Читать книгу Korpelan seppä - Heikki Meriläinen - Страница 3

I LUKU.

Оглавление

Sisällysluettelo

Harmaana, raskaannäköisesti pulppuilevana patsaana nousi kesäillan tyyneen korkeuteen savu Erkkilän karjatarhaan tehdystä suitsusta. Talon lehmät siinä hyvässä sovussa kiertelivät suitsua, mutta Marian lehmää, joka oli muualta ostettu, vihasivat kaikki eikä se uskaltanut tulla lähellekään, vaan täytyi värjötellä ulompana. Toisista lehmistä eronneet hyönteiset keräytyivät hänen ympärilleen, niin että yhtenä pilvenä pörisi ja surisi paarmat, tuppipaarmat, tökkijäiset, kärpäset ja monenmoiset hyönteiset. Eikä ne vähääkään hälvenneet, vaikka lehmä hoikalla hännällään myötäänsä huiski, kopisteli jalkojaan maahan ja puisteli päätään niin että suuret korvat löpisivät kasvopäihin.

Mutta Maria tuli nyt tarhaan, aholta kerättyjä kannonpalasia kainalossa ja kuiva tuohikäppyrä kädessä. Lehmä kun arvasi Marian nyt olevan suitsuntekohommissa, niin se ystävällisesti myristen lähti juoksemaan Marian luokse.

Maria, nähtyään lehmänsä pilvenä häärivän hyönteisparven hätyyttämänä, ryöpsähti maahan polvilleen ja edessään olevan pienen kannon juureen teki tuomistaan kannon palasista ja tuohikäppyrästä tulen ja kattoi sen maasta kynsimillään sammalilla ja turpeilla, joten se rupesi tupruttamaan sakeaa, harmaata savua. Tätä savua nyt Maria esiliinallaan huiskautti vieressään seisovan lehmänsä yli, että siitä hyönteiset eroaisivat, ja silloinpa ne pöristen lähtivätkin korkeuteen ja hävisivät sille tielle, ettei näkynyt eikä kuulunut yhtään.

Nyt lehmä koetti osottaa kiitollisuuttaan Marialle nuoleskelemalla tämän käsiä, kyynäspäitä ja lanteita ja mitä vaan kerkisi. Mariakin kynsien lehmänsä korvallisia ja taputellen sen kasvoja puheli: "Sinä Maatikki, minun oma Maatikkini! sinä olet yhtä orpo ja turvaton kuin minäkin. Sinun täytyy pelätä kaikkia muita ja olla allakynsin kuten minunkin. Ei ole sinullakaan edes sarvia, joilla puolustaisit itseäsi. Ja mitäpä etua olisi sinulle enempi kuin minullekaan itseni puolustuksesta; saisit vaan ylivoiman ärsytetyksi itseäsi vastaan. Niin… Me olemme huonemiehiä, toisten armoilla eläjiä, meidän on aina toteltava. No, no, elä nyt niin kovasti nuole sillä karkealla, suurella kielelläsi, ihan hajalle kaahnutat minun vaatteeni… Voi, voi, kun sinulla nyt on lysti, kun pääsit syöpäläisistä vapaaksi. Oikein silmäsikin panet melkein umpeen, nuo suuret paksuluomaiset silmäsi, ja nuokin suuret korvasi lupsahtelevat hermotonna siinä minua nuollessasi. Voi, voi, kun sinä kuhnutat niin kovasti! Vaan enhän voi sinua kieltää, kun sinä muuten et voi minulle hyvyyttäsi osottaa."

Nyt kuitenkin suitsun päällä olevat sammalet ja turpeet paloivat tuhkaksi ja tuli pääsi vapaasti liekehtimään, joten savu muuttui kuumuutta henkiväksi siniseksi kitkuksi. Nyt Maria kokosi liekehtivät kannon palaset koommaksi, peitti ne uusilla turpeilla ja vielä kerran taputeltuaan Maatikkia kasvoille lähti taloon, tullakseen sieltä vähän ajan perästä lypsämään.

Mutta nyt kun Maatikin suitsu rupesi tupruttamaan paksua savuaan ja talon lehmien suitsusta oli jo savu väsähtänyt, niin yksi talon lehmistä lähti tulla lurjottamaan Maatikin luokse ja tullessaan jo mulisteli verestäviä silmiään, näyttääkseen Maatikille että suitsu on jätettävä hänelle. Tämän mulistelemisesta ei Maatikki kuitenkaan ollut tietääkseenkään, märehti vaan rauhallisena ja olisi antanut sen tulijan tulla toiselle puolen suitsua. Mutta se tulija tapansa mukaan töyttäsi Maatikkiin käsiksi, osottaen suuret sarvensa Maatikin kylkeä vasten. Maatikki ei nyt väistynyt, pyörähti vaan päin ja rupesi vastustamaan ja vihasta möristen puski vastustajaansa. Vastustaja, kun aina oli nähnyt Maatikin pakenevan, ei kuitenkaan antanut perää, vaan rynnisti yhä vaan uhemmin. Tässä temmellyksessä joutuivat Maatikin etujalat suitsuun. Suuttuneena vastustajalleen ei se tullutkaan tarpeellisessa silmänräpäyksessä hypänneeksi pois, vaan sitten vasta kun tunsi polttavan, sydäntyi enemmän ja teki vielä hurjemman rynnistyksen, millä voittikin vastustajansa. Vihasta älisten meni viimeksimainittu monta kymmentä askelta yhtenä jakkarana ja jalat kyntivät syviä vakoja ahon kamaraan.

Voitettuaan vastustajansa Maatikki tunsi tuskan jaloissaan ja puhalti raskaan henkäyksen, tullen levottomaksi. Sitten rupesi juoksentelemaan ympäri ahoa ja tuskan yltyessä lähti laukkailemaan. Pani kielensäkin pitkälle ja kummallisesti möristen laukkaili, kiihtyen yhä enemmän kun tunsi tuskan jaloissaan suurenevan.

Tämän näkivät talon lapset tullessaan talon lehmien suitsua korjaamaan ja juoksivat Marian huoneeseen. Maria oli juuri lähtemässä lypsämään, kun lapset, pyörein silmin, melkein huutaen, sanoivat: "Meidän Sunteri puski Maatikkia että se poltti jalkansa ja laukkailee tuolla aholla."

Sen kuultuaan Maria meni kuin ukkosen lyömä. Hehkuvan punakat kasvot menivät melkein mustiksi, lypsinkiulu putosi käsistä ja tuskainen huudahdus kuului: "Herra Jumala sentään!" Tämän sanottuaan lähti ikäänkuin mieletön juoksemaan sinne lehmitarha-aholle ja nähdessään Maatikin kieli pitkällä ja ölisten laukkailevan sinne tänne, huusi: "Maatikki, Maatikki! Minun rakas Maatikkini, mikä sinulle on tullut!"

Tätä ei Maatikki kuitenkaan näyttänyt kuulevan, laukkasi vain kuin järjetön. Mutta viimein hän syöksyi pitkäkseen aholle, missä tuskaisesti öhkien kimputti etujalkojaan, niin että koko ruumis liikkui sen mukaan, ja kielensä työnsi yhä pitemmälle ja väliin mörähteli entistä kamalammasti.

Nyt Maria riensi Maatikin luokse. Mutta nähtyään, että kumpasestakin etujalasta olivat kaviot lähteneet ja että veri roiski kyntyräisistä, löi käsiään toisiinsa ja hampaat kirahtivat yhteen.

Maria tunsi nyt koko ruumiinsa vapisevan niin että luuli luhistuvansa maahan. Pieksi vaan käsiään yhteen kuni mieletön eikä ymmärtänyt mitä tehdä; ei edes voinut mennä puhuttelemaan Maatikkia, se kun ihan mielettömän näköisenä kiemurteli, pieksäen ja kimpsuttaen jalkojaan, joista veri yhä roiski kauvas ympärille. Maria väänteli ja väliin pieksi käsiään yhteen ja vapisemisen pakosta hoiperteli sinne ja tänne, ja yhteen kiristyneitten hampaitten raosta ikäänkuin väkisten tunkeutui katkeamattomat voivotukset.

Tuokion kuluttua hän kuitenkin melkein itse tajuamattaan lähti juoksemaan peltojen perillä kyntämässä olevan talon isännän luokse, joka nähdessään Marian ihan mielettömän näköisesti juoksevan sinnepäin ja kuultuaan hänen tuskaiset katkeamattomat voivotuksensa seisotti hevosensa ja Marian vielä ollessa kaukana huusi: "Mikä on tullut? Onko joku kaivoon pudonnut? Vai mikä? Onko tuli irti?"

"Maatikilta on kaviot lähteneet", kuului Marian suusta hätäisesti melkein huutavat sanat, jonka sanottua pääsi parahtava itku.

Isäntä painoi auransa syvään, nakkasi suitset aitaan kiinni, jota tehdessään sanoi: "No Jumala nähköön, mikä kumma siltä nyt on kaviot vienyt!" Sen sanottuaan lähti juoksujalassa katsomaan sitä tapausta. Silmät renkaisillaan, että valkeaiset näkyivät ympäri ruskeitten silmäterästen, läheni hän Maatikkia, joka tällä välillä oli noussut ja laukannut toiseen paikkaan ja kaatunut uudestaan samalla tavalla pieksämään itseään.

Maatikin luokse tultuaan isäntä punalti suurta takkutukkaista päätään ja sanoi: "Siitä on lehmä mennyt. Täytyy lopettaa sen tuskat." Sen sanottuaan juoksi suuren kirveensä, jonka hamaralla voimainsa takaa iski Maatikin otsaan, jolloin kaikki jäsenet lavahtivat liikkumattomiksi. Nyt isäntä tempasi tupestaan terävän veitsensä ja kahdella vihlauksella aukasi Maatikin rinnan, josta kohisevana koskena lähti tulemaan mustanruskea veri.

Tämän tehtyään isäntä rupesi kiireimmän kautta toimittamaan Maatikkia lihaksi, eikäpä siinä ollutkaan pitkä aika ennenkun Maatikista oli nahka tangolla ja lihat suolassa.

Maria ei tätä voinut nähdä, meni vaan yövuoteelleen ja siinä kiemuroiden ja käsiään väännellen itki ja hoki: "Voi, voi Maatikki parkaa! Voi, voi Maatikki parkaa!"

Hän ei nukkunut koko yönä ja silmät olivat turvoksissa itkusta. Kun muutakaan ei osannut tehdä, niin talon emännän mentyä aamulypsylle meni hän karjatarhaan hyvittelemään lehmiä. Kynsistellessään emännän lypsettävän lehmän korvain tauksia vaikeroi: "Voi, voi että ei ole minulla lehmää! Ei usko kukaan miten katkera on mieleni, kun piti lehmän mennä sitä tietä ja joutua lehmättömäksi ja nähdä se surkeus."

Talon emäntä kun tässä Marian vaikeroimisessa luuli kuulevansa sitä että Maria toivoisi saavansa talosta lehmän, jossa kaupassa korvattaisiin hänen vahinkoaan, niin tekeytyi tavallista kylmemmäksi ja lehmän alta maitokiulun kanssa noustuaan, keikauttaen pitkäkaulaista päätään ja häntäänsä ylpeästi heilauttaen, sanoi: "Oma syysi! Mitä laitoit sille eri suitsua juuri kuin pyydykseksi; olisihan se tullut ilmankin hyvin aikaan. Sen siitä sitten sait. Kiitos keikaus ettei meidän lehmistä sattunut siihen viemään sorkkiaan. Eikähän tuo ole suon silmään mennyt, syöt suuhusi, niin tiedät saaneesi. Kiitä että sattui miehiä kotiin, jotka korjasivat lihat. Siitä osaat vasta olla viisaampi. Oppia ikä kaikki. Sen minä sanon semmoisesta vahingosta, joka ei ole vahinko, vaan tollistus."

Tähän ei Maria voinut virkkaa sanaakaan, kun kuuli että hän sillä vaan lisäisi emännän sättimishalua. Lähti vaan kävelemään taloon ja kävellessään pyyhki kasvojaan vaaleankirjavaan esiliinaansa ja kiirehti huoneeseensa, ikäänkuin kaikkea pakoon.

Huoneeseen tultuaan istui hän pöytänsä taakse ja painoi otsansa pöydän laidalla oleviin käsiinsä, siinä itkeäkseen niin paljon kuin sydän vaatii ja kyyneliä riittää. Mutta samassa muisti olevansa piakkoin tulemassa äidiksi ja muisti erään kokeneen ihmisen sanoneen, että siinä tilassa ollessa itkeminen vaikuttaa pahaa. Hän hyppäsi sentähden ylös ja puisti päätään. Sitten meni hän pesukaapilleen, pesi kasvonsa ja kätensä ja ne pyyhittyään otti pöytälaatikosta kuvastimen. Katsoen siihen kampasi hän ruskeankellahtavan tukkansa yli otsasta kaatumaan taaksepäin. Tukkansa palmikoituaan hän kuvastimeen katsoen korvallisiltaan yhä kammalla hiljalleen ohjaili sinne irtaalleen jääneitä lyhyitä tukan haimenia niskassa riippuvan vahvan palmikon juurelle ja sovitteli muotoaan niin iloisen näköiseksi kuin mahdollista. Viimein hän pisti kamman ja kuvastimen pöytälaatikkoonsa ja istuutui kankaansa taakse, otti sukkulan käteensä ja asetti jalkansa poikimiin. Mutta kangas tuntui tavattoman raskaalta polkea ja sukkula rupesi tärisemään käsissä eikä osunut kankaan rakoon, vaikka kolmeen kertaan tarjosi. Nyt Maria laski sukkulan kankaan päälle, vapautti jalkansa poikimia polkemasta ja rupesi katkennutta loimilankaa niisien takana liittämään kiinni, mutta sormet tuntuivat kankeilta ja silmät hämärtyivät väkisten tunkeutuvista kyynelistä. Maria koetti viihdyttää itseään katsomalla talon lasten kiikkumista kun ne iloisina kuni perhoset paisteella kiikkuivat, istuen molemmissa päissä keskeä telineelle asetettua pitkää lankkua. Mutta ei tämäkään tuntunut huvittavan.

Hän meni nyt sänkynsä päälle pitkäkseen ja peitti kasvonsa lakanalla. Mutta jokainen jäsen näkyi tutisevan ja tuokion perästä kuului väräjävät sanat: "Voi että Tapani ei tiedä tuskaani että kiirehtisi kotiin… Voi voi… Eikö hän edes näkisi unta minusta… Kunpa tietäisin missä hän on, niin lähtisin sinne vaikka tielle kaatuisin. Mutta seitsemässä viikossa on hän voinut kulkeutua alle ilman aidattoman… Hyvä Jumalani, jos nyt joutuu vaikea aikani… Jumala yksin tietää kohtaloni."

Mutta ulkona kuului heikko jyrähdys, ja heti sen jälkeen vihlaseva kirkaisu, joka jatkui sydäntä särkevinä parkumisina.

Nyt Maria ihan kimpoamalla hyppäsi ylös. Päästyään akkunan luokse, näki hän talon neljännellä vuodella olevan Liisin kiemuroivan maassa pitkänään, jalka raskaan kuutta syltä pitkän lankun nenän alla, ja Kalle ja Katri parkuivat hätääntyneinä.

"Hyvä Jumala sentään!" huudahti Maria, syöksyen ulos mennäkseen Liisiä auttamaan. Mutta emäntä oli pirtissä taikinaa alustaessaan kuullut sen hätä-äänen ja juoksi nyt taikinaisine käsineen ulos ja joutui ennen paikalle. Viskattuaan lankun nenän Liisin jalan päältä pois, näki hän jalan olevan säärivarresta poikki. Emäntä tempasi pyörtymäisillään olevan tytön syliinsä. Pienokaisen kasvot olivat vaalenneina kuin haavan lastu ja pää retkahti äidin käsivarrelta riippumaan varatonna. Tämän nähtyään emäntä puristi Liisin rintaansa vasten ja kauhusta ihan mustuneena huusi: "Rakas Jumala! Kuollut Liisi! Liisi kultani, Liisi kultani, Liisi kultani!"

Maria kun näki emännän olevan melkein järjeltään, tarttui häntä olkapäähän ja sanoi: "Ei Liisi ole kuollut, vain pyörtynyt. Laitetaan vain makaamaan ja pannaan kylmä kääre pään ympäri, kyllä hän selviää."

Tätä totteli emäntä ja Marian kanssa kantaa retuuttivat Liisin emännän kamarin sängyn päälle, jossa hän alkoikin virota. Mutta mitä selvemmäksi Liisi virkosi tajulleen, sitä tuskaisemmin rupesi hän kiemuroimaan ja parkumaan, niin että kahden hengen täytyi pidellä, ettei sitä katkennutta jalkaansa rempsuttaisi aivan säpäleiksi.

Tuli nyt isäntäkin paikalle ja haki suuren villalankaisen vyönsä, kääri Liisin jalat sillä lujaan kiini ja hampaat yhteen puristettuina, sanaa puhumatta toimittautui Liisiä viemään kaupunkiin saamaan lääkärin apua.

Äiti ei kuitenkaan uskonut Liisiänsä miesten kuljetettavaksi, vaan toimittautui hänkin matkaan. Ja kun venhe oli rannassa lähtöön valmiina, niin emäntä kantaen käsivarsillaan vaatteisiin käärittyä, kipeästi vaikeroivaa Liisiä juosta hynttyytti venheeseen, jossa piitalle istuttuaan polviensa päällä heilutteli ja hyvitteli Liisiä, hokien: "Liisi kultani, Liisi kultaseni! Voi, voi sinua Liisi kultaseni!" Ei kuitenkaan Liisin valitus tauonnut, vaan niin kaukaa kun kolmivuotiaan lapsen ääni voi kuulua, kuului Liisin katkeramielinen valitus Luopajärven selällä etenevästä venheestä, mikä kahdella airoparilla soutaen ja huopariparilla huovaten kiirehti kaupunkia kohti.

Kotiin jäänyt talonväki oli kuni ukkosen lyömä, puhumattomina vaan tölläkehtivät sinne ja tänne. Mariakin tunsi elävänsä kuin unissaan. Ei tuntenut surua eikä iloa. Helteinen taivaskin näytti sulkeutuvan itseensä ja Luopajärven takaa näkyvät vuoretkin näyttivät tahtovan kätkeytyä synkkään yöhön. Ilmassa lentelevät pääskysetkään eivät näyttäneet tietävän mihin mennä, luikoilivat vaan sinne ja tänne.

Maria istui kamarinsa akkunan pielessä ja katseli sen tapahtuman syytä ja näki että jos emäntä ei tänä aamuna karjatarhassa olisi lisännyt hänen suruaan, niin tuota tapausta ei olisi tullut. Hän näki että lapset olivat kiikkulautansa laittaneet kiikkumaan entistään korkeammalle, joten se kiikkuessa oli luistanut päätään myöten, jossa lankun ympärille käpertynyt Liisin jalka oli joutunut lankun nenän alle. Ilman emännän lisäämää surua hän olisi ollut kankaansa takana ja nähtyään lapset siinä vaarallisessa kiikkuhommassaan joutunut estämään sitä. Tätä hän siinä akkunansa pielessä istuessaan mietti ja aina väliin tunsi ruumiinsa läpi käyvän sähkövirran tapaisen väristyksen, joka samalla sammui tietämättömäksi.

Viimein kuitenkin hän melkein itse ajattelemattaan istui kankaansa taakse ja rupesi kutoa nelistämään entisen tapansa mukaan eikä muistanut väsymystään, vaikka kädet vapisivat. — —

Nyt oli lauvantai-ilta. Maria oli kylpemästä tultuaan pukeutunut puhtaisiin pyhäpukineisiinsa ja mitään erityistä ajattelematta istui taas huoneensa akkunan eteen ja katseli kesantopellolla kisailevia lampaankaritsoita, jotka emiensä rauhallisina maatessa ja märehtiä vippastessa pukkailivat toisiaan ja väliin aina kapusivat kiviraunioitten korkeimmille huipuille, sieltä alas ja samassa toiselle, ja se kun kyllästytti, niin varsinkin oinaskaritsat rupesivat taas pukkailemaan toisiaan että rusaus kuului huoneeseen aina silloin kun niiden otsat joutuivat vastakkain.

Tätä katsellessa Marian oma yksinäisyys rupesi tuntumaan ihan puristavalta. Tuntui kuin huoneen seinät ympärillä likeneisivät kaikilta puolilta toisiaan, joitten puristavaan rakoon hän tunsi olevansa joutumaisillaan. Täytyi ihan katsoa ympärilleen että onko se totta. Seinät kuitenkin seisoivat mykkinä entisellä sijallaan, ainoastaan pieni lyömätön seinäkello yhdellä seinällä kävellä naksutteli tasaisia askeliaan ja oli lopettamassa yhdettätoista tuntia. Sen nähdessään kävi kuuma huumaus Marian läpi ja kyynelten esiin tullessa tunsi hän povessaan tuttua liikettä ja painoi päänsä pöydän laitaan käsiään vasten ja huokasi. "Voi, voi että ei tänäkään iltana tule Tapani. Ehkä jo ennen tulevaa lauvantaita tapaa minut vaikea aika, niin mikä on kohtaloni silloin! Eloko, kuoloko? Jumala sen tietää."

Samassa rupesi ovesta kuulumaan hiljaista koputusta. Silloin Marian sydän hytkähti ja ihan leimahtamalla hän kiirehti ovelle, jota auastessa häneltä pääsi iloinen huudahdus: "No Tapani! Siinä hyvä missä hyvää mainitaan; olin juuri ihan odottamassa."

"Niinhän sitä sanotaan että siinä paha missä pahaa mainitaan", sanoi Tapani ja iloisesti hymyillen työntyi sisään, missä heitettyään takkinsa ja hattunsa naulaan, kierti kätensä Marian ympäri ja veti mukanaan sängyn laidalle istumaan.

"En voinut sanoa paha sinua nähdessäni, olit niin hyvä kun tulit. En tietäisikään minkä makuista ikävä on, jos en olisi elänyt viimeisiä päiviä", kuuluivat Marian iloiset, mutta valituksen sekaiset sanat.

"Mutta todellakin, olethan ihan itkenyt, kun silmäsi on aivan turvoksissa."

"En minä ole ikävää sanottavasti itkenyt, muuta minulle on tapahtunut."

Tämän kuultuaan Tapani kalpeni ja näkyi etsivän sanaa ennenkun kysyi:

"Mikä sinulle sitten on tapahtunut?" ja ääni värisi tätä sanoessa.

"Minulla ei ole enää lehmää", sanoi Maria vapisevalla äänellä ja kierti kätensä lujempaan Tapanin kaulaan.

Sen kuullessa Tapanin silmät leimahtivat iloisiksi kun kuuli että puhe ei ole pahemmasta kuin lehmän vahingosta, ja rauhallisesti kysyi: "Mikä sinulta lehmän vei?"

"Talon lehmän kanssa puskiessaan poltti suitsussa jalkansa niin pahoin että täytyi lopettaa."

"No sitäkö sinä sitten rupeat itkemään silmäsi puhki. Lapsethan semmoisia itkevät."

"Se raukka kärsi niin hirmuisia tuskia ennenkuin isäntä joutui lopettamaan, että tuskin voinen koskaan unohtaa sitä kamalaa näkyä, kun se tuskissaan pieksäytyi maassa makkarana tuossa aholla ja veri roiski jaloista, joista tuskissaan laukkaillessa tuossa louhikolla olivat kaviot lähteneet."

"No mutta mitäs vahingolle tekee. Ja katsohan tänne, eikö täällä ole toinen lehmä", sanoi Tapani, povitaskustaan vetäessään paperiin käärittyä paksua rahavihkoa.

"Eipä se ole lehmänä. Enkä usko että Maatikin laista saisin enää koskaan, se oli niin hyvä. Voi, voi, kun se oli soma. En unohda sitä hetkeä ihan sen tapauksen edellä, kun se nuoli minua ja koetti minulle olla parempi kuin osasikaan. Voi, voi sentään, miten se oli soma!"

"No ei se Maatikki kuitenkaan ollut ainoa hyvä ja soma auringon alla", sanoi Tapani iloisesti hymyillen ja taputti Mariaa kasvoille.

"Minkäs minä sille teen kun muuten en voi uskoa."

"Voi, voi, minkälainen lapsi sinä todellakin olet, kun et voi uskoa auringon alla löytyvän kuin yhden ainoan hyvän ja soman lehmän", sanoi Tapani leikillisesti ja kallisti Marian rintaansa vasten. Siinä hän taputteli Marian kasvoja ja kysyi: "Johan nyt voit unohtaa surusi lehmän vahingosta?"

"En tiedä sitä. Nyt vaan iloitsen siitä kun sinä tulit minua näkemään. Ja iloitsisin vielä enemmän, jos lupaisit minulle tehdä pikkuisen oman mökin tuonne järven rannalle. Siellä ei minulla tulisi koskaan niin ikävä sinua odottaissa kuin näinä päivinä."

"En lupaa sinulle tehdä mökkiä, vaan ostan talon ja laitan sinut talon emännäksi, ihan tulen palavaksi emännäksi", sanoi Tapani iloisesti.

"Ethän todellakaan, Tapani, pidä leikkinä; et usko miten tuskallista on olla ylpeitten ihmisten huonemiehenä."

"Siitä on leikki kaukana. Jos vaan tahdot, niin ennen huomeniltaa saat tässä huoneessa olla kotonasi. Isäntä on monestikin puhunut että hän velkoja vähentääkseen möisi tästä puolen ja kauppaan pääsemme ottamalla isännän velkoja niskaamme. Siis sana rahaksi, viimeinen velaksi."

"No aivanko totta!" huudahti Maria iloisesti.

"Se on totta kuin vettä. Jos sinulla vaan tekee mieli talon emännäksi, niin se virka on tarjonasi aivan huomisesta päivästä."

"Totta tosiaan rupean iloitsemaan, jos saan toivoa lähestyvän vaikean aikani saavani viettää omassa katoksessani. Voithan arvata miten vaikea olisi minun pahana päivänäni turvautua vanhusteni turviin, kun ne niin katkerasti kieltivät ja estivät minua sinun matkaasi lähtemästä ja parjasivat sinuakin."

"Sitä et saa tehdä. Et kahden kaulasi edestä! Usko se", sanoi Tapani päätään punaltaen.

"Siihen olisi ollut pakko, jos et olisi tullut kotiin, ja sehän pelko juuri lisäsi suruani, kun kuitenkaan tämän talon ylpeään emäntään en olisi voinut turvautua. Verihän se kuitenkin on vettä sakeampi, sanotaan."

"Voi, voi, kultanen Mariani… Kyllä nyt tiedän syyt minkätähden silmäsi ovat turvoksissa." Sen sanottuaan Tapani otti Marian syliinsä polviensa päälle ja puristaen rintaansa vasten piteli kuin pientä lasta.

Maria oli nyt ilosta niin täysi ettei voinut puhua mitään, koetti vaan pysyä mykkänä siinä Tapanin sylissä ja puristi vaan hänkin käsillään itseään Tapanin rintaa vasten. Tuntui siltä että ne vastakkain sykkivät rinnat parhaiten kykenevät toisilleen tulkitsemaan tunteensa.

Korpelan seppä

Подняться наверх