Читать книгу Haoma ja Anahita - Hahl Jalmari - Страница 6

Sisällysluettelo

Jo oli Haoma saapunut kotoisen ylälaakson alueelle. Kaukana näköpiirin rajalla siintivät vaalean siniset, lumen peittämät vuoret, jotka loivat hänen eteensä lapsuuden iloiset muistot. Oikealla, öljypuiden suojassa, levisi notkelmassa riisivainio, jonka tuuleentunutta viljaa parsit olivat niittämässä. Huomatessaan valkean ratsun ja solakan ratsumiehen, riensivät naiset ja miehet vainiolta tien laidalle katsomaan, kuka tämä odottamaton vieras oli. Ja tunnettuaan ylimmän pappinsa ja heimopäällikkönsä pojan, Haoman, puhkesi moni heistä äänekkääseen ihmettelyyn. Sillä olihan parsien kielletty ratsastaa hevosella. Eroitukseksi islaminuskolaisista, jotka valtijaina asustivat maassa, oli parsien, paitsi moninaista vainoa täytynyt alistua siihen säädökseen, etteivät saaneet ratsastaa hevosilla, eivätkä käyttää samanlaisia pukuja, kuin islaminuskoiset.

Haoma tervehti, laskien parsien tavan mukaan oikean kätensä sydämelleen ja virkkoi:

— Terve, te jalot heimolaiseni. Ormuzdin siunausta teille toivotan.

Silloin eräs niittäjistä, nuori Gurase, joka oli herbedin eli parsilaisen ylhäisen papin poika, astui ennen muita Haomaa tervehtimään ja kysyi:

— Mitenkä liikut täällä hevosella ratsastaen, destur mobedin poika? Ja miten olet rohjennut vuoriston läpi ratsuinesi kulkea? Etkö ole pelännyt kohtaavasi shaahin käskyläisiä, jotka rohkeutesi herralleen varmaan kertoisivat?

— Teille olen kaikki selittävä, jalot heimolaiseni. Keskeyttäkää hetkeksi työnne ja seuratkaa minua isäni, destur mobedin, luo. Siellä olen teille sanomani ilmaiseva.

Ja iloista viestiä aavistaen, kohoittivat niittäjät kätensä ylös, ojentaen ne Haomaa kohti, häntä riemuhuudahduksin tervehtien. He jättivät niittotyönsä sikseen, ja rupesivat seuraamaan Haomaa, joka käymäjalkaa ratsasti heidän edellään pitkin aloepuiden reunustamaa tietä. Eikä aikaakaan, niin tie leveni, näköala laajeni, ja näkyviin tuli parsien pääkylän harmaat teltat, ja niiden takaa, vihreiden köynnöskasvien, tummien sypressien ja kookkaiden sykomorien peittämän vuoren juurella valkoinen telttarakennus. Se oli destur mobedin asunto.

Osa niittoväkeä oli oikotietä juoksujalassa rientänyt kylään Haoman tuloa kertomaan, jopa oli joku ehtinyt perille destur mobedin asunnolle pikaviestiä tuomaan. Kun Haoma ratsasti telttakylän läpi, kiiruhtivat kotoa olevat parsit uteliaina ulos asunnoistaan, häntä ihmetellen tervehtimään. Ja hänen jälessään solui jo pitkä joukko. Sillä kaikki seurasivat häntä vanhan Iredshin, kunnianarvoisen destur mobedinsa asunnolle.

Haoman sydän sykki kiihkeästi täynnä omituisen liikutuksen ja ilonsekaisia tunteita. Hän ei ollut pitkiin aikoihin kodissaan käynyt eikä omaisiaan nähnyt, ja nyt näin odottamaton aihe saattoi hänet heimonsa keskelle, vieläpä komeasti, valkoisen orhin selässä, kuin islaminuskoisen ruhtinaan.

Siinä levisi jo edessä, Iredshin avaran teltta-asunnon vasemmalla puolen kohoava, tuuhea plataanilehto, jonka keskeltä nousi sinervä savu tulialttarilta. Siinä oli jo ruusu- ja tamariski-pensaiden ympäröimä pihamaa. Avarasta valkeasta telttarakennuksesta astui ulos vanha valkeapartainen Iredsh, Haoman isä, jolla oli yllä lumivalkea liinavaippa sekä kultahelainen vyö. Myös Haoman äiti, Hutoa, ja sisar, Armaitis, tulivat esiin, ja heitä seurasi palvelija-joukko.

Haoma keikahti alas orhin selästä ja riensi vanhempiansa ja sisartaan tervehtimään, Vanha Iredsh sulki hänet syliinsä ja suuteli hänen otsaansa: Näin tekivät myös Hutoa ja Armaitis, ja kyyneleet välkkyivät kummankin silmässä. Vanha Rudabe, Haoman kasvattajatar, tunkeutui esiin palvelijajoukosta. Hän vapisi liikutuksesta, nähdessään lemmikkinsä näin äkkiä saapuvan kotia. Ja tarttuessaan hänen käteensä, jonka hän peitti suudelmillaan, ei hän saattanut hillitä liikutustaan, vaan vuodatti runsaita ilokyyneleitä. Mutta vielä olivat kaikki ääneti, sillä, ennenkuin Iredsh ja Hutoa saattoivat Haoman sisälle pyhän kotilieden luo, oli hänen pestävä kätensä ja ohimonsa. Palvelijanuorukainen, Sevare, kantoi nyt esiin kirkkaalla lähdevedellä täytetyn hopeamaljan. Haoma valeli tällä vedellä ohimoitaan ja käsiään, ja astui sitten äitinsä ja isänsä jälkeen teltta-asuntoon, jonka keskellä olevaa avaraa majaa ympäröivät lukuisat pienemmät verhojen eroittamat telttakammiot. Keskellä tätä avaraa telttamajaa kohosi harmaasta marmorista tehty pyhä kotiliesi. Sen eteen polvistui Haoma ja virkkoi, ojentaen käsiään tulta kohti:

— Suo'os tälle asunnolle runsas siunauksesi, Ormuzd!

Hän otti lähelläolevalta norsunluilla päällystetyltä kannatinrahilta kuivan tamariskikimpun, jonka lisäsi pyhälle liedelle. Risahdellen kiihtyi liekki, ja tumman sininen savupylväs nousi suoraan ylös kattoaukkoa kohti.

Kun hän näin oli kunnioittanut kotiliettä, puhkesivat hänen omaisensa vuoroin kyselemään.

— Tavaton lienee se seikka, joka sinut erakko-asunnoltasi näin odottamatta on kotilieden ääreen saattanut — alkoi vanha Iredsh.

Selittäen virkkoi Haoma:

— Tavaton todella, mutta iloinen, on se sanoma, jota tulin teille perille tuomaan. Kuulkaa siis vanhempani, ja iloitkaa: Melik shaahi on julistanut parsit vapaiksi ja lain suojelusta sekä oikeuksia nauttiviksi.

Suuri oli kaikkien avarassa telttamajassa olevien ihmetys ja ilo, kun he tämän sanoman kuulivat. Ja kun samassa ulkoa kuului odottavan väen levotonta murinaa, kehoitti Haoma isäänsä Iredshiä kansalle tätä riemusanomaa julistamaan. Sillä Haoma arveli, että parsien destur mobed oli yksin arvokas tällaista julistusta kuuluttamaan. Mutta Iredsh huomautti:

— Ääneni on jo heikko ja värähtelevä. Sinun äänesi, Haoma, on vahva ja nuorekkaan sointuva. Ilmoita siis sinä kansalle tämä riemusanoma.

Isäänsä totellen astui Haoma vanhempiensa, sisarensa ja palvelijoiden seuraamana ulos pihamaalle ja eteni aina ruusupensas- ja tamariski-aitaukselle saakka, jonka takana taaja parsien joukko levottomana odotti.

Siinä puhkesi Haoma lavealle kajahtelevalla äänellä puhumaan:

— Tänään on riemupäivä parsien heimolla, sillä maan hallitsija on suonut meille vapauden sekä lakien turvan ja oikeudet. Anokaamme siis Ormuzdin siunausta Melikin pään päälle, ja myöskin hänen jalolle suurvisiirilleen, Hassan Ibn Alille, sillä tämä on rakkaudellaan Iranin koko kansaan aikaansaanut shaahin armahduspäätöksen.

Kääntyen pyhää uhrivuorta kohden, kaikki koolla olevat parsit, naiset miehet, nuorukaiset ja tytöt lausuivat:

— Ormuzdin runsas siunaus tulkoon heidän päänsä päälle!

Riemuisa innostus valtasi väkijoukon; siinä moni ihastuksissaan syleili vieressään seisovaa ja vanha herbed, nimeltä Gurase huudahti:

— Jalo ennen muita on Hassan Ibn Ali; hän on todella Nisam-el-mulk — valtakunnan tuki!

Gurasen läheisyydessä joku huomautti:

— Suuri lie ansio myös Haomalla, sillä hän on suurvisiirin pojan harras ystävä. Hän myöskin lie puolestamme hyvää puhunut. Huomatessaan Haoman solakkana ja jaloryhtisenä seisovan vanhempainsa ja sisarensa vieressä, lisäsi hän:

— Haoma on isänsä jälkeen, oleva meidän destur mobedimme.

— Terve, Haoma, siunatkoon Ormuzd paluusi kotilieden ääreen! huusivat monet.

Sitten astui Iredsh lähemmäksi pensasaitaa. Hän aikoi puhua. Kansa huomasi sen ja odotti sanaakaan hiiskumatta. Värähtelevällä äänellä puhui Iredsh:

— Tästä onnen sanomasta tulee meidän pyhällä vuorella toimittaa kiitos-uhri Ormuzdille, joka meidän puolestamme on taistellut. Lähettäkää siis sana muihin ylälaakson kyliin, jotta kaikki parsit huomenna ennen auringon nousua tänne juhlapuvuissa kokoontuisivat. Ilmoittakaa myös heille Melikin armopäätös. — Ja tänä iltana sytyttäkää juhlasoihdut ja valmistakaa juhla-ateria, sillä tällaista ilonpäivää ei moni meistä vielä ole kokenut.

Kansa alkoi destur mobedin puhuttua hajaantua eri tahoille. Paljon puhuivat vanhemmat ja nuoremmat keskenään, paljon siinä arveltiin, paljon rakennettiin valoisia tulevaisuuden tuumia.

Haoma palasi, uskottuaan orhinsa Sevaren huostaan, vanhempiensa ja sisarensa seurassa takaisin teltta-asuntoon.