Читать книгу Haoma ja Anahita - Hahl Jalmari - Страница 4

Sisällysluettelo

Kotilieden hiilet hehkuivat jo tuhan peitossa, siten säilyen päivän valkenemiseen, ja Haoma palasi vuoteelleen, jolla hän nyt rauhallisesti saattoi antautua unen valtoihin. Silloin kuuli hän Kerivanin rotkosolan suulla levottomasti liikkuvan, väliin urahtavan ja viimein lyhyesti haukahtavan. Haoman yksinäisyydessä teroittunut korva kuuli lopuksi kavioiden kopinan tapaista ääntä. Eikä tämä kuulo häntä pettänyt, sillä hetki hetkeltä kuului yhä selvemmin, miten hevosen kaviot kalskoivat vasten kalliokiviä. Tämä ääni lähestyi lähestymistään, ja koska Kerivan nyt oli käynyt kahta levottomammaksi, lähti Haoma ulos rotkosta katsomaan, kuka näin myöhään liikkui vuorikosken tienoilla.

Kuutamossa eroitti hän valkoisen ratsun ja sen selässä komeaan kultakoristeiseen viittaan puetun mieshenkilön. Ratsusta ja vaipasta huomasi Haoma heti, että myöhäinen vieras oli Demur, suurvisiiri Hassan Ibn Alin poika. Demur, Haoman lapsuuden toveri ja nuoruuden ystävä, oli joskus ennenkin hetkeksi hyljännyt Melik shaahin loistavan hovin ja ratsastanut Raghasta tänne vuorikoskelle erakko-ystäväänsä tervehtimään. Mutta ennen hän aina oli tullut päivällä. Hieman ihmetellen hänen näin myöhäistä tuloaan, riensi Haoma häntä vastaanottamaan, rauhoitettuaan ensin kovin levottoman Kerivanin. Demur oli notkeasti hypännyt kalliista, jalokivillä koristetusta satulastaan maahan ja köytti plataaniin kiinni tulisen orhinsa, joka höyrysi nopeasta ratsastuksesta.

— Olkoot erämaan henget tulollesi suopeat! — virkkoi Haoma

Demurille tervehdykseksi.

— Ja osoittakoon myös Allah sinulle armoansa — sanoi Demur vastatervehdykseksi, sillä hän, kuten isänsäkin, oli islaminuskoinen.

Haoma johti vieraansa rotkoasuntoon. Rotkonpuolisen aukon suulle pysähtyi Demur, sillä välin kuin Haoma sytytti kuparilamppunsa palamaan. Ja vasta kun Haoma oli kehoittanut häntä peremmälle tulemaan, astui hän pöydän ääreen istumaan.

— Tulen myöhään luoksesi, Haoma — alkoi Demur, ystävyksien istuuduttua — mutta luulen tuovani sinulle perin iloisen sanoman, enkä siis ole tahtonut lykätä tuloani huomiseen.

— Tulosi on minulle aina mieluinen, tuletpa sitten auringon säteillessä tai tähtien tuikkiessa, — sanoi vastaukseksi Haoma, joka erakkoelämästään huolimatta oli säilyttänyt parsien ystävällisen käytöstavan.

— Ilosanomaani ehkä et ole näin pian odottanut — jatkoi Demur. — Tänään on mahtava hallitsijamme, Melik shaahi, julistanut säädöksen, jonka nojalla te parsit koko Persian valtakunnassa olette lain suojaamia huolimatta siitä, että teillä on oma, islamista eroava uskonne. Jos pysytte levollisina ja uskollisina alamaisina kuten tähänkin asti, nautitte tästälähin samoja oikeuksia kuin valtakunnan islaminuskoiset, eikä kukaan, eivät edes islamin papit, saa teitä vainota. Tätä sanomaa en voinut huomiseen säilyttää, vaan tahdoin sen heti sinulle ilmaista.

Hämmästyneenä nousi Haoma ylös, meni ystävänsä luo ja virkkoi:

— Aavistamattoman iloinen on sanomasi, Demur. Enpä sitä nyt olisi voinut odottaakaan. Tosin äsken nukahtaessani näin kauniita unia, mutta en tietänyt niiden näin suurta onnea ennustavan. Isäsi, suurvisiiri Hassan, niin luulen, on tämän shaahin päätöksen aikaansaanut?

— Oikein arvasit, Haoma. Hän on viisas vanhus, niin sanotaan, ja soisi kaikki Persian eri kansakunnat onnellisiksi.

— Se on jo pyhän Zoroasterin oppi, että kansan onni ja rakkaus on valtakunnan ja hallitsijan paras tuki. Koko parsien heimo on jaloa isääsi tästä teosta siunaava.

— Huomis-aamuna aikoo isäni heimosi asuinsijoille lähettää viestin, joka on ilmoittava shaahin armollisen päätöksen. Mutta minä ajattelin sinua ja luulin sinun kernaasti rupeavan tämän viestin ensimäiseksi viejäksi. Jos siis se on sinullekin mieliksi, lähetän Raghaan palattuani sinulle nopeajuoksuisen hevosen ja orjan. Jo aamun sarastaessa odottavat he sinua vuorikoskella, ja ennen shaahin virkakäskyläisiä voit siis ehtiä heimosi ja vanhempiesi luo iloviestiä perille tuomaan.

— Tämä viestinvienti on kovin, mieleiseni, sanoi Haoma. — En ole vanhempia, en heimolaisia pitkiin aikoihin nähnyt. Jo heitä ikävöinkin. Ainoastaan vanha palvelijatar, Rudabe, ja palvelijapoika, Sevare, kävivät täällä joku aika sitten ruokavaroja tuomassa. Heiltä olen saanut viimeiset terveiset kotoa.

— Suostumustasi tähän toimeen en epäillyt. Haoma. Mutta on minulla muutakin kerrottavaa. Melik shaahin armollinen päätös sisältää vielä sen myönnytyksen, että parsi saa valtakunnan ja hovin toimiin astua, jos hänen kykynsä sen sallii. Olen puhunut sinusta isälleni. Sinä olit paras leikkikumppanini. Nytkin, vaikka olet muuttunut noin vakavaksi ja vältät ihmisten seuraa, on toveruutesi minulle rakkaampi kuin monen hovituttavani toveruus. Mielelläni aina ilmaisisin sinulle nytkin iloni ja suruni. Hylkää siis tämä luola ja tule Raghaan. Isäni kautta saat Melikin linnassa sellaisen toimen, joka sinusta tuntuu miellyttävimmältä.

Demurin näin puhuessa, olivat hänen kasvonsa muuttuneet leikillisen hilpeiksi, ja Haoma huomasi hänen silmissään saman iloisen, hiukan kevytmielisen ja huolettoman, mutta pohjalta ystävällisen ja hyvän ilmeen, jonka hän niin hyvin tunsi aikaisemmilta ajoilta, jolloin Demurin isä Hassan perheineen köyhänä ja huomaamattomana oli asunut parsien alueen rajoilla. Silloin olivat Haoma ja Demur melkein joka päivä tavanneet toisensa ja samoelleet vuoristossa ja lehdoissa, yhdessä antautuen poika-ijän reippaisiin leikkeihin.

Vakavan näköisenä vastasi Haoma:

— Ehdoituksesi ilmaisee hyväntahtoisuuttasi, ja tuottaa minulle suurta kunniaa. Ja muistellessani yhdessä vietetyn lapsuutemme ja aikaisemman nuoruutemme iloisia aikoja, heltyy mieleni, ja minusta tuntuu, kuin olisin lähtenyt astumaan outoa, minulle epäsoveliasta uraa. Mutta tiemme ovat nyt eronneet, Demur. Sinä olet ehkä määrätty täyttämään joku loistava tehtävä Melik shaahin hovissa, hyvän ja mahtavan isäsi johdolla. Minun tehtäväni on toisaalla, heimoni keskuudessa.

— Mikä on siis se tehtävä, jota alati ajattelet, josta usein minulle puhut?

— Se on heimoni uskon uudistus ja puhdistus, se on heimoni ja isänmaani kohoittaminen.

— Mitä sillä tarkoitat, Haoma? Miten aiot uudistaa isiesi uskon?

— Koetan rakentaa elämän ja uskon sopusuhtaisuutta. Tahdon tulistaa heimolaisteni mielet suureen tehtävään: Ormuzdin vallan vahvistamiseen.

— Minun uskoni on islam, — nimellisesti tosin vaan, sillä totta puhuen, minusta Zoroasterin oppi ja islam on yhtä vaan.

Näin sanoessaan sivelsi Demur silkinpehmeätä, sinimustaa lyhyttä partaansa, näyttäen leikillisen vakuuttavalta.

Ja hän lisäsi:

— Zoroasterin oppia tunnen varsin vähän, enimmästi vaan siitä, mitä sinä minulle olet selittänyt. Mutta islamiin ainakaan en enää pane suurta arvoa; siksi ovat pappimme, mollat, liian ulkokullatut ja häijyt.

— Ja ulkokultaisuutta ja häijyyttään he siirtävät Iranin kansaan. Siihen on myös suuresti ahdasoppinen islam syynä. Toisin on Avestan jalon opin laita. Ja luulen sen kehityskelpoisuuden äärettömäksi.

— Voitpa ehkä olla oikeassa, Haoma, kiittäessäsi Avestan oppia ja ylistellessäsi sitä islamia paremmaksi. Mutta usko pois: mitkä avut eri uskoilla liekään, niin ovat ne oikeastaan vaan perin runollisia sieluja ja herkkämielisiä naisia varten luodut.

— Soisin sinun toisin puhuvan, Demur. Soisin sinun vanhetessasi vakautuvan.

— Sinusta aikaa myöten saankin koko joukon vakavuutta, Haoma. Kun lähden luotasi, luulen usein vanhentuneeni ja tulleeni kokeneemmaksi. Mutta luontoani en kuitenkaan voi muuttaa. Usko muuten on tulevan elämän runoutta. Nykyinen elämä tarvitsee myös runouttaan.

— Nykyinen elämä tarvitsee ennen kaikkea oikeaan ja hyvään elämäntyöhön lämminnyttä mieltä, nykyinen elämä pyrkii myös pääsemään kokonaisuudeksi, suureksi yleväksi kokonaisuudeksi.

— Tuo on haaveilijan ajatus, runoilijan haihtuva mielijohde. Usko minua, Haoma, maailma oli keskinkertainen alusta pitäen, suurin osa ihmisiä on aina ollut keskinkertainen ja tulee aina olemaan keskinkertainen. — Mutta unhoitin vallan nykyisen elämän runouden. Niin, se vaatii myös runouttaan, ja tiedätkö mikä se on, Haoma? Se on lempi.

— Puhut tarinoita erakolle. Ne eivät minuun pysty. Minun mieleni on oleva kaukana niistä. Tarvitsen tarmoni tehtävääni varten, enkä saata tuhlata sitä turhuuden tekoihin.

— Älä puhu turhuudesta, Haoma. Hyvin puheesi ja ajatuksesi kuitenkin saatan ymmärtää. Mitä tietäisit sinä tosielämästä, sinä, joka vetäydyt erämaan jylhään yksinäisyyteen. Laiminlyöthän nuoruutesi oikeat vaatimukset. Sinä kylmennät nuoren veresi lämmön. Usko pois, ainoastaan siirtymällä täältä Raghaan, keskelle ihmisiä, tulet huomaamaan, mitä elämä saattaa nuoruudelle ja voimalle tarjota. Kun vaan näet harvinaisen viehkeät, harsosta paljaat naiskasvot, kun katsot syvälle kauniisiin nuoriin naissilmiin, silloin tunnustat minun puhuneeni totta. Jos näkisit minun ihanan Menisheni samettisilmät, niin Allah avita, pitäisit itseäsi narrina, jos kauempaa erämaassa asustaisit.

— Kun Ahriman tahtoo virittää kavalimmat ansansa, hän pukee häijyn daivin kauniin naisen haahmoon, jonka hän lähettää poloisen kuolevaisen tielle. Ellen sinua lapsuudesta asti tuntisi, ja ellet olisi koettu toverini, luulisin Ahrimanin vietellen puhuvan sinun suusi kautta.

Huomatessaan Haoman näin vakavaksi ja tyyneeksi, Demurkin kävi totisemmaksi ja virkkoi peräytyen:

— Tuohon käteen, Haoma. En soisi sinun puheestani pahastuvan. Tiedäthän minun paljoa puhuvan. Sinä ajattelet ja teet kuitenkin, niinkuin itse sopivaksi näet. En mistään hinnasta tahtoisi toveruuttasi kadottaa. Menishe tuottaa minulle kauneudellaan hurmaavaa iloa: mutta sinun toveruudestasi en mistään Menishen oikusta luopuisi.

Toveruksien jutellessa, oli yötä taas palanen edelleen kulunut. Varhain seuraavana päivänä oli Haoman lähdettävä heimolleen riemuviestiä viemään. Oli siis aika hänen mennä levolle. Jäähyväiset sanottuaan, poistui Demur Haoman saattamana luolasta. — Alempana, kuun valaisemassa notkossa kaapi plataaniin köytetty valkoinen orhi tyytymättömänä maata. Nopeasti irroitti Demur sen suitset puusta ja nousi satulaan, jonka jalokivet kirkkaasti kimmeltelivät kuutamossa. Johtakoot Ormuzdin henget sinut onnellisesti asunnollesi — sanoi Haoma, nostaen jäähyväiseksi molemmat kätensä taivasta kohti.

Seuraavassa tuokiossa käänsi Demur komean ratsunsa Raghaan päin. Hevonen astui ensin varovasti polutonta kallionrinnettä. Mutta pian kuuli Haoma, kuinka se tasangolle päästyään, nopeasti kalskutti kavioitaan, joiden kopina viimein hälveni etäisyydessä.

Silloin palasi Haoma rotkoasuntoonsa ja heittäysi vuoteelleen, jossa makea uni pian kietoi hänen jäsenensä.