Читать книгу Untuvan avioliitto - Gyp - Страница 5
III.
ОглавлениеAstuttuaan sisään kirkkaasti valaistuun salonkiin Coryse pysähtyi ovelle tarkastaen likinäköisesti siristetyin silmin suurena piirinä istuvaa keskustelevaa seuraa. Hän seisoi hetken epäröiden, tietämättä, ketä hänen oli ensiksi tervehdittävä. Sitten hän asteli erään vanhan, hiljaisen naisen luokse, jolla oli hieno, kulunut profiili, ja niiasi sangen kunnioittavasti, ainakin jos sitä vertasi hänen jokapäiväisiin tapoihinsa.
Coryse oli useammastakin syystä mieltynyt kreivitär de Jarvilleen. Hän oli tytön mielestä hyvin hienostunut, huolimatta ulkonaisesta vaatimattomuudestaan, ja Coryse piti häntä todellakin viisaana ja hyväsydämisenä. Ja sitäpaitsi vihasi rouva de Bray tätä vanhaa naista, miehensä etäistä sukulaista, joka synkisti hänen salonkiaan nukkavieruine hameineen ja kasvoineen, jotka muistuttivat vanhaa haalistunutta muotokuvaa. Jo tämä vihakin olisi riittänyt herättämään Untuvassa ystävällisiä tunteita häntä kohtaan.
— Corysande, — sanoi markiisitar lyhyesti, — menehän tervehtimään rouva de Bassignyta!…
Rouva de Bassigny oli everstin rouva ja Untuvan kauhistus. Hän oli hyvin rikas ja hyvin mahtipontinen nainen, joka huvikseen kiusasi ja nöyryytti kaikkia upseeriperheitä Pont-sur-Sarthessa ja rankaisi poikamiehiä, jotka laiminlöivät hänen vastaanottopäivänsä.
Lapsukainen kääntyi ja vastasi miltei nenäkkään huolimattomasti:
— Heti paikalla… kunhan vain olen tervehtinyt rouva de Jarvillea…
Markiisitar loi tyttäreensä raivoisan katseen, kun taas herra d'Aubières kiinnitti häneen ystävällisesti siniset silmänsä, jotka olivat tulvillaan rakkautta ja tyytyväisyyttä.
Hänkään ei voinut sietää husaarivirkaveljensä vaimoa ja hän ihastui nähdessään, miten luontevasti Untuva syrjäytti hänet. Tämä kuivettunut nainen — jolla oli, everstin sanojen mukaan, kynnet kyynärpäissä ja ruoto selässä, joka oli ilkeä kuin syyhy, lörpöttelevä kuin harakka ja juoruileva kuin ovenvartia, joka panetteli kauniita naisia ja pilkkasi rumia ja köyhiä, — oli hänestä kerrassaan hirveä. Ollen liian rehellinen voidakseen kokonaan peittää tämän vastenmielisyytensä herra d'Aubières oli tyytynyt täyttämään kohteliaisuuden alkeellisimmat vaatimukset, ja sillä hyvä.
Rouva de Bassigny oli ensi aluksi kohdellut häntä rajattoman rakastettavasti toivoen voivansa houkutella luokseen tämän hienokäytöksisen vanhanpojan, joka kantoi niin suurta nimeä. Hänen kunnianhimonaan oli ennen kaikkea luoda elegantein ja suosituin salonki Pont-sur-Sarthessa ja hän ymmärsi heti, että Aubièresin herttuan läsnäolo oli välttämätön tämän salongin maineelle. Herttua on merkillisyys jokaisessa ympäristössä, mutta maaseudulla hän on ihme.
Eversti d'Aubièresin saapuessa paikkakunnalle sanoivat ihmiset toisilleen: "Hän on varmaankin vain joku noita keisarikunnan herttuoita", ja katselivat häntä uteliaina. Mutta kun he saivat kuulla, että vanha herra de Blamont oli kirjaston aateliskalenterista todennut, että Aubièresien arvonimi polveutui ajalta ennen vuoden 1667 revisionia, niin uteliaisuus muuttui ihailuksi. Ja kun herttua, joka lisäksi ei ollut aivan varaton, esiintyi hyvin edukseen; kun tällä mainiolla ratsastajalla oli kauniita hevosia, hienot vaunut ja pieni talo uusimmassa kaupunginosassa lähellä asemaa "vain itseään varten", täynnä — kuten kerrottiin — sieviä pikkuesineitä, niin hänestä oli tullut Pont-sur-Sarthen kaikkien äitien, leskien ja naikkosten huomion ja toiveiden esine.
Mutta huolimatta niistä ystävyydenosoituksista, joita eversti ja rouva de Bassigny syytivät hänen ylitseen, pysyi hän kylmänä ja jäykkänä ollen kohtelias eikä mitään muuta.
Rouva de Brayta seurasi parempi onni kuin hänen ystävätärtään, joten hänellä oli ilo esittää Aubièresin herttua salongissaan. Herra d'Aubières oli Marcin läheinen ystävä, ja tämä toi hänet mukanaan, tarvitsematta tällä kertaa peljätä markiisittaren kohtelevan ylimielisesti näin loistavaa toveria.
Ja vaikka kaikki kauneimmat naiset — niihin luettuna myöskin rouva de Bray, joka, joskin jo lakastumaisillaan, vielä oli sangen viehättävä — liehittelivät häntä niin että siihen kyllästyi, ei herttua kuullut eikä nähnyt muuta kuin tuota samalla kertaa solakkaa ja tukevaa, uneksivaa ja poikamaista tytönheilakkaa, joka naureskeli hänen kanssaan luottavaisen hellänä, välittämättä lainkaan sievistä nuorista miehistä, jotka koristivat hänen äitinsä salonkia. Hän arvasi osan Untuvan elämää hämmentävistä pikku vastoinkäymisistä, loput kertoi Marc-setä hänelle; ja huomaamatta hän neljänkymmenenkolmen vuoden vanhana rakastui viisitoistavuotiaaseen lapseen, joka näyttäen pienet oravanhampaansa nauroi niin somasti hänelle vasten kasvoja.
Herra d'Aubières piti itseään mielettömänä huomatessaan, mitä hänen liian nuorekkaassa sydämessään tapahtui…
Sittemmin hän jonkin aikaa haaveiltuaan tästä avioliitosta, joka ensiksi oli näyttänyt hänestä niin mahdottomalta, rupesi vähitellen arvelemaan: "Miksikä ei?…"
Ja tänä iltana oli tuo miesparka suunnattoman pelokas ja tuskainen. Hän etsi Untuvan katsetta lukeakseen siitä, mitä tyttö arveli hänen pyynnöstään, jota hän suuressa vaatimattomuudessaan nyt piti kovin itserakkaana ja naurettavana.
Mutta Untuva väisti itsepäisesti hänen silmiään. Tervehdittyään summittaisesti rouva de Bassignyta jutteli hän nyt varakreivi de Barfleurin, pienen, hennon ja kaidan nuoren miehen kanssa, jolla oli matala otsa ja taaksetyöntynyt leuka mutta joka kuului seudun vanhimpaan sukuun ja oli muuan Pont-sur-Sarthen keikareita. Ja vaikkakin tämä keskustelu näytti olevan, päättäen Corysen hajamielisestä ja ikävystyneestä ilmeestä, vailla kaikkea mielenkiintoa, rupesi herra d'Aubières, harmissaan siitä, että hänen valittunsa ajatteli muita, kuitenkin tuntemaan vaistomaista vastenmielisyyttä tuota viatonta nuorukaista kohtaan.
Yhtäkkiä huudahti muuan pitkä, hyvin kaunis nuori tyttö, Geneviève de
Lussy, Avesnesien serkku:
— Untuva… Miksi sinä et ollut tänään koulussa?…
— Mitä? — kysyi rouva de Bray hämmästyneenä. — Mitä?… Eikö hän mennytkään kouluun?…
Coryse jätti äkkiä pikku Barfleurin punastuen vahvasti ja sanoi lähestyen äitiään:
— En minä mennyt kouluun… Minä jäin puutarhaan…
Hän kääntyi rukoilevin silmin herra de Brayiin ja lisäsi:
— Oli niin ihmeen kaunis ilma!…
— Minne te sitten menitte?…
Aina viisivuotiaaksi asti oli markiisitar teititellyt tytärtään, joka vastasi samoin hänellekin. Hän oli niin määrännyt väittäen sinuttelemisen vanhempain ja lasten kesken olevan peräisin vallankumouksesta. Se ei ollut hienoa ja se tasoitti luokkarajat, j.n.e…. Mutta sittemmin palattuaan eräältä matkaltaan oli hän julistanut, että keskinäinen sinutteleminen oli paljon hellempää, että se korosti läheistä suhdetta ja luottavaisuutta, ja että nykyjään kaikki Faubourg Saint Germainin rouvat sinuttelivat lapsiaan ja antoivat heidän sinutella itseään. Ja äkkiä hän oli vaatinut että Corysenkin oli sinuteltava häntä. Pikku raukka, joka mielellään olisi käyttänyt vieläkin jäykempää sanaa kuin "te", tottui vain vaivoin tähän sinuttelemiseen, joka oli niin vieras hänen sydämelleen ja huulilleen. Rouva de Braykin unohti sen yhtäpäätä. Keskustelun kuumeessa hän joskus huusi Untuvalle "te" entiseen tapaan, ja tyttö, joka oli päässyt oikeaan äänilajiin, kuten hän itse sanoi, jatkoi riemulla vanhaan malliin. Hän vastasi nyt:
— Mielelläni kerron sen teille… Jäin puutarhaan…
— Vetelehtimään!…
— Enpä…
— Mitä te sitten teitte?…
— Katselin kukkia…
— Sitähän minä sanoin!…
Ja hän kääntyi serkun puoleen hyvin mahtipontisesti, ikäänkuin aikoen ottaa selvän asioista valvoakseen tyttärensä opintoja ja antaakseen hänen korvata laiminlyödyn tunnin:
— Mitä teillä oli tänään koulussa, Geneviève?…
— Koulussako?… — alkoi nuori tyttö etsiskellen hetken muististaan.
— Siellä puhuttiin kasvien lisääntymisestä…
Ja keskellä hämmästynyttä hiljaisuutta hän jatkoi:
— Ilmisiittiökasvien lisääntymisestä… Marc-setä kohautti olkapäitään mutisten puoliääneen:
— Untuva tekee oikein itse tutkiessaan kukkia puutarhassa… Se ei ainakaan ole sopimatonta!…
Markiisitar taas, jolla ei ollut aavistustakaan enemmän fanerogameista kuin muistakaan kasveista, ja joka ei ollut ymmärtänyt sanaakaan, sanoi opettavalla ja suojelevalla äänellä palaten sinuttelemiseen:
— Kuulithan, Coryse?…
Tyttö ei vastannut mitään. Geneviève jatkoi kääntyen hänen puoleensa:
— Keskiviikkona me luemme Britannicusta koulussa…
— Silloin minäkin tulen!… — huudahti Untuva, — Pidän niin paljon
Racinesta!…
Pikku Barfleur tiesi että maailmanmiehen on jokaisessa keskustelussa, olkoon kysymys mistä tahansa, sanottava sanansa. Hän kysyi välinpitämättömällä ja kohteliaalla äänellä:
