Читать книгу Kuolematon kuningatar - H. Rider Haggard - Страница 15

Aurinko oli vihdoin karkoittanut kaikki yön varjot piilopaikkoihinsa ja sen säteet alkoivat suloisesti lämmittää. Istuin mietteisiini vaipuneena ja kuuntelin maininkien kohinaa, kunnes heikko virta kuljetti veneemme niin, että tuo niemekkeen nenässä oleva omituinen huippu tahi suunnaton kallionlohkare joutui meidän ja auringon väliin. Tuijotin ajatuksissani tuohon merkillisen näköiseen kallioon, kunnes sen ääriviivat olivat joka taholta takana olevan auringon kirkastamat. Silloin säpsähdin, sillä huomasin samassa, että tuo ainakin kahdeksankymmenen jalan korkuinen kallionlohkare niemekkeen kärjessä oli aivan kuin neekerin pää, jonka kasvojen ilme oli mahdollisimman hirveä ja julma. Asian laita oli todellakin niin. Neekerin paksut huulet, leveät posket ja lyhyt ja latuskainen nenä näkyivät hämmästyttävän selvästi kirkasta aurinkoa vasten. Tuo kallio oli ehkä ollut paikallaan niemen kärjessä tuhansia vuosia ja sinä aikana olivat kenties tuulet ja myrskyt hioneet myös sen ylä- ja takaosan erehdyttävästi neekerin päälaen ja takaraivon muotoisiksi. Yhdennäköisyyden täydensi vielä se, että kallion laella kasvoi ruohoa ja takkuisia matalia pensaita, jotka aurinkoa vasten katsottuina näyttivät jättiläismäisen neekerin villaiselta tukalta. Tämä kaikki tuntui hyvin omituiselta; niin omituiselta, etten enää voi uskoa kuvaa vain joksikin ihmeelliseksi luonnonoikuksi. Minun järkähtämätön vakaumukseni on, että neekerin pään muotoinen kallio oli jonkunlainen jättiläismuistomerkki, jonka, samoinkuin tuon maailmankuulun Egyptin sfinksinkin, joku ammoin sukupuuttoon kuollut ja kokonaan unhotettu kansa on tarkoitukseen sopivasta kallionlohkareesta veistänyt satamansa suulle ehkä varoittamaan ja uhkaamaan vihollista lähestymästä. Silloin emme suureksi mielipahakseni voineet tarkemmin tutkia, miten asia oikein mahtoi olla, sillä kalliolle näytti olevan melkein mahdoton päästä niin meren kuin maankin puolelta, ja sitäpaitsi meillä oli silloin muita tärkeämpiäkin tehtäviä. Kun ajattelen asiaa myöhempien kokemustemme yhteydessä, olen varma, että tuo suunnaton patsas on ihmiskätten työtä. Mutta olkoon nyt miten hyvänsä, kuva on vieläkin paikoillaan ja tuijottaa synkästi alituisesti näköään muuttelevan valtameren yli — siinä se oli enemmän kuin kaksituhatta vuotta sitten, jolloin Amenartas, Egyptin prinsessa ja Leon kantaisän, kauniin Kallikrateen puoliso, katseli sen pirullisia kasvoja — ja siinä se on, minä olen varma, vielä kahdentuhannenkin vuoden päästä sen jälkeen kuin meidät on jo kokonaan unhotettu, ja tuijottaa etäisyyteen yhtä julman ja hirveän näköisenä.

"Mitä sinä tuosta tuumit, Job?" kysyin minä palvelijaltamme, joka istui keulassa ja koetti saada mahdollisimman runsaasti aurinkoa ollen yleensä tavattoman äreän näköinen, ja osoitin tuota kamalan näköistä päätä.

"Jumala meitä varjelkoon!" parahti Job, joka nyt vasta huomasi kuvan. "Luulenpa, että paholainen omassa persoonassaan on istunut mallina kuvanveistäjälle, joka on muovaillut tuon."

Purskahdin nauruun ja nauruni herätti Leon.

"Halloo!" huudahti hän. "Mikähän minua oikein vaivaa tänään, kun olen aivan jäykistynyt — otanpa oikein aimo ryypyn lämpimikseni. Mutta — mutta missä on laivamme?"

"Voit olla hyvilläsi, poikaseni, ettet ole vieläkin jäykempi", vastasin minä. "Laiva upposi ja kaikki muut hukkuivat paitsi me neljä. Sinun pelastuksesi olikin aivan ihmeellinen sattuma." Jobin hakiessa esiin paloviinaa eräästä arkusta minä kerroin Leolle juurtajaksain kaikki yölliset seikkailumme.

"Suuri Jumala!" sanoi hän hiljaa, "onpa omituista ajatella, että juuri me pelastuimme melkein varmasta kuolemasta."

Samassa löytyi paloviinavarastokin ja me kaikki otimme aimo kulauksen, joka pani veremme suloisesti kiertämään kohmettuneissa jäsenissämme. Noustuaan hiukan ylemmäksi alkoi aurinkokin tuntuvasti lämmittää, mistä olimme sangen kiitolliset, sillä olimme olleet läpimärkinä ainakin viisi tuntia, ellei kauemminkin.

"No, mutta", sanoi Leo kiihkeästi ja laski paloviinapullon veneen pohjalle, "tuollahan on pää, josta kirjoituksessa puhutaan. Siinähän on nyt edessämme etiooppialaisen pään muotoiseksi hakattu kallionlohkare!"

"Niin", sanoin minä, "siinähän tuo näkyy olevan."

"Siispä on koko kertomuskin tosi", vastasi hän.

"Minä en ainakaan näe mitään, joka sen todistaisi", vastasin tähän. "Mehän tiesimme tuon pään olevan täällä, sillä isäsihän näki sen. Onko sanottu, että se on juuri sama pää, josta kirjoitus puhuu, ja jos niin sattuisi olemaankin, niin sehän ei mielestäni todista vielä mitään."

Leo hymyili sääliväisesti: "Sinähän nyt olet oikea Tuomas-epäilijä, setä Horacei", sanoi hän. "Ken elää, se näkee."

"Aivan niin", vastasin minä. "Ehkä huomaat, että olemme erään joen läheisyydessä ja ajelehdimme jokisuulla olevan hiekkamatalikon yli. Otapas airosi, Job, niin soudamme jokeen katsomaan, löytäisimmekö sieltä sopivan maihinnousupaikan."

Jokisuu, johonka nyt ohjasimme, ei näyttänyt olevan hyvinkään leveä, vaikka me emme voineet nähdä oikein tarkoin, sillä molemmat rannat olivat tiheän sumun peitossa. Melkein kaikkien Itä-Afrikan jokien suut ovat laajojen hiekkamatalikkojen sulkemat ja niin oli tämäkin, mutta kun oli juuri nousuveden aika, niin pääsimme onnellisesti matalikon yli. Maatuulen puhaltaessa ja pakoveden mentyä olisi epäilemättä ollut aivan mahdotonta päästä jokeen sellaisellakin veneellä, joka olisi uinut vain jonkun tuuman syvällä. Mutta näin suotuisien olosuhteiden vallitessa me suoriuduimme kahdessakymmenessä minuutissa tuosta vaarallisesta paikasta ja koska tuuli oli sopivasti myötäinen, niin kohotimme purjeen ja laskimme hyvää kyytiä eteenpäin. Aurinko, jonka säteet alkoivat tuntua sangen polttavilta, haihdutti vähitellen rantojen sumun ja silloin näimme, että jokisuun muodostama pieni lahti oli noin puolen penikulman levyinen. Rannat olivat hyvin soiset ja vedestä kohoavilla liejusärkillä lojui laumoittain krokotiilejä kuin kaatuneita puunrunkoja. Noin penikulman päässä suoraan edessäpäin näytti kuitenkin olevan pienempi kaistale lujempaa maata ja sitä kohden me ohjasimme purtemme. Neljännestunnin kuluttua olimme perillä ja sidoimme veneemme kauniiseen puuhun, jolla oli leveät ja kiiltäväpintaiset lehdet ja joka vettä varjoavista ihanista kukistaan päättäen kuului magnolioiden sukuun. Maihin noustuamme me riisuuduimme, peseydyimme ja levitimme vaatteemme ja kaikki veneessä olleet tavaramme auringonpaisteeseen kuivumaan. Sitten valmistimme aamiaisemme muutamien puiden siimeksessä säilykkeistä, joita olimme varanneet mukaamme melkoisen kasan, ja ilmaisimme äänekkäästi suuren tyytyväisyytemme sen johdosta, että olimme edellisenä päivänä ennen myrskyn tuloa siirtäneet kaikki tavarat veneeseen. Aterian ajalla olivat vaatteemmekin kuivuneet ja me pukeuduimme suurella nautinnolla. Väsymystä ja pienempiä vammoja lukuunottamatta ei kukaan meistä ollut vakavammin vahingoittunut tuossa hirvittävässä seikkailussa, joka oli ollut niin tuhoisa kaikille kumppaneillemme. Olihan Leo tosin ollut melkein hukkumaisillaan, mutta eihän karski kahdenkymmenenviiden vuoden vanha nuorukainen sellaisesta paljoakaan välitä.

Kun aamiainen oli syöty, lähdimme tutkimusmatkalle. Me olimme kuivalla maakaistaleella, joka oli noin kahdensadan kyynärän levyinen ja noin viidensadan kyynärän pituinen. Yhdellä puolen oli joki ja kolmelta puolelta sitä rajoitti ääretön, autio suo, joka ulottui silmänkantamattomiin. Tämä kuiva maakaistale oli myös noin kaksikymmentäviisi jalkaa ylempänä joen ja ympäröivän suon pintaa ja näytti, niin omituiselta kuin se kuulostaakin, olevan kaikesta päättäen ihmiskäden tekemä.

"Tässä on muinoin ollut suuri lastauspaikka", sanoi Leo opettavaisesti.

"Mitä joutavia", sanoin minä. "Kuka olisi ollut kyllin typerä rakentaakseen tämän lastauspaikan näiden kauhistuttavien soiden keskelle ja maahan, jossa asuu vain villikansoja? Ja onko edes varmaa, että tämä seutu on lainkaan asuttu?"

"Ehkäpä maa ei ole aina ollut suota ja kenties sen asukkaat ovat joskus olleet korkeammallakin sivistysasteella", sanoi hän kuivasti ja silmäili rannan jokeen viettävää jyrkkää äyrästä. "Katsopas tuonne", jatkoi hän osoittaen kohtaa, josta viimeöinen myrsky oli juurineen kaatanut erään aivan veden reunassa kasvaneen magnoliapuun, jonka juuret olivat kiskaisseet paikoiltaan suuren maalohkon. "Eikös siellä näy selvästi muuraustyö! Ellei, niin ainakin tuo on hyvin sen näköistä."

"Mitä joutavia", sanoin minä kiivetessämme alas tarkastamaan paikkaa, joka oli paljastunut puun kaatuessa.

"Mitäs tästä sanot?" kysyi hän.

Tällä kerralla en sanonut mitään, vihelsin vain, sillä ylöskiskaistun maan alta näkyi suuria, säännöllisiä kiviä, jotka oli muurattu toisiinsa ruskealla sementtiä muistuttavalla laastilla, joka oli niin kovaa, ettei metsästyspuukkoni viila pystynyt siihen lainkaan. Mutta siinä ei ollut vielä kaikki. Kuopan pohjalla näin jonkun esineen häämöttävän mudan alta ja kaivettuani käsilläni pehmeää maata hiukan sivulle näin suuren kivirenkaan, joka oli toista jalkaa läpimitaten ja noin kolmen tuuman vahvuinen. Tämä löytö sai minut aivan sanattomaksi.

"Eikös näytäkin satamalaiturilta, johon on muinoin kiinnitetty suuriakin aluksia, vai mitä, setä Horace?" kysyi Leo riemuitsevasti hymyillen.

Koetin jälleen sanoa "mitä joutavia", mutta sanat takertuivat kurkkuuni, sillä rengas puhui kyllin selvästi puolestaan. Muinaisina aikoina oli aluksia kiinnitetty tähän laituriin ja koko tämä kivistä muurattu rantakaistale oli epäilemättä suuren lastauspaikan ainoa jäännös. Ehkäpä kaupunki, joka oli omistanut sen, oli hautautunut takana olevan suon alle.

"Alkaapa tosiaankin näyttää siltä, kuin kertomuksessa olisi sittenkin hiukan perää, setä Horace", sanoi Leo iloissaan; ja kun ajattelin salaperäistä neekerin päätä jokisuun edessä ja näkemääni yhtä salaperäistä muuraustyötä, vastasin hiukan vältellen.

"Afrikan kaltainen maa", sanoin minä, "on varmaankin täynnä kauan sitten kuolleiden ja unhotettujen kansojen sivistyksen ja asutuksen muistomerkkejä. Kukaan ei tiedä muinaisegyptiläisen sivistyksen ikää ja kuinka laajalle alalle ja mihin seutuihin se oli voinut levitä. Samoin on assyyrialaisten, foiniikialaisten, persialaisten ja kaikkien noiden kansojen tapaisten, muinaisuudessa eläneiden, alemmalla tahi korkeammalla sivistyskannalla olleiden kansojen sivistyksen laita, juutalaisista puhumattakaan, sillä heistähän todellakin tiedetään yhtä ja toista. Onhan mahdollista, että jollakin noista kansoista oli täällä siirtokuntia ja suuri kauppapaikka."

"Aivan niin", sanoi Leo, "mutta ethän ole ennen näin puhunut."

"Mihinkäs nyt ryhdymme?" kysyin minä olematta kuulevinanikaan hänen muistutustaan.

Kun vastausta ei kuulunut, kävelimme hiljalleen suon reunalle ja katselimme edessämme leviävää mieltäsynkistävää maisemaa, joka näytti ulottuvan loppumattomiin. Kaikenlaatuisia vesilintuja ilmestyi kätköpaikoistaan niin tiheinä parvina, että ne välistä pimittivät taivaankin. Aurinko oli noussut korkealle ja suosta ja sen limaisen vihreistä vesilätäköistä alkoi nousta myrkyllisiä kaasuja.

"Kaksi seikkaa on mielestäni aivan selvää", sanoin minä kolmelle kumppanilleni, jotka murheellisen näköisinä katselivat maisemaa. "Tuon poikki on ensinnäkin aivan mahdoton kulkea", jatkoin viitaten suolle, "ja jos jäämme tähän, niin kuolemme varmasti kuumeeseen."

"Mikään ei ole selvempää, herra", sanoi Job.

"No hyvä; meillä on siis valittavana kaksi menettelytapaa päästäksemme täältä. Joko koetamme veneellämme pyrkiä johonkin satamaan tällä rannikolla, mikä on hyvin vaarallinen yritys, tahi sitten purjehdimme tahi soudamme jokea ylös kohti tuntemattomia kohtaloita."

"Minä en tiedä, mitä sinä aiot tehdä", sanoi Leo päättäväisen piirteen ilmestyessä hänen suunsa ympärille, "mutta minä puolestani aion matkata jokea ylös."

Jobin silmät suurenivat kauhusta niin, että valkuaiset näkyivät, ja hän puhkesi surkeasti valittamaan. Arabialainen hoki: "Allah, Allah", ja alkoi myöskin valittaa kovaa kohtaloaan. Minä puolestani huomautin nöyrästi, että koska jo olimme ojan ja allikon välissä, niin oli samantekevää, mihin matkamme suunnattiin. Mutta tottapuhuen minä olin aivan yhtä kiihkeä jatkamaan matkaa kuin Leokin. Tuo suunnaton neekerin pää ja kivinen satamalaituri olivat kiihoittaneet uteliaisuuteni niin äärimmilleen, että minua oikein hävetti, mutta siitä huolimatta olin päättänyt tyydyttää sen, maksoi mitä maksoi. Kiinnitettyäni maston huolellisesti paikoilleen, lastattuamme tavaramme jälleen veneeseen ja otettuamme ampuma-aseet esille me siis aloitimme matkamme. Sää oli hyvin suotuisa, sillä mereltä puhalsi navakka tuuli, joten saatoimme nostaa purjeen ja antaa mennä aika vauhtia. —

Näin purjehdimme noin neljä tuntia yhtämittaa. Kerran kohtasimme suuren lauman virtahevosia, jotka kohottelivat päätään ja karjuivat peloittavasti noin kymmenen sylen päässä veneestämme Jobin suureksi kauhuksi. Tunnustanpa, että minunkin sydämeni hiukan pelosta pamppaili. Emme olleet milloinkaan ennen nähneet virtahevosia ja päättäen näiden suunnattomasta uteliaisuudesta nekin näkivät ensimmäisen kerran valkoisia miehiä. Olinpa jo pari kertaa aivan varma, että ne nousisivat veneeseemme tyydyttääkseen uteliaisuutensa. Leo halusi koettaa, pystyisikö lyijy näiden nahkaan, mutta turhia rettelöitä peläten minä varoitin häntä tekemästä niin. Me näimme myöskin satoja krokotiilejä, jotka paistattivat päivää joen liejuisilla särkillä, ja tuhansia vesilintuja, jotka olivat hyvin kesyjä. Ammuimme muutamia lintuja ja muiden muassa villin hanhen, jolla molemmissa siivissä olevien terävien ja käyrien kannusten lisäksi oli myöskin päässä aivan silmien välissä noin tuuman pituinen terävä kannus. Koska emme olleet milloinkaan tavanneet toista samanlaista, oli luullakseni ampumamme kummallinen lintu jokin merkillinen poikkeustapaus. Job antoi sille nimen "yksisarvinen hanhi".

Keskipäivällä kävi helle painostavaksi ja suosta nouseva löyhkä niin sietämättömäksi, että meidän täytyi heti niellä useita annoksia kiniiniä, kuumeen varalta. Tuulikin tyyntyi hiukan myöhemmin kokonaan ja koska raskaan veneemme soutamisesta vastavirtaan ei voinut olla puhettakaan, pysähdyimme muutamien aivan veden rajassa kasvavien puiden varjoon, — luulen niiden olleen raitoja, ja makasimme siellä läähättäen, kunnes kurjuutemme illan tullen vähää ennen auringonlaskua vihdoinkin loppui. Koska edessäpäin näytti olevan joessa leveämpi kohta, päätimme soutaa sinne, ennenkuin rupesimme tuumimaan, miten yönviettomme olisi järjestettävä. Olin juuri irroittamaisillani veneen, kun kaunis, juovikas ja suurisarvinen antilooppi ilmestyi rannalle juomaan, huomaamatta meitä, jotka olimme noin viidenkymmenen kyynärän päässä raitojen suojassa. Leo näki otuksen ensimmäiseksi ja ollen kiihkeä, suurriistan verta janoava metsämies, joka oli jo monta kuukautta haaveillut tällaisista kohtauksista, hän jäykistyi paikalleen kuin peltopyylle seisova setteri. Huomattuani asian ojensin hänelle hänen makasiinikiväärinsä ja tartuin samalla omaani.

"Annahan pamahtaa", kuiskasin minä, "mutta muistakin, ettet ammu harhaan."

"Harhaan!" toisti hän ylenkatseellisesti; "en voisi ampua tuosta ohi, vaikka koettaisinkin."

Hän kohotti pyssynsä ja tuo punaisenharmaa, kaunismuotoinen eläin, joka oli sammuttanut janonsa, nosti samassa päätään ja tarkasteli joen toista rantaa. Se seisoi suoraan laskevaa aurinkoa vasten, pienellä kohokkeella tahi kannaksella, joka näytti ulottuvan suon poikki aivan näkymättömiin ja joka luultavasti oli kaikkien joelle juomaan tulevien eläinten suosituin polku. Edessämme oleva näky oli hyvin kaunis. Luulen, että vaikka eläisin sadan vuoden vanhaksi, en milloinkaan unhottaisi tuota aution erämaan hurmaavaa ja lumoavaa ilmestystä. Kohtaus on ainiaaksi mieleeni syöpynyt. Oikealla ja vasemmalla näkivät silmämme vain äärettömän, kuolemaa hengittävän, yksitoikkoisen ja aution suon, jossa siellä täällä näkyi mustia ja limaisia vesilätäköitä, laskevan auringon punertavien säteiden välähdellessä niiden pinnalla kuin kuvastimessa. Takanamme ja edessämme näimme tyynenä virtaavan joen, joka vähän matkan päässä näytti loppuvan punertavarantaiseen suvantoon, minkä kalvossa illan suussa virinnyt heikko tuulen henki karehti. Ilta-auringon punainen kehä hipoi jo läntistä taivaanrantaa ja katosi pian suosta nousevien usvien taakse, luoden taivaalle, jonka huimaavassa korkeudessa majaa muuttavat kurjet rauhallisesti matkasivat sileätä tietään, kultaisen hohteen, joka pilvien varjoissa sädehti veripunaisena. Tunsin, että me kolme nykyaikaista englantilaista nykyaikaisessa englantilaisessa veneessämme olimme röyhkeitä tunkeilijoita tämän koskemattoman luonnon rauhaan, jonka juhlallista erämaan tunnelmaa tuo edessämme hehkuvan punaista iltaruskoa vasten liikkumatonna seisova jalomuotoinen eläin vain kohotti.

Pamaus! Kauriimme rientää tuulispään nopeudella tiehensä. Leo ampui ohi. Toinen pamaus! Kuula iski maahan aivan eläimen takana. Oli miten oli, minun täytyy myös koettaa, vaikka otus kiitää kuin nuoli ja on jo ainakin sadan kyynärän päässä ellei kauempanakin. Kautta Jupiterin! Nurinpahan vierähti ja siihen jäi. "Taisinpa lyödä sinut laudalta, Leo poikaseni", sanoin minä koettaen kaikin voimin hillitä riemuani, joka sellaisissa tilaisuuksissa tahtoo todellisen metsämiehen väkisinkin vallata.

"Pahustako sinun tarvitsi tulla siihen räiskimään", murisi Leo, mutta samassa suloinen hymy kirkasti hänen kauniit kasvonsa kuin äkkiä ilmestynyt valon säde, ja hän ojensi minulle kätensä. "Anna minulle anteeksi tyhmät sanani, vanha veikko, ja suo minun onnitella sinua. Ammuit todellakin mestarilaukauksen."

Me hyppäsimme maihin ja riensimme saaliimme luo, joka oli aivan hengetön. Kuulani oli ruhjonut selkärangan. Meni parikymmentä minuuttia, ennenkuin olimme otuksen nylkeneet ja leikanneet mukaamme paraita paloja niin paljon kuin kantaa jaksoimme. Kun vihdoinkin olimme valmiit lähtemään, oli jo niin pimeä, että tuskin näimme soutaa edessäpäin olevalle leveälle suvannolle. Juuri kun viimeinen päivänkaje katosi, heitimme ankkurin noin kolmenkymmenen sylen päässä rannasta. Rannalle emme uskaltaneet mennä, kun emme tienneet, löytäisimmekö sieltä kuivaa kohtaa leiripaikaksi ja kun sitäpaitsi pelkäsimme suosta nousevia myrkyllisiä kaasuja, jotka uskoimme välttävämme pysyttelemällä veneessämme etempänä rannasta. Sytytimme lyhdyn ja valmistimme parhaimpamme mukaan illallisen säilykkeistä. Syötyämme mainiolla ruokahalulla aioimme käydä nukkumaan, mutta se olikin aivan mahdotonta, sillä kimppuumme hyökkäsi kiukkuisesti kymmeniätuhansia verenhimoisimpia, itsepintaisimpia ja suurikokoisimpia moskiittosääskiä mitä milloinkaan ennen olen nähnyt tahi kuullut mainittavankaan. En tiedä, oliko lyhtymme valo tahi valkoisen miehen outo haju, jota ne ehkä olivat viimeiset kaksituhatta vuotta kaivaten muistelleet, houkutellut kiusanhenget luoksemme. Niitä oli veneemme ympärillä kuin mustaa pilveä ja ne inisivät, lauloivat ja purivat, niin että olimme vihdoin aivan hulluksi tulemaisillamme. Tupakansavu näytti niitä vain yllyttävän entistä vilkkaampaan toimintaan, kunnes meidän täytyi viimein kokonaan kietoutua makuuhuopiin ja istua huppukorvissa. Huovat lämmittivät niin, että hetken päästä hiki juoksi virtana jokaisesta huokosesta ja harras kiroilu ja kynsiminen jatkui loppumattomiin. Siinä istuessamme ja tapellessamme verenhimoisten vainoojaimme kynsissä kajahti hiljaisuudessa leijonan kumea karjunta kuin ukkonen, johon toinen leijona heti vastasi hiipien kaislikon kahahdellessa meidän ohitsemme noin kuudenkymmenen kyynärän päässä.

"Olipa onni", sanoi Leo kurkistaen peitteen alta, "ettemme majoittuneet rannalle, vai mitä, ukkoseni?" (Leo puhutteli minua välistä näinkin sopimattomasti.) "Katsohan tuota riivatun moskiittoa, kun kerkesi jo nipistää nenästäni", huudahti hän samassa ja kiskaisi peitteen silmilleen.

Hiukan myöhemmin alkoi kuu ilmestyä taivaanrannan yläpuolelle ja välittämättä leijonan ärjynnästä rannalla, me aloimme kaikki torkkua, sillä luulimme olevamme täysin turvassa kaikilta yllätyksiltä.

En tiedä oikein varmasti, mikä sai minut pyyhkäisemään suojelevan peitteen kasvoiltani; ehkä olin huomannut, että moskiitot purivat yhtä hyvin sen läpikin. Samassa kuulin Jobin säikähtyneenä kuiskaavan:

"Jumala meitä varjelkoon, katsokaa tuonne!"

Katsoimme heti kaikki hänen osoittamaansa suuntaan ja kuutamossa näimme rannan lähellä veden pinnassa kaksi rengasta, jotka nopeasti laajenivat, ja kummankin renkaan keskellä tumman pisteen.

"Mitähän nuo oikein mahtavat olla?" kysyin minä.

"Leijonia, herra", vastasi Job ja hänen äänensä ilmaisi närkästystä ja kunnioitusta sekä oikeutettua pelkoakin. "Ne kirotut uivat nyt tänne ja pi— pistävät meidät poskeensa", lisäsi hän hiukan sammaltaen jännityksessään.

Silmäsin tulijoita tarkemmin ja huomasin Jobin olevan tosiaankin oikeassa. Pedot olivat jo niin lähellä, että saatoin selvästi nähdä niiden julmasti hehkuvat silmät. Äsken kaatamastamme kauriista saamamme tuoreen lihan tahi meidän oman hajumme kiihoittamina nuo nälkäiset eläimet aikoivat karata heti kimppuumme.

Leo oli jo siepannut kiväärin käteensä,mutta minä pyysin häntä odottamaan, kunnes pedot olisivat päässeet hiukan lähemmäksi ja minäkin saanut pyssyn käteeni. Noin viidentoista jalan päässä meistä oli liejusärkkä, jossa oli vettä vain noin viisitoista tuumaa, ja meitä lähinnä oleva eläin — iso naarasleijona — kahlasi siihen ja pudisteltuaan turkkinsa karjaisi peloittavasti. Samassa Leon pyssy pamahti ja kuula sattui suoraan sen avoimeen kitaan tullen niskasta ulos; eläin lysähti hengetönnä veteen. Toinen leijona — täysikasvuinen uros — oli noin parin askeleen päässä ja samassa kun eläin oli nousemaisillaan särkälle, tapahtui jotakin hyvin kummallista. Vesi kuohahti ja pyörteili voimakkaasti ja samassa leijona päästi hirvittävän karjunnan hypäten särkälle ja vetäen jotakin mustaa perässään.

"Allah!" huudahti Mohammed, "krokotiili on iskeytynyt sen jalkaan!" Niin olikin käynyt. Näimme pitkän kuonon, jonka hirveät hammasrivit kiilsivät kuutamossa, ja takana venyvän matelijan ruumiin.

Nyt seurasi harvinainen ja kaamea näytelmä. Leijona onnistui pääsemään särkälle krokotiilin riippuessa kiinni takajalassa ja seuratessa perässä melkein uiden. Leijona karjui raivoissaan niin, että ilma vapisi, ja kääntyi vihdoin ympäri iskien kyntensä krokotiilin päähän. Matelija hellitti silloin otteensa ja kääntyi hiukan kyljelleen, sillä leijonan kynnet olivat, kuten myöhemmin huomasimme, puhkaisseet sen toisen silmän. Samassa leijona iski hampaansa sen kurkkuun ja molemmat eläimet kierivät mudassa julmasti riuhtoen ja taistellen. Oli mahdotonta seurata niiden kaikkia liikkeitä, mutta seuraavalla kerralla kun näimme selvemmin, huomasimme osien vaihtuneen, sillä krokotiili, jonka pää näytti olevan aivan riekaleina, oli saanut leijonan keskiruumiin kohdalta kauheiden leukojensa rautaiseen puristukseen ja heilutteli ja pudisteli nyt vastustajaansa raivoisasti. Leijonan ärjyntä kuulosti yhä tuskallisemmalta ja se kynsi ja puri epätoivon vimmalla vihollisensa kallionkovaa päätä, joka suojakilvistään huolimatta oli jo pahoin raadeltu. Vihdoin leijona osui takajalkojensa suurilla ja terävillä kynsillä krokotiilin verrattain pehmeään kurkkuun ja viilsi sen heti auki helposti kuin hansikkaan.

Silloin taistelu äkkiä loppuikin. Leijonan pää valahti alas ja päästäen valittavan karjaisun eläin lysähti hengetönnä krokotiilin päälle. Matelija oli hetken liikkumatonna, mutta sitten sekin vierähti hitaasti leijonan viereen hellittämättä kuollessaankaan rautaista otettaan vastustajansa ruumiista, jonka se oli, kuten myöhemmin näimme, purrut melkein kahtia.

Otaksun, että harvat miehet ovat nähneet sellaisen ihmeellisen ja järkyttävän taistelun elämästä ja kuolemasta, minkä todistajina me olimme tuona kuutamoisena yönä Itä-Afrikassa.

Kun kaksinkamppailu oli päättynyt, valvoi Mohammed loppuosan yötä vahtien turvallisuuttamme ja me muut koetimme nukkua niin hyvin kuin taisimme. Moskiittojen kiukkua lukuunottamatta yö kuluikin rauhallisesti.