Читать книгу Vaimo, jonka minulle annoit - Hall Sir Caine - Страница 11

Ja sittenkin minä olin houkka, kun en kaikesta huolimatta puhutellut Daniel O'Neilliä, ennenkuin hän läksi Roomasta. Minun olisi pitänyt sanoa hänelle:

"Tiedättekö että mies, jolle aiotte naittaa tyttärenne, on rietas heittiö? Jos todella tiedätte sen, niin tahdotteko kuitenkin kylmäkiskoisesti myydä lapsenne ruumiineen ja sieluineen, jotta himonne arvonimiin ja valtaan ja muut kehnot pyyteenne tulisivat tyydytetyiksi? Onko teidän lupa myydä hänet? Puhutte isän oikeuksista, mutta eikö tytär ole itsenäinen olento? Jos hänen avioliittonsa tulee onnettomaksi — ja niin käy, jos siitä mitään tulee — tekö siitä tulette kärsimään? Ja jos se saastuttaa ja turmelee hänen puhtaan ja henkevän luonteensa — ja sen se tekee — teidänkö sielunne joutuu tuomion hetkenä kirotuksi vai hänen?"

Niin minun olisi ollut sanottava, mutta sitä en tehnyt.

Pelkäsin, että epäiltäisiin minun ajavan omia, henkilökohtaisia

tarkoitusperiä — että katsottaisiin minun sekaantuvan asioihin,

jotka eivät minulle kuuluneet.

Mutta minä tunsin, että ne kuuluivat minulle, ja minä olin puolittain halukas heittämään sikseen kaiken muun ja palaamaan Ellaniin. Mutta tämä naparetki oli elinkysymys minulle, enkä niinmuodoin voinut luopua siitä.

Päätin siis kirjoittaa. Mutta kirjoittamisessa en ole mikään taituri, ja niinpä kesti kaksi viikkoa, ennenkuin sain kyhätyksi jotain kunnollista. Siihen aikaan olimme Port Saidissa ja sieltä panin postiin kolme kirjettä — ensimäisen Daniel O'Neillille, toisen piispa Walshille ja kolmannen isä Danille.

Joutunevatko ajoissa perille? Ja jos joutuvat, tuleeko niillä

olemaan toivottu seuraus? Vai tulevatko kirjeiden saajat ne

suuttuneina hävittämään?

Oli mahdoton arvata. Ja minun oli mentävä syvään antarktiseen

yöhön, johon ei yksikään sanoma elävästä maailmasta voisi minua

saavuttaa.

Mitä tapahtuu ennen kotiintuloani? Jumala yksin sen tietää.