Читать книгу Kuolematon kuningatar - H. Rider Haggard - Страница 4

Sisällysluettelo

Saattaessani täten julkisuuteen seuraavat vain seikkailuilta näyttävät tapaukset, jotka kuitenkin mielestäni ovat ihmeellisimpiä ja salaperäisimpiä mitä kuolevainen on konsanaan kokenut, tunnen velvollisuuteni olevan selittää, mistä olen saanut nämä näitä seikkoja koskevat yksityiskohtaisen tarkat tietoni. Mutta ennenkuin aloitan selitykseni, tahdon kertakaikkiaan huomauttaa, että minä olen vain tämän merkillisen kertomuksen julkaisija, enkä suinkaan ole ollut mukana sen salaperäisissä tapauksissa.

Muutamia vuosia sitten olin käymässä erään ystäväni luona eräässä yliopistokaupungissa, jota voimme nimittää vaikkapa Cambridgeksi, koska se soveltuu kertomukseeni. Kävellessäni eräänä päivänä kadulla kiintyi huomioni erikoisesti kahteen henkilöön, jotka kulkivat edelläni. Toinen oli pujottanut kätensä toisen kainaloon ja oli liioittelematta sanoen kaunein nuorukainen mitä milloinkaan olen nähnyt. Hän oli hyvin kookas ja leveäharteinen, ja hänen käytöksessään ilmenevä voima ja sulo näyttivät olevan hänelle yhtä synnynnäiset kuin erämaan kesyttömälle hirvelle sen uljas muoto ja sulavat liikkeet. Hänen kasvonsa olivat hyvin kauniit ja niissä kuvastui hyvä ja jalo luonne, ja kun hän kohotti hattunsa tervehtiäkseen ohikulkiessaan erästä naishenkilöä, näin, että hänen tukkansa oli kullankeltainen ja kiertynyt tiheille kiharoille.

"Herra varjelkoon!" huudahdin ystävälleni, joka oli mukanani, "tuo nuorukainenhan on kuin ilmielävä Apollon kuvapatsas. Miten kaunis hän onkaan!"

"Niin", vastasi seuralaiseni, "hän on yliopistomme kaunein ja myöskin mallikelpoisin oppilas. Häntä sanotaan yleisesti kreikkalaiseksi jumalaksi, mutta katsohan tuota toista. Hän on Vinceyn (jumalan nimi oli siis Vincey) holhooja, jota pidetään hyvin oppineena miehenä. Häntä sanotaan Charoniksi."

Noudatin kehoitusta ja huomasin vanhemman miehen olevan tavallaan aivan yhtä mieltäkiinnittävän kuin hänen rinnallaan astelevan nuorukaisenkin, joka todellakin oli huippuunsa kehittyneen miehisen kauneuden loistoedustaja. Hänen seuralaisensa näytti olevan noin neljänkymmenen vuoden ikäinen ja oli yhtä ruma kuin hänen kumppaninsa oli kaunis. Hän oli ensinnäkin hyvin lyhyt ja vääräsäärinen, hänen rintansa oli sisäänpainunut ja hänellä oli harvinaisen pitkät kädet. Tukka oli musta ja kasvoi melkein otsan puoliväliin yhtyen ohimoille ulottuvaan tuuheaan poskipartaan, niin ettei kasvoista jäänyt paljoakaan näkyviin. Hän muistutti kauttaaltaan gorillaa, mutta hänen katseessaan ilmeni tiedemiehen hengen terävyys ja hänen koko olemuksessaan oli jotakin miellyttävää ja luottamusta herättävää. Muistan sanoneeni ystävälleni, että tahtoisin tutustua häneen.

"Mikään ei ole sen helpompaa", vastasi hän. "Tunnen Vinceyn ennestään ja minä esitän sinut ensin hänelle."

Muutamia minuutteja myöhemmin olimme syventyneet mieltäkiinnittävään keskusteluun — Zulu-kansasta, sillä olin juuri palannut matkaltani Kap-maahan. Mutta puhelumme keskeytyi pian, sillä samaa katukäytävää myöten, jolla me seisoimme, lähestyi meitä eräs vanhempi naishenkilö ja kaunis, vaaleatukkainen tyttö, jotka Vincey näytti hyvin tuntevan, sillä hän liittyi heti heidän seuraansa jättäen meidät. Muistan, että naisten lähestyessä vanhemman miehen, jonka nimen kuulin olevan Holly, kasvojen ilmeen muutos huvitti minua sangen suuresti. Hän vaikeni äkkiä, katsahti nuhtelevasti kumppaniinsa ja murahtaen itsekseen poistui samassa yksinään kadun poikki. Jälestäpäin kuulin, että yleisesti tiedettiin hänen pelkäävän naisia yhtä paljon kuin muut ihmiset pelkäävät hullua koiraa, ja siten oli selitettävissä hänen äkkipikainen pakonsa. Kuitenkaan en voi sanoa, että nuori Vincey olisi sillä hetkellä ilmaissut mitään vastenmielisyyttä naisellista sukupuolta kohtaan. Muistanpa todellakin huomauttaneeni nauraen ystävälleni, että nuorukainen oli mies, jota ei ollut hyvä esittää morsiamelleen. Tuttavuus loppuisi melkein todennäköisesti siten, että tytön rakkaus sulhastaan kohtaan kylmenisi ja hän pihkaantuisi korviaan myöten uuteen ystäväänsä. Hän oli aivan liian kaunis ja vieläkin enemmän merkitsi se, ettei hän näyttänyt siitä lainkaan välittävän eikä käyttäytynyt vähintäkään teeskennellystä, kuten kauniit miehet tavallisesti tekevät; minkä vuoksi heistä ei, ansiosta kylläkin, tovereidensa keskuudessa pidetäkään.

Samana iltana matkustin ja tämän tapaamisen jälkeen en nähnyt enkä kuullut "Charonista" ja "kreikkalaisesta jumalasta" hiiskaustakaan pitkiin aikoihin. En ole todellakaan nähnyt kumpaakaan sen jälkeen tähän mennessä ja todennäköisesti en heitä enää milloinkaan näekään. Mutta kuukausi sitten sain kirjeen ja kaksi pakettia, joista toinen sisälsi käsikirjoituksia, ja avattuani kirjeen huomasin, että sen oli kirjoittanut eräs "Horace Holly", jota nimeä en sillä hetkellä muistanut ennen kuulleeni. Kirje kuului:

Cambridge, toukokuun 1 p. 18—.

K.H. Ottaen huomioon sangen lyhytaikaisen tuttavuutemme, kummastunette saadessanne kirjeen minulta. Sentähden lienee paikallaan johtaa mieleenne, että muutamia vuosia sitten kohtasimme toisemme Cambridgen kadulla, jolloin minut ja holhottini Leo Vincey esiteltiin teille. Käyn nyt lyhykäisesti asiaani. Olen juuri lukenut suurella mielenkiinnolla erään julkaisemanne kirjan, jossa kerrotte seikkailuista Keski-Afrikassa. Otaksun, että kirjassa esitetyt tapahtumat ovat osaksi tosia ja osaksi kuviteltuja. Mutta olkoon sen asian laita nyt miten hyvänsä. Kirja on joka tapauksessa johtanut mieleeni erään ajatuksen. Kuten oheenliitetystä käsikirjoituksesta näette (jonka ohella lähetän teille myöskin egyptiläisen sinetin, jonka tunnusmerkit esittävät 'Auringon kuninkaan poikaa', sekä ruukunsirpaleen), olemme minä ja holhottini tahi oikeammin ottopoikani Leo Vincey olleet aivan äsken Afrikassa mukana tapahtumissa, jotka ovat vieläkin merkillisemmät kuin mitä olette kirjassanne kuvailleet. Olemme kokeneet niin uskomattomia seikkoja, että totta puhuen pelkään teille olevan vaikeaa uskoa kertomukseni todenperäisyyttä. Käsikirjoituksesta käy selville, että minä tahi me olimme päättäneet olla saattamatta näitä asioita kenenkään tietoon eläissämme, emmekä olisi tehneetkään sitä, ellei eräs seikka olisi saanut meitä muuttamaan mieltämme. Aiomme nimittäin lähteä jälleen matkoille, mikä teille selviää luettuanne käsikirjoituksen, ja tällä kertaa on matkamme määrä Keski-Aasia, sillä siellä, jos missään tässä maailmassa, ovat viisauden todelliset lähteet salattuina, ja minä otaksun oleskelumme siellä tulevan sangen pitkä-aikaiseksi. Ehkä emme palaakaan enää takaisin. Nämä muuttuneet olosuhteet ovat saaneet meidät ajattelemaan, olemmeko oikeutetut salaamaan tapahtumia ja ihmeitä, jotka meidän mielestämme ovat ennenkuulumattoman mielenkiintoisia, vain sentähden, että pelkäämme joutuvamme naurunalaisiksi, koska yksityinen elämämme liittyy välittömästi noihin seikkoihin, ja kertomukseni todenperäisyyttä epäiltäisiin. Aluksi olimme Leon kanssa asiasta aivan eri mieltä, mutta monen neuvottelun jälkeen olemme viimein tehneet sellaisen sopimuksen, että lähetämme käsikirjoituksen teille ja annamme teille vapaan vallan julkaista kertomuksen, jos se mielestänne on sen arvoinen. Ainoa ehtomme on, että salaatte todelliset nimemme ja koetatte muutenkin niin paljon kuin mahdollista välttää meidän tunnetuksi tulemistamme kertomuksen todenperäisyyden siitä kärsimättä.

Siinäpä onkin jo melkein kaikki, mitä halusin teille sanoa. Tahdon vain vielä kerran huomauttaa, että kaikki, mitä käsikirjoituksessa kerrotaan, on sanasta sanaan totta. Kertomuksen päähenkilöstä, "kuolemattomasta kuningattaresta", en tiedä enempää kuin mitä tässä on kerrottu. Päivä päivältä on meillä yhä suurempi syy katua, ettemme käyttäneet paremmin tilaisuutta hyväksemme ja oppineet tuolta ihmeelliseltä ja salaperäiseltä olennolta enemmän hänen syvää viisauttaan. Kuka hän oikein oli? Miten hän oli joutunut asumaan Kôrin luoliin ja mikä oli hänen todellinen uskontonsa? Sitä emme saaneet milloinkaan tietää ja nyt se on ymmärrettävästi aivan mahdotonta — ainakin vielä. Nämä ja monet muut kysymykset ovat alati mielessäni, mutta vastausta niihin en löydä. Kuka voisi nämä asiat selittää? Siksipä on aivan turhaa näitä kysymyksiä esittääkään.

Tahdotteko ajatella ehdotustani? Annamme teille vapaan vallan menetellä kuten parhaaksi näette, mutta jos myönnytte tuumaani, niin on vaivojenne palkkiona oleva tietoisuus siitä, että olette saattaneet julkisuuteen mitä ihmeellisimmän kertomuksen. Sillä on sitäpaitsi vielä se etu, että se on tosi. Lukekaa käsikirjoitus (jonka olen tarkoin teitä varten jäljentänyt) ja ilmoittakaa minulle päätöksestänne.

Uskokaa minua! Kunnioittaen

teidän L. Horace Holly.

P.S. Jos julkaisette kertomuksen ja kirjan menekki tuottaisi voittoa, niin sitä saatte luonnollisesti käyttää miten parhaaksi näette, mutta jos julkaisu aiheuttaisi teille tappiota, niin kääntykää lakimiesteni, herrojen Geoffrey ja Jordanin puoleen. Heille annan määräyksen korvata vahinkonne. Ruukunsirpaleen, sinetin ja pergamentin uskon huostaanne, kunnes pyydän ne takaisin. L.H.H.

Tämä kirje, kuten arvattaneenkin, hämmästytti minua melkoisesti, mutta kun minulla oli juuri silloin toinen kiireellinen työ valmistettavana, joudin vasta kahden viikon päästä lukemaan käsikirjoituksen, jolloin hämmästyin vieläkin enemmän, kuten lukijakin olisi varmaankin tehnyt, ja kiiruhdin heti panemaan työn alulle. Kirjoitin siinä tarkoituksessa herra Hollylle, mutta viikkoa myöhemmän sain kirjeen hänen lakimiehiltään, jotka, samalla kun palauttivat kirjeeni, ilmoittivat, että heidän päämiehensä ja herra Leo Vincey olivat jo matkustaneet Tibetiin eivätkä olleet vielä ilmoittaneet heille tarkempaa osoitettaan.

Siinä kaikki, mitä minulla oli selitykseksi sanottavaa. Kertomuksesta muodostakoon lukija itselleen oman mielipiteensä. Luovutan sen nyt hänelle aivan samanlaisena kuin se joutui minun haltuuni, lukuunottamatta muutamia pieniä poikkeuksia, joita olen tehnyt salatakseni toimihenkilöt suurelta yleisöltä. Omasta puolestani en tahdo tehdä mitään huomautuksia tai johtopäätöksiä kertomukseen nähden. Ensin olin taipuvainen uskomaan, että tämä kuvaus naisesta, jonka majesteettista olentoa lukemattomien vuosisatojen salaperäisyys verhosi ja jonka yllä iäisyyden varjo häilyi kuin yön musta siipi, oli jokin äärettömän lavea vertauskuva, jonka merkitystä en jaksanut käsittää. Sitten ajattelin, että tässä ehkä piili jokin rohkea yritys esittää kuolemattomuuskokeilujen mahdollisia tuloksia, kuvailla eteemme sellainen inhimillinen olento, joka vieläkin uudistaa elinvoimansa luonnon suurista, ehtymättömistä lähteistä, joista kaikki elämä on kerran alkunsa saanut. Hänen povessaan sykkii elämä ja riehuvat intohimojen taistelut yhtä kauan kuin häntä ympäröivässä katoamattomassa maailmassa elämä sykkii, vedet virtaavat, vuoksi ja luode vaihtuvat, tuulet myrskyksi kiihtyvät ja tyyntyvät jälleen. Mutta luettuani pitemmälle ei tämäkään ajatus minua tyydyttänyt. Minun mielestäni näyttää kertomus liian todenmukaiselta ollakseen vain mielikuvituksen tuote. Selityksen luovutan kuitenkin toisten tehtäväksi ja tämän lyhykäisen esipuheen jälkeen, joka erinäisten seikkojen takia oli välttämätön, pyydän lukijoita tutustumaan Ayeshaan ja Kôrin luoliin.

Julkaisija.

P.S. — Luettuani kertomuksen uudelleen ja sitä tarkoin harkittuani johtui mieleeni eräs seikka, johon en voi olla kiinnittämättä lukijan huomiota. Hän on huomaava, ettei Leo Vinceyn luonteessa tämän kertomuksen perusteella näytä olevan mitään erikoista ominaisuutta, joka selittäisi Ayeshan suuren kiintymyksen häneen eikä hän minunkaan mielestäni ole missään suhteessa mikään erittäin mielenkiintoinen henkilö. On todellakin luultavampaa, että herra Holly olisi tavallisissa oloissa helpostikin hänet syrjäyttänyt. Oliko asianlaita ehkä niin, että Ayesha kaikessa selittämättömässä viisaudessaan ja loistavassa nerokkuudessaan ihaili vain kaunista ulkomuotoa? Oliko tuo muinaisina aikoina elänyt Kallikrates vain tavallinen, lahjaton kuolevainen, jota rakastettiin vain hänen kreikkalaisen kauneutensa tähden? Vai onko asian todellinen laita siten kuin minä luulen sen olevan — nimittäin, että Ayesha, joka näki kauemmaksi tulevaisuuteen kuin me, oli huomannut rakastamansa miehen sieluun kätketyn tulevaisen suuruuden taimen, jonka hän tiesi rakastetulleen lahjoittamansa kuolemattomuuden vaikutuksesta, hänen nuoren viisautensa vaalimana ja hänen läsnäolonsa elähyttämänä puhkeavan ihanaan kukkaan, ilmestyvän loistavan tähden lailla täyttäen maailman häikäisevällä loistollaan ja ihanalla tuoksullaan?

Kysymykseen en kykene vastaamaan, vaan annan lukijan luettuaan herra Hollyn kertomuksen muodostaa itselleen oman mielipiteen siinä selostetuista tapahtumista.