Читать книгу Haoma ja Anahita - Hahl Jalmari - Страница 5

Sisällysluettelo

Aamuaurinko loi jo hohdettaan luolan halkeemasta sisään, kun Haoma heräsi ja kavahti ylös vuoteelta. Ensi toimekseen poisti hän tuhan kotilieden vielä hehkuvilta hiililtä, joille hän levitti kuivuneita tamariskilehtiä. Niihin puhalsi hän tulen, jolla sytytti palamaan kuivan oksakimpun. Ja taas loimusi tuli pyhällä liedellä.

Haoma tunsi lyhyen, mutta sitkeän unen virkistäneen koko hänen ruumistaan; mielikin oli kevyt ja hilpeä. Hän otti esille valkoisen liinapyyhkimen ja lähti ulos, ohjaten kulkunsa vuorikoskelle päin, joka kallioiden lomitse alas syöstyään leveni muodostuen pieneksi lammeksi, ennenkuin se vuolaana jokena virtasi edelleen laaksoon. Tämän lammen rannalla riisui Haoma vaatteet yltään ja valeli ruumistaan ja kasvojaan raittiilla karkaisevalla vuoriston vedellä. Ja toimitettuaan virkistävän kylpynsä, ja jälleen pukeuduttuaan, suoritti hän aamuhartautensa, nousten ylös kalliolle kosken kuohuiselle partaalle ja kääntyen aamuauringon kultaamaan vuoristoon päin. Ojentaen kätensä ylös purppuranpunaisia lumivuorenhuippuja kohden, luki hän Avestasta oppimansa ylistysluvut Ormuzdin kunniaksi. Ja hän tunsi elinvoiman aaltoilevan suonissaan ja sopusointuisten ihannetoiveiden vavahtelevan mielensä syvyyksissä. Palatessaan luola-asuntoonsa, huomasi hän lähellä laaksossa ratsumiehen, joka istuen ratsunsa selässä suitsista talutti valkoista satuloitua hevosta. Siinä lähetti Demur ystävälleen ratsun. Haoma kiiruhti sisälle luolaan, jossa hän puki ylleen pitkän sinisen viitan ja kiinnitti vyötäisilleen hopeahelaisen vyön. Tämä oli hänen juhlapukunsa, johon hän merkillisen matkansa kunniaksi pukeutui. Kun hän uudelleen astui ulkoilmaan, oli Demurin lähettämä palvelija ratsuineen jo saapunut vallan lyhyen matkan päähän rotkoasunnosta. Siihen hän pysähtyi, ja köytettyään hevoset kiinni puuhun, heittäytyi hän maahan, täten tervehtien Haomaa. Sillä kuin ruhtinasta ainakin oli Demur käskenyt lähettämänsä palvelijan Haomaa kunnioittamaan. Mutta Haoma virkkoi:

— Nouse, ystäväni, ja ole tervetullut. Tiedän sinun saapuneen tänne herrasi Demurin käskystä.

Mutta vielä pystyyn nousematta sanoi suurvisiirin pojan palvelija:

— Herrani Demur käski sanoa sinulle tervehdyksensä ja toivottaa

Allahin siunausta sinun pääsi päälle!

Sitten hän nousi ja lisäsi:

— Matkaasi varten hän lähettää sinulle tämän ratsun ja on käskenyt minun sinua seuraamaan ja palvelemaan, kuin olisit oma herrani.

— Herrasi Demurin huolenpito on minulle rakas, vastasi Haoma. — Mutta tunnen hyvin vuoripolut ja tien, joka johtaa heimoni asunnoille. Tarpeeton on siis saattosi. Mutta jos joudat jäädä paluutani odottamaan, sopinee sinun poissaollessani hoitaa kotilieteni pyhää tulta.

Neuvottuaan hänelle, miten hänen piti ylläpitää tulta sekä osoitettuaan hänelle ruokakätkönsä, nousi Haoma valkoisen, komeasatulaisen orhin selkään.

Hän ohjasi ratsunsa alas laaksoon, joen yli johtavalle kivisillalle. Kastepisarat peittivät, nurmikot ja pensaat, kimmeltäen kuin lukemattomat jalokivet pehmeällä vihreällä samettikankaalla. Ryhmittäin joen varsilla ja alemmilla kallionkielekkeillä kohoilivat korkearunkoiset, täplätuohiset, smaragdin-vihreälehtiset plataanit, nuo parsien lempipuut. Ne olivat kuin Haoman omaisia täällä vuoriston yksinäisyydessä, ne olivat tulleet hänelle rakkaiksi, kuten koko hänen yksinäisen alkukehityksensä olopaikka, tuo hiljainen vuoriston kulma. Kivisillalta hän näki mahtavan vuorikosken vierittävän alas kalliolta hopeavesiään, ja sillan yli kuljettuaan hän jäähyväiseksi loi viimeisen katseen väliaikaisen kotonsa tienoille, ajatellen:

— Kohta palaan tänne taas, mietelmieni ja aatteideni kehtomaille.

Polku kiipesi luikerrellen ylös kallioiden rinteille. Hilpeät plataanit jäivät jälelle ja tummat, vakavat sypressi-ryhmät tervehtivät aikaista ratsumiestä. Tie kääntyi yhä enemmän koillista kohti, jolla ilmansuunnalla parsien asuinsijat olivat. Mutta vaikka Haoman tie nousi nousemistaan vuoriston ylämaille, ei viheriä, hymyilevä kasvullisuus vielä lakannut. Himmeänvihreät öljypuulehdot pilkoittivat tuon tuostakin kallioharjanteiden takaa esiin; mutta ylemmiltä harjanteilta näkyivät jo kaukana paljaat, tummanruskeat vuorimöhkäleet.

Polku kulki usein kaitoja kallionkielekkeitä pitkin huumaavien syvyyksien reunalla. Pienikin hevosen kompastus olisi saattanut syöstä ratsun ja ratsastajan alas kuiluun. Mutta Demurin lähettämä hevonen oli tottunut vuorimatkoihin; varovasti se asetti jalkansa, tunnustellen, oliko todella vankka kallio, vai pettävä sammalkuori kavion alla.

Haoman näin ratsastaessa oli aurinko noussut melkoisen korkealle taivaankannella. Se lämmitti jo tuntuvasti vuoristoilmaa, ja hikisenä Haoma pian olisi saanut jatkaa matkaansa, elleivät viileät tuulahdukset olisi liikkuneet kallioharjanteiden välillä.

Kapealta kallion reunukselta laskeutui tie laakson notkelmaan, jossa se leveni ja muuttui mukavammaksi. Alhaalla notkossa virtasi vaahtoisa vuoripuro, jonka rannalla kasvoi vanhoja paksurunkoisia raitoja, sekä tiheitä kaislikkoryhmiä. Puron yli johti taitetun kaaren muotoinen kivisilta. Se oli kovin rappeutuneessa tilassa, ja sentähden Haoma päätti antaa hevosensa kahlata matalan puron halki. Ratsun astuessa puroon ja veden loiskahtaessa, lehahti tiheä peltokanaparvi puron rannalta lentoon. Se oli käynyt vuoripurolla kylpemässä ja juomassa.

— Siinä olisi metsämiehellä ollut rikas saalis, ajatteli Haoma itsekseen, ratsastaessaan edelleen tasaista tietä pitkin. Hänellä oli jo muutaman tunnin matka takanaan, kun hän saapui pienelle karavaani-asemalle. Hän ratsasti sisälle neliskulmaiselle, rakennusten ympäröimälle pihalle, jolla kasvoi kookkaita poppeleita. Yhteen niistä hän köytti orhinsa kiinni, ja laskeutui itse läheiselle avaralle lautarahille istumaan. Siellä täällä loikoi ruohoisella pihamaalla väsynyt matkamies polvilleen laskeutuneen muulinsa vieressä. Toiset matkamiehet olivat suuruksella; ja nyt vasta muisti Haoma, ettei hän ollut ottanut mitään eväitä mukaansa. Ei hänellä, erakolla, ollut rahoja eineen ostamiseen; eikä hän myöskään tahtonut muilta ruokaa pyytää. Hän ei siis saattanut seurata muiden aterioivien esimerkkiä. Mutta matka parsien asuinsijoille ei kestänyt puolta päivää kauempaa, ja perille päästyään Haoma kyllä oli nälkänsä poistava.

Hänen katseensa kohdistuivat sattumalta orhiin, ja silloin tuli hän ajatelleeksi, että hevonen kuitenkin kaipasi rehua. Se oli komea tuo valkea ratsu, jonka Demur oli lähettänyt. Sen kaula oli korkean kaareva, sen ruumis vahva, mutta siro, ja sen selkään oli kiinnitetty jalokivillä koristettu punainen satula. Satulan takana riippui kaksi laukkua, ja ne vetivät Haoman huomion puoleensa. Hän nousi niitä tarkastamaan ja huomasi toisessa rehua, jota heti tarjosi hevoselle, ja toisessa herkullisia eväitä. Siinä oli paistettuja fasaaneja, tuoreita nisuleipiä, riisikakkuja, hedelmiä ja viiniä. Haoma otti eväät esille, ja hänen nälkänsä tuotti niille hyvän menekin. Näin hienoja ruokia ei hän ennen ollut syönyt, sillä parsit rakastivat tapainyksinkertaisuutta myöskin ruuissaan.

— Demur on huolta pitävä, hyväsydäminen ystävä. Hän saattaisi ystävyyden osoituksiin tuhlailla pois valtakunnan, jos hän olisi hallitsija, ajatteli Haoma käyttäessään hyväkseen suurvisiirin pojan lähettämiä eväitä.

Lyhyen levähdysajan kuluttua, nousi Haoma jälleen ratsunsa selkään ja jatkoi matkaansa. Nyt johti tie matkan ylimmille korkeuksille. Lounaaseen kiertävä aurinko paahtoi jo kuumana, ja monivärisinä loistivat kalliojonojen paljaat kiviseinät. Äärettömän avara näköala avautui Haoman katseille; minne silmä kantoi kohosi sahareunainen kallioseinä toisensa takaa. Alastomat kiviseinät hohtivat komean punaruskeina, ja sinervä auer liehui huippujen yläpuolella ilmassa. Voimakas kotka, ilmojen kuningas, purjehti liikkumattomin siivin korkealla yläilmoissa. Ja luonnon suuruus, auringon kultavalo ja puhdas vuoriston ilma kohoittivat Haoman mielen yleviin intoihin.

— Niin olet mieleni — ajatteli hän itsekseen, — kuin kotka tuolla taivaan sinikuvulla, leijailet ylhäällä, pyrkien kauas ja seuraten avarata lentopiiriä. Enkä tiedä, mikä on syvin kaipuusi, sinä pyrkivä mieleni. Onko se kotkan lento ylhäisten kuultavien kesäpilvien tasalla, missä silmä yhdellä katseella käsittää suuren osan maailmaa ja josta palattuaan se toivoo tajuavansa ne lait ja sen säännöllisyyden, joka on oleva maisen todellisuuden ohjaajana?

Ja kun ohuiden sinisten autereiden kautta kaukana taivaanrannalla rupesi kuultamaan hänen heimonsa seudut, kotoisen ylälaakson sypressiryhmät ja plataanilehdot, jatkui hänen mielensä haaveilu välittömästi:

— Vai liekö jo sieluni syvyydessä herännyt valtava kaiho siirtyä tuonne elämään ja etsiä sitä, mikä on viehkeätä, elinvoimaista ja kaunista. Vaikken minä, erämaanlapsi, tunne tuon ihmemaailman suloisuuksia, vetää minua selittämätön tenho sen puoleen; ja luulen, että se aika on jo mennyt, jolloin sulkeutuneena luolan pimeyteen ja erämaan yksinäisyyteen, vietän nuoruuteni katoavia päiviä katsomatta elämän kaunista taivasta ja tuntematta sen viehkeiden tuulahduksien hyväilyä.

Vuoritien tasoittuessa ja vitkallisen loitosti laskeutuessa parsien ylälaaksoa kohti, kehoitti Haoma ratsuaan juoksuun, sillä nyt hän taas muisti, mikä riemusanoma hänen oli perille vietävä. Levottomana, kuten osanottava ja harras iloviestin-tuoja ainakin, tahtoi hän mitä pikimmin saavuttaa matkansa mieluisen päämäärän.