Читать книгу Kuolematon kuningatar - H. Rider Haggard - Страница 10

Leon viidennenkolmatta syntymäpäivän edellisenä päivänä lähdimme molemmat Lontooseen ja noudimme rautalippaan pankista, johon olin sen tallettanut kaksikymmentä vuotta sitten. Muistelin, että sama pankkivirkailija, joka silloin oli lippaan vastaanottanut, haki sen nyt esiin. Hän muistikin asian olleen niin ja ellei hän olisi ollut mukana sitä holviin vietäessä, hän olisi tuskin löytänyt sitä nyt, sillä se oli ollut aivan hämähäkinverkkojen peitossa, sanoi hän.

Samana iltana toimme kalliin taakkamme Cambridgeen ja olimme niin jännityksessä, ettemme voineet lainkaan nukkua seuraavana yönä. Mielestäni olisi ollut aivan turhaa mennäkään levolle. Päivän sarastaessa tuli Leo huoneeseeni aamunutussaan ja ehdotti, että kävisimme heti työhön käsiksi. Mielestäni osoitti ehdotus miehelle sopimatonta uteliaisuutta enkä sentähden suostunut siihen.

"Kun lipas on ollut avaamatta kaksikymmentä vuotta, niin se voi vielä aivan hyvin odottaa, kunnes olemme syöneet aamiaisen", sanoin minä.

Söimme aamiaisen tavallisesti kello 9 ja tuona aamuna olimmekin poikkeuksellisen täsmälliset. Olin koko aterian ajan niin ajatuksissani, että panin Leon teelasiin palasen sianlihaa sokerin asemesta. Jännityksemme oli luonnollisesti tarttunut Jobiinkin, niin että hän kiihkoissaan onnistui kolhaisemaan korvan kiinalaisesta teekupistani, joka on sevres-porsliinia. Luotettavien tietojen mukaan oli tuo kuppi aivan sama, josta Marat oli juonut teetä juuri ennenkuin surmanisku kohtasi hänet kylpyammeessa.

Vihdoinkin oli aamiainen syöty ja minä käskin Jobin asettamaan lippaan pöydälle, minkä hän teki hyvin varovasti ikäänkuin olisi epäillyt tuota salaperäistä esinettä. Sitten hän aikoi poistua huoneesta.

"Odotahan vähän, Job", sanoin minä. "Ellei Leolla ole mitään vastaansanomista, niin tahtoisin mielelläni, että tässä toimituksessa olisi saapuvilla joku puolueeton todistaja, joka osaa pitää suunsa kiinni, eikä sano näistä seikoista halaistua sanaa kenellekään, ellei häntä vaadita puhumaan."

"Aivan niin, Holly-setä", vastasi Leo.

Olin alusta alkaen totuttanut hänet sanomaan minua "sedäksi", vaikka hän muutteli nimitystä miten milloinkin sopi. Välistä hän sanoi minua aivan toverillisesti "vanhaksi kunnon pojaksi" ja toisinaan taas "omaksi rakkaaksi serkukseen".

Job haparoi hiuksiaan kuin hattuaan nostaakseen, muistamatta, että hän oli avopäin.

"Lukitse siis ovi, Job", sanoin minä, "ja tuo tänne asiakirjasalkkuni."

Salkusta otin avaimet, jotka Vincey parka, Leon isä, oli antanut minulle samana yönä, jolloin hän kuoli. Niitä oli kolme. Suurin oli verrattain nykyaikainen, toinen oli epäilemättä kotoisin hyvin vanhoilta ajoilta, ja sellaista avainlajia, johon kolmas kuului, emme olleet milloinkaan ennen nähneetkään. Se oli nimittäin tehty puhtaasta hopeakaistaleesta, jonka kumpaankin laitaan oli leikattu muutamia lovia. Toiseen päähän oli juotettu poikittain lyhyempi kaistale kädensijaksi. Se muistutti oikeastaan hyvin vanhanaikaista rautatievaunun avainta.

"No, oletteko molemmat nyt valmiit?" kysyin minä kuin jokin räjähdyspanoksen laukaisija.

Koska kummallakaan ei ollut mitään muistuttamista, otin suurimman avaimen ja pistin sen reikään voideltuani sitä ensin hiukan ruokaöljyllä. Käteni vapisivat niin, että minun täytyi kahdesti yrittää ennenkuin avain kiertyi ja lukko napsahti auki. Leo tarttui molemmin käsin lippaan tukevaan kanteen, joka oli vielä lujasti kiinni, sillä saranat olivat aivan umpeen ruostuneet, ja väänsi sen auki. Samassa näimme, että lippaan sisällä oli toinen lipas, joka oli kokonaan pölykerroksen peitossa. Me nostimme sen pöydälle ja pyyhimme siitä vuosikymmenien kuluessa kasaantuneet pölyt.

Se oli, tahi näytti ainakin olevan, ebenholtsia tahi jotakin sen tapaista mustaa puulajia ja oli koristeltu lukuisilla taidokkailla sideraudoilla. Lipas oli luultavasti äärettömän vanha, koska tuo kova puulaji, josta se oli tehty, oli alkanut paikoittain murentua.

"Katsotaanpa nyt, mitä tämä sisältää", sanoin minä ja otin toisen avaimen.

Job ja Leo kumartuivat katsomaan henkeään pidättäen. Avain kiertyi ympäri ja avattuani kannen minulta pääsi hämmästyksen huudahdus, kuten toisiltakin; eikä ihmekään, sillä ebenholtsisen lippaan sisällä oli ennenkuulumattoman kaunis ja taidokkaasti valmistettu hopealipas, joka oli noin kahdentoista tuuman pituinen ja kahdeksan tuuman korkuinen. Se oli ilmeisesti kotoisin faraoiden aikuisesta Egyptistä, sillä sitä kannattamassa oli neljä sfinksiä, yksi jokaisessa pohjan neljässä kulmauksessa, ja sen kuperaa kantta kaunisti myöskin taiteellisesti muovailtu sfinksi. Aikojen kuluessa oli lipas luonnollisesti himmentynyt ja tahriintunut ja saanut useita kuhmuja, mutta muutoin se näytti olevan täysin hyvässä kunnossa.

Minä nostin sen pöydälle ja juhlallisen hiljaisuuden vallitessa pistin tuon oudon näköisen hopea-avaimen lukkoon, joka avautui aivan äänettömästi kierrettyäni avainta muutamia kertoja puoleen ja toiseen. Lipas oli auki edessämme ollen reunojaan myöten täynnä jonkinlaisia ruskeahkoja kaistaleita, jotka muistuttivat enemmän kasvikuiduista valmistettua ohutta kangasta kuin paperia, mutta minä en milloinkaan saanut täysin selville, mitä tuo aine oikeastaan oli. Sitä oli lippaassa noin kolmen tuuman vahvuiselta ja minä poimin sen varovasti ja huolellisesti pois. Sen alla oli aivan nykyaikaiseen kirjekuoreen suljettu kirje, jonka osoite oli kirjoitettu kauan sitten kuolleen ystäväni Vincey vainajan käsialalla.

"Pojalleni Leolle, jos hän elää niin kauan, että hän on kyllin vanha aukaisemaan tämän lippaan."

Ojensin kirjeen Leolle, joka luettuaan omistuskirjoituksen pani sen pöydälle ja viittasi minua jatkamaan työtäni.

Sitten otin lippaasta huolellisesti kokoon käärityn pergamentin, jonka avasin. Se oli myöskin Vinceyn kirjoittama ja sen yläreunassa oli päällekirjoitus: "Käännös ruukunpalasessa olevasta kreikkalaisesta kirjoituksesta." Panin sen kirjeen viereen ja otin esille toisen vieläkin vanhemman pergamenttikäärön, joka oli vuosien vieriessä pahoin rypistynyt ja kellastunut. Sen minä myös avasin ja se oli latinankielinen käännös samasta kreikkalaisesta alkuperäisestä kirjoituksesta. Kirjainten muodosta ja kirjoitustavasta päättäen huomasin ensi silmäyksellä tämän käännöksen olevan aina kuudennentoista vuosisadan alkupuolelta. Aivan tämän pergamenttikäärön alla oli jokin kellertävään liinakankaaseen kääritty kova ja raskas esine, jonka alla oli toinen kerros noita ruskeahkoja, kuitumaisia lehtiä. Avasimme hyvin hitaasti ja varovasti liinakangaskäärön, josta ilmestyi — melkoisen iso ja epäilemättä hyvin vanha ruukunpalanen, väriltään likaisen keltainen! Astia tahi saviruukku, johon tuo palanen kuului, on aikoinaan, mikäli minä näitä asioita ymmärrän, ollut tavallinen keskikokoinen koristemaljakko. Palanen oli kooltaan kymmenen ja puolen tuuman pituinen, seitsemän tuuman levyinen ja noin neljännestuuman vahvuinen, ja sen kupera puoli, joka oli ollut lippaan pohjaa vasten, oli täyteen kirjoitettu kreikkalaisia kirjaimia. Saattoi selvästi huomata, että kirjaimet oli tehty mitä suurimmalla huolella ja tarkkuudella ja käyttämällä punaista värikynää, mikä oli hyvin tavallista muinaisessa Kreikassa. Kirjoitus oli vielä täysin luettava, vaikka se oli paikkapaikoin hyvin haalistunut. Ei myös sovi unhottaa mainita, että tuo saviruukun palanen oli joskus kaukaisina aikoina särkynyt kahdeksi kappaleeksi, jotka oli liitetty yhteen jonkinlaisella kitillä. Palasen sisäpuolella oli myöskin paljon kirjoituksia, mutta ne eivät olleet lainkaan yhtäläisiä, vaan olivat selvästi useiden eri henkilöiden ja eri aikoina kirjoittamat. Mutta niistä ja pergamenttien kirjoituksista puhun tuonnempana.

"Onko siinä kaikki?" kuiskasi Leo kiihkeästi.

Minä tunnustelin lippaan pohjaa, ja käteeni osui pieni liinavaatekäärö. Avasin sen heti ja siinä oli norsunluulle maalattu, erittäin kaunis, ihmeteltävän ihanan naisen pienoismuotokuva sekä suklaanvärinen pienoinen "koppakuoriainen" eli kiveen kaiverrettu sinetti, jossa oli useita kummallisia merkkejä ja eläimiä esittäviä kuvioita, jotka vertauskuvat merkitsivät: "Auringon jumalan, Ran, kuninkaallinen poika", kuten myöhemmin saimme tietää. Pienoismuotokuva esitti Leon äitiä, joka oli syntyperältään kreikkalainen ja joka oli ollut kuvasta päättäen erittäin rakastettava ja kaunis. Kuvan toiselle puolelle oli Vincey parka kirjoittanut sanat: "Minun rakastettu vaimoni".

"Siinä on nyt kaikki", sanoin minä.

"Hyvä on", vastasi Leo pannen pöydälle äitinsä muotokuvan, jota hän oli liikutuksella katsellut; "lukekaamme nyt kirje", ja pitemmittä puheitta hän repäisi kuoren auki. Hän luki kirjeen ääneen, ja se kuului näin:

"Poikani Leo! — Jos elät niin kauan, että saat aukaista tämän kirjeen, niin olet silloin kasvanut pojasta mieheksi. Silloin olen minä, sinun isäsi, jo kauan haudassani maannut ja minut ovat melkein kaikki entiset tuttavani unhottaneet. Mutta kun luet tätä, niin muista, että minä olen kerran ollut olemassa ja olen vieläkin, ja tämän paperin välityksellä minä ojennan sinulle käteni yli kuoleman kuilun. Haudan kuvaamattomasta hiljaisuudesta sinä kuulet nyt minun ääneni. Vaikka minä olenkin kuollut eikä sinun muistossasi ole säilynyt hämärintäkään kuvaa minusta, niin olen kuitenkin luonasi hetkellä, jolloin luet näitä rivejä. Minä olen tuskin nähnyt sinua syntymäsi jälkeen. Anna tämä minulle anteeksi. Äitisi, joka oli minulle niin sanomattoman kallis ja jota minä rakastin yli kaiken, kuoli sinut synnytettyään. Katkeraa suruani ei ole mikään voinut vieläkään lievittää. Jos minä olisin saanut elää hiukan kauemmin, niin olisin vähitellen voittanut tämän järjettömän vastenmielisyyden tunteen, mutta minun ei sallittu elää. Minun kärsimykseni, niin ruumiilliset kuin henkisetkin, ovat niin suuret, etten voi niitä enää kestää ja aion lopettaa ne heti, kun olen saanut pienet järjestelyni sinun tulevaisuutesi varalle valmiiksi. Antakoon Jumala minulle tekoni anteeksi, jos se on väärä. Parhaimmassa tapauksessa en kuitenkaan eläisi vuotta kauemmin."

"Hän teki siis itsemurhan", huudahdin minä. "Sitähän minä jo silloin ajattelin."

"Ja nyt", jatkoi Leo lukuaan kiinnittämättä mitään huomiota sanoihini, "olen puhunut itsestäni aivan tarpeeksi. Jäljellä oleva sanottavani koskee vain sinua, joka elät, eikä minua, joka olen kuollut ja kokonaan unhotettu ikäänkuin minua ei olisi milloinkaan ollutkaan. Ystäväni Holly, (jonka hoitoon aion jättää sinut, jos vain hän suostuu pyyntööni), on ehkä kertonut sinulle, miten ennenkuulumattoman vanha sukusi on. Tässä lippaassa on siitä kyllin todisteita. Tuon merkillisen tarinan, jonka sinun vuosisatoja sitten elänyt kanta-äitisi on kirjoittanut lippaassa olevalle ruukunpalaselle, kertoi isäni minulle vähää ennen kuolemaansa, ja se juurtui syvälle minun mieleeni. Olin vain yhdeksäntoista vuoden ikäinen, kun päätin lähteä tutkimaan kertomuksen todenperäisyyttä, kuten eräs kuningatar Elisabetin aikana elänyt esi-isäni oli tehnyt tuhoutuen matkalla. Mitä kaikkea minulle tapahtui, en voi nyt tässä kertoa, mutta omin silmin näin seikkoja, jotka oikeuttavat uskomaan, että suvussamme perintönä kulkenut salaperäinen kertomus on tosi. Eräässä kohdassa Afrikan rannikolla ja tähän saakka vielä tutkimattomassa seudussa on korkea niemeke, jonka uloimmaisessa kärjessä on suunnaton, neekerin päätä muistuttava kallionlohkare. Tuosta omituisesta muodostumasta puhutaan myöskin ruukunpalasen kirjoituksessa. Siellä nousin maihin ja sain kuulla eräältä harhailevalta alkuasukkaalta, joka oli heimostaan karkoitettu jonkun tekemänsä rikoksen takia, että kaukana sisämaassa on korkeita, äärettömien soiden ympäröimiä vuoria ja luolia. Samalla sain myöskin tietää, että siellä asuvaa kansaa, jonka alkuasukas väitti puhuvan arabiankieltä, hallitsi eräs kaunis valkoinen nainen, jota hänen alamaisensa vain harvoin näkivät ja jonka edessä sanottiin kaikkien niin elävien kuin kuin kuolleidenkin täytyvän nöyrtyä. Pari päivää myöhemmin mies kuoli kuumeeseen, jonka hän oli saanut soiden poikki pyrkiessään. Minä aloin myöskin tuntea taudin oireita ja kun elintarvevarastoni alkoi arveluttavasti vähetä, olin pakotettu lähtemään tyhjin toimin paluumatkalle.

"Seikkailuista, joihin sitten jouduin, ei tässä kannata puhua. Laivani haaksirikkoutui Madagaskarin rannikolla, josta minut muutamia kuukausia myöhemmin eräs englantilainen laiva pelasti vieden minut Adeniin. Sieltä matkustin Englantiin ja aikomukseni oli lähteä uudelle matkalle heti, kun olin saanut tarvittavat varustukset kuntoon. Mutta kotimatkallani poikkesin Kreikkaan, jossa tutustuin rakastettuun vaimooni ja menin naimisiin. 'Omnia vincit amor!' Siellä sinä tulit maailmaan ja äitisi kuoli syntyessäsi. Surusta sain tämän hivuttavan taudin ja palasin tänne kuolemaan. Mutta minä toivoin vielä kuitenkin paranevani ja aloin ahkerasti opetella arabiankieltä siinä tarkoituksessa, että jos sattuisin tervehtymään, niin lähtisin heti uudelle matkalle Afrikan rannikolle ja tutkisin perinpohjin sukumme vuosisatoja vanhan salaisuuden. Mutta tautini on vain pahentunut ja minun täytyy luopua suunnitelmastani.

"Sinä, poikani, voit jatkaa ja sinulle jätän nyt nämä työni tulokset sekä alkuperäiset perheessämme perintönä kulkeneen kertomuksen todenperäisyyden todisteet. Aikomukseni on määrätä, etteivät ne joudu haltuusi ennenkuin olet iässä, jolloin voit itse harkita, tahdotko ryhtyä tutkimaan asiaa, joka, jos se on tosi, on varmasti maailman suurin ja ihmeellisin salaisuus, vai pidätkö kertomusta vain naisen kiihoittuneen mielikuvituksen tuotteena.

"Minä puolestani uskon, että kertomus on tosi. Minun vakaumukseni on, että on olemassa paikka, jos se vain löydettäisiin, jossa koko maailman elollista luontoa elävöittävät voimat näkyväisinä ilmiöinä esiintyvät. Elämähän on olemassa; miksi ei sitten voisi myös olla jokin keino jatkaa tuota olemassaoloa loppumattomiin? Mutta minä en tahdo nyt edeltäpäin vaikuttaa mielipiteeseesi. Lue ja arvostele itse. Jos olet halukas jatkamaan työtäni, niin olen järjestänyt asiat sille kannalle, ettei sinulta puutu varoja. Mutta jos kertomus on mielestäsi vain mielikuvituksen tuote, jota ei kannata vakavasti ajatella, niin minä pyydän sinua hävittämään ruukunpalasen ja kirjoitukset, niin että nuo monen häiriön aiheuttajat on ainiaaksi poistettu suvustamme. Ehkäpä se onkin viisainta. Yleinen käsitys on, että tuntemattomat tahi yliluonnolliset asiat ovat kaarneita. Tämä luulo ei johdu ihmisten synnynnäisestä taikauskoisuudesta, vaan siitä, että nuo asiat todellakin ovat tavallisesti sellaisia. Ihminen, joka sekaantuu elämää vallitsevien, suurten ja salaperäisten voimien temmellykseen, joutuu useimmiten niiden uhriksi ja tuhoutuu. Ja jos sinä saavuttaisitkin päämaalisi, kestäisit koetuksen, jossa saisit ikuisen nuoruuden ja kauneuden, uhmaisit iäisesti ajan kuluttavaa voimaa ja olisit riippumaton ruumiin ja henkisten kykyjen luonnollisesta rappeutumisesta, niin kuka voi mennä takaamaan, että tämä peloittava muutos olisi onnellinen? Valitse, poikani, ja johtakoon maailmoita hallitseva voima, joka sanoo: 'Tässä on raja; enempää et saa tietää', valintasi itsesi ja koko maailman onneksi. Jos tutkimuksesi menestyvät ja sinä saat salaisuuden selville, niin kerran olet hallitseva vain monien ihmeellisten kokemustesi voimalla. — Hyvästi!"

Kirje, jossa ei ollut päivänmäärää eikä allekirjoitusta, loppui näin äkkiä.

"Mitä tuumit tästä, setä Holly?" kysyi Leo henkäisten syvään ja pannen kirjeen pöydälle. "Mehän odotimme tuon lippaan sisältävän jonkun salaisuuden ja niin näyttää totisesti olevankin."

"Mitäkö minä tuumin tästä? Luonnollisesti sitä, ettei isäsi laita ollut aivan niinkuin olisi pitänyt olla", vastasin lujasti. "Samaa ajattelin jo kaksikymmentä vuotta sitten, kun hän tuli luokseni. Näethän selvästi itsekin, että hän joudutti loppuaan, mies parka. Koko kirje on tyhjää lorua alusta loppuun."

"Niin onkin, herra", sanoi Job juhlallisesti. Job oli niin kylmän järjen mies, että hän kelpasi muillekin esikuvaksi. Hän ei uskonut mitään, jota hän ei voinut käsittää.

"Hyvä on", sanoi Leo, "mutta katsokaamme nyt kuitenkin, mitä ruukunpalasella on sanottavaa", ja ottaen isänsä kirjoittaman käännöksen hän alkoi lukea:

"Minä, Amenartas, syntyisin Egyptin faraoitten kuninkaallisesta suvusta, jonka puoliso on Isis-jumalan pappi Kallikrates (kaunis suuressa voimassaan), jota jumalat rakastavat ja henget tottelevat, kirjoitan tämän kuolinvuoteellani pienelle pojalleni Thisistheneelle eli Mahtavalle Kostajalle. Minä pakenin Egyptistä isäni kanssa, joka oli tähteni rikkonut vannomansa valan, Nectanebes faraon aikana. Me pakenimme etelää kohti, vetten yli, ja harhailimme kaksi kertaa kaksitoista kuukautta Libyan (Afrikan) rannikolla, joka on nousevaan aurinkoon päin ja jossa on erään virran suulla suunnaton, etioopialaisen pään muotoiseksi hakattu kallionlohkare. Neljän päivänmatkan päässä veden yli erään suuren virran suulta me jouduimme haaksirikkoon, ja toiset hukkuivat ja toisia kuoli tauteihin. Mutta meidät veivät julman näköiset miehet erämaiden ja soiden halki, joissa vesilintuparvet taivaankin pimittivät, ja kymmenen päivänmatkan kuluttua saavuttiin onton vuoren luo, jossa muinoin oli ollut mahtava kaupunki. Nyt se oli raunioina ja oli siellä luolia, joiden syvyyttä ei kukaan ole konsanaan mitannut. Siellä asui kansa, joka surmaa kaikki muukalaiset asettamalla heidän päähänsä hehkuvan ruukun, ja meidät vietiin tuota kansaa hallitsevan kuningattaren luo, joka noitakeinoillaan tietää kaikki salaisuudet taivaan ja maan välillä. Hän on kuolematon, eikä hänen kauneutensa milloinkaan lakastu. Hän rakastui isääsi Kallikratekseen ja olisi surmannut minut ottaen hänet puolisokseen, mutta mieheni rakasti minua ja pelkäsi häntä eikä tahtonut. Sitten hän johdatti meidät hirvittäviä polkuja myöten ja mahtavan noituuden avulla suureen luolaan, jonka suulla tuo vanha filosoofi makasi kuolleena, ja näytti meille elämän alkulähteen tulisen patsaan, joka on katoamaton ja jonka synnyttämä ääni muistutti ukkosen jyrinää. Hän meni seisomaan liekkien keskelle ja tuli sieltä vahingoittumattomana ja entistä kauniimpana. Sitten hän vannoi tekevänsä isäsikin yhtä kuolemattomaksi kuin hän itsekin oli, jos tämä surmaisi minut ja antautuisi hänen valtaansa. Hän ei voinut itse minua surmata, sillä minun tiedossani oli oman kansani mahtavat noitakeinot, joiden avulla kykenin häntä vastustamaan. Puolisoni peitti kädellään silmänsä päästäkseen näkemästä hänen kauneuttaan, eikä suostunut. Ja raivoissaan tuo nainen löi hänet noituudellaan ja hän kuoli. Silloin kuningatar itkien katui tekoaan ja kantoi hänet haikeasti valittaen luolasta, ja peläten minua hän lähetti minut tuon suuren virran suulle, jonne laivat tulivat. Minä pääsin laivaan ja siellä minun synnytykseni hetki tuli. Pitkiä matkoja kuljettuani ja kauan harhailtuani minä vihdoin saavuin tänne Ateenaan. Sanon sinulle nyt, poikani Thisisthenes, etsi tuo nainen ja opi elämän tulen salaisuus, ja jos voit, niin surmaa tuo nainen isäsi Kallikrateen tähden; mutta jos pelkäät tahi yrityksesi ei onnistu, niin minä sanon tämän saman kaikille jälkeentulevaisillesi, kunnes heidän joukostaan vihdoinkin ilmestyy urhoollinen mies, joka on kylpevä elämän tulessa ja istuva faraoiden istuimella. Minä puhun sinulle asioita, jotka näyttävät uskomattomilta, mutta minä tiedän enkä valhettele."