Читать книгу Untuvan avioliitto - Gyp - Страница 4

Sisällysluettelo

Untuva oli samaa vauhtia syöksynyt huoneeseensa asti, paiskannut hatun vaaleaan pörröpäähänsä ja pudoten pommina tarjoiluhuoneeseen hyökännyt vanhan Jeanin kimppuun, joka paraikaa koetti kiroillen tunkea suuria käsiään liian ahtaisiin pumpulikäsineisiin.

— Kas niin!… Nopeasti!… Saata minut Mathilda-tädin luokse!…

— Mutta, neiti, ettekö te muista!… Tulee vieraita päivällisille…

Minun on mentävä ovelle… Ja ne ovat paikalla täällä…

— Sinä ehdit mainiosti!… olet tuossa tuokiossa takaisin… Me juoksemme koko matkan…

— Juoksemme… juoksemme!… — mutisi vanha kuski — … Juokseminen tulee käymään loistavasti… tässä helteessä!…

Käsineet olivat vihdoinkin paikoillaan ukon hitaasti työnneltyä sikin sokin sattuneet sormensa kömpelösti ja rauhallisesti oikeisiin asemiinsa, ja Coryse tarttui hänen käsivarteensa ravistaen häntä kiivaasti:

— Kas niin!… Kiiruhda nyt!… On sinun syysi, jos minä joudun kiinni!…

Miesparka jäi seisomaan sormet harillaan ja kysyi ällistyneenä:

— Kiinni?… Eikö teillä ole lupaa?…

— On minulla… vaikken ole sitä oikeastaan saanut… No, emmekö jo lähde!…

— Panen veikkaa, ettei se ole totta… Ei teillä ole lupaa?…

— On, on!… Kyllä minulla on… isältä…

— Se ei merkitse mitään!… Markiisin luvat ovat saman arvoiset kuin hänen käskynsäkin… toisin sanoen, nollan arvoiset…

Ruokasaliin pysähtyi tyttö hämmästyneenä: — Kas vaan! — sanoi hän nähdessään katetun pöydän, — Onko päivällisille kutsuttu muitakin vieraita?… Luulin herra d'Aubièresin tulevan yksinään… Jean, minne sinä nyt menet?…

— Hakemaan hattuani, joka riippuu vaunuvajassa… Saavutan neidin heti paikalla…

Hän sai Corysen kiinni tämän harpatessa pihamaan poikki pitkin askelin ja alkoi sitten astella pari metriä neitinsä takana. Äkkiä kääntyi Coryse tokaisten:

— Tunnethan sinä herra d'Aubièresin?… Sano, mitä pidät hänestä?…

— Minusta hän on aika muhkea eversti…

— Niinkö, Jean-kulta!… Katso, tahdotaan, että menisin naimisiin hänen kanssaan!…

— Älkäähän nyt!… sanoi vanha kuski niin koomillisen kauhistuneena, että tyttönen purskahti nauramaan sen nähdessään. — Se on mahdotonta!… Hänhän voisi miltei olla isänne!…

— Vaikkakin… Se on heidän tahtonsa joka tapauksessa… Rouva markiisitar sitä haluaa…

— Niin! — sanoi kunnon ukko, joka tunsi emäntänsä maun, — hänellä on hieno nimi, tuolla Aubièresin herra herttualla!…

— Tulehan toki tänne… minun rinnalleni…?komensi Coryse, josta oli epämukavaa kääntää päätänsä kävellessään. — Sinä pakotat minut vääntämään niskani nurin!…

— En minä voi kävellä neidin rinnalla… Rouva markiisitar on nimenomaan sen kieltänyt… "kadulla… on saattajan astuttava viisi askelta neidin jäljessä…", sanoi hän.

— Niin, noiden muiden… mutta ei sinun, joka olet aivan kuin lastenhoitajani… eikö totta?… Pitäisikö nyt ruveta noudattamaan sääntöjä sinunkin suhteesi?… Kas! mehän olemme jo perillä!…

Jean katseli vanhaa graniittirakennusta, jonka raskaat, harmaat ääriviivat kohosivat heidän edessään Palatsitorin varrella, ja mutisi vetäisten syvään henkeään:

— Siinäpä kelpo talo!… Siellä ihmisen oli hyvä olla… ja hyvä oli isäntäväkikin!… Ei silti, että tahtoisin sanoa mitään pahaa herra markiisista… En ollenkaan!… Kukapa olisi häntä parempi!… Mutta usein hän ei voikaan tehdä sitä, mikä häntä haluttaa! Herra ja rouva de Launay sitävastoin tekivät aina, mitä heitä halutti… Mutta toinen halusikin aina samaa kuin toinenkin…

— Kadutko sinä siis… että jätit heidät?…

— Enkä kadu… Kas, minähän jätin heidät ollakseni teidän luonanne, ja niinhän minä nyt olenkin… Mutta, kun te olette mennyt naimisiin Aubièresin herra herttuan… tai jonkun toisen kanssa… niin en jää kauemmaksi tänne… rouva markiisittaren takia…

Ja kun Untuva ei vastannut mitään, jatkoi hän:

— Teen väärin puhuessani teille näin!… Ensinnäkin, koska hän joka tapauksessa on teidän mammanne… ja toiseksi, koska teillä olisi paljon enemmän syytä valittaa kuin minulla… sillä minä voin pötkiä tieheni, milloin vain tahdon… jota te ette voi!…

Ja hetken äänettömyyden jälkeen kysyi ukko jatkaen ajatuksenjuoksuaan:

— Luuletteko, että herra ja rouva de Launay ottavat minut vielä takaisin?… Kyllähän he tietävät, että minä jätin heidät vain seuratakseni teitä, neiti Coryse… Ja heistä eivät heidän hevosensa ole minun lähtöni jälkeen enää olleet yhtä kauniit, yhtä lihavat, yhtä kiiltävät kuin ennen ja niin edespäin…

— Mutta tiedäthän sinä, että sinä aina seuraat minua Jean-ukko… ja että minä otan sinut mukaani lähtiessäni…

Tyttö oli jo nostanut ajoportin kolkutinta ja astunut suunnattoman kynnyksen yli. Silmät täynnä kyyneliä kumartui kuski hänen puoleensa liikutettuna ja onnellisena:

— Oikeinko totta?… Tahdotteko te vielä palvelukseenne tällaista ukkoa, joka ei enää ole kaunis eikä hieno?…

— Tahdon… Sinä miellytät minua sellaisenasi, rakas lapsenpiika!…

Mutta et sinä kaunis olekaan!…

Päästäen ovenpuoliskon irti hän huusi vanhukselle:

— Mutta livistä jo tiehesi!… sinulla ei ole montakaan minuuttia!…

Ja hän jatkoi nauraen, välittämättä miesparan kauhistuksesta:

— Saat luultavasti lämpimän vastaanoton kotona, ettäs tiedät!…

Untuvan tulo Launayn ruokasaliin, missä setä ja täti jo istuivat pöydän ääressä, herätti suurta huomiota. Mathilda-täti ja Albert-setä nousivat huudahtaen ihastuksesta ja palvelijakin uskalsi murahtaa tyytyväisenä.

* * * * *

Asian laita oli se, että kaikki jumaloivat Untuvaa tässä vanhassa talossa, missä hän oli viettänyt aikaisimman lapsuutensa, ja minne hän vieläkin riemulla palasi aina kun hänen vain onnistui paeta kodistaan.

Untuva oli ollut kymmenen vuoden vanha, kun hänen äitinsä mentyään uusiin naimisiin anasti hänet noilta vanhuksilta, jotka olivat tottuneet pitämään häntä omana lapsenaan. Ero oli heille hirveä; samoin pikku tytöllekin, joka pelkäsi tulevaisuutta.

Hänen äitinsä oli torunut ja töykkinyt häntä lapsuudesta saakka, vanha setä ja vanha täti olivat aina vain hellineet ja hoivanneet tyttöstänsä ja sittemmin oli hän saanut lakkaamatta heittelehtiä hyväilyjen ja sättimisten välillä rouva d'Avesnesin asuessa Pont-sur-Sarthessa, joten Coryse, joka pohjaltaan oli iloluontoinen, oli vähitellen hautoessaan kaikkia mietteitään muuttunut alakuloiseksi ja eli ainaisen levottomuuden vallassa.

Hän oli ruvennut jo aivan pienenä askartelemaan päällään istuessaan pikkaraisessa tuolissaan haarniskoitujen ja asestettujen esi-isiensä kuvien liikkumattomien katseitten alla, molempien vanhusten välissä, jotka eivät irroittaneet silmiään hänen kiharapäästään.

Hän mietti, kuinka hauskaa oli elää ja nauraa, kieriskellä suuren salin matolla taikka nurmikolla synkässä puutarhassa, joka hänestä tuntui olevan tulvillaan aurinkoa ja iloa. Hän ajatteli, miten hupaista oli jutella koirien, hevosten, lintujen, lelujen ja kukkien kanssa. Mutta hän tiesi myöskin, että on loppu pitkällä ilollakin. Jonakin päivänä, kenties jo huomenna, on hän illemmalla kuuleva ison holviportin avautuvan ja raskaiden vaunujen tutusti kolisten vierivän sisälle. Silloin on Albert-setä kallistava raskaan ruumiinsa hänen puoleensa ja sanova suudellen häntä hieman säälivästi:

— Untuva, äitisi on tullut kotiin… sinun pitää mennä Claudinen kanssa häntä vastaan.

Hänelle ei enää edeltäkäsin ilmoitettu äidin tulosta. Setä ja täti olivat huomanneet, ettei hän sen uutisen kuultuaan enää voinut nukkua eikä syödä kunnolla. Hänellä oli lakkaamattomia itkunpuuskia, mutta ratkaisevana hetkenä hän hillitsi itsensä ja alistui kohtaloonsa, koska kerran niin "piti".

Ja hän ajatteli edelleen, miten hänen silloin oli totellen setäänsä pienellä kädellään tartuttava Claudinen esiliinan nurkkaan ja päättävästi laskeuduttava alas portaita kuivin silmin, vääntämättä suutansakaan hoitajattaren liikutettuna rohkaistessa häntä karkealla äänellään:

— Kas niin, pikku Untuvani!… koeta nyt malttaa mielesi!…

Sitten hän oli kuulevinaan, kuinka hän vastaisi säikähtyneenä:

— Varo sinäkin, ettet vain millään muotoa sinuttele minua!… Ja sinun täytyy kutsua minua neidiksi… Tiedäthän sen olevan hänen tahtonsa… Voi!… Ethän vaan, Herran tähden, unohda sitä!…

Asian laita oli se, että vaikkakin nuo hänen oman päänsä yli satavat huudot ja kohtaukset kiusasivat häntä hirveästi, oli hänestä muihin suunnattu pauhailu kuitenkin vielä kamalampi.

Nähtyään Mathilda-tädin hiljaa vetistelevän huoneessaan, tai erotetun palvelijan vetävän matka-arkkuaan portaita alas saattoi hän sen johdosta maata yöt läpeensä silmät avoinna ja leuka väristen.

Ja kaikkea tätä surkeutta ennustivat nuo suuret vaunut, joiden kolinan hän aina oli kuulevinaan, leikkiessäänkin, tai matkata varakuorman ääriviivat, jotka hän oli näkevinään kaikkialla, vedessä, tulessa ja kukissakin, joita hän niin mielellään vaipui katselemaan hartaana ja liikkumattomana.

Ja vuosi vuodelta oli Untuva näin elänyt samalla kertaa surren ja iloiten. Hän ei voinut kahdeksan tai yhdeksän hyvän, rauhoitetun kuukauden aikana unohtaa noita harvoja menneitä tai tulevia huonoja päiviä; ja hän taivutti jo edeltäkäsin notkean ja jäntevän pikku selkänsä odottaen jotain hirvittävää iskua, jonka tiesi tulevaksi.

Tieto äidin avioliitosta ei sinänsä liikuttanut Corysea suurestikaan, mutta hän kauhistui huomatessaan olevansa pakotettu jättämään vanhan talon, missä oli kasvanut, ja vanhukset, jotka olivat häntä kasvattaneet. Hän tunsi ulkonäöltä markiisi de Brayn, jonka hän oli useasti tavannut ratsastelemassa veljensä Marcin seurassa, ja markiisi oli hänestä tähän asti näyttänyt hyvin "hienolta" ja siivolta. Mutta huomatessaan markiisin aikovan naida hänen äitinsä päätti Coryse heidän olevan samaa maata ja arveli viimeisen päivänsä tulleen.

Tyttönen, joka kykeni ihmeellisesti hillitsemään itsensä, milloin katsoi sen tarpeelliseksi, ei näyttänyt pelkoaan ja tyytyi panemaan äänettömän vastalauseensa. Hän ei tuhlannut sanaakaan rouva d'Avesnesille, joka korein lausein julisti hänelle menevänsä uusiin naimisiin vain äidinrakkauden ja hänen tulevaisuutensa tähden. Ja kun häntä etsittiin esiteltäväksi herra de Braylle, joka oli saapunut vierailulle herrasväki Launayn luokse, kiiruhti hän piiloutumaan puutarhan perälle hortensiaryhmään, mistä häntä oli mahdoton löytää.

Kalpeana, huulet tiukasti suljettuina, silmät kovina, seisoi hän synkässä kirkossa äidin vihkiäisissä, käsittäen hämärästi, että sillä hetkellä haihtui viimeinenkin muisto isäraukasta, jota hän ei ollut tuntenut, mutta joka kenties olisi häntä rakastanut. Ja tyttönen astui uuteen kotiinsa sydän suruisena ja täynnä katkeruutta.

Herra de Bray mieltyi heti alun pitäen Untuvaan, mutta ymmärtäen, mitä tytön mielessä liikkui, hän ei koettanut jouduttaa hetkeä, joka veisi heidät lähemmäksi toisiaan. Hänen vaimonsa töykeä luonteenlaatu kiirehti kuitenkin tätä lähestymistä.

Markiisittaren pauhinan, kyynelten, huutojen ja suurten liikkeiden karkoittamina nämä kaksi iloista ja hyvää olentoa etsivät vaistomaisesti tukea toisistaan. Yhä useammin he, huomaamatta sitä itsekään, koettivat pysyä yhdessä, eikä Untuva lopuksi enää kyennyt olemaan vähääkään iloinen ja rauhallinen muulloin kuin isäpuolen läsnäollessa.

Lapsi oli tottunut aina peittämään pelkonsa äitiänsä kohtaan. Hän suoristi selkänsä kuullessaan huudot, tekeytyen kiusoittavan kylmäkiskoiseksi ja nostaen koppavasti nenänsä pystyyn, samalla kuitenkin tuntien hampaittensa kalisevan ja pienten jalkainsa tärisevän.

Mutta eräänä iltana tyttösen voimat pettivät. Rouva de Brayn ajaessa häntä sättien takaa pitkin muuatta käytävää, hän äkkiä istahti portaiden kaidepuulle ja liuvuttuaan alas syöksyi suinpäin kirjastoon. Siellä hän luullen olevansa yksin nojautui hengästyneenä ja hädissään ovea vasten kuunnellen, etsikö äiti vielä häntä.

Veljensä luona asuva Marc de Bray poltteli savukettaan kirjastossa vaipuneena suureen nojatuoliin lampun valopiirin ulkopuolella. Hän puhutteli ystävällisesti tyttöä. Tämä kääntyi heti tyytymättömänä, hänet kun oli yllätetty tällaisella heikkouden ja masennuksen hetkellä.

— Kas! — sanoi hän vihaisella äänellä. — Oletteko tekin täällä?…

Marc vastasi hieman pilkallisesti:

— Miksipä ei… neiti Corysande!… Olenhan minä!… Häiritsenkö teitä?…

Untuva ei milloinkaan valehdellut. Hän lähestyi Marcia ja sanoi äkäisesti:

— Häiritsette!… Te näitte minun pelkäävän… enkä minä pidä siitä!…

Marc purskahti nauramaan katsellen ystävällisesti tyttöä:

— Sinäpä olet todellakin soma Untuva!… Jos sinä pelkäisit kummitusta… tai kanuunanlaukausta… niin sanoisin sen olevan hyvin sopimatonta Avesnesien jälkeläiselle… Mutta nythän on kysymys äidistäsi!… Voi!… pikku tyttöparka!… Minäkin pelkään häntä… minä… tällainen vanha viiksiniekka!… Mitä arvelet, voinko minä siis ymmärtää sinun tunteesi?…

— Ohhoh!… sopersi Coryse luottavaisempana. — Pelkäättekö tekin?…

Sitä ei voisi huomata…

— Ei voisikaan hänen läsnäollessaan… Se tuottaisi hänelle liiaksi huvia… Mutta jäljestäpäin minä otan hyvitystä ja vapisen kuin haavan lehti! Se on totisen totta!… Tänäänkin aamiaispöydässä, kun hän hyökkäsi Josef-paran kimppuun en minä tahtonut sanoa mitään… vaan hillitsin mieleni… ja leukapieleni iskeytyivät kiinni suussani olevaan luumuun… En sano muuta!… Näithän itse, mitenkä minä sitten pakenin eteiseen pakahtuakseni siellä kaikessa rauhassa…

Sitten hän jatkoi vakavana:

— Katsohan Untuva… Sinun pitäisi kertoa pikku huolesi veljelleni…

— Mitä ihmettä!… — huudahti Coryse ällistyneenä.

— Juuri veljelleni!… Sinun olisi uskottava hänelle surusi ja pelkosi…

Tyttö vastasi välinpitämättömästi:

— Mitäpä hän niille voisi?…

— Hyvänen aika!… Onhan hän sentään isäntä talossa!…

Untuvan silmät lensivät selälleen:

— Hänkö?… Eihän toki!… Marc de Bray räjähti nauramaan:

— Niin, tiedänhän minä, ettei sitä juuri voi huomata!… Isäpuolesi kammoaa näet väittelyjä ja kohtauksia… ja taipuu mieluummin, kun on kysymys hänestä itsestään…

— No, entä sitten?…

— Katsohan… On aivan toista, jos asia koskee sinua… sekä sinun isäsi, hänen entisen ystävänsä, muiston että sinun itsesikin tähden… sillä hän on hyvin kiintynyt sinuun…

Nähdessään Untuvan liikahtavan, korosti hän: — Niin juuri, kiintynyt… Minäkin pidän sinusta paljon, usko pois, pikku Untuva… On oma syysi, ettemme me ole ennemmin puhuneet siitä, sillä ei ole helppo käsitellä tuollaista pientä siiliä, joka kääriytyy kokoon nähdessään jo kaukaa jonkun vastenmielisen olion lähestyvän… Ja veljensä astuessa sisälle huusi Marc:

— Kuule, Pierre… Sanopa Untuvalle, että me olemme hänen ystäviään…

Aavistukseni sanoo, että hän tänä iltana uskoo sinua…

Sinä päivänä puhkesi suuri rakkaus lapsen sulkeutuneessa sydämessä, ja hänen elämänsä muuttui rauhallisemmaksi.

* * * * *

— Miten sinä tänään pääsit tänne, oma Untuvani?… kysyi Albert-setä ihastuneena; — luulin teillä olevan vieraita päivällisellä?…

Tyttö räpäytti silmäänsä irvistäen hassunkurisesti katupojan tavoin.

— Tarkoitatte herra d'Aubièresia, vai kuinka?… — sanoi hän tarttuen härkää sarvista.

Ja äkkiä hän kysäisi odottamatta heidän vastaustaan:

— Ottaisitteko te minun sijassani hänet, tuon herra d'Aubièresin nimittäin, sanokaa?…

— Mutta Untuva!… änkytti Mathilda-täti arasti osoittaen katseellaan palvelijaa, joka hääräili pöydän luona varustaen Untuvalle sijaa pöydässä.

— Joutavia!… Mitä se tekee?… Herra d'Aubières kosi minua luultavasti neljän tienoissa… Minulle se ilmoitettiin kello viisi… Tänä iltana tietää sen jo osa kaupunkia… ja huomenna on äitini kertova sen lopullekin… Aika suuri kaupunki… tämä Pont-sur-Sarthe!… Ja kuuluuhan siinä olevankin kahdeksankymmentätuhatta asukasta!… Mutta se ei estä juorua nopeasti leviämästä… Tiedättehän tekin jo, että herra d'Aubières tahtoo naida minut?…

— Kyllä — virkkoi herra de Launay — me tiedämme sen äitisi kautta… joka tuli kertomaan meille siitä, ja kutsumaan meidät luokseen täksi illaksi…

— Kas vaan!… Mainiota!… He tahtovat esittää hänet suvulle… pakottaa minut myöntymään!…

— Mutta eihän häntä tarvitse esittää meille… Me tutustuimme häneen jo silloin, kun hänet määrättiin tänne… ja siitä on jo aikaa…

— Siitä on vuosi!… sillä muistan selvästi, miten Marc setä ensimmäisen kerran toi hänet meille päivällisille, ja minä istuin hänen vieressään… Minulla oli silloin vielä lyhyet hameet… Hän puhui minulle koko ajan vain hevosista ja metsästyksestä… Kylläpä se päivällinen oli rutikuiva!…

— Untuva! — sanoi rouva de Launay moittivasti. — Sinä käytit taas niin rumaa sanaa!…

Tyttö hämmästyi:

— Rumaa sanaa?… Mitä sanaa?… Oi!… Kutsutteko te "rutikuivaa" rumaksi sanaksi?… Kylläpä te sitten olette huolellinen, Mathilda-täti!…

— Mitä sinä et ole!… Äitisi on oikeassa moittiessaan sinun tapojasi ja kieltäsi… Niin… Sinulla on nulikan tavat ja sinä puhut niinkuin katupojat…

— Herranen aika!… hehän olivatkin ainoat, joiden puhetta minä viitsin pienenä kuunnella… Ei ole minun syyni, etten minä koskaan osannut sanoa sanaakaan de Lussyn serkuille… tai kenraalin "pikku neideille" — kuten Claudinen oli tapana sanoa — jotka tulivat seurustelemaan kanssani puettuina silkkihameisiin ja hiukset käherrettyinä!… Turhaan minä kiusasin mielikuvitustani… istuin heidän edessään kädet heiluen ja nauraen vimmatusti… ja olin vihainen itselleni… mutta en voinut sille mitään!… He puhuttelivat minua aivan niinkuin minua oli opetettu puhumaan… enkä minä ymmärtänyt heitä!… He tekivät viittauksia!… ja minä menin aivan pyörälle päästäni!… Minusta se oli niin hullua!… Oli aivan kuin me olisimme esittäneet jotakin huvinäytelmää… Eikö niin, Albert-setä?… Ymmärrättehän te?…

— Ymmärrän… ymmärrän… Mutta älä puhu niin paljon… ja syö paistiasi muuten se jäähtyy…

— Se on hyvää joka tapauksessa!… häränpaisti on, niin hyvää!… sitäkään me emme koskaan syö kotona!…

— Se kai ei maistu äidillesi?…

— Ei se johdu siitä, ettei häränpaisti maistuisi hänelle!… Mutta hän ei tahdo, että sitä tarjotaan… Hän sanoo, että se on rahvaan ruokaa… Ja kaikki, mikä on rahvaanomaista… olkoon sitten ruokaa tai jotain muuta…

— Hyvä!… Syö nyt vain…

— Asiasta toiseen, ettehän te ole vielä antaneet minulle tuota hyvää neuvoa?…

— Minkä suhteen?…

— No, herra d'Aubièresin tietysti…

— Et sinä saa hänen suhteensa lapseni, — sanoi Albert-setä, — kysyä neuvoa muilta kuin itseltäsi… Herra d'Aubières on äitisi mieleen… Sinun on sitten päätettävä, miellyttääkö hän sinua…

— Hän on miellyttänyt minua… ehdottomasti. Tähän hetkeen saakka… Mutta en ole koskaan katsonut häntä tältä kannalta… ja rupeanpa luulemaan… että jos katsoisin…

Mathilda-täti keskeytti hänen puheensa:

— Sinun täytyy tavata häntä vielä… monta kertaa… se on helppoa, koska hän käy niin usein sinun vanhempiesi luona… ja tutkia häntä tarkoin… ja sitten…

— Mitä minun on sitten tehtävä?…

— No niin, silloin sinä jo tiedät, mitä sinun on vastattava hänelle…

— Ja minä vastaan: "heleijaa!…"

— Heleijaa?…

Untuva purskahti nauramaan.

— Voi, kuinka on hullunkurista kuulla teidän sanovan heleijaa!… Te ette saa siihen tarpeeksi pontta!…

— Pontta?…

— Niin!… Heleijaa!!! Se merkitsee: "pötkikää tiehenne!…" tai jotain senkaltaista… joten se on sanottava paljon mehukkaammin… Ymmärrättekö?…

— Käsitäthän, ettei minun iälläni voi enää oppia sanomaan heleijaa?…

— Se kävi kuitenkin oikein hyvin!… Teidän tapoihinne ei kuulu olla pennin edestä teennäinen, Matilda-täti!… Ja te käytätte joskus lausetapoja… jotka eivät suinkaan ole "rutikuivia", kaikella kunnialla sanoen!…

— Minäkin olen erehtyväinen!…

— Ette suinkaan!… Sellaisina hetkinä minä juuri pidänkin teistä eniten!… Ja katsokaa!… Herra d'Aubièresissäkin… minua miellyttää hänen luonnollisuutensa… Olen varma siitä, ettei minun puhetapani loukkaa häntä hitustakaan… Uskokaa pois…

— Entä — kysyi herra ne Launay — mikä on sitten isäsi ja setäsi mielipide tästä avioliitosta?…

— Isä ei puhu liikoja… Hän tyytyi laulamaan herra d'Aubièresin ylitystä… Marc-setä puolestaan kehoitti minua koettamaan päästä selville tunteistani… ja sitten, kun he luulivat, etten minä kuunnellut… kun minä itkin nurkassa…

Vanhukset kysyivät yhtaikaa säikähtyneinä:

— Itkitkö sinä?…

— Herranen aika! Asettukaapa minun asemaani… Se ei ole lystiä!… Enhän minä sitäpaitsi itkenyt sentähden… Syy oli aivan toinen!… Mutta se ei kuulu tähän… Kun he siis luulivat, etten minä kuunnellut heitä… luettelivat he joukon tuttaviaan, jotka rakastivat toisiaan huolimatta kahdenkymmenen tai kahdenkymmenenviiden vuoden ikäerosta…

— Puhuivatko he meistäkin?…

— Eivät…

— Katsohan, Untuva! Minä täytin eilen kahdeksankymmentäyksi vuotta, ja tätisi on vasta kuusikymmentä…

— Niinkö! — ja kuitenkin te minun mielestäni sovitte mainiosti yhteen!… — vastasi Untuva tarttuen vanhan setänsä käsivarteen astuakseen saliin.

— Olen tilannut vaunut puoli yhdeksäksi… — sanoi rouva de Launay.

— Minun täytyy mennä pukeutumaan…

— Vaunut?… Tällaisella ilmalla?… ja kahtasataa metriä varten?…

Mutta äkkiä hän oivalsi:

— Tuo ei mitenkään voi olla teidän oma keksintönne!… Lyön vetoa, ettei se ole teidän keksintönne?…

— Se on todellakin äitisi toivomus…

— Että teidän on saavuttava vaunuissa… koska teillä on kauniit hevoset… ja kaikki näkevät ne, kun vieraat lähtevät yhtaikaa!… Hän tahtoo häikäistä herra d'Aubièresin silmät… tunnen tuon!… Se on noita hänen ikuisia juoniaan ja kujeitaan!…

Launayn vanhusten pukeutuessa istui Untuva korkeassa nojatuolissa katsellen hellin silmäyksin suurta salia, missä hän oli muinoin niin usein leikitellyt. Hän rakasti tuota vanhaa empiirityylistä huonekalustoa vaskisfinksineen ja sen utrechtilaisia samettipäällyksiä kanariankeltaisin juovin; pieniä mataloita lattiaan päättyviä, valkoiseen laudoitukseen kätkettyjä kaappeja, joiden päällä hän oli säilyttänyt lelujaan; kaunista Ludvig XVI:n aikaista laudoitusta, joka oli niin puhdas ja hymyilevä puistoissa kisailevine satyyreineen ja nymfeineen, joita Claudine nimitti "miehiksi ja naisiksi, jotka kutittavat toisiaan seinällä"; vanhaa pöytäkelloa kotkineen, ja noita ikäviä ja ihastuttavia Sèvresin maljakoita…

Täällä Untuva eli uudestaan aikaisimman lapsuutensa suloiset päivät, ja hänen äänensä oli vakuuttava, kun hän huokasi vanhusten kutsuessa häntä lähtemään:

— Oi!… Kylläpä täällä sentään on hirveän hyvä olla!…

Heidän saavuttuaan Brayien asuntoon syöksyi hän sedän ja tädin ohitse ylös portaita huutaen:

— Sanokaa, että tulen heti!… Minun täytyy muuttaa pukua!… Saan toruja, jos astun sisään tällaisena!… Otan tuon ikivanhan vaaleanpunaisen hameeni!…