Читать книгу Korpelan seppä - Heikki Meriläinen - Страница 4

II LUKU.

Оглавление

Sisällysluettelo

Seuraavana päivänä rupesikin Tapani isännän kanssa tuumimaan kaupasta. Isännästä ja emännästäkin oli tämä mieluista senkin tähden kun Liisi piti kymmeneksi viikoksi jättää kaupunkiin jalkansa parannukselle, johon tarvittiin rahaa, eikä ollut tietoa mistä saataisiin muuten kuin olisi pitänyt ruveta lehmiä myömään. Aivan iloisina leimusivat nyt talon emännän joukeat, tummaveriset kasvot Marian kamarissa istuessaan ja kaupantekokahvia juodessaan, kun Tapani pieninä paperirahoina luki isännän eteen viisisataa markkaa. Lauhkeasti hymyillen emäntä työnti kätensä Marian käteen ja sanoi: "Nyt me olemme talon emäntiä. Sinä et saa enää minua teititellä, vaan sinun täytyy minua sanoa sinuksi; minä olen Santra." Mieluisesti hymyillen Mariakin puristi Santran kättä, sanoen: "No minä olen sitten Maria."

Nyt Santra istui Marian viereen ja vieläkin enemmän näyttääkseen yhdenvertaisuuttaan rupesi kertomaan niiden Marialle maan kaupassa tulleiden kahden lehmän tapoja ja sukuperää, miten Helakukka on sitä maan mainiota Ilkan hovin rotua, joita nyt juuri etsimällä etsitään siitoseläimiksi ja miten he juuri karjan aluksi tahtoivat antaa parasta mitä heillä oli. Kertoi vielä miten sekin toinen lehmä, Hopitenka on isuksen puolelta sen mainion Kaikkolan siitossonnin alaa, joka kaksivuotisena vasikkana maksoi neljättäsataa markkaa, silloin kun se Littoisten hovista tuotiin Kaikkolaan.

Maria tunsi Santran puheen vaan tavalliseksi markkinapuheeksi eikä siitä välittänyt lainkaan. Elämänhalulla täytettynä vaan istui siinä Santran luona ainoastaan sentähden ettei viitsinyt näyttää Santralle epäkohteliaisuuttaan lähtemällä siitä pois, ja muutenkin tuntui somalta ja mukavalta istua omassa katoksessa, jossa yhdessä käden käänteessä oli kaikki mikä näkyi, yksin harmaat seinän saumatkin muuttuneet puhumaan kodin lämmintä kieltä, kun ne aina tähän asti olivat pysyneet kylminä ja selkänsä kääntäneinä hänen tunteilleen.

Kun nyt Maria ikäänkuin lumoutuneena istui siinä melkein äänetönnä, niin Santrakin lopetti puheensa ja toivottaen onnea lähti omalle puolelleen ja ovessa mennessään päätään nyökyttäen sanoi: "Muistahan nyt käydä meidänkin puolella."

"Kylläpähän, kylläpähän sitä tästä tilaa", sanoi Maria hymyillen, ja korvat jäivät kuulemaan kun Santra juosten mennä jytyytti yli kartanon omalle puolelleen.

Isäntäkin poistui emännän jälkeen, joten Tapani ja Maria jäivät kahdelleen sinne kamariin. Tapani kiepsahti Marian eteen ja kahden puolen taputellen Marian kasvoja iloisesti sanoi: "No nythän minä jo täytin lupaukseni. Nythän sinä et ole enää vuokralaismuija, kuten kaupungissa näet sanotaan, vaan möllötät ison talon emäntänä."

"Mutta kunpa lupaisit vielä ettet koskaan lähtisi mihinkään kotoa, vaan asettuisit tekemään työtä tässä kotona. Sitten vasta hyvä olisi. Eikös niin, Tapani?"

"Ei, ei! Ei pala kauan tuli tässä talossamme, jos minä jään kotiin", sanoi Tapani päätään punaltaen ja sanoissa kuului lujuus.

"Leikilläni toki sanoinkin. Mutta yhtä minä sinulta vaadin, että opettelet kirjottamaan, jotta voit ilmottaa missä kulloinkin olet ja miten voit. Nämä viimeiset seitsemän viikkoa eivät olisi olleet puolenkaan pituiset jos olisit voinut minulle ilmottaa olostasi ja terveydestäsi."

"Olisin jo aikoja ennen sen tehnyt, mutta uskon sen sananlaskun että vanhasta ei tule pappia, eikä tuohesta lakkia. Ja kuka Jumalan luoma sen mahdin minulle antaisi että alkuun pääsisin ja mistä se aika minulle tulisi että lähteä oppiin. Ja nähtävä se olisikin, kun minä poikanulikkain kanssa koulupenkissä aakkosia piirtelisin. Tulisithan sinäkin katsomaan kun minä koulupenkillä könöttäisin kynä kädessä, tolkussa kuni porsaan keritsijä."

"No elähän tee pilaa hyvästä asiasta. Sinä voit opetella ihan itse. Meillä oli kerran renki, joka minulle kirjotti aa-pee-kirjaimet, ja tässä tuonoin löytönäni löysin sen paperin vanhan käsityökopperoni pohjalta erään pienen laulukirjani sisästä, johon olin sen pienenä tyttönä pannut. Annas kun minä näytän sitä."

Sen sanottuaan Maria liemahti ylös ja kankaansa takaa konttikirjaisesta, päreistä tehdystä vakastaan kaivoi esille pienen kirjan, jonka välistä otti kortin kokoisille laskuille taitellun, harmaaksi tummuneen paperin ja hellävaraisesti purki sen laskuista, ettei mutkista murtuisi. Sitten hän sitä paperia kaksin käsin pidellen meni Tapanin viereen ja hymyillen sanoi: "Tässähän se on se koulupöytä, jonka takana voit könöttää kenenkään näkemättä, minä koulumestarina."

"Sinä koulumestarina! Miten sokea sokeata taluttaa?"

"En ole niin sokea kuin luulet. Kyllä sinua kykenen opettamaan, ja sehän onkin pääasia. Eikös niin?"

"Niin, niin. Mutta mitenpä sinä opetat, joka et itse osaa?"

"Hm, mistäs sinä minun osaamiseni tiedät! Kenellepä olisin mahtiani näyttänyt, kun sinä et ole osannut lukea?"

Tapani otti nyt sen paperin kahteen käteensä ja alkoi katsella sitä että silmät menivät soikeiksi. Kauan aikaa sitä Tapani katseli silmät rävähtämättä ja huulet liikkuivat. Mutta nyt hän punalti päätään ja sanoi: "Tästä ei tule hullua viisaammaksi. Kyllä karjalaispojan sana käypi toteen, että: ennen nurmie kyntäis ennenkuin lukis."

"No mutta etkö todellakaan usko, että voisit oppia kynällä piirtämään nämä kirjaimet?"

"Tokihan minä nyt sen opin jos en vähemmässä niin ainakin puuronkeitto-ajassa. Mutta eihän tässäkään paperissa siltä ole varsinaisesti mitään, vaikka tässä ovat nämä kirjaimet."

"Mutta siinähän ovat juuri ne kirjaimet mitä sanoihin tarvitaan. Ja kun sinä opit ne kirjaimet tekemään, niin niistä voit luoda sanoja niin paljo kuin ikänä tarvitset ja niin paljon kuin ajatus kehiä luopi."

"Todellakin… Mutta miksi et tätä ole jo ennen ottanut puheeksi?"

"Sentähden että olen sen pitänyt tarpeettomana ja olisin aina tullut pitämään tarpeettomana, jos nämä viimeiset seitsemän viikkoa eivät olisi olleet niin ijankaikkisuuden pituiset. Mutta elämä on oppia kaikki. Vastaiset viikkomme voimme saada lyhennetyiksi siten että opettelemme kirjottamaan."

"No tokihan me nyt sen teemme että opettelemme joitakin koukeroita tekemään siksi että itse tunnemme. Suuren mieron kanssa meillä ei ole asioitakaan."

Kun Maria näissä Tapanin viimeisissä sanoissa kuuli olevan varman päätöksen että Tapani rupeaa opettelemaan kirjottamaan, niin lähti ulos ja kävi Kerälän Santerilta hakemassa arkin paperia ja lyijykynän palasen. Suoraltaan retalehtava paperi kädessään ja toisessa kolmisen tuuman pituinen, musta lyijykynän palanen tuli hän nyt loistavin ja matkan kulkemisesta hieman tulehtunein kasvoin kamariin, ja ojentaessaan paperia ja kynää Tapanin eteen pöydälle, sanoi: "Nyt se alkaa, sanoi valokuvan ottaja. Alappashan tehdä jytältää kirjaimia, tässä on työmaa auki."

Tapani istui nyt pöydän ääreen kuten ainakin työhön ja alkoi sommitella näppiinsä sitä lyijykynän palasta, mutta ei se ruvennut pysymään oikeassa asennossa, vaikka Maria sitä kolmeen kertaan asetti. Viimein kuitenkin Tapani rupesi puristamaan ihan hammasta purren ja alkoi piirtää A:ta. Mutta kynän puristuksen takia vapisi käsi että tuskin kynän kärki asettui paperille ensinkään. Jännitti hän sen kuitenkin siihen ja pitkän tuokion perästä sanoi: "No tuli se yksi, mutta nuo sakarat tulivat räntsöttämään kuin sammakon takaset."

"No, ei se ole muillakaan ollut ensimäinen aa höylällä höylätty. Teehän toinen, niin siitä tulee jo parempi. Tästä mallistahan sinä näet, missä suhteessa se on korjattava."

Taas rupesi Tapani A:ta tehdä jytältämään että paperi rikkautui kynän jälellä, mutta tuokion perästä punalti päätään ja taas virkkoi: "Mutta siitähän tuli vieläkin huonompi. Tuli pitkä kuin Nahkalan kissa."

"No, kyllä sen sivut kestävät, vaikka olisivat vieläkin pitemmät. Teehän vielä", kehotti Maria tosissaan, vaikka sydämessään nauroi, kun näki Tapanin olevan niin tolkussa.

Nyt Tapani jämiysi oikein uhasta. Painoi rintansa pöydän laitaan, kierti kynällään sen malli-A:n, siten nähdäkseen miten siinä pitää kynän kulkea tullakseen noin soma, ja sitten jännitti jokahisen jäsenensä, että paitsi kynä-kättä oli koko olento jäykkänä kuin aitaa vasten kallelleen väännetty tervasjuurikka. Nyt hän silmät rävähtämättä piirti A:ta niin sydämen pohjasta että kieli työntyi hampaitten välistä ulos sitä myöten kuin kynän jälki jatkui paperilla.

Tämän nähdessään Marialta purskahti väkisten ponnahtava nauru, niin että täytyi mennä sängyn päälle pitkänään nauramaan.

Siitä huolimatta Tapani kuitenkin piirti A:nsa loppuun. Mutta sen tehtyään nujautti hartioitaan ja ihmeissään sanoi: "No, todellakin. Onko tämä nyt sitten näin vaikeaa, että viitsii yksi A syntyessään noin paljon juonitella, vaikka häntä miehinen mies tekee ihan hiki päässä… Minä kun lähden kirvestä tekemään, niin se syntyy kuin loitsimalla, niin annas tuo yksi A:n ilvattu tuommoisen työn osottaa eikä sittenkään ota sukeutuakseen."

"No mutta sanoithan sinä ensimäisen kirveen teoksesikin pajan loukkoon joutuneen, vaikka olit tynnyrin hiiliä polttanut. Kunhan teet niin monta A:ta kuin kirvestä olet tehnyt, niin kyllä se sitten tulee yhtä hyvä kuin kirveskin nyt."

Näissä Marian sanoissa kuului salaista arkuutta, josko Tapani kuitenkin kyllästyisi ja lopettaisi siihen, joten sitä sitten ei saisi koskaan alkamaan. Tämän arkuuden huomasi Tapanikin ja nujautti voimakkaita hartioitaan ja sanoi: "Sen minäkin sanon, että jos teen yhtä monta A:ta kun olen tehnyt kirvestä, niin uskon että ei enää A kaipaa kätilöä syntyessään. Mutta alkuhan se on aina hankala, sanoi entinen juurivakan tekijä."

Sen sanottuaan Tapani painui taas pöydän laitaa vasten ryntäilleen piirtämään A:ta ja kielen kärki taas ilmestyi hampaitten välistä näkyviin.

Nyt Maria ei viitsinyt enää nauraa, tuntui pahalta äskeinenkin naurunsa; pelkäsi sillä pahottaneensa Tapanin mieltä, mutta ei osannut sitä kuitenkaan anteeksi pyytää, jäi vaan ajattelemaan Tapanin uhraavaisuutta, kun se hänen tähtensä voi antautua noin lapselliseen ponnistukseen.

Kauvan aikaa olivat nyt kumpikin toisilleen virkkamatta. Mutta viimein

Maria hiipi Tapanin olan yli katsomaan ja varsin miellyttääkseen

Tapania iloisesti huudahti: "No johan ne rupesivat paranemaan. Ei muuta

kuin alku on matkassa. Hiljaa se härkäkin kyntää."

"Kyllä tästä kalu tulee kunhan verrytellään, sanoi taulan tekijä", virkkoi Tapani hymyillen ja piirti vaan A:ta että posket pullistuivat jännityksen painosta ja otsassa oli ihan kikaraisillaan pieniä hikihelmiä.

Maria rupesi nyt pelkäämään että taitaa Tapanille ruveta ponnistus menemään yli voimien. Hän laski sentähden kätensä Tapanin olkapäälle ja kehotti:

"Mutta jospa rupeisit nyt tekemään niitä pieniä kirjaimia mitä siinä mallin alimaisessa osassa on. Ne ovat saman nimisiä kuin siinäkin ylä-osassa. Niiden nimet saat kiinni kun muistat Aapisen tapulan. Muistathan sen?"

"No, jo toki. Kyllä tuota penikkana sai siksi monta kertaa juntata päähänsä, ja jos huomenna et sattunut muistamaan, niin tuli korvalle läimäys, että kotvasen pyöri maailma mustana silmissä ja korvat maukuivat, että luuli hautauskellojen soitannan kuuluvan. Luulisi niitten toki yhden miehen ijän pysyvän kallossa."

Sen sanottuaan rupesi Tapani tekemään pieniä kirjaimia. Mutta mitä kummia! Kynästä ei lähtenytkään mitään. Tapanin silmät menivät tavattoman pyöreiksi ja melkein hätäisesti huudahti hän: "Loppuiko tästä aine?"

Maria naurahti ja suu aukesi sanomaan: "Voi kun sinä olet lapsellinen!" mutta tapasi huuliltaan kiinni sen sanan ja muutti sanaksi: "Ei siitä ole aine loppunut, vaan sydän on kulunut puun tasaan. Katsohan kun minä vuolen, niin saat nähdä että lähtee."

Marialta saatuaan kynän Tapani katseli sen ihmeellisyyttä, kun siinä on puun sisässä se aine, joka paperille jälen tekee. Mutta hetkisen sitä katseltuaan jämistäytyi taas entiseen asemaansa ja suusta kuului hiljakseen: "aa", ja tuokion perästä: "pee" ja taasen tuokion perästä: "see". Nyt pysähtyi muistelemaan aapisen tapulata, — vaan kohta kuului: "tee".

Tuosta d:stä tuli kaikkein luonnollisin ikäänkuin vahingon kaupassa. Sen nähdessään Maria ihastuneena sanoi: "Mutta niitähän lähti tulemaan kuin turkin hihasta! Nyt näkyy olevan pahin salmi soudettu."

"Kyllähän näitä penikoita näkyisi rupeavan tulemaan, kun vaan nuo emakot opittaisiin tekemään", sanoi Tapani e:tä piirtäessään, ja kieli jäi hammasten väliin lipottamaan.

"No, mutta sitähän paremman puutteessa voi kirjottaa sanoja vaikka kilometriä pitkältä ilman yhdettäkään alkukirjaimetta. Katsohan esimerkiksi tässä testamentissa. Alkukirjaimia on ainoastaan lauseen alussa ja nimisanan alussa, joten koko tällä aukeamalla ei ole kovin monta kymmentä alkukirjainta."

Silmät renkaisillaan katseli Tapani Marian kädessä auki olevaa uutta testamenttia, mutta ei näkynyt pääsevän järkeensä.

Nyt Maria Tapanin olan yli kurotti sormensa Tapanin eteen paperille ja, ikäänkuin hellävaraisesti jääden syliksi Tapanin kaulaan, sanoi: "Piirräppäs tuohon tuo tee. Piirrähän sen viereen yy — tee nyt kaksi teetä — — no, tee nyt öö. — Heitähän nyt tuon verran väliä ja tee taas tee — tee nyt uu, tuosta mallikirjasta katso. — No, tee nyt ällä, tuo naisen sauva. No, tee nyt ii. — — Jätä nyt taas tuon verran väliä ja tee koo. — No, tee nyt yy — etsihän tuolta mallikirjasta. Tee nyt ällä, tuo sama naisen sauva. Tee ää — no, tee nyt ässä. — — Tee nyt taas tee, tuo tienviitta. No, tee nyt ää."

Nyt Maria taputti Tapania kasvoille ja sanoi: "No, sanoppa, mitä siihen paperille nyt tuli?"

"Enintään hui hai."

"Elähän, mies! Siinä on kokonainen lause. Siinä on: 'Tyttö tuli kylästä'."

Nyt Tapani rupesi tolkussa ottamaan selvää että todellako sen kokonaisen lauseen saa niin vähällä vaivalla, ja hetken perästä iloisesti huudahti: "No pahus! Nyt ollaan jo veräjällä. Tässähän ei ole muuta kuin tavata jammistaa sanaa sitä myöten kuin sanaa kirjottaa, niin siinähän se selviää mikä kirjain minkin perään on kirjotettava."

"Siinähän se, hyvä Tapani, on koko mahti. Ja sinä kun olet niin selvä lukemaan, niin se rupeaa menemään ihan vettä valaen, kun kirjaimien teon saat vaan opituksi", sanoi Maria ja puristi Tapania kaulasta, siten antaakseen tietää mielihyvänsä siitä että Tapani oli ruvennut kirjotusta opettelemaan.

Maria lähti nyt ulkokausteelle toimittelemaan ulkotehtäviään. Keveästi hän nyt hulmakehti asiasta toiseen, ikäänkuin olisi unohtanut raskautensa, ja hyräili erään uskonnollisen laulukirjan lauluja, kun ei ilonsa tähden voinut aivankaan vaiti olla eikä viitsinyt nuoruutensa ajan lauluja laulaa. Viivyttyään siellä ulkona parisen tuntia palasi hän kamariin ja yli Tapanin olan katsottuaan huudahti: "No, sitähän tulee kuin köyttä, johan siinä on kolme ihan kokonaista lausetta: 'Isä kyntää kaivopeltoa. Äiti pesee rannasa vaatteita. Kerttu ajaa lehmiä metsään'. Ainoastaan yhtä kirjainta puuttuu. Tuossa pitää olla kaksi ässää. Tuommoisenaan tuo sana kuuluu 'rannasa', vaikka sen pitää kuulua 'rannassa', siis tuosta puuttuu toinen ässä."

"Kyllähän sitä muuten alkaisi tulla, mutta niinhän tuo tulee mutkaista juuri kuin sika juoksisi riihitietä ja juostessaan vintturoisi sinne ja tänne."

"Hm, se vika on heti korjattu. Tässähän on valmis tie käveltävänä. Katsohan näitä paperissa himmeästi näkyviä viivoja. Tämän viivan selkään istutetaan kaikki kirjaimet juuri kuin varikset aidan selkään, ainoastaan g:n, y:n ja j:n hännät vetästään viivan alapuolelle ikäänkuin tasapainoksi muille kirjaimille, etteivät siitä viivan päältä tuuskahteleisi siimalleen kuni variksen poikaset aidan selästä."

Sen sanottuaan Maria otti Tapanilta kynän, istui Tapanin viereen tuolin nurkalle ja sanoi: "Tässä se juuri tulee näkyviin alkukirjainten puute. Se kirjotus ilman alkukirjaimia lauseitten alussa tulee tuommoista köyden näköistä, vaikkapa sanat ovatkin täydet. Katsohan, miten toisen näköiseksi muuttuu tämä sinun mutkainen kirjotuksesi, kun lauseitten alkuun tehdään alkukirjaimet, vaikka niitä tulee vain kolme… Katsohan nyt!"

"No, onhan tuo niinkuin sillä olisi siivet ja sarvet. Mutta niinhän nuo ovat kuin tylsällä aseella tehtyjä sinunkin kirjaimesi", sanoi Tapani ajattelematta ja kierti kätensä Marian kaulaan.

"Elähän sentään jaloin hyppää Jumalan viljaan. Olen ollut yli kymmenen vuotta ottamatta kynää käteeni, eipä siis kumma jos ne nyt tulisivatkin hieman hiilikoukulla tehdyn näköisiä. Vaan katsohan, kun minä haen nutunkaavani, joissa näkyy vielä sen aikuisia kirjotuksiani, niin saat nähdä että niissä kirjaimissa ei ole teon vikoja."

Sen sanottuaan Maria kiirehti huoneensa laipiolle ja kauan aikaa siellä rumuttuaan palasi mustan tymperäksi tummunut paperikäärö kädessään ja levitti sen Tapanin eteen pöydälle.

Tapani nyt katseli silmät rävähtämättä niitä kirjotuksia ja huulet itsekseen liikkuivat. Viimein hän puistalti päätään ja vakavalla tavalla sanoi: "Jos se on hyvää, niin se on niin hyvää, että minä en tunne kolmeakaan kirjainta."

"Hm, sitä en minä kummastele", sanoi Maria hymyillen ja istui Tapanin viereen tuolin nurkalle. "Käsiala on kaikilla ihmisillä siksi omalaisena, että ensinnä nähdessään ennen näkemätöntä käsialaa joutuu hieman ymmälle. Mutta alahan tuosta laulaa: 'Minä seisoin korkealla vuorella — -'. Onko se laulu sinulle tuttu?"

"Ei", kuului Tapanin vakava sana ja hieman nujautti päätään.

"No, alappas tuosta Torvelan Liisan laulua. Sehän on tuttu."

"Sitähän tuota lonkuteltiin ennen, mutta en enää tuskin muistaisi montakaan värsyä."

"Mitäs värsyjä muistat?"

Nyt näkyi Tapani huomaavan tutun värsyn, suu vetäytyi hymyyn ja sormellaan viilettäen rupesi hän kovalla äänellä nuotilleen laulamaan:

Kuka sitä saattaa sanoa

että Torvelan Liisa on hullu?

Punasella reslalla, valkealla tammalla

Kajaanin linnaan tullu.

Kajaanin linnan edessä

on veden harmaja kivi;

siihenpä on kirjotettu

Torvelan Liisan nimi.

"Osaatpahan sinä lukea minun kirjotustani", keskeytti Maria melkein huudahtaen.

"No, kun kerran matkaan pääsee, niin sittenhän sitä näkyy menevän niinkuin viittatietä… Mutta totta tosiaan, kun sinä et ole tästä kirjotustaidostasi ennen virkkanut. Olisitpas silloin kun oltiin nuoria ja toisistamme kaukana opettanut minua tämän verran kuin tänä aamuna, niin olisit kerinnyt saada monta kirjettä ja tietysti minä olisin myöskin saanut. Eihän yhdeltä puolen päiväkään paista."

"Silloinko kun olimme nuoria ja kaukana toisistamme? Silloin olin puoleton sinulle esittämään, kun et sitä pyytänyt."

"Pyytänyt! Miten sitä osaa pyytää, jota ei tiedä olemassa olevan. Vaan olisitpas antanut pienenkään viittauksen sinnepäin, niin olisit nähnyt että vähästä terve ymmärtää… Mutta se aikahan on mennyt. On sama kun kaipaisimme kolmannen vuotista lunta."

"Niinpä kylläkin. Ja onhan totta että parempi myöhään kuin ei koskaan. Tallessa on taito taiturilla. Nytpä löytyi edestä, että sain ohjata sinua, joka kuitenkin olisit niin ylpeä, ettet viitsisi kenenkään muitten oppiin antautua."

"Sehän nyt on toki totta, että enhän minä tämän ikäisenä isäksi tulevana miehenä olisi viitsinyt ajatellakaan muitten oppiin antautumista. Mutta sitähän sanonkin että kun et ennen tätä oppiasi minulle ilmottanut."

"En ole uskonut että sinä antautuisit todellakin niin täytenä miehenä näin lapsellisiin hommiin."

"No, sinun tähtesi, Mariani."

Tässä Tapanin viimeisessä sanassa kuului omituinen lämpö, että Maria ei kyennyt enää jatkamaan, vaan nojasi itsensä Tapanin syliin ja käsillään puristi Tapanin rintaa omaa rintaansa vasten.

Äänetönnä istui Tapanikin. Mutta pitkän tuokion perästä taputti Mariaa kasvoihin ja hymyillen sanoi: "Katsoppas, mihin tuo aurinko jo on kiertänyt."

"Hm, eihän se ole kauvempana kuin eilenkään näillä päivin", murahti Maria eikä kääntänyt päätäänkään näkemään sitä seinän vierellä lojottavaa länneltä päin tullutta, keltasen vaaleaa akkunan kuvaa. Piteli vaan itseään Tapanin sylissä, missä Tapanin sydän niin somasti sykki hänen kasvopäähänsä.

Siinä hän ei kuitenkaan kauan viipynyt, vaan kohousi ylös ja tukkaansa kaksin käsin työntäessään takaraivolleen sanoi: "No, todellakin se on päivä kulta siivin lentänyt, kun kello käypi viittä eikä ole puolipäivällisestäkään muistettu puhua mitään. Ai ai sentään! Kohta tulevat lehmät ja pitää joutua niille suitsua valmistamaan!"

Sen sanottuaan kiirehti ruokakoppanaansa kamarin oven takana ja toi sieltä päivällisruoat pöydälle, johon toisiaan vastapäätä istuivat syömään. Mutta samassa Marian kasvot kävivät totisiksi ja hieman arkoja väreitä liikkui kasvoilla. Tuokion perästä hän tyynesti kysyi: "Mihin sinä nyt lähdet?"

"En minä nyt mene kauas. Tässä Kokkolassa, Kekkolassa, Riihelässä, Rimpilässä ja Huhtaniemelläkin on töitä, joihin olen lupautunut. Niin näissä lähiseuduissa rupean takoa kolkuttelemaan, että pääsen sinua näkemään pahana päivänä. Sitten kun sinä tulet jalalta pois, niin kahmerehdan tässä kotona. Silloin en heitä sinua päiväksikään näkemättä. Eikös se ole oikea suunnitelma?"

"On", sanoi Maria ja hymyili.

Nyt rupesivat kuulumaan lehmien kellot. Maria hyppäsi pala suussa pöydästä ja huudahti: "Nyt tulevat lehmät! Oi oi, että minullakin on lehmä ja vieläpä kaksi."

Sen sanottuaan tempasi pöydältä leipäkannikan mukaansa, syöttääkseen Helakukalle ja Hopitengalle, ja kiirehti karjatarhaan suitsun laitantaan.

Sinne tuli Tapanikin näkemään ja kuulemaan tarkemmin miten se Maatikin kohtalo johtui.

Maria oli saanut suitsun parhaalleen tupruamaan. Lehmät keräytyivät sitä niin likelle kuin mahdollista ja jos ilman henki sattui heilauttamaan savua johonkin päin kaatumaan, niin lehmät kilvan kiirehtivät savun alle. Nyt Maria teki toisen suitsun vähän loitommaksi ja leipäsuupaloilla viekotellen sai sinne tulleeksi Helakukan ja Hopitengan, jossa sitten niitä hyvitellen syötti sen leipäkannikan. Sitten lähti hän juoksemaan lypsyastiat kotoa, jona aikana Tapani jäi puhuttelemaan lehmiä. Nyt Tapani taittoi kahdeksi Marialta saamansa viimeisen leipäpalasen ja antoi molemmille lehmille ja alkoi kynsöstellä niiden korvain juuria, puhutellen: "Voi, voi sinä Helakukka, kun sinulla on kaunis, sievä pää. Niin suuret, lauhkeat silmät, ja sarvet niin sievät ja somat. Ja etpä sinäkään Hopitenka ole aivan ruma, vaikka onkin pääsi vähän suurempi ja nuokaan sarvesi eivät ole aivan niinkuin yhtä paria; mutta kyllä sinä siltä olet hyvä, ethän sinä sarvistasi lypsäkkään ja itsehän sinä ne kannat. Viime talvena teillä on ollut nälkä niin pahantapainen, että nahkanne sisästä on varastanut lihan pois, vaan kyllä sen tuleva talvi tuopi lisästen kanssa takaisin. Kukkurina se hyvä mies velkansa maksaa. Mutta kyllä todella ihan lapiolla saapi losahutella lihaa lanteillenne, ennenkun pääsette lehmän näköisiksi. Voi, voi, kun kylkiluutkin ronottavat kuni tuuliajon venheen kaaret ja pistelevät luut tuntuvat selissänne noitten soman kirjavain, punakyyttöisten ja pystykarvaisten nahkojenne alta. Voi, voi sitä nälkää, kun se on paha jos se pääsee hallitsemaan, kun ihan lehmän nahan sisästäkin viepi lihan pois, juuri kuin sitä ei olisi ollutkaan. Mutta kuule sinä Helakukka ja sinä Hopitenka, jotka siinä nyt niin mielissänne lupotatte, että nälkä se kuitenkin on se palvelija, joka nahkainne sisään lihan vielä kokoaa."

Sen sanottuaan Tapani kääntyi korjaamaan suitsua, mutta lehmät kiertivät Tapanin luokse ja työntivät päänsä Tapanin eteen vielä kynsittäväksi.

Nyt tuli Maria lypsyastioineen ja tullessaan iloisesti hymyillen huusi:

"Sinä täällä puhuttelet lehmiä kuni paimenpoika ainakin."

"Niinkuin Laabanin paimen, mutta lehmät vaan jo kestyivät minuun, että tulevat perässä mihin minä vain menen."

"Kyllähän se toki hullukin hyvän tuntee. Sinä kun osaat niitten kanssa mieliksi luperehtaa. Mutta saapas nähdä, oudostelevatko minua, kun minä tulen lypsämään", sanoi Maria ja laskeutui Helakukkaa lypsämään. Helakukka ei kuitenkaan arkaillut, työnti vaan päänsä Tapanin kainaloon ja ummisti silmänsäkin, Tapanin yhä kynsöstellessä leukapieliä. Tämä Helakukan turvautuminen tuntui Tapanista tavattoman somalle. Tuntui kuin elukka olisi ymmärtänyt hänen äskeisen puheensa tulevan talven viljaruuasta.

Mutta Maria nousi nyt kukkuraisillaan vaahtoilevan maitokiulun kanssa Helakukan alta ja syvään huokaisten, ikäänkuin Jumalaa kiittäen, sanoi: "Oi kuinka tuntuu somalle noustessa oman lehmän alta omalla maalla, kun sitä vastoin viisi päivää takaperin samalla tantereella täytti mieleni toivoton suru ja sanomaton kauhistus."

"Ihmisen ikä on kirjava, sanotaan", sanoi Tapani hymyillen.

Kun kumpainenkin lehmä oli lypsetty ja Maria lähtenyt kotiin juustoa keittämään, niin Tapani poikkesi Mäkiniitylle, missä tuomet jo parhaallaan kukkivat. Sieltä hän taitteli suurikukkaisimpia tuomen oksia aika vihon ja toi kotiin. Sitten he molemmin laittelivat ne kukkaiset oksat vesiastioihin, joissa ne kesäkuun illan ruskon kultavalossa näyttivät tavattoman kauniilta ja kukkien tuoksu täytti koko huoneen.

Kesäillan hohteisessa ja kukkien tuoksuisessa huoneessaan nyt äänettöminä istuivat Tapani ja Maria eivätkä itsekään tienneet minkätähden siinä olo tuntui niin omituisen somalle, vaikka ei tuntunut halua minkäänlaiseen puheluun.

Maria viimein ikäänkuin sanoja etsien ja nojautuen Tapania vasten sanoi: "Tuntuu kuin tämä olisi vasta meidän varsinainen kihlaushetkemme, vai onko tämä sitten luonnon siunaava vihkimäjuhla?"

"Kumpikin tavallaan", kuului Tapanin suusta ystävällinen sana, hänen nostaessaan kätensä Marian kaulaan.

Korpelan seppä

Подняться наверх