Читать книгу Vaimo, jonka minulle annoit - Hall Sir Caine - Страница 8

"Etkö tahtoisi sisarta?"

"Ei sisaret mihinkään kelpaa", sanoi tohtorin poika ja mainitsi esimerkkinä koulutovereitaan — Jimmy Kristoferin ja muita —, joiden sisaret pelkäsivät kaikkea äyriäisiä, rapuja, jopa mertakin.

Tiesin, että itsekin olin pelokas kuin jänis, mutta pientä yksinäistä sydäntäni alkoi kivistää, ja niin hyvin kuin kuristavalta kurkultani sain sanotuksi, äännähdin:

"Minäpä en pelkää merta — enkä rapujakaan."

Samassa suuri tatti työnnettiin sivulle ja merensiniset silmät vilkaisivat sivusta minuun.

"Etkö todellakaan?"

"En."

Asia oli ratkaistu. Huomasin sen selvästi. Ja kun minä hetkistä myöhemmin pyysin tohtorin poikaa vuoteeseeni, pullahti hän siihen sukkineen päivineen, ja kävi istumaan oikealle puolelleni, ja William Rufus, joka heti paikalla oli mielistynyt minuun, asettui vasemmalle puolelle työntäen kuononsa syliini.

Makuuhuoneeni ovea pidettiin auki, jotta tarvittaessa voisin huutaa alakertaan, ja niinpä kuulin tohtorin pojan hiukan myöhemmin kertovan äidilleen, mikä minä olin. Olin mainio.

Kahdeksas luku.

Siitä päivin tohtorin poika piti minua itselleen kuuluvana. Ei hän kumminkaan käyttänyt tätä omistusoikeuttaan, ennenkuin tulin kouluun serkkuni ja hänen sisarpuolensa kanssa.

Kylän koulu oli yhteiskoulu, ja sitä valvoi johtokunta, jonka puhemiehenä oli kylän teurastaja. Koulussa oli vain yksi opettaja, pitkä, kolmenkymmenen korvissa oleva nuori nainen, joka kiinnitti pellavanväriset palmikkonsa päälaelle naurettavan näköiseksi kruunuksi. Mutta hänen kasvojensa ilme oli alati ankara, ja kun hän puhui, pujahtivat sanat hänen ohuilta huuliltaan niin sukkelasti kuin olisivat olleet lastenkodin pieniä leipäkyrsiä.

Myöhemmin sain kuulla, että hänen oli kiittäminen virastaan Bridget tätiä, joka oli käyttänyt hyväkseen riippuvaisuutta, jossa puheenjohtaja kauppasuhteitten vuoksi oli hoviin. Opettajaneiti arveli kaiketi olevansa velvollinen osoittamaan kiitollisuuttaan. Varma vain on, ettei hän heittänyt käyttämättä mitään tilaisuutta huomauttaakseen minulle, että maineeni oli saapunut kouluun jo ennen minua, ja voidakseen minua paremmin valvoa, hän asetti minut, istumaan luokan alapäähän, vaikka äitini jokapäiväinen opetus olisi oikeuttanut minut istumaan ylempänä.

Totta on, että olin, kuten isä Danin oli tapana sanoa, niin täynnä kujeita kuin vuohi, ja pikku lörpöttelijä minä myöskin olin, mutta enpä sittenkään katso ansainneeni sitä kohtelua, joka tuli osalleni.

Eräänä päivänä, viikko sen jälkeen kuin olimme tulleet kouluun, pitelin tauluani kasvojeni edessä kuiskaten jotain tytöille, jotka istuivat edessäni ja takanani. He alkoivat tirskua.

"Hiljaa!" huusi opettajatar, joka istui pöytänsä ääressä, mutta minä kuiskailin yhä edelleen, ja tytöt olivat läkähtyä nauruun.

Luullakseni opettajatar otaksui minun sanovan jotain hänestä itsestään — ehkäpä tekevän pilkkaa hänen ulkomuodostaan —, sillä hetken kuluttua hän sanoi puhuen hyvin nopeasti:

"Mary O'Neill, ole hyvä ja toista, mitä äsken juuri sanoit."

Minä pitelin taulua vielä lähempänä kasvojani, mutta en vastannut mitään.

"Etkö kuule? Puhu! Sinulla on kieli suussasi, vai mitä?"

En vieläkään vastannut, ja silloin opettajatar sanoi:

"Mary O'Neill, tule tänne!"

Hän komensi kuin koiraa, ja koiran tavoin minä olin tottelemaisillanikin, kun samassa satuin näkemään kauniin Betsyn kasvot tyytyväisyydestä säteilevinä, ikäänkuin hän olisi sanonut: "Nytpä vihdoinkin nähdään."

Tämän jälkeen en huolinut liikahtaakaan. Opettajatar nousi paikaltaan, astui minua kohti ja silmäillen minua tuikeasti sanoi:

"Sinä juonikas pikku riitapukari, luuletko, että minun kanssani on leikittelemistä. Tule tänne, ja heti."

Minä tiesin, mistä tällainen puhetapa oli kotoisin, enkä niinmuodoin liikahtanut.

"Etkö kuule? Vai luuletko, että saat minua vastustaa siitä syystä, että sinua kotona järjettömästi hemmotellaan ja lellitellään?"

Tämä viittaus äitiini ratkaisi asian. Minä istuin järkähtämättömänä kuin kallio.

Sitten opettajatar, kalpeana kuin valkeaksi kalkittu seinä ja ohuet huulet tiukasti yhteenpuristettuina tarttui kiinni minuun vetääkseen minut pois paikaltani, mutta pienillä vapisevilla sormillani takerruin kiinni edessäni olevaan pulpettiin, ja niin pian kun hän kiskoi toisen käteni irti siitä, iski toinen uudelleen siihen.

"Sinä ilkiö! Kyllä nähdään, kuka tässä käskee…. Eikö teistä suurista tytöistä joku tahdo tulla minua auttamaan?"

Takapenkiltä kohosi nopeasti muuan suuri tyttö ja tuli juosten opettajattaren avuksi. Se oli Nessy MacLeod, ja yhdessä he hurjan kamppailun jälkeen raastoivat minut ulos pulpetistani, kuten murattiköynnöksen puusta ja kiskoivat minut luokan eteen. Tässä temmellyksessä olivat opettajattaren kädet ja luullakseni myöskin hänen kaulansa tulleet aika tavalla raavituiksi, ja jo siitäkin syystä hän vallan kiehui raivosta.

"Seiso siinä, miss", tiuski hän, "ja liikahdapas paikaltasi, jos uskallat."

Minun oma raivoni oli jo sammunut, ja kuolon hiljaisuudessa, joka nyt vallitsi koulusalissa, alkoi häpeällinen asemani selvitä minulle kaikessa räikeydessään.

"Lapset", huudahti opettajatar kääntyen kaikkien oppilaiden puoleen, "jättäkää taulunne ja kuunnelkaa."

Sitten saatuaan hiukan hengenvuoroa hän sanoi seisoen vieressäni ja viitaten minuun:

"Tämä lapsi tuli kouluun juonikkaana, pahanilkisenä pikku riitapukarina, eikä hänen luonteensa ole täällä muuttunut. Röyhkeällä tottelemattomuudellaan hän on saattanut itsensä siihen tilaan, missä hänet nyt näette. 'Joka vitsaa säästää, se lapsen tärvelee', sanotaan, ja sellaiset mielettömät vanhemmat, jotka saattavat lapsensa perikatoon liiallisella suvaitsevaisuudellaan, ansaitsevat kaiken sen rangaistuksen, mikä tulee heidän osakseen. Mutta toisten ihmisten ei tarvitse kärsiä heidän tähtensä, ja tämä lapsi, vaikka onkin pieni, on katkeroittanut erinomaisen tätinsä elämän ynseällä, tylyllä ja vastahakoisella mielenlaadullaan. Lapset, hänet lähetettiin kouluun vioistaan oikaistavaksi, ja nyt käsken teidän heittämään lukunne siksi aikaa kun häntä rangaistaan julkisesti…"

Tyydytettyään täten loukatun oikeudentuntonsa opettajatar astui pöytänsä luo jättäen minut siihen. Tiesin, mitä oli tekeillä — hän otti kepin seinän vieressä olevasta pulpetistaan. Kuulin pulpetin kannen avattavan kärsimättömällä tempauksella ja sitten suljettavan vihaisella paukahduksella. Niin varmasti kuin minulla olisi ollut silmät takaraivossani tiesin, että opettajatar piteli keppiä molemmin käsin ja taivutteli sitä tunnustaakseen, oliko se notkea ja taipuisa.

Minä olin syvästi nöyryytetty. Siinä seisoessani kaikkein silmät minuun tähdättyinä, tunsin julminta tuskaa, mitä lapsi saattaa kokea — tuskaa, jonka aiheuttaa tieto tulla häväistyksi tovereitten nähden. Ajattelin Bridget tätiäni, ja viha kouristi pikku sydäntäni. Sitten minä ajattelin äitiäni, ja häpeä kuristi kurkkuani. Muistin, mitä hän oli sanonut pikku Marystään, että hän oli aina niin pienen ladyn tapainen, ja olin vaipua maan alle ajatellessani, että saisin vitsaa kaikkein kylän lasten nähden.

Kotona minua olivat suojelleet äitini kyyneleet, mutta täällä olin aivan yksinäni ja tunsin olevani niin pieni ja turvaton. Mutta juuri kun huuleni alkoi venyä ajatellessani kuinka onneton äitini olisi, jos hän näkisi minut tässä häpeällisessä asemassa, ja olin huudahtamaisillani opettajattarelle: "Älkää lyökö minua! Voi! älkää lyökö minua!" niin tapahtui jotain ihmeellistä, joka muutti häpeäni hämmästykseksi ja voitonriemuksi.

Sumun läpi, joka peitti silmäni, näin erään pojan astuvan minua kohti pitkän koulusalin päässä olevalta poikain luokalta. Se oli Martin Conrad, ja muistan että hän vaappuili käydessään kuten vanha Tommy puutarhuri. Kaikki katselivat häntä, ja opettajatar sanoi terävällä äänellään:

"Martin Conrad, kenenkä luvalla sinä poistut paikaltasi? Mene takaisin, ja heti paikalla."

Martin ei kääntynyt, vaan astui eteenpäin, ja sitä tehdessään hän veti Norfolk-jakkunsa vyöstä suuren, pehmeän hattunsa ja painoi sen lujasti päähänsä molemmin käsin.

"Takaisin, poika!" huusi opettajatar, ja näin hänen astuvan eteenpäin keppi koholla ikäänkuin lyödäkseen.

Poika ei virkkanut mitään, ravistelihe vain suuren koiran tavalla, ja taivuttaen päätänsä alaspäin, tölmäsi opettajatarta vastaan tämän lähestyessä ja löi häntä jonnekin vyötäisten kohdalle, niin että hän huohottaen hoiperteli seinää vastaan.

Sitten hän sen enempää puhumatta tarttui minun käteeni, ikäänkuin olisin ollut hänelle kuuluvakin, ja ennenkuin opettajatar ehti hengähtääkään ja oppilaat pääsivät hämmästyksestään tointumaan, marssitti hän minut ulos koulusalista uljaana kuin hän olisi ollut kuusitoista jalkaa pitkä uros.

Yhdeksäs luku.

Minua ei enää lähetetty takaisin kouluun, ja kuulin, että Martin erotettiin julkisesti koulusta teurastajan määräyksestä. Se tuotti paljon murhetta äideillemme, he kun arvelivat, että tulevaisuutemme oli vakavasti uhattu, mutta en voi sanoa että se vähimmälläkään tavalla himmensi meidän päivänpaistettamme. Päinvastoin huomasimme — Bridget tädin pestyä kätensä minun suhteeni ja Martinin isän ollessa epätietoisena mihin ryhtyä poikansa kanssa — että meille suotiin suurta vapautta, jota emme olleet hitaat käyttämään hyväksemme, kunnes koitti suuren onnettomuuden päivä.

Eräänä päivänä tapasin Martinin puutarhan ruukkuvajassa tapansa mukaan innokkaasti keskustelemassa vanhan Tommyn kanssa pohjoisnaparetkikunnan vaaroista ja vaivoista, kun repussa on ruokaa vain niukalti eikä vatsassakaan ole kehuttavan paljoa.

"Mutta saahan siellä sitten kaikenlaista, kun kerran perille pääsee — kinkkua ja pihviä ja appelsiineja ja muuta — saahan?" uteli Martin.

"Ei niin suupalasta", vastasi Tommy. "Ei muuta mitään kuin kunniaa. Otat vain alppisauvan käteesi ja makuusäkkisi selkääsi sekä vähän merikorppuja matkaan, ja niin sitä lähdetään kulkemaan halkeamain yli, jotka ovat Marthan-kuilua syvemmät, ja vuorten yli, jotka ovat Mustaavuorta korkeammat, eikä siinä muuta ajatella kuin mitenkä saisi jotain tehdyksi, jota muut sitä ennen eivät ole tehneet. Jaa, jaa, poikaseni, semmoista se naparetkillä oleminen on. Kunnia odottaa minua, sanot ja eteenpäin vain menet."

Kun nämä uljaat sanat lausuttiin, huomasin Martinin sinisten silmäin kimaltelevan kuin meren päivänpaisteessa, ja nähdessään samassa minut, hän kääntyi vanhan Tommyn puoleen, sanoen:

"Kai sentään naisväkeä voi ottaa mukaan naparetkelle — naisia ja tyttöjä?"

"Vai vielä naisväkeä", hymähti Tommy.

"Eikö? — eikö sittenkään, jos joku on oikein mainio?"

"No", arveli Tommy vilkaisten minuun ja vilkuttaen ylähanka-silmäänsä, "saattaahan sinne ottaa jonkun joka on oikein mainio."

Seuraavana päivänä saapui Martin, William Rufuksen seurassa meidän talollemme, suuri viljasäkki hartioillaan ja pitkä harjanvarsi kädessään; varustuksia täydensi puolittain maidolla täytetty pullo, iso laivakorppu ja pieni lippu, jonka hän oli saanut sokerileipurilta viimeisenä syntymäpäivänään.

"Kunnia odottaa minua — tule matkaan, toveri", sanoi hän salaperäisesti kuiskaten, ja minä tottelin tiedustelematta sanallakaan sen enempää.

Hän antoi minulle laivakorpun, jonka pistin hameeni taskuun, ja maitopullon, jonka sidoin vyölleni, ja niin lähdettiin matkaan koira edellämme hyppien.

Tiesin, että hän aikoi merelle, ja sydämeni tykytti rajusti, sillä merta pelkäsin enemmän kuin mitään muuta maailmassa — kauhu, joka kenties hirveänä syntymäyönäni oli juurtunut minuun. Mutta minun oli pidettävä pystyssä Martinin uskoa minuun, ja minä ajattelin vavisten, että jos Martin huomaa minut yhtä pelokkaaksi kuin muut tytöt, niin hän kenties hylkää minun seurani.

Me saavuimme pienelle, Murphyn suuksi nimitetylle merenlahdelle, jonka rannalla oli turvemaja kallion juurella ja pieni puutolppaan kiinnitetty vene. Kumpikin kuului Tommy toverille, joka oli "leskimies" ja asui aivan yksinään, eikä niinmuodoin kukaan ollut näkemässä, kun me työnsimme veneen vesille ja läksimme matkaan. Tämä tapahtui kahden tienoissa iltapuolella, aurinko paistoi ja vuoksi alkoi nousta.

En ollut milloinkaan ennen ollut veneessä, mutta en uskaltanut siitä puhua mitään, ja kun Martin oli sijoittanut minut keulaan soutamaan ja oli itse asettunut peräairoon, loiskutin ja räiskytin airollani hyvin kömpelösti. En ollut myöskään koskaan ollut merellä, ja siksipä melkein heti rannasta päästyämme ja suurten aaltojen valtaan jouduttuamme alkoi päätäni huimata, ja päästin airon sillä seurauksella, että se luisti hangastaan pois ja purjehti tiehensä. Martin näki mitä oli tapahtunut, kun vene alkoi pyöriä, mutta hän ei torunutkaan, kuten olin pelännyt, sanoi vain:

"Ei sillä väliä, toveri! Mietin tässä juuri, että yhdellä airolla onkin parempi tulla toimeen", ja kuljettaen oman aironsa veneen perään, hän alkoi meloa.

Kurkkuani alkoi kouristaa ja häpeissäni ja pelokkaana istuin nyt paikallani puhumatta paljon mitään. Mutta Martin oli loistavalla päällä, ja uljaan pikku vartalonsa vaappuessa kiikkuvan veneen tahtiin hän vihelteli ja lauloi, huutaen tuontuostakin minulle jonkun rohkaisusanan.

"Voi hyvänen aika sentään! Eikös tämä sitten ole repäisevää?" huusi hän, ja vaikka hampaat kalisivat suussani, myönsin, että kyllä oli.

"Muut tytöt — Jimmy Kristoferin sisar ja Nessy MacLeod ja kaunis

Betsy — eivät uskaltaisi lähteä tutkimusretkelle, vai mitä?"

"Vielä mitä", vastasin nauraen, vaikka pikku ruumiini vapisi jalkapohjiin asti.

Olimme kenties olleet puolentuntia merellä, ja Murphynsuu ja Tommyn maja ja vieläpä hovin suuret puutkin olivat jo sen näköiset kuin olisin kaukoputken väärästä päästä niitä katsonut, kun Martin käänsi päätänsä hurja välke silmissään, huudahtaen:

"Kas siinä jo Pohjoisnapa näkyykin."

"Niinpä näkyy", vastasin minä, vaikka olinkin sellainen käytöllinen pikku ihminen, ilman minkäänlaisia "kuvitteluja".

Tiesin aivan hyvin minne oltiin menossa. Me suuntasimme matkamme Pyhän Marian kalliolle, eikä ollut koko maailmassa, ei maalla eikä merellä yhtään paikkaa, jota olisin enemmän pelännyt. Se oli sellainen ruma, musta möhkäle, suuri ja vihaisen näköinen, kohoten kaksikymmentä, kolmekymmentä jalkaa ylös vedestä ja muistuttaen paarivaatteisiin verhottua ruumisarkkua. Sen kosteita kylkiä verhosivat pitkät siekaleet meriruohoa sekä lukemattomat, nälkäiset merilintuparvet.

Kun me lähestyimme sitä, kohosi lintujen valkea pilvi lentoon ja suhahti päittemme päälle rääkyen ja kirkuen. Minuakin halutti kirkua, mutta Martin sanoi:

"Voi hyvänen aika sentään, eikös tämä ole vallan suurenmoista?"

"Niin on", myönsin minä, ja ollen pikku teeskentelijä, rupesin laulamaan.

Muistan laulaneeni erästä Tommyn merimieslaulua, koska siinä oli niin hupaiset sanat ja rallattava nuotti —

"Sally tyttö soma tyttö, Sally tyttö oma tyttö, silloin sen saan, jota sydämeni halaa, konsa kotirantaan purteni palaa".

Minun teeskennelty iloisuuteni oli lyhytaikainen, sillä seuraavalla hetkellä tein taas pahan erehdyksen. Laskettuaan veneen kallion kylkeen ja kiinnitettyään sen köydellä kallionkielekkeeseen, Martin hypähti rannalle ja ojensi sitten kätensä minulle, mutta suurta aaltoa peläten minä astuin taaksepäin, kun olisi pitänyt harpata eteenpäin, ja aalto huuhteli Martinin yltäyleensä. Minä olin häpeissäni ja arvelin, että hän alkaisi minua torua, mutta hän ravistelihe vain sanoen:

"Ei se tee mitään! Ei saa säikähtyä vesitilkkaa, kun on tutkimusretkellä."

Kurkkuani kouristi taas enkä voinut puhua, mutta odottamatta vastaustani hän kääri köyden toisen pään oikean käsivarteni ympärille ja käski minun olemaan alallani ja pitelemään venettä sillä välin kun hän kiipeäisi vuorelle ja ottaisi sen omakseen kuninkaan nimessä.

"Vaikka henki menisi, niin se on aina tehtävä kun ollaan naparetkellä", ja säkki hartioillaan, harjanvarsi kädessään ja pieni lippu hatun reiästä pilkistäen, hän kapusi ylös jyrkännettä ja katosi sen harjan taa.

Kun olin aivan yksinäni — koira seurasi Martinia kiihtyi levottomuuteni kymmenkertaiseksi, ja lopulta pelkäsin, että nouseva vuoksi alkaisi huuhtoa sitä kielekettä, jolla seisoin venettä vartioimassa, ja rupesin hädissäni kapuamaan kalliota ylös. Mutta tuskin olin liikahtanut kolmea askelta kun jalkani luikahti ja minä hädissäni kaappasin vaistomaisesti kiinni meriruohosta, jolloin veneen paksu köysi solui käsivarreltani ja liukui samassa silmänräpäyksessä kalliolta alas ja loiskahti veteen.

Nähdessäni mitä olin tehnyt parkaisin, ja hetken kuluttua ilmestyi Martinin pää kalliokielekkeelle yläpuolelle minua. Mutta oli jo myöhäistä ryhtyä mihinkään, sillä vene oli jo ajelehtinut kymmenen metriä rannasta, ja juuri kun hätääntyneenä odotin hänen harminpurkauksiaan siitä, että olin hävittänyt ainoan mahdollisuutemme päästä takaisin mantereelle, hän huudahti:

"Älä ole milläsikään! Ei sille mitään mahda, että yksi tai kaksi venettä joutuu hukkaan tällaisella naparetkellä."

Minä olin häpeästä sanattomana, mutta haalittuaan minut kallion huipulle harjanvartensa avulla, Martin samosi eteenpäin, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut viitaten ylpeänä ruosteiseen, kolmionmuotoiseen telineeseen, jonka sisään oli ripustettu kello ja jonka harjalla liehui hänen lippunsa.

"Mutta voi kauheata, mikäs meillä nyt on edessä?" uikutin minä.

"Älä sinä sitä sure", sanoi hän, "me vain annamme merkin seuraavalle asemalle — niitä sanotaan asemiksi, näetkös, kun ollaan naparetkellä."

Tämä tiesi, että hän aikoi soittaa kelloa merkiksi maalla oleville, että oli tultava apuun. Mutta kello oli iso ja tarkoitettu joutumaan liikkeeseen vain myrskyisinä öinä raivoisan meren sysäyksistä, ja kun Martin oli saanut köydenpätkän sidotuksi sen kieleen, sai hän siitä lähtemään vain heikon äänen.

Kului puoli tuntia, tunti, kaksi tuntia, enkä vieläkään nähnyt merellä muuta kuin oman tyhjän veneemme, joka kellui takaisin rantaa kohti.

"Tuleekohan sieltä ketään?" änkytin minä.

"Totta — kai! Kunhan vain odotat, niin kyllä ne tulevat. Ja kun tulemme rantaan, niin ihan kihisee väkeä, jotka torventoitotuksilla ja soitolla ja kaikennäköisillä kunnianosoituksilla vievät meidät kotiin. Niin kyllä", sanoi hän yhä sama hurja välke silmissään, "kyllä siellä väkeä on!"

Mutta aurinko laski mereen takanamme, ja edessämme siintävä maa kävi himmeäksi, nousuvesi kohosi hiljaa valitellen vavahtelevan kallion ympärillä ja kirkuvat vesilinnutkin jättivät meidät oman onnemme nojaan, mutta avun merkkiä ei vielä näkynyt. Minua värisytti, mutta Martin vihelteli ja lauloi, kunnes nälkä rupesi häntä kiusaamaan.

"Voi hyvänen aika sentään, minä olen niin nälkäinen, että voisin syödä… voisin syödä vaikka koiran — koiria aina syödään, kun ollaan naparetkillä."

Laivakorppu muistui nyt mieleeni, mutta pistäessäni käteni hameeni taskuun huomasin mielipahakseni, että se oli poissa, ehkäpä oli se pudonnut silloin, kun kiivetessäni luiskahdin. Huuleni venyi pitkäksi ja minä katselin häntä pelokkain silmin, mutta hän virkkoi vain:

"Samapa se! Saahan sitä kärsiä nälkääkin, kun on naparetkellä."

Silloin en tietänyt mitä nyt tiedän, että pikku poikani, joka ei voinut läksyjänsä oppia ja joka aina oli ollut epäsuosiossa koulussa, oli kelpo mies, mutta kurkkuani kuristi ja silmäni olivat verissä ja salatakseni liikutustani olin olevinani sairas.

"Kyllä ymmärrän", sanoi Martin. "Vilustumista. Naparetkellä ihmiset aina sattuvat vilustumaan."

Mutta sitä vastaan on olemassa parannuskeino, joka on pettämätön — maito!

"Minä aina ryyppään maitoa, ja samassa on vilustus tipo tiessään."

Nyt oli siis maitopullon vuoro, mutta kun kiersin sen irti vyöstäni toivoen voivani korvata sillä hävinneen laivakorpun, huomasin pelästyksekseni, että sitä oli niinikään kohdannut kova onni kapuamismatkallani, se kun oli pohjasta halennut ja sisällys niinmuodoin viimeiseen pisaraan asti vuotanut maahan.

Mitta oli nyt täysi, ja kyyneleet nousivat silmiini, mutta Martin yhä vain vihelteli, nauroi ja soitti suurta kelloa ikäänkuin ei olisi mitään tapahtunut.

Pimeys sakeni, yön henki puhalteli meren yli, laineiden loiskina kallion kupeilla kävi yhä kolkommaksi, ja minua alkoi värisyttää.

"Säkki!" huudahti Martin. "Naparetkeläiset nukkuvat aina säkissä."

Minä sallin hänen menetellä kanssani miten vain halutti, mutta kun hän oli onnellisesti sullonut minut säkkiin ja asettanut minut makaamaan kellotapulin juurelle ja vakuuttanut, että olin niin hyvässä turvassa siellä kuin raha kukkarossa, rupesin ajattelemaan, mitä kerran olin lukenut eräästä kertomuskirjasta, ja nyyhkytysten tukahuttamalla äänellä sain sanotuksi:

"Martin!"

"Mikäs hätänä, toveri?"

"Kaikki on minun syytäni… ja minä pelkään vallan yhtä kauheasti kuin Jimmy Kristoferin sisar ja Nessy MacLeod ja kaunis Betsy… enkä minä ole yhtään mainio… ja nyt sinun ei tarvitse enää huolehtia minusta… saat jättää minut tänne… ja pelastaa itsesi… ja…"

Mutta Martin keskeytti minut remahtamalla kovaan nauruun.

"Minäkö! Vielä vai! Ei naparetkeläiset milloinkaan jätä tovereitaan pulaan. Niin kauan kuin elämme, pidämme yhtä. Niin sitä aina tehdään."

Tämä oli toki jo liikaa. Minä itkin ja nyyhkytin kuin pikku lapsi, ja vieressäni istuva William Rufus nosti ylös kuononsa yhtyen ulvontaani.

Vaikka istuin selin Martiniin, huomasin kuitenkin että hän, kärsimättömänä huonoon tulokseen soittaessaan kelloa nuoran avulla, oli hypähtämällä saanut käsin tartutuksi kellon kieleen ja alkanut heiluttaa pientä ruumistaan siinä riippuen, saadakseen sen voimakkaammin lyömään kellon laitaan. Kuului kova läppäys kerran vain — sitten rymähdys, ryskettä ja sen jälkeen oli kaikki hiljaista.

"Mitä on tapahtunut?" huusin, mutta ei tullut mitään vastausta.

"Oletko loukannut itsesi?"

Ja silloin läpi nousuveden pauhaavan loiskinan kuului poikani murtunut ääni (hän oli taittanut oikean käsivartensa) nyyhkytysten lomasta, jotka hänen kukistumaton pikku sielunsa yritti tukahuttaa:

"Mitäs siitä, jos vähän loukkaakin… kun on naparetkellä, pitää kestää kaikkea!"

Maalla oli vallinnut sillä aikaa kova hälinä. Isäni oli moittinut

Bridget tätiä, joka vuorostaan sätti äitiäni, ja äitini itki isä

Danille, joka lensi tohtori Conradin luo, ja tämä valjasti hevosensa

ja läksi ajamaan pitäjää ristiin rastiin kadonneita lapsia etsimään.

Mutta Tommy toveri, joka muisti keskustelun ruukkuvajassa ja arveli kuulevansa kellon humahtelemista mereltä, riensi rannalle ja näki siellä veneensä kelluvan aalloilla, jolloin hän teki omat johtopäätöksensä asiasta.

Lyhdynvalossa hän sousi Pyhän Marian kalliolle, ja sieltä hän koiran ulvonnan opastamana tapasi urheat pienet naparetkeläiset tuskin kolmea jalkaa nousuveden yläpuolelta makaamassa sylitysten ja sikeässä unessa suuressa säkissään.

Ei ollut väkijoukkoja eikä soittokuntia ottamassa meitä vastaan, kun Tommy toi meidät maihin, ja jätettyään Martinin taittunein käsivarsin hänen äitinsä syliin Suvimajan portilla, hän vei minut isä Danin luo, jotta hän toimittaisi minut kotiin ja olisi välittäjänä minun sekä isäni vihastuksen ja Bridget tädin vitsan välillä.

Onnettomuudeksi ei tällaisia varokeinoja ensinkään tarvittu. Suuri hämmennys vallitsi hovissa, kun saavuimme sinne. Äitini oli saanut verensyöksyn.

Kymmenes luku.

Kahden viikon ajan äitini oli vuoteen omana, ja minä olin sillä aikaa hänen alituinen seuralaisensa. Puuhaavana ja innokkaana kuten ainakin lapsi, joka ei oivaltanut mitä tämä juhlallinen aika ennusti, minä lentelin ympäri taloa varpaillani, toin äidille hänen lääkkeensä ja maitonsa sekä jään, jolla se oli jäähdytettävä. Olin mielestäni hyvinkin toimelias ja kerrassaan välttämätön henkilö talossa.

"Sinä et tulisi toimeen ilman pikku Maryäsi, mammi, ethän?" kyselin useasti, ja silloin äiti aina silitteli hellästi hiuksiani ohuella, valkealla kädellään ja vastasi:

"En mitenkään, kuinka voisin tulla toimeen ilman pikku Maryäni." Ja silloin pikku linnunnaamani ylpeästi kohosi pystyyn.

Martinista en nähnyt vilahdustakaan tähän aikaan, mutta tohtori Conradin keskustelusta äitini kanssa sain tietää sen verran, että pojan katkennut käsivarsi oli asetettu paikoilleen ja että hänet lähetetään Ellanin toisessa päässä olevaan Kuningas Yrjön lyseoon niin pian kun hän paranee. Mitä minulle aiottiin tehdä, sitä en ensinkään tiedustellut, olin niin mielissäni tietäessäni, ettei äitini voisi tulla toimeen ilman minua.

Tuontuostakin huomasin, että taloomme tuli postissa suuria kirjeitä, jotka olivat varustetut muukalaisilla postimerkeillä ja sineteillä sekä ristin- ja sydämenkuvilla. Huomasin myöskin silloin tällöin äidin ollessa vuoteessa, että alapuolella olevassa huoneessa käytiin kovalla äänellä innokasta, joskus kiivastakin neuvottelua ja että äidin oli tapana kohottaa kalpeat kasvonsa tyynyltä ja hiljaa kuiskata minulle hss! kun isän ääni kuului tavallista kovempana ja tuikeampana. Mutta mieleeni ei kertaakaan johtunut yhdistää näitä seikkoja itseeni, ennenkuin sen päivän iltapuolella, jolloin äitini oli ensimäistä kertaa ylhäällä.

Hän istui takkatulen ääressä, sillä syksy teki jo tuloaan, ja minä hääräilin hänen ympärillään, sovitellen huopapeitettä hänen polvilleen ja vakuutellen hänelle, että hänen pikku Marynsä oli valmis juoksemaan hänen asioitaan, jos vain hän mitä kaipaisi. Silloin ovelle kolkutettiin ja isä Dan astui sisään. Voin vieläkin nähdä hänen kauniin päänsä ja lyhyehkön vartalonsa ja kuulla hänen lempeän, irlantilaisen äänensä, hänen astuessaan äitini luo sanoen:

"Ei pidä tuskailla, tyttäreni, ei mitenkään tuskailla."

Pitkällinen kokemus oli opettanut äidilleni, että tämä tiesi isä Danin omaa, huolestunutta mielialaa, ja näin hänen alahuulensa vavahtavan hänen sanoessaan:

"Eikö olisi parasta, että Mary juoksisi puutarhaan?"

"Ei, ei! ei suinkaan!" sanoi isä Dan. "Marystä minä juuri tulin puhumaan, ja pikku kultasemme saattaa aivan hyvin jäädä tänne."

Silloin äitini viittasi minua luokseen, ja minä asetuin hänen viereensä seisomaan. Hän laski vapisevan käsivartensa minun vyötäisilleni, isä Danin käydessä istumaan hänen viereensä ja toimittaessa asiansa pientä ketjuissa riippuvaa hopearistiä sormeillen.

Minut oli päätetty lähettää luostariin kasvatettavaksi. Paljon oli tästä asiasta keskusteltu ja huolehdittu, ja nyt oli viimein sovittu, että lähtisin Roomaan Pyhän Sydämen luostariin. Hän itse lähtisi minua sinne viemään ja turvallisesti määräpaikkaani toimittamaan. Ja he (isäni ja Bridget täti nimittäin) olivat hänelle luvanneet juhlallisesti luvanneet — että kun lupa-aika on käsissä, hän saa lähteä noutamaan minut kotiin. Eipä niinmuodoin ollut mitään pelättävää, ei mitään surtavaa, ei mitään…

Äitini kuunteli niin kauan kuin taisi, sitten hän — kauniit kalvakat kasvot tuskasta vääntyneinä — katkaisi isä Danin vakuuttelut kapinallisella huudahduksella:

"Mutta hän on niin nuori! Vain pikku tyttö! Vasta seitsemän vuoden vanha! Kuinka voi tulla kysymykseenkään lähettää sellainen pienokainen pois kotoa?"

Isä Dan koetti häntä rauhoittaa. Totta kyllä, että olin hyvin nuori, mutta olihan luostarin arvoisa äiti niin erinomainen ihminen. Hän on minua rakastava ja hoitava kuten omaa tytärtänsä. Ja sitten nuo hyvät nunnat, Jumala siunatkoon heidän pyhiä sielujansa…

"Mutta Mary on minun kaikkeni", huudahti äitini, "ja jos he vievät hänet minulta, niin murtuu sydämeni. Ja vielä tällaisena aikana! Kuinka julmia he ovat! Kyllä he aivan hyvin tietävät, mitä tohtori sanoo. Eivätkö he voi odottaa hiukan kauemmin?"

Näin isä Danin taistelevan itsensä kanssa, sillä hänen silmänsä vettyivät hänen sanoessaan:

"Se on kovaa, tyttäreni, se on kovaa, tiedän sen. Mutta ehkäpä lapselle on parasta päästä pois kotoa — ehkäpä niin on Jumalan siunattu ja pyhä tahto. Muista, että täällä on muuan henkilö, joka ei ole kiltti pikku kullallemme ja joka alinomaa rettelöi hänen takiansa. Ei sen puolesta, että arvelisin hänellä täydellä todella olevan pahaa mielessä…"

"On, on, on kyllä", huudahti äitini, joka alkoi käydä yhä kiihkeämmäksi.

"Sitä suurempi syy silloin lähettää hänet luostariin joksikin aikaa ainakin."

Äitini rupesi horjumaan ja hän sanoi:

"Eikö häntä sitten voi lähettää johonkin luostariin omalla saarellamme?"

"Sitä kyllä olen miettinyt, multa ei täällä ole yhtään sellaista", sanoi isä Dan.

"Sitten… sitten… sittenhän voisitte ottaa hänet pappilaan", sanoi äitini. "Rakas, rakas isä", pyyteli hän, "antakaa hänen asua teidän kanssanne ja ottakaa joku opettamaan häntä, niin silloin hän voisi tulla tervehtimään minua joka päivä, tai kahdesti viikossa, taikka vain kerran viikossa — en minä pyydä kohtuuttomia."

"Se olisi kyllä mainiota", vastasi isä Dan kumartuen taputtamaan käsivarttani. "Jos pikku Marymme olisi kolkossa, vanhassa kodissani, niin tuntuisi kuin paistaisi siellä aurinko ainiaan. Mutta nuorta tyttöä ei voi kasvattaa papin kodissa, sitä estävät monet seikat, siksipä lienee parasta, että pikku murusemme viedään Roomaan."

Äitini vastustus oli kukistumaisillaan ja isä Dan kiiruhti käyttämään voittoa hyväkseen.

"Ajatteles toki, tyttäreni, mikä hyvä asia tämä on oleva lapselle. Ensin hänestä tulee Jesuslapsen oma, sitten Neitsyt Marian ja lopulta itse Pyhän Sydämen lapsi. Kuvailepas vain Roomaa! Pyhää kaupunkia! Pyhän isän kaupunkia. Niin, niin, eikä tiedä vaikka hän vielä jonkun kerran näkisi pyhän isän itsensäkin."

"Niin, niin", huoahti äitini, ja kääntäen minuun kyyneleiset silmänsä hän lisäsi:

"Tahtoisiko Maryni lähteä — jättää äidin ja palata kotiin lupa-ajoiksi — tahtoisiko?"

Olin juuri antamaisillani kieltävän vastauksen, äiti kun ei voisi mitenkään tulla toimeen ilman minua, mutta ennenkuin sain suuni avanneeksi, suhahti Bridget, tätini huoneeseen, kilisevä avainkimppu vyössään, ja kuullessaan äitini viimeiset sanat, hän sanoi kovalla, kimeällä äänellään:

"Isabel! Kylläpä! Vedota lapsen tahtoon! Ja sellaisen lapsen! Niin itsepintaisen, pilatun ja omavaltaisen! Jos meistä hänen on parasta lähteä, niin hänen on lähdettävä!"

Äitini käsivarresta, joka yhä lepäsi vyötäisilläni, tunsin, että hän vapisi, mutta hän ei heti vastannut mitään, ja Bridget tätini jatkoi häikäilemättömään tapaansa:

"Sinullekin se on välttämätöntä, Isabel, ellet tahdo, että hän jouduttaa kuolemaasi kiduttamalla hermojasi ja hankkimalla sinulle uuden verensyöksykohtauksen. Kun lähetämme hänet kotoa pois, emme pidä silmällä vain tytön parasta, vaan myöskin sinun."

Äitini arka sielu ei kestänyt enempää. Luulen, että tämä oli hänen lempeän luontonsa ainoa vihanpurkaus koko hänen elämänsä aikana. Hän kokosi kaiken voimansa ja kääntyi Bridget tätini puoleen hillittömän kiihtymyksen valtaamana.

"Bridget", huudahti hän, "siitä sinä et välitä. Itsekin tiedät, ettet siitä välitä. Sinä vain koetat erottaa minut lapsestani ja lapseni minusta. Kun sinä tulit talooni, arvelin, että sinä olisit kiltimpi lapselleni kuin kukaan muu, mutta niin sinä et ole ollut, sinä olet ollut julma hänelle, olet sulkenut sydämesi häneltä, ja sillävälin kun minä olen täällä ollut avutonna ja vuoteenomana, sinä olet kohdellut häntä tylysti ja lemmettömästi. Ei, sinä et muusta välitä kuin omastasi, ja siitä alkaen kun talooni toit lapsesi, et ole häikäillyt työntää syrjään minun lastani, ja nyt lopulta tahdot ajaa hänet ulos kodista."

"Vai siltä kannalta sinä asiaa katselet?" kivahti Bridget tätini, ja hänen kylmät, harmaat silmänsä leimahtivat. "Arvelin tähän taloon tullessani — sinun taloosi, kuten sanot — että tein sen hyvässä tarkoituksessa säästääkseni vaivojasi, kun olit sairas ja kykenemätön hoitamaan vaimon velvollisuuksia. Mutta jos minä oikaisen lastasi, kun hän on juonikas ja viekas ja pahanilkinen…"

"Oikaise omaa lastasi, Bridget O'Neill!" huudahti äitini, "ja anna minun pitää huoli omastani. Hän on kaikkeni, mitä minulla on maailmassa, enkä minä enää kauan saa häntä pitää. Sinä tiedät varsin hyvin, mitä hän on minulle maksanut, ja ettei avioliittoni ole ollut kovinkaan onnellinen, mutta sen sijasta, että auttaisit minua hänen isäänsä vastaan…"

"Älä puhu enää mitään", ehätti Bridget tätini, "emme salli, että taas joudut kiihtymyksestä sairaaksi ja että tuo pahantapainen lapsi aiheuttaa sinulle toisen verensyöksyn."

"Bridget O'Neill", huusi äitini, nousten ylös tuolistaan. "Sinä olet kovasydäminen, pahanluontoinen nainen. Sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, ettei Mary ole minua sairaaksi tehnyt, vaan sinä — sinä, joka soimasit minua lapseni takia, kunnes sydämeni raadeltui veriin. Seitsemän vuotta sinä olet tätä tehnyt, ja nyt sinä rupeat selkäni takana minun kanssani neuvottelematta määräämään lapseni kohtaloa. Eikö äidillä ole mitään oikeuksia omaan lapseensa — jota hän on rakastanut, lapseen, jonka puolesta hän on kärsinyt ja elänyt, — koska muut ihmiset, jotka eivät hänestä vähääkään välitä, saavat riistää hänet äidiltä ja lähettää hänet vieraalle maalle, josta hän kenties ei koskaan palaa. Mutta sitä et saa tehdä! Et saa! Sillä niin kauan kuin ruumiissani on hengen kipunaakaan, et saa sitä tehdä, ja jos sinä vain yrität…"

Hurjan kiihtymyksensä vallassa äitini kohotti toisen vapisevan kätensä Bridget tätini kasvojen kohdalle ja kouristi toisella yhä minua vyötäisiltä, kun hän äkkiä lakkasi puhumasta pelon katse silmissään. Hän oli kuullut raskaita askeleita portaista. Isäni oli tulossa. Hän astui huoneeseen uurteinen otsa tavallista syvemmissä rypyissä ja sanoi:

"Mitä hän muka ei saa tehdä?"

Äitini vaipui sanatonna takaisin tuoliinsa, ja Bridget tätini pyyhkien silmiään mustaan esiliinaansa — hän itki ainoastaan isäni läsnäollessa — otti asiata selittääkseen.

"Kuulostaa siltä, että olen kovasydäminen ja pahaluontoinen nainen, ja vaikka olen puuhaillut aamupuhteesta iltamyöhään ja ollut seitsemän vuotta palvelijana, ei minulla näy olevan muuta virkaa tässä talossa kuin ajaa sisareni lapsi pois täällä. Kuulostaa vielä siltäkin ettei meillä — ei kummallakaan — ole mitään tekemistä tämän tytön kanssa — koskapa hänen äitinsä on ainoa henkilö, jolla on minkäänlaisia oikeuksia lapseen, ja jos vain yritämme…"

"Mitäs tämä merkitsee?"

Suuttuneena ja kärsimättömänä isäni ei voinut kuunnella enempää, vaan huudahti kovalla äänellään:

"Mistä alkaen on isä menettänyt määräämisvaltansa omaan tyttäreensä? Hänen kai on pidettävä huoli hänestä, vai mitä? Jos tytär jotain kaipaa, on hänen käännyttävä isänsä puoleen apua saadakseen, vai mitä? Sellainen on laki. Ja se on aina ollut koko avarassa maailmassa. Mitäs sitten kaikki tämä äläkkä tietää?"

Äitini teki heikon yrityksen vastata.

"Aioin vain sanoa, Daniel…"

"Sinä aioit sanoa jotain mieletöntä ja typerää. Ihminen voi omallaan tehdä mitä hän vain tahtoo, vai mitä? Jos tämä tyttö on lapseni ja minä määrään hänen menemään jonnekin, on hänen tietenkin mentävä." Ja näin sanoen isäni iski paksun nyrkkinsä jymähtäen pöytään.

Tämä oli ensimäinen kerta, jolloin hän vaati isän oikeuksia minun suhteeni, ja siksipä kenties äitikin alistuvana sanoi:

"Hyvä on, ystäväni. Sinä tiedät parhaiten, mikä Marylle on parasta, ja jos sinä niin sanot — sinä ja Bridget ja — isä Dan…"

"Minä sanon, ja sillä hyvä. Ala siis ryhtyä valmistuksiin ja tyydy tähän luostarituumaan muitta mutkitta. Ja pane mieleesi, että vastaisuudessa tahdon rauhan moisilta jupakoilta pikkuasiain tähden, minulla on paljon tärkeämpiä asioita mietittävänä."

Äitini oli masentunut. Hänen huulensa liikahtivat uudelleen, mutta ääneen hän ei virkkanut mitään, ja isäni pyörähti ympäri kantapäillään ja läksi huoneesta niin kiihtyneenä, että lattiapalkit notkuivat hänen raskaista askelistaan. Samassa Bridget tätikin luiskahti ulos kilistellen mennessään avainkimppuansa.

He olivat tuskin kadonneet näkyvistä, kun äitini sai pitkällisen yskäkohtauksen, ja kun se oli lopussa, makasi hän vuoteessaan uupuneena, kalpeat kasvot ja väsyneet silmät ylöspäin kääntyneinä. Silloin minä lankesin äitini kaulaan, ja isä Dan, jonka posket olivat kosteat kyynelistä, taputteli hänen raukeana riippuvaa kättänsä.

Äiti rakas! Mitä suurimmalla hellyydellä olen häntä alati muistellut, mutta nyt, kun voin käsittää mitä hän on mahtanut kärsiä, pysyy hän muistossani rakkaimpana juuri sellaisena kuin hän oli sinä päivänä — suloinen, kaunis, arka enkelini —, jolloin hän hetkeksi asettui vastarintaan, ei vain Bridget tätiäni, vaan myös kaikkien aikojen julmuutta vastaan, poljetan äitiytensä jumalaisen oikeuden puolesta.

Yhdestoista luku.

Äitini alistui täydellisesti. Jo vuorokauden kuluttua hän oli täydessä vaatteiden valmistamistouhussa Rooman-matkaani varten. Vanha, värillinen mallikirja sukelsi jälleen esiin, pukutarpeita tilattiin ja ompelijatyttö haettiin kylästä, mutta kaikkein suurellisinta oli mielestäni, että Blackwaterista lähetettiin noutamaan pieni oravannahkainen kauluri, suuri oravannahkainen puuhka ja päänmukainen oravannahkainen lakki, jonka sivussa upeili sulka.

Lapsen sydän on kuin vuolas puro, ja loukkaisin totuutta, jos sanoisin, että tunsin suurtakaan surua näiden ahkerien valmistuspuuhien aikana. Päinvastoin olin, poloinen hupakko, aika ylpeä, kun olin ikäänkuin paljoa ylempänä kaunista Betsyä ja Nessy MacLeodia ja saatoin kohdella heitä alentuvalla ystävällisyydellä.

Isä Dan, joka kävi meillä useammin kuin koskaan ennen, yllytti tietämättään tätä tunnetta minussa, hän kun alati, milloin vain olimme kahden, kehoitti minua olemaan kiltti kaikille ja varsinkin äidilleni.

"Pikku tyttöseni olisi niin pahoillaan, jos tuottaisi äidilleen mielipahaa, eikö niin?" oli hänen tapana kuiskailla, ja kun minä vastasin, että olisin niin kauhean pahoillani, hän jatkoi:

"Niinpä siis ollaan uljas pikku nainen. Hänen täytyy olla reippaana.

Hän ei saa surra lähtöään eikä itkeä, kun erohetki on käsissä."

Minä sanoin "kyllä" ja "niin" vastaukseksi kaikkeen tähän ja tunsin suurta luottamusta itseeni, mutta olen varma siitä, että parastamme tarkottava isä Dan antoi samoja neuvoja äidillekin, sillä muistan kuinka uskottelimme toisillemme olevamme hyvällä päällä, kuinka yhdessä nauroimme, juttelimme ja lauloimme, vaikka en luule silloin epäilleeni, että oma osani tässä leikissä oli helpompi kuin hänen.

Viimein se kumminkin minulle selvisi, kun keskellä yötä, vähän ennen lähtöäni, heräsin äitini kovaan yskimiseen ja kuulin hänen sanovan itsekseen syvään läähättäen:

"Lapsi raukkani! Mihin hän joutunee?"

Kaikki sujui kuitenkin hyvin lähtöpäivään asti. Kaksi höyrylaivaa kulki päivittäin Liverpooliinpa oli päätetty, että minä lähtisin ensimäisessä. Jo päivän ensi koitteessa minä hypähdin ylös vuoteeltani odottamatta herättämistä. Ihastukseni oli niin suuri, että rupesin yöpaidassani tanssimaan ympäri huonetta muistamatta isääni, joka aina nousi aamuhämärissä ja söi aamiaista alapuolella olevassa huoneessa.

Äitini ja minä söimme aamiaista vuoteessa, ja sitten seurasi kova touhu. Minun osani siinä oli pukeutua uusiin vaatteisiini ja sitten kaikki päällysvaatteet ylläni pyörähdellä varpaillani peilin edessä, hymyillen kuvalleni. Sillä välin äiti neuvoi minua kirjoittamaan hänelle niin usein kuin luostarista sallittaisiin sekä kirjoitti polvillaan rukoustuolissaan, jota hän käytti kirjoituspöytänä, osoitteen kirjeitäni varten.

Silloin huomasin, että päällekirjoituksen ensimäinen rivi "Rouva Isabel O'Neill" oli kyynelten tahrima, joita oli tipahdellut hänen silmistään, ja kurkkuani alkoi kouristaa. Mutta muistin, mitä isä Dan oli neuvonut minua tekemään, ja sanoin:

"Älä huoli, mammi. Älä huoli — lupa-ajaksi pääsen kotiin."

Tuokion kuluttua kuulimme vaunujen pyöräin ratisevan ikkunain alla, ja sitten isä Dan astui sisään valkea, kudottu vaippa hartioillaan, kantaen kädessään hullunkurista laukkua, jossa hän tavallisesti kuljetti hautajaiskauhtanaansa, ja ilmoitti, että kaikki oli valmista.

Näin äidin kääntyvän poispäin ja ottavan taskustaan nenäliinansa, ja minä rupesin itsekin vetistelemään, mutta isä Dan antoi minulle kynnyksellä seisoessaan merkin, ja minä nielaisin kyyneleeni ja huudahdin:

"Hyvästi, mammi. Jouluksi tulen takaisin", ja sitten ryntäsin ovelle.

Ovesta ulos lentäessäni kuulin äitini äännähtävän "Mary" hyvin oudolla äänellä, ja minä käännähdin katsomaan häntä — voin vieläkin nähdä hänet .- kauniit, kalvakat kasvot tuskan murtamina ja käsivarret minua kohti kurotettuina.

Silloin minä karkasin takaisin hänen luokseen, ja hän sieppasi minut syliinsä huudahtaen: "Mary rakas! Mary rakkaani!" ja saatoin tuntea hänen sydämensä tykkivän hänen pukunsa lävitse ja kuulla hänen kurkkunsa käheän korinan, ja silloin meidän poloisten teeskennelty uljuus kerrassaan kukistui.

Samassa isäni kuului alhaalta huutavan, että myöhästytään laivalta, ja niinpä äitini kuivasi meidän kummankin silmät ja päästi minut menemään.

Isä Dan oli jo kadonnut, kun tulin portaille, mutta nähdessäni Nessy MacLeodin ja kauniin Betsyn seisovan portaitten alapäässä, minä äkkiä saavutin mielenmalttini ja purjehtien alas portaita kaikessa komeudessani, astuin heidän sivuitseen ylpeän äänettömänä pieni linnunpääni pystyssä.

Aikomukseni oli menetellä samoin Bridget tädin suhteen, joka huivi hartioillaan seisoi avoimessa ovessa, mutta hän tarttui kiinni minuun sanoen:

"Vai et aio suudella minua hyvästiksi?"

"En", vastasin, ojentaen pikku ruumiini niin suoraksi kuin mahdollista.

"Mikset?"

"Koska sinä olet ollut tyly äidille ja julma minulle ja kosket välitä kestään muusta kuin kauniista Betsystä. Ja minä aion kertoa luostarissa, että teet äidin sairaaksi, ja sinä olet niin häijy kuin… kuin häijyt vaimot Raamatussa!"

"Herrajesta!" päivitteli Bridget täti ja yritti nauraa, mutta minä saatoin nähdä, että hänen kasvonsa kävivät kalpeiksi kuin valkeaksi kalkittu seinä. Se ei minua vähääkään huolettanut, mutta vaunujen luo tullessani sanoi isä Dan, joka jo istui niissä:

"Pikku Maryni ei tahdo jättää kotia tuolla tapaa suutelematta tätiään ja sanomatta hyvästiä serkuilleen."

Niinpä minä palasin takaisin ja pudistin kättä Nessy MacLeodin ja kauniin Betsyn kanssa ja kurotin pienet kasvoni Bridget tätini suudeltaviksi.

"Nyt olet kiltti", sanoi hän suudeltuaan minua, mutta luin läksin menemään, kuuli valpas pikku korvani sanat:

"Hyvä toki, että hän lähtee,"

Tällä välin oli isäni, jonka raudanharmailla hiuksilla aamusumu välkkyi kuin kaste, astellut pitkin hiekkakäytävää, ja kärsimättömänä väittäen hevosia palelevan, hän muitta mutkitta lennätti minut vaunuihin ja paiskasi oven kiinni jälkeeni.

Mutta tuskin olivat vaunut lähteneet liikkeelle, kun isä Dan, joka vilkutteli pieniä silmiään ja oli niistävinään nenäänsä värilliseen nenäliinaansa, sanoi: "Katso!" ja viittasi äitini ikkunaan.

Siinä hän seisoi, viittoen minulle ja heittäen lentosuudelmia avoimesta ikkunasta, kunnes vaunut pyörähtivät muutamain puiden taa ja hän katosi näkyvistäni.

Mitä äitini huoneessa tapahtui sen jälkeen kun hänen ikkunansa suljettiin, en tiedä, mutta muistan hyvin, että itse ryömin vaunujen nurkkaan ja unohdin kaiken kunnian ja suuruuden, jota Roomaan lähtö merkitsi minulle.

Kun olimme päässeet puolimatkaan ajotietä, hyökkäsi eräs poika koiran kanssa kastanjapuiden takaa ja alkoi juosta kilpaa vaunujen kanssa. Se oli Martin, ja vaikka hänen oikea käsivartensa oli siteessä, ponnistautui hän vaunujen astuimelle ja piteli kiinni vasemmalla kädellään avoimesta vaunun ikkunasta, pistäen samassa päänsä sisään ja merkitsevin elein pyytäen minua ottamaan hänen hampaistaan varressaan riippuvaa, suurta, punaista omenaa. Minä otin sen, ja sitten hän hypähti maahan sanaakaan virkkamatta. Muistaessani nyt hänen vääntyneitä kasvojaan ja vetistyneitä silmiään, pyrkii minua naurattamaan. Mutta silloin katsahtaessani taakseni ja nähdessäni pienen, yksikätisen olennon seisovan tiellä suuri tattihattu päässään William Rufuksen vieressä, ei minua lainkaan naurattanut.

Tulimme Blackwateriin hyvissä ajoin ennen laivan lähtöä, ja kun laivan pillit olivat lakanneet viheltämästä ja olimme merellä, huomasin, että istuimme laivan toisessa yksityishytissä yläkannella. Isä Dan kertoi minulle, että toinen hytti oli nuoren lordi Raan ja hänen holhoojansa hallussa ja että he olivat menossa yhdessä Oxfordiin. Mutta se ei sillä hetkellä minua vähääkään huvittanut.

Kun minulla nyt oli aikaa miettiä viimeisiä tapahtumia, alkoi kauhistuttava totuus valjeta minulle, ja kun isä Dan, joka oli hyvin kiihtynyt, meni ylhäisille matkatovereillemme lausumaan alamaisimmat tervehdyksensä, kyyristyin minä kokonaan hytin ovenpuoleiseen nurkkaan ja toistin itselleni, että minut oikeastaan olikin ajettu pois isäni talosta, enkä koskaan enää saisi nähdä Martinia enkä äitiäni.

Äkkiä huomasin hyttini pimenevän siitä, että joku seisoi ovella. Se oli pitkä poika tai oikeammin mies, ja tiesin paikalla kuka hän oli. Hän oli nuori lordi Raa. Ja hän oli mielestäni niin kaunis ja hienosti vaatetettu seisoessaan siinä minua hymyillen silmäilemässä. Hetken kuluttua hän astui hyttiin ja kävi istumaan vastapäätä minua sanoen:

"Sinä siis olet pikku Mary O'Neill, olethan?"

Minä en vastannut mitään. Tarkemmin häntä silmäiltyäni arvelin, ettei hän sentään ollutkaan niin kaunis, hänellä kun oli kaksi suurta etuhammasta kuten kauniilla Betsyllä.

"Etkös sinä olekin se tyttö, jonka oikeastaan olisi pitänyt olla poika ja päästä minun tilalleni?"

En vieläkään virkkanut mitään. Hänen äänensä muistutti mielestäni

Nessy MacLeodin ääntä — se oli kimeä, kova ja narskuva.

"Poloinen pikku pupu! Aivan yksin matkalla Roomaan, niinhän?"

En vieläkään virkkanut mitään. Hänen silmänsä olivat mielestäni kuten

Bridget tädin — kylmät, harmaat, läpitunkevat.

"Niin hiljaisen alistuvainen! Ihanhan sitä ollaan jo kuin pikku nunna! Ja riivatun kaunis nunna hän onkin, se on myönnettävä."

Minä aloin jo tuntea suurta ylenkatsetta häntä kohtaan.

"Mistä olet saanut nuo suuret enkelinsilmät? Ne on varmaankin varastettu joltain Madonnalta, on tottakin."

Mutta minä olin jo selvillä siitä, ettei hänen kanssaan kannattanut puhua, niinpä minä käänsin pois pääni ja rupesin tähystämään merta, kun kuulin hänen sanovan:

"Tottahan annat minulle suukkosen, sievä pikku naikkoseni, annathan?"

"En."

"Ooh, mutta sinun täytyy — mehän olemme sukulaisia, näetkös."

"En tahdo."

Silloin hän naurahti ja nousten istualtaan kumartui minun ylitseni suudellakseen minua, jolloin minä kiskaisin toisen käteni puuhkasta ja puristaen sen lujasti nyrkkiin löin häntä kasvoihin.

Hän oli hämmästynyt ja suuttunut.

"Katsopas vain kiukkupussia!" harmitteli hän. "Kuka olisi uskonut! Nunnan kasvot ja pirun mieli! Mutta tämä sinun pitää vielä sovittaa, neitiseni."

Hän läksi tiehensä, enkä nähnyt häntä sen koommin, ennenkuin laiva laski Liverpoolin lastauslaituriin. Silloin matkustajain puuhatessa tavarainsa kanssa, hän palasi takaisin isä Danin ja pitkän, vaalean herrasmiehen seurassa, joka oli hänen holhoojansa, ja sanoi:

"Kas niin, annetaanko minulle suukkonen sovitukseksi vai kannammeko kaunaa toisillemme kaiken elinaikamme?"

"Pikku Maryni ei voisi kantaa kaunaa ketään kohtaan", sanoi isä Dan.

"Hän antaa lordin suudella itseään sovinnon merkiksi."

Niinpä tein samoin nuorelle lordi Raalle kuin Bridget tädilleni — kurotin ylös kasvoni ja hän suuteli minua.

Pieni, yksinkertainen, jokapäiväinen tapahtuma tämä vain oli, mutta se oli sittenkin alku elämäni onnettomimpaan askeleeseen, ja kun sitä ajattelen, en voi olla ihmettelemättä, että Hän, joka laskee kukkaset kedolla ja pitää huolta taivaan linnuista, ei pienimmälläkään merkillä varoita lapsiaan estääkseen heidän jalkaansa horjumasta.

Kahdestoista luku.

Matkastamme Roomaan ei muistiini ole jäänyt paljon muuta kuin että nukuimme erilaisissa vuoteissa eri kaupungeissa, että junat kiitivät läpi tunnelien ja hiljensivät vauhtiaan lasikattoisille rautatieasemille tullessaan, että loppumaton ihmistulva liikkui edestakaisin omituisessa sekasorrossa, ja lisäksi, että tunsin itseni hyvin avuttomaksi ja pelkäsin eksyväni isä Danista, jonka vuoksi pysyttelin hyvin lähellä häntä.

Neljännen päivän iltapuolella kotoalähdöstämme juna kulki aavan, aaltomaisesti töyryisen tasangon poikki, joka oli melkein puuton ja näytti liikkuvasta junasta katsottuna vihreältä mereltä, jonka laineilla kelluu vesiruohoa. Isä Dan luki paraikaa rukouskirjastaan seuraavan päivän tekstiä, koska ei tietänyt mitään muutakaan ajankuluksi, kun aurinko samassa laski taivaanrannan taa suurena, punaisena loimuna, ja sitten äkisti tämän valoloiston keskeltä näyttäytyi iso, pyöreä, musta pallo, joka muistutti ankkurissa olevaa ilmapalloa.

Minä huomautin tästä isä Danille, ja samassa hän joutui aivan erikoisen innostuksen valtaan.

"Ei pidä tuskailla, lapseni", huudahti hän ilonkyynelten noustessa hänen silmiinsä. "Tiedätkö mikä se on? Se on Pyhän Pietarin kirkko! Rooma, lapseni, Rooma!"

Kello yhdeksän seutuvilla me saavuimme määräpaikkaamme, ja keskellä suurta sekasortoa minä astelin isä Danin vieressä pidellen kiinni hänen suuresta taskustaan, hänen kantaessaan omaa laukkuansa ja minun koriani, kunnes olimme taivaltaneet läpi pitkän asemasillan tungoksen ja tulleet aseman ulkopuolelle ajurein luo.

Silloin isä Dan pyyhki otsaansa kirjavalla nenäliinallaan, ja minä kyyristyin hänen viereensä istumaan. Ajuri läimähytti pitkää ruoskaansa huutaen jalkamiehiä väistymään ajaessamme eteenpäin kivikaduilla, jotka näyttivät olevan täynnä kuvapatsaita ja suihkulähteitä, ja kaikkea valaisi suuri, valkea valo, joka ei ollut kuunvaloa, vaikkakin muistutti sitä.

Mutta viimein pysähdyimme erään suuren talon pienen portin eteen. Talon vieressä oli kirkko ja se tuntui olevan rakennettu korkealle penkereelle, josta saattoi nähdä yli koko kaupungin, sillä minä näin monta samanlaista kuin Pyhän Pietarin kirkko alapuolellamme.

Ovessa oleva rautaristikko työnnettiin syrjään, ja sitten avasi oven mustapukuinen nainen, jonka otsalla oli musta side ja jonka olkapäillä molemmin puolin kasvoja riippui valkea liina. Hän pyysi meitä astumaan sisään, ja tehtyämme sen hän kuljetti meitä pitkää käytävää myöten lämpimään huoneeseen, missä suuressa punaisessa nojatuolissa istui eräs nainen samanlaisessa, vaikka hiukan hienommasta vaatteesta tehdyssä puvussa.

Isä Dan, joka kumarsi syvään tälle naiselle, sanoi häntä arvoisaksi äidiksi, ja hän vastasi oudolla englanninkielellä, jonka jäljestäpäin sain kuulla olevan vierasta murtamista.

Muistan, että hän oli mielestäni hyvin kaunis, melkeinpä yhtä kaunis kuin äitini, ja kun isä Dan käski minun suudella hänen kättänsä, tein sen, ja sitten hän asetti minut istumaan tuolille ja alkoi katsella minua.

"Kuinka vanha hän on?" kysyi hän, ja isä Dan vastasi, että hän luuli minun täyttävän kahdeksan vuotta tässä kuussa, mikä olikin totta, nyt kun oltiin lokakuussa.

"Pienipä hän on ikäisekseen", huomautti nainen, ja silloin isä Dan virkkoi äiti raukasta jotain, jota en voi muistaa.

Tämän jälkeen he juttelivat muista asioista, ja minä katselin seinillä riippuvia tauluja — jotka kuvasivat pyhimyksiä ja paaveja sekä Jeesusta aukaistu sydän rinnassaan.

"Lapsi mahtaa olla nälissään", sanoi nainen. "Hänen täytyy saada jotain syödäkseen, ennenkuin käy levolle muut lapset ovat jo nukkumassa."

Sitten hän soitti käsikelloa, ja kun nainen, joka oli avannut oven, näyttäytyi, sanoi hän:

"Pyydä sisar Angelaa heti tulemaan tänne."

Parin minuutin kuluttua sisar Angela tuli huoneeseen. Hän oli aivan nuori, melkeinpä kasvava tyttö, ja hänen kasvonsa olivat niin suloiset ja surumieliset, että rupesin heti häntä rakastamaan.

"Tämä on pieni Mary O'Neill. Vie hänet ruokahuoneeseen ja anna hänelle mitä hän vain haluaa, äläkä jätä häntä, ennenkuin hän on rauhallinen ja tyytyväinen."

"Hyvä on, äiti", vastasi sisar Angela ja tarttuen käteeni hän kuiskasi: "Tule, Mary, näytät kovin väsyneeltä."

Minä nousin seuratakseni häntä, mutta samassa nousi isä Dankin, ja minä kuulin hänen sanovan, että hänen oli viipymättä etsittävä jokin yömaja, sillä hänen piispansa oli luvannut hänen oleskella Roomassa vain yhden päivän, ja hänen oli siis jo huomispäivänä aamujunassa palattava kotiin.

Tämä kohtasi minua kuin salamanisku. Mitä todella lienenkään matkastani kuvitellut, en tiedä, mutta varmasti en ollut kertaakaan ajatellut jääväni yksin Roomaan.

Pikku sydämeni vavahti, ja päästäen irti sisaren käden, astuin isä

Danin luo ja tartuin hänen käteensä.

"Ettehän jätä pikku Maryänne, isä, ettehän?"

Luulenpa, että kiltti isä Dan oli vielä onnettomampi kuin minä, sillä muistan hänen mielenliikutuksesta hätääntyneellä, sortuneella äänellään änkyttävän jotain, että arvoisa äiti pitää hyvää huolta minusta ja että hän varmasti palaa takaisin jouluna viedäkseen minut kotiin isäni juhlallisen lupauksen mukaisesti.

Sitten minä yhä hiljaa nyyhkyttäen läksin sisar Angelan taluttamana ruokahuoneeseen, joka oli iso, kaikuva sali. Lukupulpetin eteen, jonka yläpuolella seinällä riippui toinen vielä suurempi Pyhän Sydämen kuva, oli asetettu rivittäin yksinkertaisia honkapöytiä ja -penkkejä. Vain yksi kaasuliekki oli jätetty palamaan, ja sen alle minä istuuduin illallistani syömään. Juotuani kupillisen lihalientä en enää ollut niin allapäin.

Sitten sisar Angela sytytti lampun ja talutti minut kiviportaita ylös makuuhuoneeseen, joka oli samanlainen kuin ruokahuonekin, vaikkei niin hiljainen, sillä se oli täynnä vuoteita, ja nukkuvain tyttöjen hengitys sai aikaan äänen, joka muistutti kellosepän puotia kylässämme…

Minun vuoteeni oli oven lähellä, ja riisuttuaan minut ja käärittyään peitteen ympärilleni, sisar Angela alensi äänensä hyvin matalaksi ja kehoitti minua olemaan aivan rauhallinen ja kiltti pikku tyttö, Jesuslapsen rakas lapsi; ja silloin en voinut olla vetämättä käsivarsiani peitteen alta ja kietomatta niitä hänen pyöreälle kaulalleen ja vetämättä hänen päätänsä tyynylleni ja suutelematta häntä.

Sisar Angela otti sitten lampun ja meni makuuhuoneen peräpuolelle, josta pieni neliönmuotoinen osa oli erotettu häntä varten, ja näin hänen siellä valmistautuvan levolle, irroittavan valkeat siteet poskiltaan ja mustan siteen otsaltaan sekä päästävän pitkät, vaaleat hiuksensa valloilleen kauniisti aaltoilemaan kasvojensa ympäri. Ja hän oli mielestäni niin suloisen ja kodikkaan näköinen.

Mutta voi, minä tunsin itseni niin yksinäiseksi! Sen jälkeen en ole milloinkaan eläessäni — en syvimpinä tuskanhetkinänikään — tuntenut itseäni niin avuttomaksi ja turvattomaksi. Kun sisar oli käynyt levolle ja makuuhuoneessa oli kaikki hiljaista eikä muuta kuulunut kuin nukkuvien tyttöjen tasaista hengitystä, — jotka kaikki olivat minulle ventovieraita, — valtasi minut niin painostava yksinäisyyden tunne, että kätkin pääni sänkyvaatteisiin, kuten jo pienenä ollessani oli ollut tapani isäni tullessa äitini huoneeseen.

Koetan ajatella isääni ilman katkeruutta, mutta en vielä tälläkään hetkellä saata käsittää, kuinka hänellä oli sydäntä työntää minut pois kotoa näin kevyesti. Tahtoiko hän vain saada rauhaa liiketoimiansa varten, näkemättä mahdolliseksi toteuttaa sitä muulla tavalla kuin poistamalla Bridget tätini kateuden aiheen? Vai kantoiko hän yhä vielä kaunaa kohtalolle siitä, että se oli tehnyt minut tytöksi, ja siitä syystä tahtoi vapautua minua näkemästä.

En tiedä. En osaa sanoa. Mutta kummassakin tapauksessa koetan turhaan ymmärtää, kuinka hän saattoi ajatella olevansa oikeutettu, vaikkei hän vähääkään minusta huolinut, riistämään minut erilleen äidistäni, joka minua rakasti ja oli niin kalliisti saanut maksaa hengestäni.

Hän on isäni — Jumala auttakoon minua leppeästi häntä arvostelemaan.

Kolmastoista luku.

Puoli seitsemän aikaan aamusella heräsin aamukellon kovaan soittoon, ja kun olin havahtunut syvästä lapsenunestani sen verran, että saatoin katsella ympärilleni, näin keski-ikäisen, ankarannäköisen nunnan lukevan rukousta ja kaikkien makuuhuoneessa olevain tyttöjen olevan polvistuneina vuoteillaan sanellen vastauksia.

Parin minuutin kuluttua, kun tytöt jutellen ja nauraen pukeutuivat, tuli muuan iso tyttö luokseni sanoen:

"Minä olen Mildred Bankes, ja sisar Angela sanoo, että minun on pidettävä huolta sinusta tänään."

Hän oli viidentoista vuoden seutuvissa, ja hänen pitkät, rumanlaiset kasvonsa muistuttivat mielestäni erästä isäni hevosta, jota kylän poikien oli tapana kiusotella, mutta hänen hymynsä oli niin herttainen, että minä heti mielistyin häneen.

Hän auttoi minua pukeutumaan ruskeaan samettihameeseeni, mutta ilmoitti samassa, että hänen ensi työnsä oli viedä minut maallikkosisarten luo, joiden tehtävänä oli valmistaa tytöille mustat luostaripuvut.

Oli vielä niin varhaista, että pimeätä huonetta valaisivat vain ikkunoista tunkeutuvat heikot valoviirut, mutta sentään näin, että minun ikäisiäni lapsia oli vain noin seitsemän tai kahdeksan; muut tytöt olivat monta vuotta vanhemmat, ja Mildred selitteli minulle, että Jesuslapsen luokkaan kuuluvia tyttöjä oli niin vähän, että heidät oli pantu nukkumaan Pyhän Sydämen tyttöjen kanssa.

Neljännestunnin kuluttua jokainen oli peseytynyt ja pukeutunut, ja sitten, sisar Angelan annettua merkin, tytöt riensivät ilakoiden ja nauraen ruokasaliin. Se oli suuri halli, jonka perällä oli koroke ja seinällä toinen kuva terävien okaitten raatelemasta Pyhästä Sydämestä.

Siellä olivat jo odottamassa arvoisa äiti sekä luostarin muut nunnat, kaikki kalpeakasvoisia ja raskaskatseisia naisia rukousnauhat kaulassaan, ja hän luki pitkän rukouksen, johon oppilaat (niitä oli kaikkiaan seitsemän- tai kahdeksankymmentä) sanelivat vastauksia, ja sitten seurasi viiden minuutin äänettömyys, joka oli aiottu itsetutkistelemista varten, vaikka huomasin muutamain isojen tyttöjen kuiskailevan keskenään päät alaspäin painettuina.

Kuunneltuamme vielä kirkossa messun läksimme kiireesti takaisin ruokailuhuoneeseen, joka sillaikaa oli lämmennyt aamiaisestamme nousevasta höyrystä ja joka surisi iloisista äänistä kuten kiehuva vesi paistinpannussa.

Minä olin niin kiintynyt katsomaan kaikkea, että unohdin syömisenkin, kunnes Mildred nyhjäten muistutti minua siitä, mutta kun lusikka jo oli puolitiessä suuhuni, laskin sen kiireesti taas alas.

Yksi suurista tytöistä oli käsikellon kilistessä astunut lukupulpetille ja alkanut lukea kirjaa, jonka jäljestäpäin sain tietää olevan "Kristuksen seuraamisesta". Hän oli noin kuudentoista korvissa ja hänen kasvonsa olivat niin elävät, etten voinut kääntää silmiäni niistä.

Hänen hipiänsä oli vaalea ja hänen tukkansa kastanjanruskea, mutta hänen silmänsä olivat niin tummat ja terävät, että hän näytti katseellaan läpäisevän kaikki, milloin vain nosti päänsä kirjasta, jonka hän useasti tekikin.

"Kuka hän on?" kuiskasin.

"Alma Lier", kuiskasi Mildred takaisin, ja kun aamiainen oli syöty ja me aloimme hajaantua tunneillemme, kertoi hän minulle yhtä ja toista hänestä.

Alma oli amerikkalainen. Hänen isänsä oli hyvin rikas ja hänen kotinsa oli New Yorkissa. Mutta hänen äitinsä asui Pariisissa, vaikka hän nykyisin oli Roomassa, ja välistä hän tuli vaunuilleen noutamaan tytärtään ajelulle.

Alma oli sitäpaitsi koulun lahjakkain oppilas, ja lukukauden lopussa, kun vanhemmat ja ystävät tulivat luostariin ja joku kardinaaleista jakeli palkintoja, sattui toisinaan, että Alma sai niin paljon kirjoja kotiin vietäväksi, että hän tuskin saattoi pidellä niitä käsissään korokkeelta alas astuessaan.

Kuuntelin kaikkea tätä ihailevalla kunnioituksella, ja Alma oli mielestäni perin ihmeellinen ja jumaloitava olento. Nyt kun sitä muistelen kaikkein näiden vuosieni katkerain kokemusten jälkeen, en tiedä nauraako vai itkeäkö ajatellessani, että ensimäinen vaikutelmani hänestä oli tällainen.

Minut pantiin nuorimpain luokkaan, ja sisar Angela oli opettajani. Hän oli niin lempeä minulle että hänen kiitoksensa vaikutti kuin suudelma ja hänen moitteensa kuin hyväily; mutta siitä huolimatta en voinut ajatella muuta kuin Almaa, ja puolipäivän aikaan, kun ruokakello soi ja Mildred tuli noutamaan minut ruokailusaliin, odotin jännitetyin mielin, lukisiko jälleen sama tyttö meille.

Hän luki, mutta tällä kertaa vieraalla kielellä, ranskankielellä, ilmoitti Mildred — pyhän Margaret Mary Alocoquen kirjeitä — ja ihailuni Almaa kohtaan kasvoi kymmenkertaiseksi. Ihmettelin mielessäni, joutuisinko milloinkaan tutustumaan häneen.

Lapsen jumaloimiselle ei mikään vedä vertoja, ja elämäni, joka vielä edellisenä päivänä oli minusta ollut niin kylmä ja pimeä, muuttui nyt lämpimäksi ja valoisaksi.

Minä olin tyytymätön kaikkeen, mikä riisti minulta tilaisuuden kohdata Almaa — tyytymätön, kun minut vietiin maallikkosisarten luo, jotka ottivat mittaa minusta uutta mustaa pukuani varten, tyytymätön kello kolmen "rukousnauha-kävelyyn", jolloin nunnat veivät luokkansa ulos päivänpaisteeseen, ja ennen kaikkea harmitti minua vapaaehtoinen osanotto Pyhään Sakramenttiin luostarin kirkossa. Kirkko oli suuri ja loistava; keskeltä sen jakoi kahtia auki oleva pronssinen väliaidake, jota sanottiin cancelloksi — aidakkeen rajoittama perimäinen osa kirkkoa, kuiskasi Mildred, oli aiottu koulun asujamille, mutta ulkopuolinen osa oli seurakuntaa varten, joka sunnuntaisin tuli kiitosjumalanpalvelusta kuulemaan.

Kello neljän aikana oli päivällinen, ja silloin Alma taas luki — tällä kertaa italiankielellä — pyhän Franciskus Salesilaisen kirjoituksia —, ja sitten seurasi minun sanomattomaksi ihastuksekseni pitkä väliaika. Kaikki tytöt ryntäsivät luostarin puutarhaan, joka vielä loisti iltapuoliauringon hohteessa, ja ilma kajahteli nauruista ja huudoista kuten merenranta tuulisena kesäaamuna.

Puutarha oli laaja, paljas pihamaa; sitä ympäröivät kahdelta puolelta luostarirakennukset ja muilta sivuilta sitä rajoittivat keltainen muuri ja tuuhealatvainen havupuukuja. Pihassa ei ollut mitään muuta viheriää kuin yksi ainoa vanha puu, joka muistutti minua Tommy toverista, se kun seisoi siinä ahavoituneen vanhan merimiehen tapaisena muhkuraisine, rentoine jäsenineen.