinua suuresti…
— Miksi siis kuitenkin tahdot lähettää minut pois… naittaa minut?…
— Mutta enhän minä tahdo sinua…
— Tahdotpas!… sinä tahdot… Ja minä olen vain kuudentoista ja puolen vuoden vanha!… Rukoilen sinua!… Jätä minut rauhaan!… Anna minun elää täällä vielä…
Hän keskeytti puheensa ja laskien sormillaan jatkoi:
— … viisi vuotta… ei aivan viittäkään vuotta… Sitten menen tieheni… Lupaan sen sinulle… Lupaan sen sinulle…
Lempeät sinisilmät himmenivät, ja lasihelmien kaltaiset pyöreät kyynelet vierivät muuttamatta muotoaan pitkin Corysen raikkaita poskia.
Corysande d'Avesnes, jota kutsuttiin Coryseksi tai vielä tavallisemmin Untuvaksi, oli jäntevä ja notkea tyttönen, lähempänä lasta kuin neitosta. Hänellä oli vielä jäljellä lapsuuden kulmikkuus ja epäsuhtaisuus sekä pienokaisten läpikuultava iho — iho, jonka alla virtasi punertava hohde. — Hänen sopusuhtaiset ja vilkkaat, ehkä hieman kömpelötkin, suurta koiranpenikkaa muistuttavat liikkeensä kiusasivat hänen äitiään miltei yhtä paljon kuin hänen huolimaton puhetapansa.
Markiisitar de Bray, ollen sangen itserakas, piti yleensä kaikkia niitä, joiden kanssa hän yhteiskunnallisen asemansa tähden oli pakotettu seurustelemaan, alempina ja mitättöminä olio-raukkoina, joille hän teki suuren kunnian alentumalla heidän tasolleen. Hän oli koko elinikänsä halveksinut ja kiusannut noita yksinkertaisia ja hyviä ihmisiä, jotka häntä ympäröivät. Hänen ensimmäinen uhrinsa oli kreivi d'Avesnes, Corysen isä, joka oli keksinyt kuolla jo kahden vuoden avioliiton jälkeen, sitä ennen hankittuaan maailmalla vastapainoa sietämättömälle kotielämälleen. Hänen leskensä, jolle ei ollut jäänyt varoja, oli sijoittunut tyttärineen erään sedän ja tädin luokse, jotka jumaloivat lasta ja kasvattivat häntä aina äidin toiseen avioliittoon saakka. Mitä rouva d'Avesnesiin tuli, kävi hän setä ja täti de Launayn kodissa vain lyhyillä vierailuilla. Hän matkusteli alinomaa viettäen aikansa Pariisissa tai ystäviensä luona, koska hän ei voinut — omien sanojensa mukaan — tottua maalaiselämään.
Eräällä tällaisella käynnillään Pont-sur-Sarthessa hän kohtasi herra de Brayn. Tämä oli melko rikas ja sangen komea mies. Rouva d'Avesnes alkoi jo vanheta ja ymmärsi, että hänen kauneutensa, joka riippui vain hänen tuoreudestaan ja loistostaan, saattoi äkkiarvaamatta kadota. Sen sijaan, että hän olisi asettunut samoihin suhteisiin markiisiin kuin niin moneen muuhunkin, hän johdatti vähitellen viimeisen ihailijansa hyvin varovaisesti ja hyvin taitavasti avioliittoon. Hän tyytyi hallitsemaan Pont-sur-Sarthessa, koska ei voinut loistaa muualla, ja meni naimisiin herra de Brayn kanssa julistaen kuuluvasti tekevänsä tämän uhrauksen vain turvatakseen tyttärensä tulevaisuuden.
Ja nyt alkoi tuolle miesraukalle sama hirveä elämä, huutoja ja äänettömyyttä, kohtauksia ja sovintoja, kuin hänen edeltäjälleen sekä täti ja setä de Launaylle, jotka kärsivät kaiken rakkaudesta pikku "Untuvaan" ja joista oli hirveintä joutua tytöstä eroon.
Mutta rouva de Bray säästi kuitenkin tyttärelleen pahimmat juonittelunsa. Tämän lapsen luonteenlaatu loukkasi lakkaamatta hänen paikoitellen ahdasmielisiä, paikoitellen suunnattoman laveita periaatteitaan. Silmittömästi ihaillen aateluutta, — kuten myös rahojakin saatuaan itse niitä, — rakastaen yli kaiken komeutta ja teennäisyyttä, ei hän antanut anteeksi Coryselle tämän yksinkertaisia tapoja ja välitöntä luonnetta, joita hän ei ensinkään ymmärtänyt. Kun markiisittarella ei suoraan sanoen ollut mitään synnynnäistä sivistystä, oli hän luonut sen itselleen monilukuisten erilaisten ja tyhjänpäiväisten esikuvien mukaan. Hän oli ammentanut puheensa teatterista ja mielipiteensä romaaneista. Ja ollen pohjaltaan vailla ajatuksen ja tunteen hienoutta hän sovitti huonosti käytäntöön kaiken tuon, mitä hän ei ollut oikein hyvin käsittänyt, ja sai aikaan — yrittäessään esimerkiksi esiintyä traagillisena — suunnattoman koomillisen vaikutuksen, joka ärsytti Untuvaa mielettömiin riemunpurkauksiin.
Rouva de Bray, jonka käytöstapa ja ulkonäkö olivat hyvin hienostumattomat, moitti lakkaamatta tytärtään sivistymättömyydestä ja siitä, ettei tämä omannut hitustakaan tuota arvokkuutta, joka oli "Avesnesein sukuperintöä".
* * * * *
Herra de Bray, kokonaan ymmällään nähdessään Corysen aivan vastoin tapojaan itkevän, ajatteli vain hänen lohduttamistaan parhaansa mukaan.
— Älähän, pikku Untuva… Ole nyt järkevä… Kaikki vielä järjestyy…
Tyttö vastasi pudistaen masentuneena pörröttynyttä päätänsä:
— Kaikki järjestyy, jos minä menen naimisiin herra d'Aubièresin kanssa, eikö niin?… No!… Ei mikään olisi minusta sen parempaa, ei mikään!… ellen tietäisi, että niin menetellessäni tekisin pahasti ja että saattaisin hänet onnettomaksi… Muuten ottaisin hänet paikalla… jotta minusta päästäisiin…
— Kuinka sinä voit puhua noin rumasti?
— Enhän tarkoita sinua… sen tiedät hyvästi…
— Mutta eihän äitisikään toivo sinun lähtevän…
— Eikö!… Hänhän ei muuta ajattelekaan! Hän pelkää kovasti, etten minä mene naimisiin… ja ennen kaikkea, etten minä tee hyviä kauppoja!… Eikä se johdu hänen halustaan tehdä minut onnelliseksi… mitä vielä… sehän on sivuasia… vaan yksinomaan hänen turhamaisuudestaan… Hän tahtoo tyydytyksekseen tuntea olevansa joidenkin ihmisten kadehtima… musertaa muut Pont-sur-Sarthen asujaimet… ja tehdä kiusaa ystävilleen… Se on ainoa syy…
— Olen hyvin pahoillani kuullessani sinun puhuvan tuolla tavoin äidistäsi…
— En mahda sille mitään!… en voi olla sanomatta mitä ajattelen!…
— Aivan oikein, mutta sinä et saa ajatella niin…
— Ja, kuinka sinä luulet minun voivan olla sitä ajattelematta? — Kuinka minä sinun mielestäsi voisin uskoa, että hän rakastaa minua?… Onko hän koskaan ennen sinun taloontuloasi kiinnittänyt huomiotansa minuun muuten kuin toruakseen minua… Tai toruakseen niitä, joiden hän syytti hemmottelevan minua?… Olisiko ilman Launayn setää ja tätiä ja myöhemmin sinua kukaan koskaan hoitanut ja hyväillyt minua?… Niin tosiaankin!… Hyväiltiinhän minua!… kaksi kertaa vuodessa!… hänen lähtiessään ja palatessaan matkoiltaan… Se tapahtui ajoportin alla… missä minä seisoin takertuneena hoitajani hameeseen… vavisten tietäessäni hänen astuvan sisälle taloon, joka oli niin rauhallinen hänen ollessaan poissa!… Oi, nepä olivat juhlallisia kohtauksia! "Oma Corysandeni!… rakastettu tyttäreni!…" Olisi voinut luulla meidän esittävän jotakin näytelmäkappaletta, ja hänen juuri löytäneen minut jonkin maanalaisen holvin pohjalta… Hän rutisti minua kureliiviään vastaan niin, että henki oli katketa!… Kaikki tapahtui vain palvelijoiden ja kuormavaunukuskin tähden, joka purki matkatavaroita… Mutta hehän tunsivat hänet ennestään, joten hän ei puijannut heitäkään!… Yhtäkaikki tarjosi hän heille säännöllisesti tämän pikku kohtauksen…
Ja lapsi, jälleen iloisena, lopetti puheensa heittäytyen hyväntahtoiseksi:
— Hänhän ei koskaan ole osannut olla luonnollinen, kuten tiedät…
— Sinä liioittelet, jos jotain pikku puutteita olisikin…
— Minäkö liioittelen?… mutta ethän toki tarkoita totta sanoillasi!… sinä, joka et ole vähintäkään teennäinen… joka et hitustakaan välitä siitä, minkä vaikutuksen teet…
— Sinua huvittaa hangoitella mammaasi vastaan pikkuasioissa…
— "Mammaasi"!… Varohan!… hän voisi kuulla!…
Ja kun herra de Bray katsahti levottomana ovea kohden, huusi hän:
— Myönnä, että pelästyit!… jatkaen juhlallisella äänellä:
— … sillä sinä unohdit, että sana: "mamma" kuuluu kansan suuhun… ja on jätettävä portinvartioille — Ylhäissyntyiset ihmiset käyttävät toista sanaa…
— Kun tämä pikku seikka kerran on hänen heikkoutensa… niin miksi et voisi olla hänelle mieliksi?
— Mutta minähän olen hänelle mieliksi! Sitä juuri olenkin, tuhat tulimmaista!… Puhutellessani häntä, en kutsu häntä miksikään… Vältän sitä… Mutta puhuessani hänestä sanon "äitini" niin että raikuu… Suuni on täynnä sitä… mutta ei sydämeni!… Oh! se ei ole minun vikani, ei yhtään… Olen koettanut parastani!… etenkin sinun astuttua isäraukkani paikalle!… Sinä olet ollut niin hyvä pienelle villille ja rumalle tytölle, joka aluksi ei tahtonut edes nähdä sinua… Ja minä olen ensi hetkestä alkaen rakastanut sinua niin paljon, että olisin tahtonut sinun mieliksesi rakastaa vaimoasikin… mutta minkäs teet!… En ole voinut!…
— Mutta sinähän puhut hirvittäviä asioita!…
— Kuinka niin?.— enkö minä ole kiintynyt häneen aivan tarpeeksi?… Olisin suruissani, jos hänelle tapahtuisi jotain pahaa, enkä toivo hänelle muuta kuin hyvää… Mutta hengitän helpommin hänen ollessaan poissa näkyvistäni, se on varma!…
Nähdessään isäpuolensa kasvojen synkistyvän jatkoi hän:
— Mutta ymmärräthän,… etten ole kenellekään muulle kuin sinulle puhunut näistä asioista…
— Hyvä sekin! — änkytti miesparka allapäin.
— Aivan totta!… minä en luota kehenkään muuhun kuin sinuun…
Hän loi olkapäänsä ylitse silmäyksen kreivi de Brayiin, joka keinui hiljaa bambutuolissaan, ja jatkoi:
— Ja Marc-setään!… Miksi sinä et sano mitään, Marc-setä?…
Marc-setä, pitkä ja hieno mies, vastasi pehmeähköllä äänellään:
— Koska minulla ei ole mitään sanomista… Äitisi käski sitä paitsi minun vaikenemaan, ennenkuin edes ehdin avata suutani… joten…
— Kuulin sen!… Mutta nyt, kun hän on poissa?…
— Hänen mentyään olet sinä, Untuva-parka, sanonut jos jotakin, mikä miltei lähenee totuutta… ja, koska en saa myöntää sinun olevan oikeassa, niin minä vaikenen…
— Sinä olet hyvä, sinäkin!…
— Ah! erinomaisen hyvä!… mutta jätä minut rauhaan, senkin otus!… — lisäsi hän nousten äkkiä seisomaan pudottaen maahan Corysen, joka oli kiivennyt pikkulapsen tavoin hänen polvelleen.
Tyttö kysyi hämmästyneenä:
— Miksi sinä työnnät minut luotasi?…
— Siksi, että sinä olet jo liian suuri tuollaiseen kujeiluun… mitä tapoja nuo ovat olevinaan… sinun iälläsi?…
— Mitkä tavat?… Enkö nyt enää saa istua oman setäni polvella?…
Sitten hän virkkoi hyvin hillitysti mutta samalla veitikkamaisesti:
— Voi!… jospa sinä et olisi minun setäni!…
— Herranen aika, — vastasi Marc de Bray yrmeästi — enhän minä olekaan oikea setäsi!…
— Hyi!… — sanoi tyttönen moittivasti — kuinka sinä voit puhua noin ilkeästi minulle!…
Ja heittäytyen luonteenomaisella liikkeellään sohvalle kuin suuri kissanpoikanen rupesi hän katkerasti nyyhkyttämään, nenä tyynyyn haudattuna.
— Jätähän tuo!… pyysi Marc-setä kiihtyneenä. — Mikä tyttöstä tänään vaivaa?… Eiväthän hänen kyyneleensä tavallisesti niinkään heru, ja nyt hän vetistelee yhtäpäätä!… Hän on aivan sietämätön!…
— Sinun täytyy olla hieman kärsivällinen, — sanoi herra de Bray. —
Tämä naimajuttu on hermostuttanut häntä…
— Sen ymmärrän vallan hyvin!…
— Varo, ettei hän vain kuule sinua… Silloin hän lopullisesti heittää hiiteen koko Aubières-paran!…
— Entä sitten? Et kai sinä sentään voi sallia hänen alistuvan tuollaiseen luonnottomuuteen, vai kuinka?…
— Hänen äitinsä pitää siitä kovasti kiinni…
— Hän on hullu!… Aubières on kaksikymmentäviisi vuotta Untuvaa vanhempi!…
— Mikäli juoruihin on luottamista… on pikku rouva de Liron rakastunut sinuun ja teidän välillänne on kahdenkymmenen vuoden ikäero!…
— Jos edellytämme tuon juorun puhuvan totta, niin mitä se todistaa?… Vain sitä, että hän on tänään rakastunut minuun… Mutta kuka takaa huomisesta?…
— Ajattele vielä esimerkiksi omaa äitiämme… joka oli kaksikymmentäviisi vuotta nuorempi miestänsä, mutta siitä huolimatta rakasti häntä lämpimästi koko elinikänsä…
— Hyvänen aika!… Käsitäthän, että tuollaisia esimerkkejä löydetään vain oman perheen keskuudesta… onneksi!… Mutta sydämeni pakahtuu kuullessani Untuva-paran itkevän tuolla tavoin…
Hän lähestyi leposohvaa ja sanoi hellästi silitellen nyyhkytysten puistattamaa punertavaa pikku niskaa:
— Anna minulle anteeksi, pikku Untuva, että pahoitin mielesi…
Tyttönen kohotti tyynystä kiihtyneet kasvonsa ja kysyi:
— Miksi sinä sitten olit niin paha?… Miksi sinä sanoit minulle, ettet sinä ole oikea setäni?…
— Sentähden, etten sitä ole, vaikkakin rakastan sinua kuin setä!…
Olen vain äitisi miehen veli… En ole ensinkään sukua sinulle…
Voisin naidakin sinut… ellen olisi yhtä vanha kuin ystäväni
d'Aubières, jolle sinä niin sievästi annat matkapassit…
— Eihän! — virkkoi tyttö hämmästyneenä. — Oletko sinä yhtä vanha kuin herra d'Aubières?…
Ja hän lisäsi nauraen:
— Mutta sinä olet kuitenkin vähemmän "ränsistynyt" kuin hän — kuten täkäläiset ihmiset sanovat… — Kas… muutamia päiviä sitten, kun juttelin kadulla erään ukon kanssa, käytti hän tätä sanaa kertoessaan, että hänen vaimonsa oli hieman raihnainen…
Markiisi kysyi levottomana:
— Oletko sinä keskustellut kadulla jonkun ukon kanssa?… Mikä ukko se oli?…
— Tapasin hänet tullessani kotiin koulusta vanhan Jeanin seurassa…
Hän saattoi olla kadunlakaisija… tai lumppu-ukko…
— Olisipa vain äitisi nähnyt sinun puhelevan tuon miehen kanssa, niin…
— Niin hän olisi kirkunut?… Tiedän sen varsin hyvästi… Mutta hänpä ei nähnyt minua…
Ja kääntyen äkkiä Marc-sedän puoleen hän kysyi:
— Kas niin!… Olepa nyt sitten oikea setäni tai älä… niin joka tapauksessa olen viisi vuotta nimittänyt sinua siksi ja luullut sinun sitä olevan… kuten myöskin luulen… ellei siitä ehdoin tahdoin huomauteta minulle… että isä on oma isäni, eikö niin?… joten sinä siis voit huoleti nyt antaa minulle hyvän neuvon… Onko minun vai eikö minun ole mentävä naimisiin herra d'Aubièresin kanssa?…
— Tämä on sangen pulmallinen kysymys!…
— Sano vain, mitä sinä tekisit, jos olisit minun asemassani!…
— Sinun asemassasi… Jumalani!… Koettaisin kai päästä selville omista…
— Mutta senhän tähden juuri, että minä olen koettanut päästä selville tunteistani, minä…
— Ennenkuin vastaisin kieltävästi, minä odottaisin, kunnes olisin vielä pari kertaa tavannut d'Aubièresia… harkitsisin asiaa…
— Vai niin!… Sinä uskot siis, että minä tavatessani häntä useammin muuttaisin mieleni?… No, minäpä luulen päinvastaista…
— Aubières on älykäs… kelpo mies ja hyvin kasvatettu… Hän voi vain voittaa lähemmin tutustuttaessa… Olematta rikas on hänellä sentään kaunis omaisuus… puhumattakaan historiallisesta nimestä…
— Voi, tuhat tulimmaista!… Tiedänhän minä, että se on historiallinen!… Kyllä minulle on sitä kylliksi saarnattu… yhtäpäätä toitotettu korvaan!… Mutta onhan minullakin historiallinen nimi!… Käsitäthän… ettei ihminen himoitse sitä, mitä hänellä on… Hän haluaa vain sitä, mitä hänellä ei ole!…
— Mitä sinä sitten haluat?…
Tyttö mietti hetkisen, sitten hän lausui päättävästi:
— Paljon rakkautta… Taikka, jos sitä on liian vaikea saada, paljon, paljon rahaa!… Silloin ei enää olisi ainoatakaan köyhää Pont-sur-Sarthessa… saisittepa nähdä!… Ja sitten, minä ostaisin tauluja… ja kauniita hevosia… ja joka ilta annettaisiin konsertteja… Ah, minun luonani ei kellään olisi kuivaa, sen lupaan!…
— "Kuivaa"… Mitä se on!… Mitähän äitisi sanoisi, jos kuulisi sinun puheesi?…
— Mitä tahansa… Mutta hänpä ei kuulekaan! Palvelija avasi oven:
— Rouva markiisitar haluaa ennen päivällistä lausua pari sanaa herra markiisille ja herra kreiville… Hän pyytää myöskin, että neiti menisi vaihtamaan pukua…
— Vaihtamaan pukua? — huudahti Coryse kummissaan. — Tuleeko meille vieraita?…
Sitten hän jatkoi kääntyen nauraen isänsä ja setänsä puoleen.
— Se on varmasti herra d'Aubières!… Ja äiti on antava teille määräyksensä, mitä teidän on tehtävä jotta hän loistaisi… Kas niin!… Lentäkäähän!… Minä menen sillävälin pukeutumaan vanhaan vaaleanpunaiseen pukuuni… Se on tosin rumempi ja likaisempi kuin tämä… mutta se on kuitenkin "iltapuku!…"
Hän katseli herra de Brayta, — joka lähti huoneesta veljensä seuraamana, — ja sopersi silmät taas tulvillaan kyyneleitä:
— Samantekevää!… Onni on minulle nurja, kun ainoat, jotka minua rakastavat, eivät oikeastaan kuulu minulle ensinkään…
Ja isäpuolensa kääntyessä vastaamaan, lisäsi hän vilkkaasti:
— "Ainoat"!… En ollut oikeudenmukainen sanoessani niin!… Unohdin Albert-sedän ja Mathilda-tädin, jotka rakastavat minua niin paljon!… ja jotka todellakin ovat minulle jotakin!…
Samassa silmänräpäyksessä hänen päähänsä äkkiä juolahti jotakin. Hän kumartui nopeasti ja livahtaen ovea auki pitävän herra de Brayn käsivarren alitse huusi tälle nauraen:
— Todellakin!… Minuthan on tänään pyydetty heidän luoksensa päivällisille!…
Sitten hän koroitti äänensä lisäten mahtipontisesti:
— Ilmoita se "minun äidilleni". Hän on kenties unohtanut sen…
Ja tyttönen hävisi juosten portaita alas.
