Читать книгу Vaimo, jonka minulle annoit - Hall Sir Caine - Страница 12

Sisällysluettelo

Kahdeskymmenesneljäs luku.

Vaikka isäni oli niin hätäinen lähtemään Roomasta, sujui matkamme hitaasti, ja vasta viikon kuluttua saavuimme Ellaniin. Alakuloinen mielialani oli tähän aikaan jo kadonnut, ja olin sekä utelias että pelokas näkemään miestä, joka oli määrätty puolisokseni.

Isänikin oli kiihtynyt, vaikka toisista syistä, ja kun laiva laski Blackwaterin lahteen, osoitteli hän minulle, mitä edistyksiä oli saatu aikaan hänen johdollaan — ravintoloita, teattereita, tanssihuoneistoja ja virkistyskoteja, jotka reunustivat merenrantaa, ja sähköratoja, jotka kulkivat vuoria ylös.

"Katsopas", huudahti hän, "enkös luvannut panna tämän vanhan saaren surisemaan."

Suurella kivisellä, ulos lahteen pistäytyvällä laivasillalla seisoi ihmisjoukko odottamassa laivan tuloa.

"Tämä ei ole mitään", sanoi isäni, "ei mitään verrattuna siihen, mitä näet, kun huvikausi on vauhdissaan."

Niin pian kun laiva oli laskenut siltaan, astui neljä herrasmiestä kannelle, ja sydämeni sykähti ajatellessani, että tuleva mieheni kenties olisi heidän joukossaan; mutta hän ei ollutkaan, ja ensimäiset sanat, jotka isälleni lausuttiin, olivat:

"Hänen armonsa pyytää anteeksi, sir. Hän on esteellinen tänään, mutta pyytää tavata teitä kotonanne huomenna aamupuolella."

Tunsin puhujan samaksi holhoojaksi, joka oli matkustanut laivassa nuoren lordi Raan kanssa tämän mennessä Oxfordiin. Hänen seuralaisensa olivat sileänaamainen ja teräväkatseinen mies, joka esitettiin hänen armonsa lontoolaisena asianajajana, herra Curphy, jonka tunsin isäni omaksi asianajajaksi, ja rakas, vanha isä Dan.

Isä Danin nähdessäni ensiksi hämmästyin. Hän oli mielestäni niin pieni ja mitättömän näköinen, vaatimaton maalaispappi kerrassaan, mutta hän oli säilyttänyt entisen hellän hymyilynsä, joka ei ollut haihtunut muististani, samoin tuon herttaisen tapansa pyörittää vokaaleja irlantilaisesti, jota en koskaan voi unohtaa.

"Jumala siunatkoon sinua", sanoi hän. "Kuinka sieväksi olet tullut. Ja niin äitisi näköinen, Herran rauha hänen sielullensa! Tiesinhän, että Siunattu Neitsyt pitäisi huolen sinusta, tiesinhän sen, tiesinhän sen."

Kolmet ajopelit odottivat meitä — vaunut piispaa, suuri automobiili holhoojaa ja lontoolaista asianajajaa ja toinen, vieläkin suurempi automobiili meitä.

"Hyvästi sitten huomiseen", huusi isäni ja nousi asianajajan kanssa etuistuimelle, isä Danin ja minun käydessä istumaan taakse.

Kotimatkalla isä Dan jutteli siitä tapahtumasta, jonka vuoksi minut oli noudettu kotiin, ja pyysi minua unohtamaan, mitä hän oli lordi Raasta sanonut kirjeissään, hänen tietonsa kun olivat pääasiallisesti perustuneet juorupuheisiin — eikä hyvän naisen vaikutusta mieheen voitu sitäpaitsi koskaan arvioida kyllin suureksi, se saattoi aikaansaada ihmeitä.

Hän lausui tämän hiukan väkinäisesti, ja puhe sujui häneltä paljoa vilkkaammin, kun hän pääsi kertomaan minulle niistä monista iloista, joita avioliitto tuo nuoren tytön elämään — ensi lemmestä, ensimäisestä rakkauskirjeestä, hääpäivästä ja ensimäisestä pienokaisesta ja monesta muusta suloisesta ja ihmeellisestä seikasta, joista ei mies koskaan voinut samalla tavalla nauttia.

"Sen saattaa jo vanha pappikin tietää", virkkoi hän naurahtaen ja taputellen minua kädelle.

Holmtowniin tullessamme pysäytimme automobiilimme herra Curphyn talon edustalle, ja hänen poistuttuaan isäni kävi istumaan taakse meidän viereemme ja alkoi ehtymättömän sanatulvan siitä, mitä hän oli tehnyt ja mitä hän aikoi vielä tehdä, ja kaikesta suuruudesta, joka minua odotti.

"Sinusta tulee saaren mahtavin rouva, tyttö, eikä täällä tule olemaan yhtä elävää sielua, joka ei sinua kumartele."

Niiden, jotka eivät olleet häntä kumarrelleet, kun hän tuli Amerikasta miljooniensa turvassa, saaren ylhäisön, (joka ei voinut unohtaa hänen halpaa sukuperäänsä), oli se nyt tehtävä, sillä naittamalla tyttärensä seudun ensimäiselle ylimykselle hän oli saavuttava voiton heistä kaikista.

"Me nolaamme heidät, tyttö! Ja reimasti nolaammekin!" huusi hän, ja hänen mustat silmänsä leimahtivat mielihyvästä.

Isäni hyvätuuli oli tarttuvaa laatua, ja minäkin omalla tavallani jättäydyin ihastukseni valtaan lähestyessämme lapsuuteni paikkoja — kylää, siltaa, Suvimajalle vievää tietä ja Murphyn-suuta ja ajotietämme varjostavia puita.

Melkein kaikki näytti pienemmältä, ahtaammalta ja matalammalla kuin olin ajatellut, mutta olin unohtanut, kuinka viehättäviä ne kaikki olivat siinä kukkulan juurella, kimalteleva meri taustanaan.

Oma talomme yksin näytti minusta entistä suuremmalta pysähtyessämme sen eteen, mutta isäni selitti syyn siihen sanomalla:

"Rakennusta on suurennettu, tyttö, huomenaamuna näytän sinulle mitä on tehty."

Kuistilla seisoivat meitä odottamassa Bridget tätini (joka nyt oli valkohapsinen ja käytti silmälaseja), kaunis Betsy (joka oli pitkä ja täyteläinen maalaiskaunotar) ja Nessy MacLeod (joka näytti vielä nuorten kirjoihin pyrkivältä vanhalta neidolta). He ottivat minut vastaan hämmästyttävän sydämellisesti.

"No siinä hän vihdoinkin tulee!" sanoi Bridget täti.

"Ja millainen onni häntä täällä kotona odottaa!" sanoi kaunis Betsy.

Sitten lausuttiin kohteliaisuuksia ulkomuodostani (Bridget täti selitteli, ettei hän olisi voinut uskoa minusta tulevan niin sievää, ei mitenkään), ja sitten Nessy tarjoutui viemään minut huoneeseeni.

"Se on sama huone vielä, Mary", huusi täti jälkeeni portaita ylös. "Kun kaikki muu muutettiin, muistin rakasta äiti raukkaasi enkä sallinut heidän siellä tehdä mitään muutoksia. Se on ihan entisessä kunnossa."

Niin olikin. Kaikki oli entisellään. Mutta juuri kun ensimäisen kerran eläessäni aloin tuntea kiitollisuutta Bridget tätiä kohtaan, sanoi Nessy:

"Ei se hänen ansionsa ole. Jos hän olisi saanut seurata omaa päätänsä, niin hän olisi lakaissut pois pienimmätkin jäljet äidistäsi ja hommannut oman tyttärensä lordi Raalle."

Puhetulvasta, joka sitten seurasi, pääsin siihen käsitykseen, että isäni oli nykyisin hänen epäjumalansa ja että kotiintuloni ei ollut varsin mieluinen tädilleni ja serkulleni. Mutta hänen poistuttuaan unohdin kaiken muun ja kuuntelin niitä lempeitä kiehtovia ääniä, jotka kotinurkista tuntuivat kuiskailevan vastaani.

Koti! Koti! Koti! Kaikki näytti olevan muuttumatta tässä rakkaassa paikassa ja kaikella näytti olevan jotain minulle sanomista. Mitä suloisen helliä ja liikuttavia muistelmia!

Riisuin hattuni ja kappani ja pujahdin alakertaan ja sieltä ulos — ensin navettaan, jossa karjakot yhä istuivat jakkaroillaan päät kallellaan mulkosilmäisten Mustikkien vieressä maidon heruessa poristen kiuluihin, sitten tupakeittiöön, joka tuoksui palavalta turpeelta ja vastaleivotulta leivältä, ja viimein puutarhaan, missä tapasin Tommy toverin työskentelemässä ruukkuvajassa kuten ennenkin.

Vanhus vilkaisi minuun "ylähanka-silmällään" ja tunsi minut paikalla.

"Siunatkoon", huudahti hän, "eikös se totta tosiaan ole pikku missy! No jopas nyt! jopas nyt! Ja ihanhan siitä on tullut koko pitkä neiti! Oikea hieno neiti! Jaa", lisäsi hän tarkaten minua uudelleen tutkivalla katseella, "ei tällä saarella ole ollut toista hänen vertaistaan siitä päivin kun hänen äitinsä laskettiin turpeen alle."

Satoja kysymyksiä pyöri huulillani, mutta Bridget täti, joka oli pitänyt minua silmällä ikkunasta, huusi minua sisään teetä juomaan. Niinpä palasin vierashuoneeseen, missä kaunis Betsy (isäni oli vetäytynyt kirjastoon kirjeitä kirjoittamaan) puolen tunnin ajan jutteli lordi Raasta, hänen komeasta ulkonäöstään, hienosta käytöksestään, ja muista erinomaisuuksistaan.

"Mutta olet kai aivan menehtyä halusta nähdä häntä?" sanoi hän.

Seuraavana aamuna näin hänet.

Kahdeskymmenesviides luku.

Istuin omassa huoneessani kirjoittamassa kirjettä arvoisalle äidille, kun kuulin torven törähdyksen, ja katsahtaessani ulos näin automobiilin ajavan tietä pitkin taloamme kohti. Siinä istui kolme herrasmiestä, joista yksi piteli hopeakarvaista mäyräkoiraa polvillaan.

Tuokion kuluttua tuli Nessy MacLeod kertomaan minulle, että lordi Raa oli saapunut seurueineen ja että minun piti tulla heti alakertaan.

Läksin hitaasti, pysähdellen, kalvava levottomuuden tunne mielessäni. Tullessani vierashuoneen ovelle näin ensimäisen kerran tulevan mieheni.

Hänen ulkomuodossaan ei mikään muistuttanut minua ennen nähneeni häntä. Hän seisoi uunin matolla tulen ääressä puhellen kauniin Betsyn kanssa, joka nauroi hillittömästi. Voidakseni rauhassa häntä tarkastaa ja myöskin tyynnyttääkseni tunteitani pysähdyin hetkeksi juttelemaan huoneen keskelle, isäni seurassa seisovain herrasmiesten kanssa (molemmat lakimiehet ja lordi Raan holhooja).

Hänen pukunsa oli moitteeton ja hän oli kyllä jossain määrin hienostuneen näköinen, mutta minunkin kokemattomat silmäni älysivät jo ensi näkemältä hänet mieheksi, joka oli elänyt säännötöntä, ehkäpä irstastakin elämää.

Hänen kasvonsa olivat kalvakat, melkein pöhöttyneet, viikset tummat ja pienet, hiukset päälaella harventuneet, ja hän näytti yleensä paljoa vanhemmalta ikäänsä, jonka tiesin olevan kolmekymmentäkolme vuotta.

Hänen käytöksensä, kun lähestyin, oli kohtelias ja hieno, melkein leikkisä ja suvaitsevainen, mutta kaiken tämän sulavuuden takaa häämöitti jotain kovaa, hillitöntä.

Kaunis Betsy oli kovassa esittelemispuuhassa, mutta venyvällä äänellä, jossa vilahti kujeellinen sävy, lordi vakuutti sen olevan tarpeetonta vanhain ystäväin kesken, me kun olimme tutustuneet toisiimme kymmenen vuotta sitten, jolloin minä olin mitä sievin pikku naikkonen, vaikka käytökseni ei kenties ollut varsin sydämellinen.

"Me olimme hiukan eri mieltä suutelemisesta. Ettekö muista?"

Onneksi ei minun tarvinnut vastata, sillä isäni tuli luoksemme sanoen haluavansa näyttää hänen armolleen tekeillä olevia lisärakennuksiaan, jolloin kaikki läksimme katsomaan vanhaan taloomme jatkettua uutta kylkirakennusta. Se sisälsi suuren, vielä valmistumattoman ruokasalin, johon, kuten jäljestäpäin huomasin, Raa-linnan ruokasali oli ollut mallina.

Ylpeästi kohottaen valkeata päätänsä isäni näytteli kallisarvoista ja uhkeata uutisrakennustansa tulevan mieheni tarkastaessa kaikkea monokkelinsa takaa alentuvan hyväksyvästi ja vastatessa huolettoman leikillisillä huomautuksilla, joissa mielestäni vivahti hiukan ylenkatsettakin.

Soitettiin aamiaiselle, ja menimme vanhaan, yksinkertaiseen ruokasaliin, jossa Bridget täti sijoitti etevimmän vieraan istumaan oikealle puolelleen ja jutteli hänelle väsymättä eversti-vainajastaan, hänen kunniamerkeistään ja sotilaallisesta kyvystään.

Huomasin, että lordi Raa piankin ikävystyi tähän, ja istuessani hänen vieressään kuulin hänen tuontuostakin siron kohteliaalla tavallaan survaisevan Bridget tädille kyynillisiä vastauksia, joiden todellista merkitystä tämä ei näyttänyt tajuavan.

Olin niin hermostunut ja hämmentynyt, etten aamiaisen aikaan virkkanut monta sanaa, ja sen huomasi lopulta Bridget tätikin.

"Mary kulta, mikset puhu mitään?" sanoi hän.

Mutta vastausta odottamatta hän rupesi paikalla kertomaan hänen armollensa, kuinka merkillisesti olin muuttunut siitä kun olin lapsi, jolloin olin ollut röyhkein pikku suupaltti mitä ajatella saattaa, ja nyt olin niin ujo, että oli melkein mahdotonta saada sanaa suustani.

"Toivoakseni minä kumminkin saan jonkun sanan hänen suustaan", sanoi hänen armonsa, jolloin Bridget täti hymähti merkitsevästi ja kaunis Betsy sai naurukohtauksen.

Ateria oli tuskin vielä päättynytkään, kun pöydän päässä istuva isäni nousi paikaltaan ja viitaten vieressään istuviin lakimiehiin sanoi:

"Näillä herrasmiehillä ja minulla on asioita suoritettavana — raha-asioita ja sen semmoista — niin että siirrymme nyt kirjastoon ja jätämme teidät nuoret oman onnenne nojaan."

Kaikki nousivat pöydästä.

"Teeaikaan on jokaisen taas oltava saapuvilla", sanoi Bridget täti.

"Minua ette tietenkään kaipaa", sanoi kaunis Betsy hihittäen, ja seuraavassa tuokiossa olin kahden hänen armonsa kanssa, joka hengähti niin syvään, että se melkein kuulosti haukotukselta sanoessaan:

"Eikö täällä ole yhtään rauhallista paikkaa, johon voimme pujahtaa?"

Minä muistin talon takana olevan rotkotien ja johdatin hänet sinne hämmennykseni yhä yltyessä. Oli kirkas lokakuunpäivä, rotko oli kuiva ja harvenevien puiden varjossa väreilivät syksyn vienot värivivahdukset.

"Ooh, täällähän voi hengittää", sanoi lordi Raa.

Hän sytytti sikarin ja asteli hetken aikaa vieressäni mitään puhumatta, milloin sivaltaen kepillään kuihtuvien ohdakkeitten siementyviä päitä, milloin ruopaisten sillä lakastuneita lehtiä, jotka peittivät tien.

Mutta puolitiessä rotkoon hän alkoi silmäillä minua sivulta monokkelinsa takaa ja jutella elämästäni Roomassa lausuen ihmettelynsä siitä, että saatoin niin kauan viihtyä luostarissa. Lopuksi hän viittasi hänenkin kuuluvilleen tulleeseen huhuun, että olin täydellä todella toivonut jäädä sinne ainiaaksi.

"Käsittämätöntä! Kautta kunniani, käsittämätöntä! Tuollaiset paikat ovat kyllä sopivia naisille, jotka elämässään ovat kärsineet haaksirikon, mutta en ymmärrä miten nuori tyttö, jos hän lisäksi on sievä ja varakas… niin enpä tottakaan ihmettelisi, jos hän kuolisi ikävään."

Olin yhä liian hermostunut ja hämmentynyt voidakseni tehdä vastaväitteitä, ja niin hän puheli edelleen kertoen minulle, miten hän kuoletti oman elämänsä ikävää Lontoossa klubeilla, kilpa-ajoilla, tansseilla, teattereilla ja konserteilla. Seuraelämässäkin saattaa tavata huvittavia naisia, mutta hauskimmat olivat kuitenkin jotkut tunnetut näyttämön kaunottaret.

Muuan hänen ystävistään — Eastcliff oli hänen nimensä — aikoi mennä naimisiin kuuluisan ulkomaalaisen "Empiressä" esiintyvän tanssijattaren kanssa, ja kun hän oli rikas ja saattoi tehdä mitä halutti, niin miksikäs ei?

Tultuamme rotkon päässä olevalle vesiputoukselle kävimme istumaan sen vieressä olevalle puupenkille, ja silloin hänen armonsa keskustelu äkkiä suuntautui läheisempiin kysymyksiin.

Heittäen pois sikarinsa ja nostaen hopeakarvaisen mäyräkoiransa syliinsä hän sanoi:

"Tiedätte tietenkin, mistä asioista isänne ja nuo toiset herrat parhaillaan sopivat kirjastossa?"

Niin hyvin kuin hermostumiseltani sain sanotuksi, vastasin tietäväni.

Hän siveli koiraa toisella kädellään ja toisella hän iski keppinsä hiekkaan sanoessaan:

"No niin, en tiedä minkälaiset ovat teidän mielipiteenne avioliitosta, minun ovat vapaamieliset, suoraan sanoen."

Minä kuuntelin yrittämättä vastata.

"Luulen että yhdeksänkymmenettäosaa kaikesta siitä surkeudesta, joka seuraa avioelämää — elämäänkyllästymiset ja kaikki muut — johtuvat siitä, että ihmiset järjettömästi haluavat tiukentaa aviollista sidettä."

Olin yhä ääneti.

"Kun ajattelee, että kaksi riippumatonta ihmisolentoa sidotaan yhteen kuten Siamin kaksoiset, niin ettei toinen voi liikkua ilman toista, eläen ihan samaan elämään kytkettyinä vuosikaudet… ei toki, se on mieletöntä, kerrassaan mieletöntä."

Tietämättömyydessäni en keksinyt mitään sanottavaa, ja hetken kuluttua tuleva mieheni, viskellen irtautunutta hiekkaa kepillään, jatkoi:

"Minun vakaumukseni on, että miehen ja vaimon on annettava toisilleen vapautta — että heidän on sallittava toistensa kulkea omaa tietänsä — mitä te arvelette?"

Kaiketi minä änkytin jotain vastauksentapaista — en tiedä — sillä muistan hänen siihen vastanneen:

"Niin juuri, se on minun mielipiteeni avioliitosta, ja olen hyvilläni siitä, että tekin tunnutte olevan samaa mieltä… Totta puhuakseni pelkäsin, ettette olisi", lisäsi hän mainiten vielä jotain nunnista ja luostarista.

Teki mieleni sanoa, etten ollut samaa mieltä hänen kanssaan, mutta hermostunut mielialani kiihtyi kiihtymistään, ja ennenkuin olin löytänyt sopivia sanoja ilmaistakseni paheksumistani, hän alkoi uudelleen puhella:

"Kirjastossa puuhaavat ystävämme tuntuvat arvelevan, että te ja minä voimme sopia hyvin yhteen — ja minusta he eivät ole niinkään väärässä — vai mitä?"

Ymmärtämättömyydessäni ja avuttomuudessani minä vain katselin häntä mitään virkkamatta.

Sitten hän uudelleen tähysti minua monokkelinsa takaa outo katse silmissään ja sanoi:

"En usko, että tulen väsyttämään teitä, kultaseni. Olen itse asiassa ylpeä saadessani sievännäköisen naisen vaimokseni, ja luullakseni voin tarjota teille mieluisan elämän rinnallani. Joka tapauksessa" — hieman alentuvasti: — "nimeni ehkä merkitsee teille jotain."

Häpeäntunne hiipi ylitseni. Koira haukotteli minua vasten kasvoja.

Tuleva mieheni heitti sen polveltaan.

"Pidämmekö asian siis päätettynä?" kysyi hän, ja kun yhä vielä olin niin ymmällä, etten keksinyt mitään vastattavaa, mainitsi hän jotain Bridget tädistä ja mitä hän oli sanonut ujoudestani ja puhumattomuudestani, ja sitten hän nousi pystyyn ja pistäen käsivarteni kainaloonsa suuntasi askeleemme kotia kohti.

Siinä kaikki. Ei sanaakaan minulta, ei, ei puoltakaan sanaa, passiivista, äänetöntä myöntymistä vain. Ja niin minä lapsekkaassa, melkeinpä rikollisessa viattomuudessani myötävaikutin elämäni merkitsevimpään tapaukseen.

Mutta toiselta puolen olin kiitollinen ja sanomattoman hyvilläni huomatessani, että tämä asia saattoi sujua ilman rakastelemista, hyväilyjä ja suuteloja, ilman minkäänlaista sellaista lemmenhurmiota, jota Alman romaaneissa tavallisesti kuvailtiin.

Taloon palatessamme soitettiin teelle, ja isäni tuli juuri kirjastosta kolmen asianajajan seurassa.

"Kaikki on siis kunnossa, hyvät herrat", kuulimme hänen sanovan.

"Kaikki on kunnossa, sir", vastattiin hänelle, ja nähdessään meidät isäni sanoi lordi Raalle:

"Entä te molemmat?"

"Kaikki on kunnossa täälläkin", sanoi hänen armonsa venyvällä äänellään.

"Hyvä", sanoi isäni ja antoi samassa aimo läimähdyksen hänen armonsa selkään tämän hämmästykseksi ja luullakseni myös harmiksi.

Sitten menimme kaikki vierashuoneeseen miesten nauraa hohottaessa.

Kultasankaiset silmälasit nenällään ja uusi valkoinen myssy päässään Bridget täti kaatoi teetä parhaimmasta hopeakannustamme, ja Nessy MacLeod, kurjenmiekka punaisessa tukassaan, ja kaunis Betsy, suuria ruusuja povellaan, kantelivat kuppeja vieraille. Hetken kuluttua isäni astui loistavin silmin takkatulen ääreen ja sanoi kuuluvalla äänellä:

"Ystävät kaikki, minulla on jotain teille sanottavaa." Kaikki, minua lukuunottamatta, nostivat katseensa ylös, vaikka jokainen tiesi mitä oli tulossa.

"Täällä on tänään tiukasti oteltu kirjastossa, mutta nyt on kaikki suoritettu onnellisesti loppuun — ja naimiskauppa on nyt päätetty asia."

Minua onniteltiin oikein kuorossa, hänen armoansa vain laimeasti, ja sitten isäni jatkoi:

"Paljon on tietysti vielä hommattavaa, ja kunnolleen tahdon asiasta suoriutua, vaikkapa siinä kysyttäisiinkin rahakukkaroa. Mutta tänään on vielä yhdestä asiasta sovittava — häistä. Minä päivänä ne ovat vietettävät?"

Vedottiin minuun, mutta kun tunsin, että se tehtiin vain muodon vuoksi, vilkaisin lordi Raan puoleen mitään puhumatta.

"Kas niin", sanoi isäni silmäillen vuoroin meitä kumpaakin. "Asia ei viivyttämisestä parane, onhan se tietty, ja kun olen päättänyt panna toimeen jotakin, en saa rauhaa, ennenkuin se on loppuun viety. Kuukauden kuluttua tästä päivästä? Mitäs siitä sanotte?"

Kumarsin, ja tuleva mieheni virkkoi verkkaiseen tapaansa:

"Suostutaan!"

Parin minuutin kuluttua automobiili ajoi portaitten eteen, ja vieraat valmistautuivat lähtemään. Mutta hopeakarvainen mäyräkoira oli kadoksissa, ja ensimäisen kerran sinä päivänä näin hänen armonsa elpyvän välinpitämättömyydestään selitellessään meille sen hintaa ja sukujuurta ja mitä hän mieluummin maksaisi, ennenkuin kadottaisi sen. Mutta viime hetkessä ilmaantui Tommy koira käsivarrellaan ja ojensi otuksen sen isännälle, jolloin tulevalta mieheltäni puhkesi runsas kiitostulva.

Seuraavassa tuokiossa autovaunut olivat kadonneet.

"Sinäpä vasta olet onnellinen", sanoi kaunis Betsy, ja Bridget täti kehuskeli omaksi ansiokseen kaikkea, mitä oli tapahtunut, ja alkoi selittää, mille kannalle hän aikoi Raa-linnan järjestää minun tultuani sen emännäksi.

Täten minut nuorena, avuttomana, tietämättömänä ja kokemattomana tyttönä kihlattiin miehelle, joka oli minulle etsitty ja ostettu. Minun mielipidettäni ei oltu kysytty. Isäni ei ollut sitä tehnyt. Tuleva mieheni ei ollut sitä tehnyt. Ei kukaan ollut halunnut tietää mielipidettäni. Rakkaus ei ollut minussa herännyt, sukupuolivaisto uinaili minussa vielä, ja avioliittoni oli päätetty asia, ennenkuin syvempi luontoni tiesi mistä oli kysymys.

Kahdeskymmeneskuudes luku.

Seuraavat viikot kuluivat kiireellisessä touhussa ja sekasorrossa. Talomme oli kuin ylösalaisin käännetty. Yötä päivää olivat ompelijat ja muotikauppiaat työssä. Kukkia, sulkia ja silkkikankaan pätkiä ajelehti meriruohon tavalla kaikkialla. Tilauksia tehtiin ja peruutettiin, tehtiin uudelleen ja taas peruutettiin.

Minkälaista lentelemistä ylös ja alas portaita! Hengästyneitä ja iloisia ihmisiä kaikkialla! Helähtävää naurua jokaisen huulilta! Vanha, kolkko, harmaa talomme näytti ensimäisen kerran ilon asunnolta.

Näiden kiireellisten valmistusten keskessä ei jäänyt aikaa miettimiseen. Aistini olivat kiihtyneet. Olin huumaantunut minua ympäröivästä keinotekoisesta onnentunteesta, joka muistutti kasvihuoneen kuuman ilman hyväilyä, ja tämä tunne vain kasvoi, kun eteenpäin kiitävien päivien matkassa yhä karttui jännittäviä tapauksia.

Naapurimme tulivat meitä tervehtimään. Saaren ylhäisö, joka tähän asti oli pysytellyt meistä loitolla, ei voinut olla kylmäkiskoinen kuullessaan suuresta onnestani, ja niin pian kuin kihlaukseni julkaistiin, he tulivat joukoittain onnittelemaan.

Tommy toveri vakuutti, etteivät jalorotuiset hevoset olleet milloinkaan ennen niin rajusti kavioillaan hakanneet ajotiemme hiekkaa. Eivätpä niiden omistajatkaan olleet sen rauhallisempia. Melkein säälitti nähdä, miten hämillään he olivat astuessaan ensimäisen kerran talomme kynnyksen yli.

Heidän tulonsa tyydytti niin täydelleen Bridget tätini turhamielisyyttä, ettei hän pannut paljoa huomiota heidän anteeksipyyntöihinsä, mutta sitä peittelemättömämmin isäni osoitti halveksumistaan heitä kohtaan kuunnellessaan heidän tekosyitään. Minua sekä nauratti että hävetti nähdessäni, kuinka hän heitä nöyryytti terävällä kielellään, kuinka hän ivallaan ja pilkallaan löylytti näitä aikaansa seuraavia pikkusieluja.

Kun he olivat hyvin hienoa väkeä, Ellanin "ylimystöä", ei hän ollut tietävinään, keitä he olivat, ja tiedusteli heidän nimeänsä, heidän isänsä nimeä ja mistä pitäjästä he tulivat.

Kun he olivat läheisiä naapureita, oli hän otaksuvinaan, että he olivat olleet kaksikymmentä vuotta ulkomailla tai sairaina tai ehkäpä kuolleina ja haudassa.

"Käsittämätöntä, rouva, käsittämätöntä", virkkoi hän. "Ja minä kun luulin teidän lepäävän turpeen alla kaiken sen aikaa, kun vaimo raukkani makasi sairaana ja kuolevana."

Bridget tätini vapisi pelosta, että naapurimme loukkaantuisivat vakavasti hänen käytöksestään, mutta isälläni oli tapana sanoa:

"Turhia, vaimo, kyllä he käyvät toistekin, älä siitä huolehdi."

Hän oli oikeassa, ja vaikkapa he isääni arastelivat, kohtelivat he minua erinomaisen suosiollisesti ja vakuuttivat olevansa niin mielissään siitä, että Raa-linnaan viimeinkin saadaan emäntä, hieno, suloinen lady, joka elvyttää saaren seuraelämää.

Sitten saapuivat häälahjat — tauluja, kirjoja, hopeateoksia, kultaesineitä, seinäkelloja, taskukelloja, ketjuja, jalokivikoruja, kunnes makuuhuoneeni oli aivan täyteen sullottu niitä. Niin pian kun uusi lahja tuotiin, ryntäsi perhekuntamme koko naisväki sitä avaamaan ja katselemaan, ja silloin kaunis Betsy aina virkkoi:

"Sinäpä vasta olet onnellinen."

Lopulla rupesin itsekin sitä uskomaan. Iloisen levottomuuden pyörre, jonka keskuksena itse olin, ei voinut olla tempaamatta minuakin mukaansa. Nykyhetki oli niin valoisa, että menneisyyden kuvat tuntuivat tykkänään haihtuvan. Minä lentelin paikasta paikkaan, ja minne vain tulin, niin minua onniteltiin ja kadehdittiin.

Toisinaan, arvoisaa äitiä ja hänen Nemissä kertomaansa tarinaa muistellessani minut valtasi paha aavistus, mutta seuraavana hetkenä olin taas varmasti vakuutettu siitä, että suostuessani rupeamaan lordi Raan vaimoksi olin uhrautuvainen ja velvollisuuksiaan arvossa pitävä tytär.

Niin oli esimerkiksi, kun herra Curphy, isäni asianajaja, joka minusta tahmeine käsineen aina muistutti lihoitettua kalaa, tuli kertomaan isälleni, että asiapaperit nyt viimeinkin olivat kunnossa, kun muutamat ikävät lakiesteet oli saatu poistetuiksi, sillä puhuttuaan asiat isäni kanssa hän vei minut syrjään ja sanoi pitkään, ruskeata partaansa sivellen:

"Teidän pitäisi nyt olla tyytyväinen, Mary. Luullakseni tiedätte mitä teette isänne hyväksi? Te sovitatte hänelle hänen elämänsä suurimman pettymyksen — kun synnyitte tytöksi, vaikka hän odotti poikaa."

Toinen sellainen hetki oli, kun piispa tuli upeissa vaunuissaan ajaen kertomaan, että hänen monien keskustelujen jälkeen oli onnistunut taivuttaa lordi Raa allekirjoittamaan sopimus, jossa mainitaan, että kaikki avioliitossamme syntyvät lapset, sukupuoleen katsomatta, kasvatetaan katolisiksi. Hänkin vei minut syrjään, kuten asianajaja edellisenä päivänä, ja sanoi lempeän sulavalla äänellään, jalokiviristiänsä hypistellen:

"Onnittelen teitä, lapseni. Teille on uskottu suuri ja kallis tehtävä — se nimittäin, että johdatatte takaisin Kirkon helmaan suvun, joka on ollut erossa siitä yhdeksäntoista vuotta."

Kahden viikon kuluttua kirjoitimme nimemme naimasopimuksen alle. Tämä pieni juhlallisuus tapahtui vierashuoneessamme. Tuleva mieheni, joka ei ollut käynyt katsomassa minua koko aikana, toi mukanaan paitsi holhoojaansa ja asianajajaansa, erään naisen ja herrasmiehen.

Nainen oli hänen naimaton tätinsä, lady Margaret Anslem, kaunis neljänkymmenen korvissa oleva, kuosikkaasti vaatetettu ja hajuvedelle tuoksuva neiti, joka oli jotenkin vähäpuheinen ja ylväs (minua hän kuitenkin puhutteli varsin ystävällisesti), ikäänkuin hänen veljenpoikansa naiminen olisi karvas pilleri, jonka hän oli päättänyt nielaista.

Herrasmies oli pitkä, nuori mies, ja esitettäessä ilmeni että hän oli Edward Eastcliff — se hyvä ystävä, joka ollen kyllin rikas tehdäkseen mitä häntä halutti, aikoi mennä naimisiin teatterikaunottaren kanssa.

Lordi Raa näytti hyvin ikävystyneeltä kuten ennenkin eikä näyttänyt oikein tietävän miten saada aikansa kulumaan ensimäisen puolen tunnin aikana. Sitten sopimukset avattiin ja levitettiin pöydälle, ja vaikka herrat juttelivat asioista vain puoliääneen, kuulin kuitenkin osittain, mihin toimenpiteisiin oli ryhdytty tulevan mieheni velkojen maksamiseksi, ja joitakin yksityiskohtia, jotka koskivat hänen vuotuista rahamääräänsä.

Häpeälle vivahtava mielipahan tunne; ahdisti minua nähdessäni tätä surkeata kaupittelemista. Siinä ei ollut hitustakaan sitä henkistä sielujen yhdistystä, jota minua oli opetettu avioliitossa odottamaan. Mutta ei ollut aikaa tarkemmin sitä tuumia, sillä isäni, joka itse oli kirjoittanut nimensä isolla, raskaalla käsialallaan, sanoi:

"No, tyttö, astu esiin, nyt sinun on kirjoitettava nimesi."

En muista, että olisin lukenut mitään. En muista, että minulle olisi mitään luettu. Minun käskettiin merkitä nimeni, ja minä merkitsin arvellen, että niin piti olla ja sillä hyvä.

Sittenkin minua inhotti ja seisoin äänetönnä uunin ääressä toinen jalka ristikolla, kun lordi Raa astui luokseni sanoen venyvällä äänellään:

"Se on siis tehty."

"Niin, se on tehty", vastasin.

Hetken kuluttua hän rupesi juttelemaan siitä, missä asuisimme, ja sanoi otaksuvansa, että enimmän aikamme viettäisimme Lontoossa.

"Mutta te saatte päättää lempiviikoista, missä ne vietetään, tarkoitan", virkkoi hän.

Vastasin, että parhaiten hän itse sen tietää, mutta kun hän itsepintaisesti vaati minua päättämään, vakuuttaen minulla olevan oikeuden siihen, muistin, että luostarissa ollessani olin kaikista maista hartaimmin halunnut nähdä Pyhää maata.